Arvelen siis olevani jo melko maltillinen kuluttaja, mitä omaan henkilökohtaiseen vaatekaappiini tulee, mutta tyylikkyydessä olisi vielä tekemistä. Minulla on ollut elämänvaiheita, jolloin olen halunnut panostaa vaatetukseeni aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, mutta nykyään tuntuu siltä, että haluaisin päästä minimipanoksella maksimitulokseen. Minulle vaatteet eivät ole mikään henkilökohtainen intohimo, mutta tunnustan toki, että vaatetus on aina viesti. Sen vuoksi vaatteisiin saa ja kannattaa kiinnittää hieman huomiota.
Kun olen sitten käynyt eri tarpeiden vuoksi vaatekaupoissa, tuntuu että mieleeni nousee lähinnä kuvia hylätyistä pikamuotijätevuorista tai ympäristötuhoja aiheuttavista kemikaalivirroista ja uuden vaatteen ostaminen panee lähes aina omatunnon kolkuttamaan. Mielestäni vaateteollisuus on jäänyt häkellyttävään katveeseen verrattuna vaikkapa ruoantuotantoon. Valveutuneet ihmiset osaavat kyllä keskustella ruoan ekologisista ja eettisistä ulottuvuuksista, mutta samaan aikaan vaatteita ostellaan surutta ilman sen kummempaa itsekritiikkiä. Itse koen, että ilmassa leijuu edelleen vahva oletus, että hyvin pukeutuva ihminen shoppailee jatkuvasti uusia ja mielellään kalliita vaatteita. Ja koska en itse näin tee, olen auttamatta B-luokan pukeutuja, oikeastaan vähän huono ihminen.
Millaisia oppeja vaatekaappikirjoista tämän alkuasetelman perusteella sitten saa?
Sissi Penttilän ja Aku Varamäen Planetaarinen vaatekaappi on ilmestynyt tänä vuonna. Se tarjosi minulle sekä tukea että kannustusta. Kirjan viesti on, että ei ole pakko olla rääsyissä kulkeva röllipeikko voidakseen olla ekologinen kuluttaja - pystyisin siis ostamaan uusia vaatteita aika ajoin ihan hyvillä mielin. Ja että itse asiassa olen jo tehnyt monta asiaa oikein kun olen vähentänyt shoppailua ja pidentänyt kaapista jo löytyvien vaatteiden käyttöaikaa.
Planetaarinen vaatekaappi määrittää selkeän suosituksen: jos aikuinen ihminen ostaa omaa käyttöään varten korkeintaan seitsemän uutta vaatekappaletta vuodessa, vaateteollisuuden ja nykyisen kreisikuluttamisen aiheuttamat ongelmat vähenisivät huomattavasti. Jo hankittuja vaatteita kannattaa vaalia ja huoltaa esimerkiksi suosimalla alusvaatteita päällysvaatteiden alla tai käyttämällä kainalolappuja ja korjauttamalla vaatteita tarpeen mukaan. Jos ostaa monen halvan vaatteen sijaan muutaman kestävämmän, pystyy vaatteita myös käyttämään pitempään, kun vaatteet eivät kulahda muutaman käyttökerran jälkeen.
Kirja on mitaltaan napakka ja siinä vuorottelee faktoja ja numeroita luetteleva asiatyyli ja hieman puhekielisempi ja kepeämpi tyyli. Minua hieman ärsytti kirjan me-muodossa etenevä jutustelu ja jonkinlainen somevaikuttajan nopeaan koukuttamiseen pyrkivä kirjoitustyyli. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä oletuskohderyhmää tuntuu olevan ahkera Instagramin muotivaikuttajia seuraava somekäyttäjä, jolle kirjan kirpeät vaateteollisuusfaktat pitää tarjoilla sopivasti sulavassa muodossa.
Kun luin heti perään
Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin, joka on ilmestynyt
vuonna 2013, tuli olo, että ovatko Penttilä ja Varamäki pyrkineet
vain kirjoittamaan hieman päivitetyn tiivistelmän Saramäen
kirjasta. Mutta tulkitsen hyväntahtoisesti, että kyllä heillä
ihan oma agendansa on ollut. Saramäen kirja on pitempi ja
perusteellisempi ja tyyliltään persoonallisempi ja minusta myös
hauskempi. Saramäki on ”ränttäävä muija”, jonka ankara
kritiikki vaikka muotilehtien typeriä juttutyyppejä kohtaan sai minut
nauramaan ääneen. Koska Saramäki on taustaltaan vaatesuunnittelun
ammattilainen ja käsityöosaaja, hän pystyy perustelemaan
väitteensä erinomaisesti. Omat ompelutaitoni ovat varsin
vaatimattomat, vaikka pystyn sentään tekemään korjausompelua ja
paikkausta, kunhan lopputuloksen estetiikkaan ei suhtaudu liian
kriittisesti. Omaan tasooni verrattuna Saramäki kuulostaa ompelun ylijumalalta.
Saramäki käsittelee perusteellisesti ja havainnollisesti nykyisen vaateteollisuuden ongelmakohdat. Kirjan ensimmäisten lukujen jälkeen tekee mieli tehdä pysyvä ostolakko ja pukeutua nykyisten vaatteiden puhkikulumisen jälkeen vaikka perunasäkkiin, ettei joutuisi näin kamalaa teollisuudenalaa enää rahoillaan tukemaan. Kirjan loppupuoli kuitenkin kannustaa miettimään, mitkä asiat itselle ovat vaatetuksessa tärkeitä ja millaisia vaatteita oikeastaan tarvitsee.
Saramäen tärkein pointti on, että ei kannata ajatella sitä, millaisia vaatteita maailmassa on tarjolla ostettavaksi (niitähän riittää loputtomiin) vaan millaisen vaatteen itse seuraavaksi mahtaa tarvita. Esimerkiksi minun kohdallani tarpeellinen mutta puuttuva vaatekappale tällä hetkellä on vaikkapa merinovillakerrasto, jota voisin käyttää sekä ulkoillessa että siistien toimistovaatteiden alusvaatteina.
Muita käytännön neuvoja ovat vuosittaisen vaateostosbudjetin päättäminen ja toteuttaminen, vaatteiden asianmukainen peseminen, korjaaminen tai korjauttaminen ja omien tarpeiden tunnistaminen. Jos vaatetta ostaessaan kuvittelee löytävänsä ratkaisun vaikkapa oman sosiaalisen elämänsä ongelmatilanteisiin, kannattaa pysähtyä ja pohtia, voiko ongelman ratkaista jollakin muulla tavalla kuin ostamalla tavaraa.
Vaatekaappikirjat luettuani totean, että olen ollut ihan oikeilla jäljillä jo pitkään rajaamalla vaatekulutustani ja viemällä vaatteitani ja kenkiäni suutarille tai korjausompelijalle. Seuraavaksi voisin ohjelmoida aivoni uudelleen vaateostosten suhteen: ei ole tarkoituksenmukaista vältellä shoppailua loputtomiin vaan tehdä tietoisia, harkittuja ja omaan tarpeeseen ratkaisuja tarjoavia ostospäätöksiä. Sopivalla budjetilla ja harkituilla valinnoilla voin – seitsemän vaatekappaleen vuositahdilla – päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi vaatekaapissani vain sopivaa, mieluista ja asianmukaista puettavaa.
Ja vaikka olen ollut varsin hyvä myös viemään kotitalouden vaatetavaraa joko keräyslaatikoihin tai tekstiilijätteeksi, voisin käydä kaappini vielä kerran läpi ja tyhjentää sieltä vielä joukon ”arkistojen aarteita” joko käytettyjen vaatteiden myyntikanaviin, lahjoitukseen tai tekstiilijätteeksi. Vaatteen paikka on jatkuvassa käytössä, ei kaappiin haudattuna.
Kummasta kirjasta sitten kannattaa aloittaa, jos vaateasiat kiinnostavat? Jos koet jo olevasi ihan tarpeeksi tyylikäs, Planetaarinen vaatekaappi voi olla sopivampi kirja. Jos taas kaipaat pientä neuvontaa oman tyylin kehittämiseen, kannattaa lukea Hyvän mielen vaatekaappi. Ja aivan hyvin molemmat oppaat voi lukea peräkkäin, kuten itsekin tein.
Tässä vielä lista muihin tänä vuonna lukemiini opas- ja ohjekirjoihin:
- Mari Koistinen: Pahan päivän varalle
- Ilana Aalto: Paikka kaikelle
- Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
- Mari Moilanen: Tölkkiruokaa
Tekstit
