Jānis Joņevs: Doom 94

Kansi: Safa Hovinen / Siltala.

Olin pukeutunut pitkään ja hartaasti ja jopa katsonut peiliin. Minulla ei ollut vieläkään yhtäkään oikeaa hevarivaatekappaletta. Farkut olivat ehjät, mutta paita oli sentään housujen päällä ja lenkkareiden kielet vedetty ulospäin.

 

Luin viime vuonna Siltalan kustantaman liettualaisen Vilnan pokerin ja merkitsin samalla muistiin, että samana vuonna suomennettu latvialainen Doom 94 kannattaisi myös lukea. Valitsin tämän HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa". Monta muutakin haastekohtaa tällä kirjalla voisi ruksittaa.

Jānis Joņevs voitti tällä kirjalla Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Palkinto vaikuttaa osuvalta, sillä Doom 94 aivan varmasti laajentaa kansainvälisen lukijakuntansa mielikuvia Latviasta. Häpeällisen vähän itsekin olen Latvian asioista tiennyt, vaikka olen luullut, että nykyään minulla on kohtuullisesti yleistietoa Baltian alueesta ja sen lähihistoriasta.

 

Kirja jäi kuitenkin minulta joksikin aikaa kesken, mikä johtui lähinnä kirjan juonellisesta perusasetelmasta. Kirjassa on teini-ikäinen nörttipoika, jossa puhkeaa murrosiän kuohunta. Hän kiinnostuu musiikista, bänditoiminnasta ja kauniista tytöistä. Välillä tuntuu, että olen tällaista tarinoita lukenut ja nähnyt jo ihan liikaa.

 

Mutta kun päätin suorittaa kirjan loppuun, se ryhtyi vetämään ja lopputulos oli hyvinkin antoisa lukukokemus. Vaikka en ole ollut hevaripoika, olen ollut 90-luvun nuori. Olen kolme vuotta vanhempi kuin Joņevs ja Doom 94:n tapahtuma-aikana olin lukiolainen ja pidin kulttuurillista makuani niin korkeakirjallisena, ettei metallimusiikissa viehättänyt mikään. Hevarit ja metallimusiikki ovat kuitenkin Suomessa niin vahva ilmiö, että väkisinkin asiaan törmää. Ja aikuisena olen käynyt pari kertaa oikein Tuska-festivaaleilla, tosin enemmän festaritunnelman kuin metallimusiikin vuoksi.

90-luvun nuoruus Latviassa vaikuttaa pitäneen sisällään paljon samoja elementtejä kuin Suomessa. Palaan näihin pohdintoihin myöhemmin, annetaan ensin hieman tilaa Doom 94:n kirjallisille ansioille.

Kirjan alkuperäisnimi on Jelgava 94, sillä se sijoittuu Jelgavan kaupunkiin. Kirjan kuvauksissa Jelgava on ankea pikkukaupunki, mutta Internet kertoo että onhan se nykyäänkin Latvian neljänneksi suurin kaupunki. Koska Latvia itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, oli ennakko-oletukseni, että kirja käsittelisi jossain määrin vastaitsenäistyneen maan uudenlaista kansallisen identiteetin rakentamista ja lähihistorian kohtaamista.

Olin jossain määrin väärässä. Kirjan näkökulma on tiukasti teini-ikäisen Jāniksen ja hän on tapahtumien aikaan 14-15-vuotias. Teini-ikäinen elää hetkessä ja puolen vuoden ajanjakso voi tuntua siltä, että siinä ehtii tapahtua ihmisiän verran uusia asioita ja kokemuksia. Jānista ja hänen kavereitaan ei kiinnosta lainkaan analysoida Neuvostoliiton jälkeisen Latvian yhteiskunnallista murrosta. Heitä kiinnostavat omat kaverit, lähimmät bileet ja hyvät keikat. Ja kun tapahtumien alussa Nirvanan laulajan Kurt Cobainin itsemurhasta leviää tieto Latviaan, oppii Jānis kokonaan uudenlaisen musiikkityylin. Grungen kautta hän tutustuu metalliin. 

Rivien välissä Joņevs toki kertoo yhtä ja toista latvialaisesta yhteiskunnasta ja Jelgavan alueen historiasta. Mutta tiukka rajaus teini-ikään toimii: nuoren Jāniksen kautta voi palauttaa mieleen, miltä tuntuu kun jokainen haluaa kovasti sulautua joukkoon, mutta kokee olevansa kovin erikoinen tai erityinen.

Hyppään seuraavaksi vertailemaan 90-luvun nuoruutta ja 2020-luvun nuoruutta, vaikka toki tunnustan, että näin keski-ikäisenä en pysty täysin samastumaan nykynuorten tuntoihin. Doom 94 on kuitenkin niin hyvin tislattu keitos 90-luvun ilmiöistä, että se pani miettimään ajan virtaa ja ajankohtaisia ilmiöitä enemmänkin.

90-luvulla elettiin analogista, nykyään digitaalista nuoruutta
 
Toki 90-luvulla alkoi olla jo kännyköitä ja verkkosivuja, mutta niin Jānis kuin minäkin kohtasimme samanikäisiä ennen kaikkea fyysisesti, erilaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa. Metallimusiikin kautta Jānis on osa globaalia ilmiötä, mutta analogisena aikana metalliosaamisen kasvattaminen on kuin harvinaisten sienten etsimistä ja keräämistä. Jānis käy salaperäisessä metsikössä kasvattamassa kasettikokoelmaansa ja oikeanlainen pukeutuminen vaatii rahaa, paikkoja ja suhteita. Nykyään voisi tilata kotiovelleen halvalla mitä tahansa vaatteita internetistä ja kuunnella lyhyessä ajassa mitä harvinaisimpia genren helmiä, mutta ennen vanhaan tietoa, taitoja ja asusteita piti etsiä ja hankkia aikaa ja vaivaa käyttäen.

Rappioromantiikan ihanne vaihtui yksilöllisen hyvinvoinnin ihanteeseen

Doom 94 palautti mieleen, miten vahvasti sex & drugs & rock'n'roll eli 90-luvun nuorisolaisihanteena, vaikka mikään näistä epäpyhän kolminaisuuden elementeistä ei olisi arjessa näkynytkään. 90-luvulla muotiin nousi 70-luku, esimerkiksi The Doors tai Led Zeppelin saivat ysärinuorista uusia faneja. Päihteiden käyttö ja yleinen rappioromantiikka tuntuvat nyt todella kaukaisilta, sillä 2020-luvun ihanne on omaa terveyttään mittaroiva, tavoitteellisesti kuntoileva, joogaava tai meditoiva ja itseään yksilölliseen menestykseen tavoitteellisesti sparraava yksilö.

Suomen osalta 90-luvun lama antaa osaselityksen sille, miksi monesta nuoresta tuntui siltä, että tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, joten parempi elää hetkessä. Rohkenen tulkita, että Doom 94:n nuorten murrokseen vaikutti juurikin Neuvostoliitosta irtautuminen ja uuden latvialaisen yhteiskunnan rakentaminen, vaikka Jānis ja kaverinsa eivät asiaa pysähdykään pohtimaan.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 30 vuotta Kurt Cobainin itsemurhasta ja olisinko juuri siksi nähnyt Nirvanan logoa vähän väliä lasten ja nuorten t-paidoissa. Nirvanan kaupallistaminen taitaa olla vahvassa ristiriidassa niin Cobainin kuin nuoren Jāniksen ihanteiden kanssa. Rohkenenko tunnustaa, että minulla ei ole mitään omakohtaisia muistikuvia siitä, missä oli kun kuulin Cobainin ampuneen itsensä, vaikka kalenteria katsomalla tiedän olleen lukion ykkösluokkalainen tuolloin ja Nirvanan hitit olivat kyllä olleet tuttua taustamusiikkia eri tilanteissa.

 

Ehkä jostakin 90-luvun keski-ikäisestä tuntui yhtä erikoiselta katsoa ysärinuorten paitoja, joissa Jim Morrisonin kuva tai The Doorsin logo paistattelivat siloisina.

Metallimusiikki tarjosi länsimaisen taustayhteisön mutta toimi myös kansallisen kulttuurin rakentajana

Vaikka en kykene metallimusiikin ansioita arvioimaan, tuntuu Doom 94:n perusteella selvältä, että eräs metallimusiikin viehätyksistä Jānikselle ja hänen kavereilleen oli sen tausta angloamerikkalaisessa rockmusiikissa. Se tarjosi omanlaisensa maailmankuvan, johon pystyi sukeltamaan syvälle. Jānis pääsee näkemään myös latvialaisen metalligenren syntymisen ja kehittymisen. Kirjassa mainitaan nimeltä myös suomalaisia bändejä ja soittajia, olihan 90-luku myös suomalaisen metallimusiikin muodostumisaikaa.

Vaikka Suomen ja Latvian 90-luvut olivat yhteiskunnallisesti erilaisia, vaikuttaa metallimusiikki tarjonneen molempien maiden nuorille jonkin vastauksen ja ratkaisun, jota muualta ei saanut. 

Kirjaan perustuva elokuva Jelgava 94 ilmestyi vuonna 2019. Se olisi nähtävissä Netflix-suoratoistopalvelussa. Kirjan trailerin voi katsoa YouTubesta. Houkuttelisiko kyllä katsoa koko elokuva, trailerin perusteella kirjan tunnelma on löytynyt ja 90-luvun visuaalisuus puhuttelee varmasti.

Suosittelen kirjaa siis erityisesti metallimusiikin ystäville. Toinen kohderyhmä ovat ne, joita Baltian maat ja historia kiinnostavat.

Käännöksestä

Kirjan on kääntänyt latvian kielestä Annika Suna. Mielestäni käännös on erinomainen: Suna hallitsee niin nuorten puhekielen kuin korkealentoisempiin ulottuvuuksiin lähtevät kuvaukset Jānis Joņevs upottaa mukaan pieniä knoppeja sinne tänne - jouduin kirjan luettuani googlettamaan mm. sen, kuka mahtoi olla Francis Macomber. Hieno suomennos ja mahtavaa, että Siltala on tämän kirjan suomalaisten lukijoiden ulottuville saattanut!

Lue myös nämä:
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Pärnun kirjastossa
Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma