Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Juustojen pukkautuessa ajatuksiini alan nieleksiä. Martta on nuoresta iästään huolimatta mestari leipomaan juuri juustoleipiä. Parempi kuin äiti. Yleensä vanhemmat ja leipomaan tottuneet naiset jäävät Martan rinnalla juustonleipojina toisiksi. Minulta karkaa kuin ähkäisynä:

 

-  Laittasi nyt juuston, kun aina leuhkii leipojan taijoillaan!

Olen lukenut mielestäni monipuolisesti kotimaista “äijäkirjallisuutta”, kuten Veikko Huovisen ja Heikki Turusen tuotantoa. Kalle Päätalolta en kuitenkaan ole tätä ennen lukenut ainuttakaan teosta. Kiitän paria ikäistäni naista Päätalon kirjojen esillä pitämisestä. Erityisesti kirjailija Karoliina Timosen Päätalo-rakkaus on jäänyt mieleen. Hän on kirjoittanut itsekin Päätalo-aiheisia kirjoja, kuten Kirjeitä Iijoelle ja Laina.

Löysin Ahdistetun maan kirjojen kierrätyspisteeltä. Pehmeäkantinen painos on vuodelta 1977. Oletan, että kirja julkaistiin tuolloin sekä kovakantisena että pehmeäkantisena. Päätalon kirjojen kokonaispainosmäärää arvioidaan SKS:n Tietolipas-julkaisussa: vuoteen 2000 mennessä Päätaloja oli painettu 3,6 miljoonaa kappaletta.

Muistan hyvin, kun Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan viimeiset osat ilmestyivät 1990-luvulla. Julkaisu ajoittui isänpäivän alle ja uuden osan ilmestyminen taisi olla myynnillisesti todella kova juttu kirjakaupoille. Korkeakulttuurisesta katsannosta Päätaloa ei arvostettu. Hänen kuolemansa jälkeen olen lukenut mediasta myös ymmärtäväisempiä juttuja. Erityisesti silloin, kun autofiktio tuli muotiin, hoksattiin että Päätalohan oli jo tehnyt autofiktiivisen romaanisarjan.

Mediasta ja sosiaalisesta mediasta mieleen jääneiden lukijakommenttien perusteella Päätalon fanit pitävät päähenkilön samastuttavuudesta, värikkäästä kielestä ja dokumentaarisesta tavasta kuvata suomalaista työtä ja arkea. Tarjosiko Ahdistettu maa tällaisia?

Kyllä vaan. Ahdistettu maa sijoittuu talvisodan aikaan. Kirja alkaa joulukuussa 1939, kun 20-vuotias Kalle matkustaa Oulun kautta Korialle pioneerikoulutukseen. Saman kylän pojista Korialle lähtee myös Aution Toivo. Kirjan tapahtumat kestävät seuraavaan kevääseen asti. Hämmästyttävää kyllä, kirjan takakansiteksti on vanhentunut nopeammin kuin romaani itse. Takakannessa on melko perusteellinen juonireferaatti, jossa luetellaan yksityiskohtaisesti teoksen käänteet.

Muodikas sivistyssana immersiivinen kuvaa hyvin Päätalon tyyliä. Kirja on yksityiskohtainen mutta vetävä. Lukijana tuntee todella putoavansa Kallen nahkoihin ja näkevänsä ja kokevansa tapahtumat hänen kauttaan. Kirja on täynnä rikasta murresanastoa. Pystyin ymmärtämään asiayhteydestä murresanojen merkitykset yhtä sanaa lukuun ottamatta. ”Peitääminen” tai ”peitäminen” jäi vähän mysteeriksi. Sanaa käytetään kohtauksessa, jossa miehet ovat metsässä tekemässä polttopuita.

Kuusi ei ollut tyvestä kuin rehdin vaaksan vahvuinen, mutta silti saimme hakata peitää suivaksi asti ennen kuin se rupesi hojeltumaan.

Tylsällä kirveellä vielä jotakin peitää, mutta huonokuntosella sahalla on kerta kaikkiaan ruuperä otassa.

Onko peitääminen ihan vaan kirveellä lyömistä tai terän iskeytymistä kohteeseen? Yritin etsiä tietoa sanan etymologiasta netistä, mutta en löytänyt vastausta.

Autofiktion taidonnäytteenä kirja on monin tavoin ällistyttävä. Kirjan julkaisuvuonna Päätalo on ollut 58-vuotias. Iijoki-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1971 ja Ahdistettu maa on sarjan seitsemäs osa. Päätalo kirjoitti vuosittain uuden osan sarjaan. Ahdistetussa maassa on 649 sivua. Jos minun pitäisi kirjoittaa yli 600-sivuinen kiinnostava ja dokumentaarinen autofiktiivinen romaani elämästäni 20-vuotiaana vieläpä siten, että ajanjakso rajautuu joulukuusta kesään, mitenkähän kävisi? Saati että tämä kirjoitustyö pitäisi tehdä alle vuodessa. Kyllä Päätalon luomisvoimaa kannattaa kunnioittaa.

Ahdistettu maa on vetävää luettavaa kenties eniten siksi, että Päätalo kirjoittaa ”häpeää kohti”. Hän kaivaa esiin melkoisen intiimejä kipukohtia, kuitenkin siten, että minäkertojaa voi arvostaa ja häneen voi samastua. Esimerkiksi virtsaamista ja ulostamista kuvaillaan monissa kohtauksissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla lukeminen ei kuitenkaan tunnu kiusalliselta.

Tasapaino säilyy myös kohtauksissa, joissa kuvataan sotaväen miesten naisjuttuja. Ujo Päätalo kaipaa kovasti naisen lempeä ja hän kasvattaa naiskokemuksiaan kirjallisesti. Tapana oli etsiä kirjeenvaihtokavereita ja erityisesti lappilaisen Lailan kanssa kirjeenvaihto yltyy vuolaaksi. Muutama komppanian kaveri sen sijaa jahtaa naisia elävässä elämässä. Heidän seikkailujaan kuvataan Päätalon näkökulmasta, mutta kuvailu ei ole kyllästyttävän rasvaista tai vastenmielistä, vaan tuntuu realistiselta ja monipuoliselta. Kun Päätalo pääsee itse pitelemään oikeaa naista kädestä komppanian siirryttyä Pohjois-Suomeen, onnistuu kirja välittämään kuvan myös siitä, millaista rovaniemeläisten naisten elämä oli vaihtuvia treffikavereita etsiessä.

Lisäksi itse talvisodalla on Suomessa suorastaan myyttinen asema, joten dokumentaarinen kuvaus erään asevelvollisen elämästä antoi todella mielenkiintoista pohdittavaa siitä, miten sotatalvi tuon ajan nuorukaiselle näyttäytyi.

Ennakkomielikuvissani Päätalon tuotanto keskittyy tukkikämpille ja savotoille. Ahdistettu maa on kuitenkin selvästi Päätalon elämän murrosvaihetta. Muistoissa ja tarinoissa Päätalo kertaa savottakokemuksiaan, mutta nuori mies pohtii jo, olisiko sodanjälkeinen elämä sittenkin kaupungissa. Voisin jatkaa Iijoki-sarjan lukemista joko peruuttamalla aiempiin osiin tai jatkamalla tarinaa eteenpäin. Kuudes osa Loimujen aikaan sijoittuu Päätalon kotipaikkaan Taivalkoskelle ja siinä Päätalo vaikuttaa olevan vielä savottajätkä. Kahdeksas osa Miinoitettu rauha taas jatkaisi siitä mihin Ahdistettu maa jää ja se kuvaa välirauhan aikaa.

Voin siis todeta, että taidanpa hypätä Iijoen vietäväksi minäkin. En ehkä ihan putkeen koko sarjaa lue, mutta eiköhän jossakin vaiheessa kannata etsiä lisää Päätaloja luettavaksi.

Lue myös nämä:
Ilmari Kianto: Vanha pappila
Heikki Turunen: Simpauttaja
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja