Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kansi: WSOY.

Majgull Axelssonin Kuparienkeli on toistaiseksi uusin Axelssonilta suomennettu romaani. Kirja on ilmestynyt vuonna 2012. Netin mukaan Axelssonilta on tänä vuonna ilmestynyt Ruotsissa uusi teos nimeltä Jag heter inte Miriam, joten toivottavasti sekin saadaan suomeksi tässä joku päivä.

Olen blogannut Axelssonin Huhtikuun noidasta liki kuusi vuotta sitten - ihan itseänikin ihmetyttää että mitenkäs tässä näin pitkä tauko on ollut. Olen kuitenkin lukenut Axelssonin muutkin suomennetut romaanit, Kuiskausten talon vuodelta 2001 ja Toista tietä vuodelta 2005. Muistikuvani niistä ovat hieman hämärtyneet, mutta sen verran vahvan muistijäljen Axelsson on kuitenkin jättänyt, että Kuparienkeli tuntui alusta alkaen tutulta. Siinä on juurevaa ruotsalaista kylämiljöötä ja päähenkilöt ovat työväenluokkaa. Tai no, työväenluokkaa sillä lailla kuin 2000-luvulla voi sanoa: pienyrittäjiä, pätkätyöläisiä, työttömiä tai koulut kesken jättäneitä. Heidän kauttaan Axelsson peilaa ruotsalaisen lähihistorian yhteiskunnallisia muutoksia ja erityisesti naisen asemaa.

Kirja oli vetävä ja oli ihanaa uppoutua lukemaan sitä - toukokuussa minulla ei lukuaikaa juuri ollut remonttiprojektin vuoksi, joten sitäkin innokkaammin paneuduin kirjaan. Kuparienkeli alkaa vuorokausiromaanina, mutta aikajänne pitenee loppua kohti. Päähenkilö Minna pyörittää tienvarsikuppilaa, jonne kokoontuu poikkeuksellisen rajun syysmyrskyn vuoksi kyläläisiä ja satunnaisia ohikulkijoita. Kertojanäkökulmia vuorotellaan, vaikka Minna onkin keskiössä. Luonnonmullistusten myötä kertojahenkilöt joutuvat kohtaamaan isoja muutoksia elämässään ja katsomaan kipeitä totuuksia silmiin.

Hieman miinuspisteitä kirja saa ajoittaisesta ennalta-arvattavuudesta tai pikemminkin liiallisesta tuttuuden tunteesta. Kyse ei ole niinkään teemojen tuttuudesta vaan siitä, että kerrontaratkaisut tuntuvat aika nähdyiltä. Asetelmat ovat paikoin liiankin tuttuja kaunokirjallisuudesta, näytelmistä ja tv-draamoista. Yhteisön vanhat salaisuudet kaivetaan pintaan, kun jokin ulkopuolinen muutosvoima - tässä tapauksessa myrsky - sysää arjen raiteiltaan. Henkilöiden ongelmatkin ovat jotenkin tuikituttuja - on ongelmia ihmissuhteiden tai päihteiden tai kumpienkin suhteen.

Silti viihdyin Minnan ja muiden Arvikan kyläläisten kanssa. Erityispisteet vielä siitä, että eräällä keskeisistä henkilöistä on suomalaiset sukujuuret. Sijaisuudesta toiseen syöksähtävä toimittaja Ritva Lahtinen on kamppaillut koko ikänsä päästäkseen kipuamaan yhtä sosiaaliluokkaa ylemmäs, mutta takkuista tuntuu olevan.

Le Masque Rouge -blogi käynnisti hauskan kirjabingon, ja minäkin kokeilen bingoamista. Näin alussa bingoaminen on vielä helppoa, sillä tällä kirjalla saan ruksin Lainattuun kirjaan.

Käännöksestä

Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen kirjoittaa enimmäkseen hyvin miellyttävää kieltä. Suomennos kuulostaa luontevalta suomelta. Muutaman "sinän" olisin karsinut - verbin taivutus persoonan mukaan riittäisi monta kertaa, aina ei tarvitse kuljettaa sinä-sanaa mukana vaikka alkukielessä persoonapronominin käyttö olisikin välttämätöntä. Lisäksi Pajunen sortuu pari kertaa yleiseen virheeseen - joku "koittaa" jotain "koettamisen" sijaan. Pieni töksähdys tulee myös kohdassa, jossa Axelsson viittaa Tove Janssonin Vaaralliseen juhannukseen. Tekstissä puhutaan "Miisasta", vaikka Vaarallisen juhannuksen hahmoihin kuuluva murheellinen otus on suomeksi Miska.

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jan Guillou: Pahuus