Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Gummerus.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lukemista olin suunnitellut jo pitkään, mutta nyt kirja vihdoin nousi lukupinosta voitettuaan Blogistanian Finlandian äänestyksen. Koska kirjaa on luettu blogeissa todella paljon, olivat ennakko-odotuksenikin ehtineet nousta jo aika korkealle. Taivaslaulu kesti nämä odotukset kuitenkin hienosti ja sain lukukokemuksesta irti jopa enemmän kuin ennakoin.

Niin ikään kirjan ylle on ehtinyt kertyä kaikenlaista ulkokirjallista painolastia. Blogiarvioiden kommenteissa on paikoin hyvinkin vilkkaita keskusteluketjuja. Myös anonyymeja kommentteja tuntuu tulleen poikkeuksellisen paljon. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkan Taivaslaulu-kommenteissa eräskin anonyymi vihjaa, että ei-lestadiolaiselle Taivaslaulun lukemisen motiivi olisi halu päästä tuomitsemaan lestadiolaisuus. Omasta puolestani voin vakuuttaa, että tämä ei ole ainakaan minulle syy tarttua kirjaan. Taivaslauluhan on fiktiota, mielikuvituksen tuotetta. Oman mielikuvitukseni ansiosta pystyn eläytymään kaunokirjallisiin mielikuvituksen tuotteisiin - ja saamaan niiden ansiosta ajatuksia, elämyksiä ja tunteita, joita kenties ei arkielämässä ole ollenkaan tullut vastaan. Ihan kaikissa arvioissa tämä fiktiivisyyden huomioiminen ei ole toteutunut - esimerkiksi tämä Matti Mäkelän arvio Hesarissa on minusta varsin kehnoa kirjallisuuskritiikkiä, sillä kirjan arviointi on jäänyt täysin Mäkelän omien mielipiteiden tuuttaamisen varjoon.

Tämän pohjustuksen päälle rohkenenkin kai sanoa, että Taivaslaulun sijoittuminen pohjoissuomalaiseen lestadiolaismiljööseen on kiehtovan tuore näkökulma. Tuoreus tulee ennen kaikkea tavasta, jolla päähenkilöt Vilja ja Aleksi kertovat elämästään lestadiolaisyhteisön sisältä käsin. Minulla ei omakohtaisia kokemuksia lestadiolaisuudesta ole, mutta Kainuusta kotoisin olevana jonkinlainen sivustaseuraajan ohut kosketus minulla sentään on. Vaikka oma kotikuntani ei mitään tyypillistä lestadiolaisaluetta ollutkaan, olen kuullut paljon tarinoita ehkäisykiellosta ja siitä voiko sitä rikkoa, sisäpiirin päätöksistä jotka ulottuvat viranomaistoimintaan, kunnallispolitiikkaan ja yksilön tietosuojan rikkomiseen asti ja paikoin jyrkistä rajoista lestadiolaisten ja muiden välillä.

Lukemistani Taivaslaulu-arvioista mieleeni oli jäänyt ennen kaikkea äidin uupumuksen käsittely. Minulle Taivaslaulu oli kuitenkin paljon muutakin. Kertojanäänet vaihtelivat. Viljan kertomana keskiössä on perhearki kaikessa hektisyydessään ja Viljan asteittainen uupuminen ja päätyminen sairaalahoitoon. Viljan miehen Aleksin elämää seurataan pitemmällä perspektiivillä: lapsuudesta ja nuoruudesta rakastumiseen ja perheen perustamiseen. Aleksi pohtii uskoaan ja uskonyhteisöään Viljaa laaja-alaisemmin. Vilja ei uskalla kyseenalaista oppimaansa juuri lainkaan - viimeistään opitut mielikuvat helvetin lieskoissa odottavista iankaikkisista kärsimyksistä pysäyttävät hänen mietteensä. Aleksi taas pohtii ja jäsentää ajatuksiaan rohkeammin.

Pohtiminen ja siihen suhtautuminen onkin yksi Taivaslaulun isoista teemoista. Viljan ja Aleksin tuntema yhteisö on monin tavoin lämminhenkinen ja kotoisa. Mutta saako uskonasioista ajatella omalla laillaan? Onko kaikki muu paitsi seurakunnan oppien kirjaimellinen noudattaminen vikomista, omavanhurskautta, eksyttämistä? Erityisesti anonyymi nettikirjoittaminen on Taivaslaulussa kuvatun seurakuntayhteisön hampaissa. Viljan ja Aleksin kertojanäänet antavat välillä tilaa anonyymille blogitekstille kommentteineen. Lisäksi kerrontaa pätkii eräänlainen nukkeleikki - tulkitsen nukkejaksojen olevan jonkinlaista Viljan omaa varovaista symbolien taakse kätkeytyvää pohdintaa naisen asemasta lestadiolaisyhteisössä. Rauhala osaa nostaa esiin erilaisia näkökulmia ja hyödyntää siellä täällä myös vaivihkaista huumoria, jossa tosin on myös pistoja mukana.

Auto alkoi aiheuttaa ensimmäistä kertaa miehisiä kiusauksia. Porrasperävolkkari oli vaihtunut jo farmarifordiin ja farmariford seitsenpaikkaiseen lestapösöön, eivätkä ne olleet tuntuneet missään. Seuraava olisi pikkubussi. Sitä katsottaisiin jo perään. Kolmikymppisellä miehellä ei voinut olla vielä lessubussia. Pitäisikö ostaa pieni ja ärhäkkä työmatka-audi sitten samalla, vaikkei kahteen autoon oikeasti ollut varaa? Tai jopa moottoripyörä? Isonperheenisän ilta-ajeluharrikka, jolla sai pöristää jalat harallaan ja hartiat leveinä, tuuli kuivatti kainaloita ja heilutti takatukkaa, eikä kukaan kitissyt takapenkillä.

Viljan kohtaama uupumus on enemmän kuin pelkkää suurperheen äidin väsymystä. Hän uupuu siihen, ettei voi itse valita, miten perhe-elämäänsä elää. Kunnon nuorina Vilja ja Aleksi eivät rakastelleet seurusteluaikana - ja papin aamenen jälkeen kuherruskuukautta ei kauan kestänyt, koska Vilja tuli raskaaksi heti häiden jälkeen. Nimensä mukaisesti Vilja on hedelmällinen kuin maaäiti, ja kun lapsia vain syntyy, alkaa rakkaan miehen läheisyys pelottaa. Voiko parisuhteesta iloita, jos fyysisestä läheisyydestä nauttimisen hintana on oman jaksamisen kuormitus? Entä voiko olla hyvä äiti, jos jo nelivuotias pitää jättää pärjäämään yksin pukemisen ja syömisen kanssa - saati jos jo yksivuotiaan pitää osata tulla toimeen ilman äidin hoivaa, koska äiti joutuu asettamaan vauvanhoidon ensi sijalle?

Tätä kaikkea Rauhala kuvaa todella taitavasti. Kirjan kieli on runollisen kaunista, silti juurevaa. Kieli ammentaa Raamatusta, virsistä ja laululyriikasta. Viljan näköalattomuus ja hätäännys näkyvät siinä, miten hänen kertomanaan maailma tuntuu kutistuvan, pienenevän yhä enemmän vain naisen ruumiiksi tai pelkäksi kohduksi. Aleksin huoli Viljasta ja halu pystyä tulkitsemaan uskonasioita omilla aivoillaan taas näkyy siinä, miten Aleksi pyrkii tekemään yksityisestä yleistä. Hän ei näe heidän perhettään vain yksittäistapauksena, vaan haluaa löytää ratkaisun tilanteeseen osana isompaa kokonaisuutta.

Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi erityisesti Vilja leipomassa juustokakkuja myyjäisiin. Pienessä kohtauksessa Vilja samaan aikaan tottelee ja kapinoi - niin hennolla tavalla, että tuskin kukaan Aleksin ja lukijan lisäksi tajuaa Viljan kapinaa. Ahdistavaa mutta uskottavaa.

Tämän kaiken jälkeen tuntuu hieman nipottamiselta nostaa esiin pari pientä kielellistä seikkaa, joita ihmettelin. Rauhala käyttää pakastimen sijasta sanaa pakaste - minusta pakaste on jokin yksittäinen pakastettu annos, laite jolla pakastetaan on pakastin. Samoin ihmettelin, miksi tuotemerkit kirjoitettiin järjestään pienellä - kirjassa puhutaan ikeasta ja stockmannista, mutta sentään luetaan Kalevaa.

Jotkut Taivaslaulun lukeneet - kuten Miina Supinen Imageen kirjoittamassaan arviossa - ovat kritisoineet loppuratkaisua siitä, että lopun käänteistä vastuun ottaa Aleksi eikä Vilja. Minusta tämä oli kirjan kontekstissa uskottavaa. Vilja on niin nääntynyt, ettei hänellä selvästikään ole voimaa tehdä isoja ratkaisuja, lisäksi hän haluaa Aleksia enemmän pitää kiinni seurakunnan opetuksista. Tuntuu uskottavalta, että Vilja tarvitsee Aleksin kaltaista miestä onnellista loppua varten. Vaikka Aleksi on ainoa mieshenkilö, jota kirjassa kuvataan pintaa syvemmältä, vilahtaa sivujuonteissa runsaasti toisenlaisia mieshahmoja. Sellaisia, jotka jättävät lastenhoidon tyystin vaimon kontolle ja sellaisia, jotka katsovat parhaaksi kadota perhe-elämästä kokonaan.

Joten kyllä vain, kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ajatuksia herättävä ja kaunis, kääntöpuoleltaan raaka ja julma. Taivaslaulu sai sekä pohtimaan että eläytymään ja luulenpa kirjan olevan niitä, joiden tunnelma jää massasta erottuvana mieleen pitkäksi aikaa.

Lue myös nämä:
Craig Thompson: Blankets
Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa