Nura Farah: Aavikon tyttäret

Kansi: Timo Numminen / Otava.

Nura Farahin Aavikon tyttäret herätti kiinnostukseni lehdistötiedotteen kautta. Ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani! Hatunnosto Nura Farahille tästä teosta. Kirja on kiinnostanut monia muitakin bloggaajia, linkitän tässä Kirsin, Taikan, Susan ja Mari A:n. Yle Areenasta löytyy Farahin haastattelu, samoin Uudesta Suomesta.

Kirja oli ristiriitainen mutta voimakas lukukokemus. Kielestä kiinnostuneena lukijana tarkkailin ensinnäkin paljon kieltä. Alkulehdillä kiitetään kustannustoimittajaa kieliasun hiomisesta. Pilkunviilaajana pitänee huomauttaa, että loppusilaus on jäänyt silti puuttumaan, kirjassa on jonkun verran kielivirheitä. Tämä on kuitenkin vähemmän tärkeää kuin sen pohtiminen, miten kieli ja kulttuuri linkittyvät toisiinsa. Muun kuin suomea osaavan asuvan somalikirjailijan romaani tulisi varmasti luettavakseni käännöksenä, enhän osaa somaliaa. Nyt Aavikon tyttärien Somaliaan sijoittuva tarina on kuitenkin luettavissani suoraan äidinkielelläni. Ilmaisut ja sanavalinnat ovat sitä mitä kirjailija on alun perin halunnut. Miltä suomen kieli kuulostaa, kun kirjailija käyttää sitä täysin Suomesta poikkeavan kulttuuriympäristön kuvaamiseen?

Erinomaiselta. Kirja hehkuu kuumuutta, tunteita, tunnelmia. Päähenkilö Khadija on elämälle ahnas - ainakin itse kiinnitin huomiota siihen miten paljon kirjassa ahmitaan - milloin raikasta tuulta, milloin tuoksuja. Lisäksi Farah hallitsee kirjailijalle erinomaisen taidon - hän näyttää, ei selitä puhki. Kirja etenee täysin päähenkilöiden maailmankuvasta käsin, siinä ei moralisoida eikä kyseenalaista, ei asetuta ulkopuolelle.

Ja tämä olikin se ristiriitaisia tunteita aiheuttava osuus. Kirjan historiallinen maamerkki on Somalian itsenäistyminen, tapahtumat sijoittuvat siis vuoden 1960 molemmin puolin. Voisin siis hyväntahtoisesti tulkita, että kirjassa kuvatut raakuudet ovat historiaa, mutta en usko näin olevan, keskustellaanhan esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksista jatkuvasti.

Paimentolaisleirin elämää säätelee yhtäältä islaminusko, toisaalta yhteisön omat perinteet. Khadijan maailmassa on itsestään selvää, että pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt, että ympärileikkaamaton tyttö on likainen, että synnyttäneen naisen vagina ommellaan uudelleen umpeen, että tytön kouluttaminen syöksee koko perheen rappioon, että raiskaus avioliitossa on normaalia, että moniavioisuus on ihan hyvä juttu. Annan kiitosta Farahille siitä, että hän näitä kuvatessaan ei ole lähtenyt sormi pystyssä saarnaamaan, mutta en voi mitään että välillä lukiessa yökötti. Toisaalta Farah pystyy nostamaan naisnäkökulmaa hyvin esille: hän kuvaa hienosti miten mustasukkaisuus repii ensimmäistä vaimoa, kun mies tuo perheeseen toisen vaimon. Kirjassa itsestään ei mielestäni ole mitään feminististä, mutta näin feministinä kirjaa lukee väkisin tasa-arvon puolustuspuheena. Näyttämällä miesten ja naisten eriarvoisen aseman kirjan kuvaamassa yhteisössä monelle muullekin lukijalle toivottavasti tulee mieleen, että tasa-arvossa on kohentamisen varaa.

Khadijassa on himpan verran Mary Suen vikaa - hän on paitsi kaunis, myös poikkeusyksilö tuodessaan runoilijan taitonsa leirissään esiin. Kierosilmäisen Luulin tarina oli melkeinpä kiehtovampi - Luulin kautta kuvataan fyysisesti poikkeavan tyttölapsen mahdollisuuksia selvitä epätasa-arvoisessa maailmassa.

Kierosilmäisyydestä puheen ollen - monin paikoin tuli mieleen suomalainen romaani, jossa on paljon yhteistä Aavikon tyttärien kanssa. Kyseessä on tietenkin pitkäaikainen suosikkini, Hilkka Ravilon Kuin kansanlaulu, jossa tarina käynnistyy sotienjälkeisestä Pohjois-Savosta. Myös tämän kirjan miljöössä olennaisin hengenravinto on jyrkkiä moraalisääntöjä julistava patriarkaalinen ja tuomitseva uskonto, myös siellä tytöt ovat heikommassa asemassa kuin pojat, myös siellä naisen kohtalo on synnyttää lapsi toisensa perään nuoresta pitäen.

Palaan kirjan kieleen vielä lopuksi. Kielenkäyttö on siinäkin mielessä onnistunutta, että tarina kerrotaan sellaisella kielellä, joka sopii päähenkilöiden elämänpiirin. Pari pientä lipsausta tuli vastaan: kerran leirin naiset käyttävät sanaa "meikki", joka on kuitenkin kehittynyt englannin make upista. Kun muualla kirjassa mainitaan, että vasta yes ja no -tyyppiset englannin perusilmaisut ovat trendikkäiden kaupunkilaisten kielenkäyttöön pesiytyneet, olisi vaikkapa vanhanaikaisempi sana ehostus ollut kenties sopivampi ilmaisu naisten suuhun. Samoin Khadija kerran puhuu toffeenvärisestä ihosta - mutta tunnettiinko toffeemakeiset leirissä? Ainakaan missään kohtaa ei syöty toffeeta, laxoox-lettuja sen sijaan syötiin vähän väliä.

Lukukokemuksena kirja oli intensiivinen ja kuvaamieni ristiriitaisten tunteiden vuoksi mielenkiintoinen. Suomen somaliyhteisöltä kuitenkin toivon, että he pystyvät kitkemään kulttuuristaan tyttöjen ympärileikkaamisen ja moniavioisuuden.

Lue myös nämä:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Craig Thompson: Habibi