 |
| Kuva: Gummerus |
Tunneissa on kolme kertojahahmoa: kirjailija Virginia Woolf 1930-luvun Lontoossa, kotirouva Laura 1940-luvun Los Angelesissa ja tyylikäs Clarissa 1990-luvun New Yorkissa. Naisten kertomukset vaikuttavat olevan kaukana toisistaan, mutta yhtymäkohtia löytyy varsinkin kirjan lopussa.
Kirja toi minulle toistuvasti mieleen Riikka Pulkkisen Totan. En ihastunut Tottaan kun sen luin, mutta Tunnit auttoi minua hahmottamaan tyylilajin viehätysvoiman. En siis ihastunut Tunteihinkaan mitenkään erityisesti, mutta Cunninghamin keskiluokkainen ja tapahtumaton vatulointi tuntui jotenkin intensiivisemmältä ja aidommalta kuin Pulkkisen. En osaa sanoa, voiko Cunninghamia pitää missään mielessä Pulkkisen esikuvana, mutta tyylillisiä yhtenäisyyksiä minun mielestäni löytyy.
Kolme kertojahahmoa kuvailevat omia tunnelmiaan, ympäristöään ja muistojaan. Tapahtumat ja juonen kehittely on minimaalista, fiilistelyllä on tärkeämpi merkitys. Jokainen kirjan naisista pohtii syvällisiä ajatuksia ja enimmäkseen kaipaa jotain muuta kuin sitä, minkä keskellä elää. Mutta mikä on kaipauksen kohde? Ah, kuinka täyttymätöntä ja riipivää!
Mutta mikäs siinä, kuuntelihan tämän. Woolf on kiehtova hahmo fiktiiviseksi henkilöhahmoksi siirrettynäkin, samaa mietin jo Vanessaa & Virginiaa lukiessani - vaikkei sekään kirja minua erityisemmin saanut pauloihinsa. Cunningham saa miljöökuvauksensa eläväksi. Välillä henkilöhahmojen tunnetilat herättivät minussa aitoa kiinnostusta.
Lukijana oli kokenut näyttelijä Eero Saarinen. Hänellä on todella miellyttävä ääni ja rauhallinen tapa lukea - erinomainen valinta lukijaksi siinä mielessä. Kuitenkin oli vähän hassua, että lukijana oli mies, kun kaikki kertojahahmot olivat naisia. Välillä Saarinen hieman ylikorosti naismaista replikointia. Kenties kirja on nakitettu Saariselle siksi, että kirjailijakin on mies, vaikka kirjan hahmot olivatkin naisia. Mene tiedä.
Nappaan kirjabingossa tällä kirjalla rastin ruutuun "Kirja & elokuva".
Käännöksestä
Marja Alopaeuksen suomennos kuulosti kauniilta, vaikka kenties kuunnellessa kieltä tarkkailee hieman eri tavalla kuin lukiessa. Minusta suomennos oli elävää, rikasta ja virheetöntä. Kenties persoonapronomineja oli välillä aika reippaasti, vaikka verbiä taivuttamallakin olisi pärjännyt. Kokonaisuus oli kuitenkin oikein toimiva.
Tekstit
Minäkin kuuntelin tämän äänikirjana, ja kuvittelin siitä bloganneenikin mutta erehdyin. Kirjan rakenne ei ole ihan helpoimmasta päästä, ja mikäli muistan oikein, olin kokeillut tätä jo aiemmin ennen kuin satuin näkemään elokuvan. Elokuva auttoi pysymään kirjassa ja sen tarinassa kiinni. Saarisesta pidän kovasti, on suosikkilukijoitani. Näitä mies-nais-kysymyksiä ei aina tunnuta ajattelevan, kun valitaan äänikirjojen lukijoita.
VastaaPoistaOih, Tunnit on aivan mielettömän hieno :) Itse asiassa näin leffan ensin ja luin vasta jälkeenpäin kirjan, mutta se ei haitannut ollenkaan. Ainoa mikä Cunninghamin tyylissä ehkä hitusen hiersi oli se, että aika ajoin mun mielestä hän pyrki liiankin ilmiselvästi kirjoittamaan samaan tyyliin kuin Woolf. Ei siinä mitään, ja hienoa jos siihen pystyy, mutta silloin homma ei oikein toimi jos se _yrittäminen_ paistaa läpi vähän liikaa.
VastaaPoistaMinä pidän tästä kirjasta todella paljon. Kyllä tähän mielestäni sopii myös woolfimainen tyyli, mistä Anu tuossa edellä mainitsi, ihan tarkoituksella valittuna, koska kirjan keskipiste ja alku on Virginia Woolf.
VastaaPoistaEn taas osannut nähdä tyylissä Riikka pulkkisen Totta-romaanin tyyliä. Totan tyylistä en pidä yhtään. On jännä, miten eri tavalla me lukijat koemme ja löydämme yhtäläisyyksiä.
Oletko Salla kuullut Maija Vilkkumaan laulaman Virginian?
Se on Lempieläimiä CD:llä.
"Ja oman huoneen hämärässä
Virginia kirjoittaa
se tietää kyllä miten tässä käy
Virginia tuntee
kunka päivät katoaa
koska se katsoo sinne minne ei näy
se tietää kyllä miten tässä käy"
Kiitos kommenteista! Minulla on vielä Woolf korkkaamatta, mutta mielessä on kyllä ollut että pitää paikata aukkoja sivistyksessä tässä asiassa.
VastaaPoistaVirginia-laulu on minulle tuttu ja se onkin nätti laulu!