keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kansi: Pekka Loiri / Siltala.
Antti Heikkisen Pihkatappi jäi mieleen jo kesällä Amman hurmaavan murteella kirjoitetun arvion ansiosta. Sopivasti kirja tupsahtikin postiluukusta Pienen esikoiskirjakerhon jäsenkirjana loppukesästä. Sittemmin Pihkatapin on lukenut moni muukin, Arja, Katja ja Kirsi ainakin. Kirja myös voitti vähän aikaa sitten Savonia-palkinnon. Kannattaa lukea myös Amman tekemä Heikkisen haastattelu.

Pihkatappi toi nopeasti mieleen Heikki Turusen kirjat. Tämä on kuin muutamalla vuosikymmenellä nuorennettu ja tuoreutettu Turusen romaani. Turusen Raivaaja-sarjan päähenkilönä on kirjailijan alter ego Heino Oinonen ja Turusen vakioteemana on maaseudun tyhjeneminen ja autioituminen. Heikkisen kirjassa päähenkilönä on esikoiskirjaansa työstävä Taskisen Jussi ja Itä-Suomen hiipuminen on vahvasti esillä. Siinä missä Turunen kuvaa sodanjälkeisten asutustilojen kylmenemistä, jäävät Heikkisen EU-ajan kirjassa jo vuosisataiset sukutilatkin isännättömiksi.

Vaikka en maatilan tyttö itse olekaan, oli kirjassa todella paljon tuttua ja kipeääkin. Kainuulaisesta pikkukunnasta etelään valuneena tunnistan hyvin Jussin jaakobinpainin, ne tunnot joita oman kotikylän vanheneminen ja hiljeneminen herättää. Pitäisikö nuorten ihan velvollisuudentunnosta jäädä kotikulmille jatkamaan elämää? Toisaalta Heikkinen onnistuu välittämään hyvin ajan historiallis-yhteiskunnallisen murroksen. Yksilö pääsi tekemään omia valintojaan aiempaa vapaammin, kääntöpuolena tosin kylä- ja sukuyhteisöt hajosivat tai ainakin haurastuivat.

Kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on usein vähän tylsää ja hieman epäluuloisesti aluksi suhtauduinkin Jussiin, joka kuvailee kirjoittamisen täyteisiä öitä ja käsikirjoituksen työstöä. Pihkatapin edetessä epäluuloni kuitenkin hälvenivät. Kirjaan syntyy kaksi tarinalinjaa, jotka lähenevät tarinan kliimaksia eri suunnista. Käsikirjoituksessa Jussi kuvaa sukunsa vaiheita ja omaa lapsuuttaan. Reaaliajan tarinalinjassa Jussi lähtee Pohjois-Savoon isäänsä tervehtimään ja joutuu nenätysten monien asioiden kanssa, jotka luuli jo jättäneensä taakseen.

Minäkertoja Jussi muistelee elämäänsä parhaimmillaan ihanan sydämeenkäyvästi ja pistävän kipeästi. Värikkäät sukulaiset ja naapurit kuvataan elävästi, kirjailijan ja näyttelijän urasta haaveilevaa poikaa ei isä aina ymmärrä, toivoohan hän pojasta nuorta isäntää ja tilan jatkajaa. Mutta siinä missä Jussin isälle, ukille ja isoukille isännyys lankesi itsestäänselvänä kohtalona, ei 1980-luvun puolella syntyneelle pojalle maanviljelijän elämä tunnukaan houkuttelevalta. Ei vaikka metsää olisi satoja hehtaareja, navetassa kymmeniä lypsäviä ja elämisen eväät muutenkin kohdallaan.

Pohjoissavolainen murredialogi on hersyvän helmeilevää luettavaa. Savolaisgeenini hyrisivät tyytyväisyyttään dialogin äärellä. Lisäksi 80- ja 90-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneille kirja tarjoaa monin paikoin melkoista nostalgiaa:

"Joskun olin kipeä, silloin tarvittiin taas mummojen apua. Toivo-ukki ei tullut vahdikseni koskaan yksin, Hannes-ukki oli jo haudassa. Lypsyaikana katsoimme Ruutuysiä. Rauha-mummo oli siinä pelissä haka.

- Se on se Elvis Resli! Se laalaja, joka joi ihtesä hengiltä. Amerikasta. Ee tuo soettaja vuan älyä, minä jo huulista tunsin. Eekä tuo Viljamua minusta niin kaksisen näkönen akka oo, vaikka on entinen missi. Minuahan ne nuorempana sanovat ihan sen Esteri Toivasen näköseks. Tiijjä sitten. Liekkö ollu jottain sammoo..."

Välillä lukemiseni tosin töksähti pieniin huolimattomuusvirheisiin. Siltalan kirjat ovat yleensä viimeisen päälle kustannustoimitettuja, mutta tähän on joitakin kömmähdyksiä jäänyt. Eräässä kohtauksessa keittiössä oleva henkilö lähtee kohti keittiötä, kerran Katariina muuttui Mintuksi kesken kaiken, välillä aikajänteiden sekoittuminen pisti hieman päätä pyörälle. Pienistä yksityiskohdista takerruin erityisesti sotamuistoon, jossa mainittiin rintamalla kiertänyt Viherlaakson Anna -kirja. Mahtoiko kyseessä olla kuitenkin Annan nuoruusvuodet, Annan kotitalohan on Vihervaara? Fennica-tietokannasta ei löytynyt Viherlaakson Annaa. Perustan olettamukseni mieleenjääneelle muistolle Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -haastatteluteoksesta. Siinä rintamalla ollut sotilas kertoi kuinka Annan nuoruusvuodet kiersi luettavana kädestä käteen.

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin onnistunut esikoisromaani, elävä, hengittävä, hauska ja surumielinenkin. Eräässä kohtauksessa itkukin tirahti. Heikkisen seuraavan kirjan aion lukea aivan varmasti - hänellä on nimittäin työn alla Juice Leskisen elämäkerta. Olen pitkäaikainen Juice-fani, joten kirja kuulostaa jo nyt yhdeltä vuoden 2014 houkuttelevimmista teoksista.

16 kommenttia:

  1. Tiedätkö, mietin samaa Vihervaara-juttuja ja ajattelin nostaa sen esille. Mutta sitten ajattelin, että ehkä virhe oli tahallinen (ei varmaan ollut, mutta haluan aina ajatella asiat parhain päin ;)): ehkä kirjan nimi sekoittui ukin omassa mielessä? Toivottavasti!

    Hienoa ajankuvaa tämä kirja tosiaan tarjosi ja minäkin lukijana kiinnityin tässä paljoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (juttuja = juttua. Kiireessä kun kommentoi...)

      Poista
    2. Voihan olla! Ja ehkä vaatii piintyneen Anna-fanin että ryhtyy tällaisia bongailemaan. :)

      Poista
  2. Olipa mielenkiintoinen tieto tuo, että Heikkiseltä on seuraavaksi tulossa Juice Leskisen elämäkerta. Houkuttelevalta tosiaan kuulostaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Juicen musiikki on niin hienoa mutta taiteilija itse taisi olla hieman ristiriitainen persoona...

      Poista
  3. Anonyymi22.1.14

    Hei, pienenä täydennyksenä kerron, että rintamalla kiersi kädestä käteen koko Anna-sarja. Terveisin sen rintamalla olleen sotilaan tytär

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos täydennyksestä! :)

      Poista
  4. Pitäisi varmaan lukea kirja uudelleen, minulta on tämä Vihervaara-kohta mennyt kokonaan ohi :)
    Minäkin odotan Juice-elämäkertaa innolla, vaikken varsinainen fani olekaan. Siitä huolimatta Juice on niin kiehtova hahmo, että kirja on ehdottomasti mustread-listalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kirjan esiin nostamisesta! Tämä oli hyvä vinkki. :)

      Poista
  5. Maatilan tyttärenä kiinnostukseni tätä kirjaa kohtaan heräsi valtavasti! Hienoa, että joku tarttuu näihin teemoihin. Hieman allergisesti suhtaudun murteisiin kaunokirjallisuudessa, mutta kaipa pääsisin siitäkin yli, mikäli tarina jaksaa kantaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dialogi etenee murteella, mutta muuten kirja on kyllä ihan kirjakielinen. :) Suosittelen tarttumaan!

      Poista
  6. Pystyisinköhän minä lukemaan tämän kirjan? Ongelmani on se, että en voi sietää kirjan nimeä, mikä varmaan kuulostaa koomiselta - ja sitä se onkin. Pihkatappi kuulostaa minun korviini joltain tosi äklöltä, räkätapilta tms. Eikö se olekin karhun peräsuolessa oleva möykky talviunien aikana - YÄK! Onko sillä kirjassa jokin vertauskuvallisempi merkitys?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pihkatapilla tosiaan on symbolinen merkitys tässä kirjassa, mutta siihen päästään vasta loppusuoralla. :) Ei kannata antaa tämän häiritä, luulen että voisit hyvinkin tykätä tästä kirjasta.

      Poista
  7. Marjatta, minuakin nimi etoi, ja harmittelin hyvän kirjan "pilaamista", mutta siitä huolimatta kannattaa lukea.

    VastaaPoista
  8. Anonyymi28.1.14

    Epäilyttää kun kirjailijaa verrataan johonkin toiseen kirjailijaan, mm. Leena Lehtolaiseen verrataan usein.
    Minusta vertailu on jonkinlainen loukkaus tai verrattava kirjailija ei yksinkertaisesti ole riittävän kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas toisiin kirjailijoihin vertaaminen on kiinnostavaa ja antaa usein lukijalle kuvan siitä, millaista kirjailijan tyyli kenties on. Antti Heikkistä on verrattu Heikki Turuseen monissa muissakin blogeissa, varmaan juuri siksi että tyylien yhteys on aika ilmeinen.

      Poista