Kari Nenonen: Noitarovio

Kävin Fennica Comicsissa hyödyntämässä joululahjaksi saamaani lahjakorttia ja sarjakuvien ja kirjojen joukosta sattui silmiini Kari Nenosen Noitarovio. Nenosen nimi on jäänyt mieleen Morren ja Jorin bloggauksista. Koska Noitarovio maksoi vain viisi euroa, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa miettiä. Kirja kuuluu Jalavan Kauhusarjaan ja se on painettu vuonna 1989. Fennica myy myös käytettyjä kirjoja, mutta tämä pehmeäkantinen opus oli niin hyväkuntoinen, että uskon tämän olleen lukematon kappale. Ehkä jostain kustantamon varastoista on löytynyt kappale kirjaa myyntiin, tai sitten tämä on ollut jonkun hyllyssä koskemattomana ennen päätymistään Fennicaan. Huokoinen sivupaperi oli jo ajan kellastamaa, mutta muuten ostamani kappale oli priimakuntoinen.

Kesken lukemisen piti googlata Kari Nenosesta lisätietoja. Wikipedia kertoo nyt jo edesmenneen kirjailijan urasta: vaikka hän julkaisi useita teoksia omalla nimellään, kirjoitti hän eniten ns. kioskikirjallisuutta, jossa tekijän nimeä ei yleensä merkitty näkyviin. Nenosen kauhuromaaneja ovat Se ken tulee viimeiseksi on kuolema ja Ken kuolleita kutsuu, kummastakin löytyy juttua Morren ja Jorin blogeista.

Noitaroviossa oli kuusi novellia ja teos olikin mielenkiintoista luettavaa. En ole mikään kauhugenren tuntija, toki olen joskus teininä lukenut Stephen Kingin kirjoja siinä missä muutkin. Erityisen viehättävää kirjassa oli, että siitä välittyi ajankuva niin vahvasti. Noitarovio on siis kestänyt aikaa mainiosti, vaikka tuskinpa Nenonen on kirjoittaessaan ajatellut mitään 1980-luvun tunnelmapalaa tekevänsä. Tarinoiden pääpaino kun on tutuissa populäärikulttuurin kauhuelementeissä: mukana on vampyyreja, eläviä kuolleita, saatananpalvontaa, noituutta. Kaksi novelleista taas on mielestäni scifiä eikä kauhua, ne sijoittuvat tulevaisuuteen ja toinen kuvaa avaruusmatkailua.

Vampyyritarina Ruumisarkkuboomi oli hieman kieli poskessa tehty, mutta se kepitti mielestäni suurimman osan vuonna 2011 julkaistun Verenhimo-antologian tuoreista novelleista. Kokoelman karmaisevin ja mieleenpainuvin tarina oli heti toisena oleva novelli Suku on pahin. Helsinkiläistynyt nuoripari lähtee sukuloimaan loppiaisena jonnekin Imatran pohjoispuolelle ja talvinen Etelä-Karjala näyttäytyy todella synkkänä paikkana... Niminovelli Noitarovio onnistui paikoin olemaan myös varsin ahdistava, sen sijaan Musta leski oli jopa aika humoristinen, tosin melko synkällä tavalla. Myös scifitarinat Maailmankaikkeuden suurin yksinäinen ja Herran kukkarossa olivat sujuvaa luettavaa, tosin jälkimmäinen novelli on vain kolmesivuinen.

Mainitsemani ajankuva tulee monessa kohtauksessa näkyviin. Näin Suku on pahin -novellin Risto lohduttaa nuorikkoaan:

- Ajattele mieluummin vaikka sitä Krunikan kaksiota, mihin muutamme ensi viikolla. Ja sitä Bitcon sohvaa ja Funktion pöytää, jotka kävimme valitsemassa. Ne ovat meidän elämäämme, ei tämä helvetin ankeus ja kolkkous mikä täällä vallitsee. 

Ruumisarkkuboomissa taas hautaustoimiston apulainen taas käy iskemässä naisia Helsingin discoissa:

- Olin - ja olen - aika hyvä siinä, vaikka itse sanonkin. Minulla oli jo melko hyvä vaatevalikoima; juppimerkkejä alushousuista kravattiin. Ja Roleks - tosin Thaimaasta ostettu jäljitelmä, mutta niin hyvä sellainen, että se meni täydestä ainakin discojen värivaloissa. 

Nenosen tuottelias kirjoittajanura näkyy siinä, että teksti on luistavaa, sujuvaa ja hyvin rakennettua. Pientä kielellistä viilausta Noitarovio olisi kuitenkin kaivannut. Kirjassa koitetaan kun pitäisi koettaa, puhutaan Tokiolaisesta eikä tokiolaisesta, pukeudutaan oranssisiin eikä oransseihin haalareihin.  

Nämä voi kuitenkin antaa anteeksi, kun kokonaisuus toimii. Mieleni tekisi lukea myös Ken kuolleita kutsuu, jossa ilmeisesti tietokoneohjelmoinnilla on suuri vaikutus kauhutapahtumien syntymiseen.

Lue myös nämä:
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Charlaine Harris: All Together Dead