Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Lukemisena ennen ja jälkeen joulun oli Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä. Olen tarttunut kirjaan aikanaan Markku Pölösen vuonna 1995 ilmestyneen elokuvan nähtyäni. Tämä lukukerta taisi olla kolmas.

Kivenpyörittäjän kylä on aito vuorokausiromaani. 500-sivuisen kirjan tapahtumat alkavat lauantaina aamupäivällä ja päättyvät sunnuntaina iltapäivällä eikä missään vaiheessa käydä Jerusalemin kylän ulkopuolella. Turunen vyöryttää näkökulmavaihdosten ja henkilöiden muistojen ja ajatusten kautta aikaa ja paikkaa paljon laajemmalle, kuin Pohjois-Karjalan James Joyce konsanaan. Koska kirjassa kerrotaan tapahtumaviikonlopun sijoittuvan Etyk-konferenssin aikaan, voi määritellä romaanin tapahtumille tarkan ajanjakson: 30.7.-1.8.1975. Kansalliskirjaston sivuilta löytyy Urho Kekkosen laatima Suomen pääpuheenvuoro. Jerusalemin kyläläiset viittaavatkin aika ajoin "Voortin Kerraaltin ja Remlin Resnevin" touhuihin.

Kivenpyörittäjän kylä on mielestäni hieno romaani. Pieniä kauneusvirheitä siitä löytyy, sellaisia jotka hyvän kustannustoimittajan olisi pitänyt pystyä korjaamaan: Turunen ei aina pysy omien lauseenvastikkeidensa perässä, jolloin pitkät virkkeet ovat välillä hankalasti hahmotettavia ja viittaukset menevät mönkään. Samoin kirjassa on oudon paljon tavutusvirheitä, teksti on katkaistu milloin mistäkin kohti sanaa. Mutta kokonaisuus on vaikuttava: kuvaus suomalaisen syrjäkylän tyhjenemisestä, sodanjälkeisten asutustilojen yhden sukupolven elämänkaaresta ja perisuomalaisista ihmisistä. Vaikka Ilomantsia ei ääneen mainita, käy Pogostan ja itärajan läheisyyden mainitsemisesta ilmi, että Jerusalem on Ilomantsin itäinen kylä. Joitakin google-viitteitä Jerusalemista löytyy netistä edelleen, mutta ilmeisesti kovin aktiivista elämää kylältä ei enää nykypäivänä löydy, mikä ei ole ihme. Jos haluaa lisätietoa Jerusalemista, löytyy arkistotietoa esimerkiksi Pogostan Sanomista kirjaston kautta.

Juoni lienee tuttu monille elokuvan perusteella: Ruotsiin siirtotyöläiseksi lähtenyt (tässä vuoden 1976 painoksessa takakannessa lukee virheellisesti "suomenruotsalainen") Pekka Oinonen palaa kotikyläänsä elokuisena viikonloppuna häävieraaksi. Kylän viimeiset "nuoret", todellisuudessa jo 35:n vuoden tietämillä olevat Sinisen Unelma ja postinkantaja Lysti-Leevi ovat menossa naimisiin, ja kylän naiset ovat päättäneet järjestää kunnon hääjuhlat Jerusalemin vanhalla koululla. Koulu on saanut purkutuomion, sen on ostanut kylälle kesänviettoon saapunut raharikas Moilanen (Pölösen elokuvassa Hägglund). Pekan matkassa on kaunis ja tyylikäs Meeri-vaimo, Jaana-tytär sekä Pekan äiti Linnea. Linnean ajatukset saavat paljon huomiota kirjassa osakseen: hän on entinen Kattilaniemen tilan emäntä, nykyinen leipomotyöntekijä Joensuussa. Linnea on nähnyt uudistilan nousun ja tuhon: Jussi-miehensa kanssa hän on Kattilaniemen rakentanut ja pettynyt monen muun kyläläisen tavoin toiveissaan, kun yksikään lapsista ei ole jäänyt tilaa jatkamaan, vaan on lähtenyt maailmalle töihin leveämmän leivän perään. Jussin kuoltua Linnea myi metsät ja pellot ja lähti Joensuuhun. Uudenlaisessa kaupunkilaisessa elämäntyylissä on mielenkiintoisetkin puolensa, kuten kuulemme Linnean hervottomasta selonteosta Kupinpuron Almalle:

"Paremmat ihmiset ne ruppee näillä kymmenillä jo hiljentymmään kuoleman eessä, mutta meikäläisillä tuntuu vain kiihtyvän tahti askelten. Niillä tuntuu nyt vasta elämäksi ja riemuksi revenneen, ne ottaa nyt vahingot takasi lisästen kansa. Eläkeläisiin päivätanssiloihin ja ja illanviettoloihin ja josjonniilaisiin jortsuloihin juostaan peä kolomantena jalakana kun pitäs männä jo kirkkoon häppiimään. Minä tok käyn ehkeis kirkkokuorossa enkä oo laskenna muutenkaa vielä koko ruummiille. Oot sie kuullu miten esimerkiks tälle entiselle Jussilan Sylville on käyny?"

Tilaa kirjassa saavat myös Pesosen Jalmari, sydänvikaa oireileva, itseään Kissingerin näköisenä pitävä isäntämies, Pölösen Urho, joka on Unelman ja Leevin lisäksi kylän "nuoria", verraton Tiikkajan Eljas joka laskettaa kalevalaishenkistä runomittaa ja soakkunoita, sekä Kukkosaaren Kerttu, jota kohti kiertyvät usein niin kylän miesten kuin naisten mietteet. Merkillepantavaa kyllä, Kerttu ei itse esiinny missään kohtauksessa, hänestä puhutaan vain välikäden kautta. Selvin symboli kuolevalle kylälle on Unelman kohtalo: häneltä on syövän vuoksi poistettu kohtu, joten hän ei voi saada koskaan omia lapsia. Rivien välissä viitataan myös sulhasen mahdolliseen homoseksuaalisuuteen.

Kivenpyörittäjä itse on Eljaksen poika, jonka lapsuuden kohtalosta mainitaan ohimennen jo melko lailla alkumetreillä, mutta kyläläisten tietoon salaisuudet tulevat vasta viime sivuilla, häätappeluiden huipennuksessa. Pölönen on jättänyt nämä asiat elokuvastaan pois.

Joskus kirjoissa tietyt asiat säilyttävät ajankohtaisuutensa, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Suomesta ei enää lähdetä joukolla siirtolaisiksi Ruotsiin, sen sijaan keskustelua herättää maahanmuutto Suomeen. Auttaisiko näkökulmanvaihdos: mitä suomalainen maahanmuuttaja on 1970-luvulla saattanut tuumia? Tässä Pekan mietteitä:

"Huohvanaisen pihalla autossa istuva Pekka koetti tuntea kuin olisi edelleenkin Uddenilla Mellanvägenin kulmilla jatkuvasti piinallisen tietoisena kielitaidon puutteestaan ja kaikki ihmiset, vanhat ja huonovaatteisetkin, tuntuisivat saavuttamattoman hienoilta koska osasivat ruotsia, eikä hän kykenisi tuntemaan itseään niiden kanssa samanarvoiseksi muuten kuin ajattelemalla rämäkästi ja koettamalla liikkua vähän äkäisen ja kovan näköisenä. Hän käytti silmiään sen verran auki, että ehti nähdä olevansa Jerusalemissa ja Huohvanaisen pihalla, Hän kuvitteli, että makaa Tallvägenillä ja näkee unta, pelkää unessakin aamun tuloa ja lähtemistä kadulle, jossa liikkuvat ihmiset tuntuvat joiltain korkeammilta olennoilta vaikka ovat periaatteessa samalla tavalla ihmisen näköisiä kuin hän itsekin."

Muutenkin jerusalemilaisten päässä pyörii usein tunne siitä, että ne "oikeat ihmiset" ovat jossakin muualla. Oikeat ihmiset ovat parempia, elävät paremmin, niillä on asiat hyvin, ne osaavat kaiken kunnolla, heikäläiset vain ovat vähän semmoisia ja tämmöisiä. Sinänsä tämä ei mikään harvinainen tuntemus ole, ei yleisellä eikä yksityisellä tasolla. Heikon itsetunnon omaava ihminen helposti ajattelee, etteivät hänen asiansa ole yhtä tärkeitä ja arvokkaita kuin muiden. Myös kollektiivinen tuntuma siitä, että "paremmat ihmiset" ovat muunlaisia, on yleinen useiden ihmisryhmien keskuudessa. Ketkä olisivat nykypäivän jerusalemilaisia? Ne, jotka odottavat sunnuntaiaamuisin huoltoasemalla, että kello tulisi yhdeksän ja saisi ostaa kaljaa? Liian myöhään ulkona pyörivät lapset, joita kukaan ei ole käskemässä kotiin? Ketkä muut?

Lukemisen aikana suurta nautintoa antoi Turusen pistämätön dialogin kirjoittamisen taito ja rehevät murreilmaukset - samanlaista kielikylpyä kuin Seitsemän veljeksen lukeminen, vaikka Turunen käyttelee kirosanoja ja alatyylisyyksiä monen makuun kenties liikaa. Minua ne vain viihdyttivät. Lukiessa piti nauraa ääneen ja parhaat sutkautukset toivottavasti muistaa pitkään. Lisäksi jäin miettimään, mitä kirjan henkilöille tapahtuu hääviikonlopun jälkeen. Sopeutuuko Pekka Ruotsiin ja paraneeko avioliitto Meerin kanssa vai tuleeko ero? Meneekö Pölönen Kertun kanssa naimisiin, kuten Jalmari ja Hirvi-Ierikka povailevat, vai karistaako hänkin kylän pölyt jaloistaan? Kuinka rattoisasti Linnean elämä Joensuussa jatkuu vai käykö lasten murheiden murehtiminen liikaa voimille?

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Juhani Aho: Helsinkiin
Orvokki Autio: Pesärikko

Panu Rajala: Unio mystica

Panu Rajalan Unio mystica, Mika Waltarin elämäkerta, oli melkoinen luku-urakka pituutensa puolesta. Raskas se ei kuitenkaan ollut, sillä teksti oli varsin sujuvaa ja luettavaa ja Waltarin elämä oli kiinnostavaa. Vaikka olen lukenut jonkun verran Waltaria, oli minulla hänen elämänvaiheistaan melko hajanainen kuva, joten Rajalan teoksesta sai kattavan kokonaiskäsityksen.

Kuten olen kai maininnutkin, elämäkerrat ovat siitä mukavaa luettavaa, että niissä voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin mikä fiktiossa tuntuisi epäuskottavalta. Waltarin polveileva elämä ei tee poikkeusta. Minulle tuli lukiessa mielikuva, että kuinka ihmeessä tämä 1920-luvulla Pariisia ihaileva nuorukainen ja 1940-luvulla sotapropagandaa ja elokuvakäsikirjoituksia hurjaa vauhtia takova mies yhtäkkiä tempautui muinaisten egyptiläisten maailmaan ja kirjoitti yhden kesän aikana Sinuhe egyptiläisen? Jos Waltari olisi esimerkiksi amerikkalaisen viihteen hahmo, hänet olisi pantu opiskelemaan Egyptiä hullun lailla pienestä pitäen, ja hän olisi suunnattomin ponnistuksin, kaikki voimansa uhraten pusertanut lopulta egyptiläisromaanin aikaiseksi. Nyt hän kirjoitti muutamassa kuukaudessa huikean teoksen, josta ei ole juuri historiallisia virheitä löytynyt monta vuosikymmentä myöhemminkään.

Eipä sillä, toki Waltari oli ollut kiinnostunut Egyptin historiasta jo pitkään ja kerännyt paljon lähdeaineistoa romaania varten, mutta se ei suinkaan ollut hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa. Tuotteliaimpina vuosinaan hänen kirjoitustahtinsa oli ällistyttävä. Romaaneja, lehtijuttuja, näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia, toimitettuja tietoteoksia, runoja, mitä vain. Osa työajalla ja osa työajan ulkopuolella. Vasta viimeisinä vuosinaan "tyhjän paperin kammo" alkoi Waltariakin koetella, luontainen kirjoitusnopeus hidastui eikä viimeisinä elinvuosina oikein kunnon vauhtiin enää päässytkään. Mutta siihen asti tekstiä syntyi uskomattomia määriä.

Rajala käsittelee useaan otteeseen Waltariin kohdistuvaa vastustusta. Eräs perusasetelma pysyi samana, vaikka vuosikymmenet vaihtuivat: vasemmalle päin kallellaan olevat kulttuurin edustajat eivät oikein koskaan hyväksyneet porvarillisena pitämäänsä Waltaria. Muitakin vastustajia löytyi. Waltari joutui osallistumaan erilaisiin kirjoituskilpailuihin huolellisesti jälkensä peittäen, sillä hän perustellusti arveli, että valitsijaraadit yrittivät estää hänen voittonsa. Räikein tilanne koettiin Sinuhe egyptiläisen jälkeen, kun Waltari kampattiin viime metreillä Valtion kirjallisuuspalkinnon voittopallilta. Apurahaa Waltari haki vain pari kertaa, viimeiseksi silloin kun hän oli jo varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Ei tippunut. Hullua kyllä, "liika ahkeruus" oli paha synti kirjailijalle aina vaan.

Historiallisten romaanien sarjaan liittyvät tutkimustyöt ja matkat 1940-luvulta 1960-luvulle ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa. Viimeistään tässä yhteydessä käy selväksi, että on olemassa historiallisia romaaneja ja "historiallisia" romaaneja. Jälkimmäiset ovat sellaisia, joissa kirjailija on ottanut historiallisen ajanjakson lähinnä kulissiksi, vaivautumatta sen enempää panostaa historialliseen uskottavuuteen. Waltari taas toimi Rajalan mukaan kuin tutkija. Hänen omaksumiskykynsä, lukeneisuutensa ja päättelykykynsä tuntuvat huikeilta, varsinkin kun miettii, kuinka sujuvasti hän sitten purki hankkimansa tiedot historiasta osaksi romaanejaan. Kirja herätti mielenkiinnon jatkaa Waltarin historiallisten romaanien lukemista. Sinuhe egyptiläisen, Turms kuolemattoman ja Ihmiskunnan viholliset olen jo lukenut. Rajalan kuvauksen perusteella esimerkiksi Johannes Angelos voisi olla varsin kiinnostava. Turmsin voisi lukea uudestaankin ja itse asiassa Sinuhenkin pitkästä aikaa, huomasin etteivät sen juonikuviotkaan mitenkään kristallinkirkkaasti mielessä ole.

Erityisen mukavaa oli, että Rajala aivan avoimesti tulkitsee useita Waltarin romaaneja siten, että hän tekee romaanien perusteella johtopäätöksiä Waltarin omasta elämästä. Tätähän itsekin harrastan ja olen täällä blogissa esimerkiksi saanut siitä aika ajoin sapiskaa niiltä, joiden mielestä kirjailijan kirjat ja kirjailijan elämä eivät ole missään tekemisissä keskenään. Ylipäätään kirjan perusteella Waltarista tuli sellainen mielikuva, että siinä lienee ollut sympaattinen, herkkä, huumorintajuinen ja monelta osin syvällinenkin ihminen. Erityisesti elämänsä loppuvaiheessa Waltarin pohdinnat ja kokemukset uskonasioiden tiimoilta tuntuivat jopa riipaisevilta. Ja Waltarin henkeä kunnioittavalta tuntuu sekin, että vaikka elämäkerta on yhtä paksu tiiliskivi kuin kirjailijan itsensä paksuimmat romaanit, ei lopputulos ole raskas ja sekava. Juttu luistaa miellyttävästi, notkeasti ja sujuvasti kuten Waltarin omissakin kirjoissa yleensä on tapana.

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos

L.M. Montgomery: Emily's Quest

Näinhän tässä kävi, että piti ahmaista Runotytön kolmaskin osa englanniksi melkein heti edellisen lopettamisen jälkeen. Se kyky Montgomeryllä ainakin kirjailijana oli, että hän osasi koukuttaa lukijan - minäkin, joka olen lukenut tämänkin kirjan suomeksi jo vaikka kuinka monesti, jouduin ahmimaan kirjaa eteenpäin, jotta "saisin tietää mitä siinä tapahtuu" - vaikka perusjuoni sinänsä oli hyvin muistissa.

Mietin viimeksi, miksei Jane Austeniin viitata missään Emily-kirjoissa, ja tässä kolmososassahan Austen tulikin vastaan. Näin keskustelevat Dean Priest ja Emily:

"- But I'd hate to have you dream of being Brontë or Austen - and wake to find you'd wastes your youth on a dream.

- I don't fancy myself a Brontë or an Austen, said Emily. - But you didn't talk like that long ago, Dean. You used to think then I could do something some day."

Kirjan juoni menee lyhyesti näin: high schoolin käytyään Emily palaa kotitilalleen New Mooniin asumaan Laura-tädin, Elizabeth-tädin ja Jimmy-serkun kanssa. Vanhat ystävät lähtevät opiskelemaan, Emilyn tavoitteena on tehdä töitä kotona käsin, eli kirjoittaa ja kehittyä kirjoittajana. Kirjan aikana hän ehtii olla kihloissa Dean Priestin kanssa, kihlaus kuitenkin purkautuu ja Emily viettää loppukirjan haikaillen naapurin Teddyn perään. Kuinkas sitten käykään?

Lukiessa mieleen nousi hämäriä tunnelmia niistä kerroista, kun olen kirjan aiemmin lukenut. Rakkaustarinan kaava lienee todella, todella syvällä nais- ja tyttölukijoiden päässä ohjenuorana silloin, kun luetaan mitä tahansa kirjaa jonka pääosassa on nuori nainen. Ainakin minä muistelen lukeneeni tätä kirjaa nimenomaan rakkaustarinan valossa. Ihmettelin, miksi Teddy luuhasi niin paljon taustalla, miksei enemmän kuvattu heidän yhdessäoloaan, kun Emilyn tunteista Teddyä kohtaan kuitenkin kerrotaan niin paljon. Vasta nyt, 31-vuotiaana, minulle tuntui menevän jakeluun se perussyy, mitä Montgomery lienee hakenut takaa tällä kirjalla. Kirjan keskiössä ei suinkaan ole se, saako Emily Teddyn vai ei, vaan se tapa millä Emily keskittää kaikki voimansa kirjoittamiseen ja "kiipeää alppipolkuaan", eli pyrkii tekemään kirjoittamisesta oikean elämäntyönsä. Ura etenee vaiheittain: vähitellen lehtiin lähetetyt tarinat ryhtyvät pääsemään läpi yhä helpommin, kirjoituspalkkiot alkavat vähitellen tuoda todellista tuloa ja oman kirjan julkaistuksi saaminen huipentaa läpimurron. Todennäköistä on, että tämän kirjan jälkeen Emily voi tunnustettuna esikoiskirjailijana keskittyä kirjoittamaan uusia kirjoja ja saakin ne läpi.

Mutta toki tämän sisäsyntyisen, työhön ja kutsumukseen suuntautuvan kunnianhimon lisäksi rakkaus on ainakin jossain muodossa tärkeässä osassa. Nykylukijan silmiin hauskaa tietysti on, että kirjassa on valtavasti kosintoja ja kihlautumista, mutta sen sijaan ikinä ei esimerkiksi kuvata, pääseekö Emily edes pussaamaan Teddyn kanssa (selväksi tulee, että kenenkään muun kosijan tai edes kihlattunsa Deanin kanssa moista fyysistä irstailua ei harrasteta).

Kirjan alkupuolelle sijoittuva kihlaus Deanin kanssa onkin mielenkiintoinen jakso. Dean minun silmiini loppujen lopuksi aika epäilyttävä hahmo: hän on kytännyt Emilyä siitä saakka kun tämä ollut 12-vuotias, ja kun tämä on tarpeeksi vanha (hieman alle 20-vuotias) niin kosimaan vaan ja kihloihin. Deanin rakkaus on kuitenkin omistamis- ja tuhoamishaluista, ja hänellä on merkillinen valtaside Emilyyn. Kertoohan tästä jo Deanin väite, että hänellä on ollut Emilyn elämä "hallussaan" siitä saakka kun hän pelasti Emilyn hengen, ja hänellä on myös valta antaa se Emilylle takaisin niin halutessaan.

Montgomery on taitava kuvaamaan ihmisiä siten, että rivien välit kertovat välillä paljon. Deania kuvataan "liikaa nähneeksi", ja jää lukijan mielikuvituksen varaan, mitkä turmiolliset vaiheet ovatkaan tehneet Deanista niin kyynisen.

Ihannepoika Teddy ei loppujen lopuksi kovinkaan monessa kohtauksessa esiinny, vaan olennaiseksi jää, että Emily oppii tunnistamaan ja myöntämään omat tunteensa, olipa niiden kohde kuka tahansa. Emily ja Ilse muodostavat eräänlaisen peilikuvaparin: kumpikin on rakastunut mieheen - Emily Teddyyn ja Ilse Perryyn - joka ei tunnu tietävän saatikka välittävän näistä tunteista. Sekä Emily että Ilse joutuvat pohtimaan, kuinka aloitteellinen nainen voi olla rakkaudessa. Olisiko nöyryyttävää tunnustaa tunteensa itse - tai edes vastata liian näkyvästi miehen aloitteisiin? Onko parempi suostua epäkiinnostavankin miehen kosintaan mieluummin? Tällaiset kysymykset tuntuvat vanhanaikaisilta, mutta näitä samoja aiheitahan veivataan edelleen naistenlehtien sivuilla vielä 2000-luvullakin: voiko nainen tehdä aloitteen?

Ilse on ihana ja kiinnostava hahmo, ja vaikka melko vähän pelitilaa hänkin tässä kirjassa saa, lukijalle tulee hänestä ehjä ja rikas kuva. Olisipa mielenkiintoista, jos Montgomery olisi kirjoittanut Ilsestä oman kirjan. Kun Emily on sisäänpäinkääntynyt, hillitty, elää aikuisenakin hiljaisessa Blair Waterin kylässä Prinssi Edvardin saarella, on Ilse riehakas, räiskyvä, avoin, opiskelee Montrealin urbaanissa sykkeessä. Kirja villistä Ilsestä olisi ollut taatusti mukavaa luettavaa.

Talven kiinnostavin lukuvinkki aiheeseen liittyen tulee tässä: Mary Rubion kirjoittama L.M. Montgomeryn elämäkerta "The Gift of Wings". Linkin takaa löytyy Amazonin asiakkaitten kommentteja kirjasta myös. Olisipa hienoa saada tämä suomeksi, saa nähdä kuinka käy. Kyselin WSOY:ltä olisiko tämä kirja käännöslistalla, WSOY kun on suurimman osan Montgomeryista suomeksi julkaissut, mutta ei sieltä kukaan vastannut. Kirjaa ei myöskään löytynyt ainakaan vielä Suomalaisen kirjakaupan nettikaupasta, joten tilasin kirjan Amazonista. Yleensä sieltä on muutamassa viikossa saanut tilauksen kotiin. Kyllä Internetissä on paljon hyviä puolia!

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
L.M. Montgomery: Emily Climbs
Margaret Mitchell: Gone With The Wind

L.M. Montgomery: Emily Climbs

Runotyttö Emilyn tarina tempaisi taas niin mukaansa, että piti lukea englanniksi myös sarjan kakkososa, Emily Climbs, suomeksi julkaistu nimellä Runotyttö maineen polulla. Varmasti tulee haettua kirjastosta myös kolmonen, Emily's Quest, jossain vaiheessa. Tässä osassa seurataan Emilyn vaiheita kolmivuotisen lukion (vai mikä nyt onkaan sopiva käännös tuolle 1900-luvun alun kanadalaiselle high schoolille) Shrewsburyssa. Kirjan aikana Emily varttuu tytöstä nuoreksi naiseksi, ja pari kosijaakin ilmaantuu jo tarjolle. Ensisuudelmaa sen sijaan tietenkään ei vielä koeta, kosimisista huolimatta. Pari kertaa ollaan aika lähellä, mutta ihan ei vielä tärppää.

Välillä kirjan rakenne hieman onnahtelee, sillä Montgomery ei aina rakenna kirjoihinsa mitään selkeitä juonikaaria, vaan lähinnä seurailee päähenkilöiden kohdalle osuvia peräkkäisiä sattumuksia. Huonoimmillaan tästä tulee läpijuoksu-efekti, ja välillä tällaisia notkahduksia tulee, kun kirja kulkee eteenpäin Emilyn yksittäisten päiväkirjamerkintöjen varassa. Lisäksi ihmettelin kirjan luettuani, että miksihän näitä ylempien oppiasteiden koulukokemuksia ei juuri valoteta, vaikka lapsi-Emilyn koulunkäyntiä seurattiin hyvinkin tarkkaan ja osuvasti. Vaikka Shrewsburyn sattumuksia ja seurapiirejä kuvataan paljon, kirjassa ei ole yhtään kohtausta, jossa kuvattaisiin vaikka oppitunteja kovinkaan tarkasti. Montgomery itse kuitenkin kävi kouluja tuon ajan naiseksi poikkeuksellisen paljon, joten oman kokemuksen puutteeseen tämän ei periaatteessa pitäisi kaatua.

Samoin melko vähälle huomiolle jäävät Emilyn läheiset ystävät Ilse, Perry ja Teddy. Varsinkin Ilse on hurmaava hahmo, ja onneksi Ilse melko paljon tilaa saakin välillä, mutta mielestäni hän olisi voinut olla mukana enemmänkin. Samoin Perry on uskottava ja hauska hahmo. Emilyn romanttisten tunteiden kohde Teddy sen sijaan saa huomiota eniten kirjan alussa ja lopussa. Sinänsä selitys ystäväpiirin ajoittaiselle näkymättömyydelle löytyy siitä, että kirjassa kuvataan paljon Emilyn rikasta sisäistä maailmaa ja hänen itsenäistä luonnettaan. Emilylle on tärkeää on riippumaton ja tuntea olevansa vapaa. Myös ensimmäiset todelliset romanttiset kokemukset saavat Emilyn usein pitämään vapauden tunteestaan kiinni entistä enemmän. Tosin sen jälkeen, kun sain päähäni ajatuksen että Montgomery olisi kirjoittanut sinkkukirjoja jos olisi elänyt nykyaikaina, olen ehkä vähän liikaakin suodattanut lukukokemuksiani tämän näkökulman kautta. Esimerkiksi kirjan lopussa nähtävä hahmo, Janet Royal, on mielestäni sellainen henkilö, johon Montgomery lienee ammentanut aika lailla omia kokemuksiaan. Janet on nelikymppinen Shrewburysta lähtöisin oleva nainen, joka työskentelee New Yorkissa toimittajana. Hän on menestynyt urallaan, mutta kotikaupungissaan häntä edelleen pidetään ensisijaisesti vanhanapiikana:

"Miss Royal flushed slightly. She knew that in Blair Water and Shrewsbury she was regarded as an old maid, and therefore a failure, no matter what her income and her standing might be in New York. But she kept her temper and tried another line of attack."

Montgomery itsehän meni verrattain myöhään naimisiin. Toisaalta, vanhaksipiiaksi leimautuminen tuntuu olevan väistämätöntä tietynikäisen naimattoman naisen kohdalla nykypäivänäkin, vaikka työelämä on Montgomeryn ajoista muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Siitä todisti tämä mielenkiintoinen lukemani uusi kirja, Arja Mäkisen Vanhojapiikoja ja vapaita naisia.

Muistaakseni kolmososassa Emilykin uhkaa joutua "Uuden Kuun vanhojenpiikojen" joukkoon laskettavaksi, mutta lopussa happyend koittaa Teddyn kanssa. Nuoren Emilyn ajatusmaailmaa ei kuitenkaan määrittele rakkaudesta haaveileminen, vaan oma kunnianhimo kirjoittamisen suhteen. Emilyn kirjoitusharrastuksen parista löytää Montgomeryn omasta tyylistä tuttuja juttuja. Emily kirjoittaa paljon romanttisia ja kauniita luontokuvauksia, toisaalta hänellä on silmää ihmisluonteelle ja hän kirjoittaa kanssaihmisistään humoristisia ja sarkastisiakin kuvauksia.

Luulenpa, että yksi syy näiden kirjojen aina vain jatkuvaan viehätysvoimaan lienee siinä, että Montgomery puhuttelee lukijan tunnemuistoja nuoren ihmisen ajatusmaailmasta ja kokemuksista. Montgomeryn taito kuvata uskottavasti lapsen ja nuoren kokemuksia on jotain, johon jokainen lukija pystyy samaistumaan. Idyllinen luonnonympäristö, vanhanaikainen tapakulttuuri ja seurapiirielämän kuvaus toki antavat myös vetoavat raamit tarinalle.

Janet Royalin tapauksen yhteydessä Montgomery käyttää seuraavaa lausetta: "The Murray pride - and prejudice - would be an impassable barrier." Tulkitsen tämän hienoiseksi viitteeksi Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon suuntaan ja ihmettelenkin, miksihän Austeniin ei juurikaan viitata Emily-sarjan kirjallisissa keskusteluissa, vaikka monia muita kirjailijoita niissä mainitaankin. Montgomery kun on monella tapaa Austenin henkinen perillinen: molemmat kuvaavat nuorten naisten sielunmaisemaa, ammentavat huumoria tiukasti säänneltyjen yhteisöjen tapakulttuurin törmäyksistä, käsittelevät naisen mahdollisuuksia omaan elämään sekä avioliiton tarjoamia etuja ja uhkia nuoren naimattoman naisen näkökannalta katsottuna.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Tämä on se A-hyllystä bongattu käännöskirja, josta kerroin. Olen lukenut kirjan aiemminkin ja lisäksi nähnyt Kajaanin kaupunginteatterissa kirjasta sovitetun näytelmäversion. Ajoittaisin ensimmäisen lukukertani jonnekin kevään 2002 kieppeille. Tämäkin on niitä kirjoja, joista on jäänyt kestomuistikuvia kangastelemaan mielen perukoille: kirjan hahmoista puliakaksi vajonnut Birgitta, joka nuorena piti itseään Motalan maidonvalkeana Marilyn Monroena, teki lähtemättömän ja karmaisevan vaikutuksen.

Kirja on ns. vuorokausiromaani, vai miksi näitä nyt sanotaankaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat loppujen lopuksi 1-2 lyhyen vuorokauden ajalle, mutta 470 sivun aikana ehditään käymään takautumien ja vaihtuvien näkökulmien kautta läpi neljän ihmisen historiaa. Axelsson muistuttaa hieman suomalaissuosikkiani Hilkka Raviloa: molemmat naiset kertovat sodanjälkeisestä pohjoismaisesta köyhyydestä ja huimasta yhteiskunnallisesta kehityksestä 1900-luvun lopun vuosikymmeninä. Samankaltaisia hahmojakin löytyy, tyyppiesimerkkinä psykopaattinen, lastaan pahoinpitelevä äiti.

Huhtikuun noita kertoo Ellenistä, hänen kolmesta kasvattityttärestään ja yhdestä biologisesta lapsestaan. Samalla otetaan kantaa ruotsalaisen kansankodin sosiaalihygieniaan: kun Ellen synnytti vaikeavammaisen lapsen, siivottiin tämä pois näkyvistä laitoshoitoon ja tytär Desirée joutui kasvamaan ilman yhteyttä äitiinsä. Sen sijaan Ellenin hoiviin päätyy kolme erilaista pikkutyttöä: arka Christina, aina hieman itseltään eksyksissä oleva Margareta sekä pahansisuinen Birgitta. Hänen vatsaansa kalvaa nälkäinen sokerirotta, joka alkaa myöhemmin vaatia kovempia aineita pysyäkseen tyytyväisenä. Uuden ulottuvuuden tarinaan tuo cp-vammaisen Desiréen kyky irrota ruumiistaan: hän seuraa ja pyrkii ohjailemaan tuntemattomien sisartensa elämää vaikka hänen ruumiinsa makaa laitoksessa.

Yliluonnollinen osuus on naitettu harvinaisen uskottavasti mukaan muuten painavan realistiseen ja ruotsalaista yhteiskuntaa ruotivaan romaaniin. Muuten kirjan ydinsanoma on se, miten lapsena koetut vaikeudet seuraavat joskus ihmisen mukana koko elämän ajan. Christina ei tunnu pääsevän peloistaan eroon, vaikka on kouluttautunut lääkäriksi ja nainut sopivan miehen, Margareta harhailee epävarmuutensa heiteltävänä edelleen, vaikka tekee väitöskirjaa fysiikan alalta, ja Birgitta on pudonnut pohjaa kohti lujaa, mutta silti syyttää vaikeuksistaan edelleen kaikkia muita paitsi itseään.

"- Hei kuule, Birgitta sanoo ja yrittää jonkinlaista hymyä, mutta muistaa samassa että hänen suunsa on kastimerkki. Kukaan tavallinen rouva Svensson ei kuljeskele mustat aukot irtilyötyjen hampaiden paikalla. Aina hymyillessään Birgitta näyttää, kuka todellisuudessa on: narkkari, joka on vanhemmiten uudelleenkouluttautunut puliakaksi... Hän sulkee suunsa niin että leuat kolahtavat ja antaa hymyn sammua."

Kuten usein toisella lukukerralla, vaihtuvien kertojanäkökulmien palaset sekä tarinaan vaivihkaa ujutetut johtolangat loksahtavat paljon helpommin paikoilleen kuin ensimmäisellä lukukerralla. Kirjan edellisestä lukemisesta oli kuitenkin riittävän pitkä aika, joten monet jutut tulivat tuoreentuntuisina vastaan. Joitakin kohtauksia oli, jotka muisti jo etukäteen, tyypillisesti nuo sosiaalitapaus-Birgitan karmeimmat ja surullisimmat tilanteet, ja niidenkin kanssa jälleennäkeminen (tai -lukeminen) oli odotettu ja mielenkiintoinen.

Olen tainnut blogissani useammin moittia kuin kehua lukemieni kirjojen suomentajia, joten nyt onkin mukava todeta että suomentaja Kaarina Sonck on tehnyt varsin hyvää työtä. Kieli soljuu notkeasti eikä häiritseviä svetisismejä tule juurikaan vastaan. Majgull Axelssonin paneutunut, moniulotteisen maailman maalaava kerronta välittyy hyvin. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvä romaani: monipuolisia luonnekuvia, hyvä läpileikkaus ruotsalaisesta historiasta ja yhteiskunnasta tarinaan sopien, mielenkiintoisia henkilö- ja miljöövalintoja. Lukija saa pohdittavaa niin ajatusten kuin tunteen tasolla.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarellan kirjan sain kirjaston varausjonosta. Olikin mukaansatempaava kirja: rupesin lukemaan tätä maanantai-iltana kymmenen jälkeen katsottuani Täydelliset naiset, ja piti sitten lukea kertaheitolla loppuun asti, vaikka meni melkein puolilleöin ennen kuin pääsi nukkumaan. Melko harppovaa lukemistahan se sitten oli, mutta ei malttanut jättää kesken. Joitakin Mazzarellan esseeteoksia olen aiemminkin lukenut ja olen hänen tyylistään pitänyt.

Mazzarella tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen: fanaattiseen isovanhemmuuteen. Näin kolmikymppisenä tämä on kiinnostava aihe. Erilaisia "mummolehtiä" (Eevaa, Kodin Kuvalehteä, Kotiliettä) lukiessa törmää joskus järkyttäviin kuvauksiin 60-70-vuotiaiden keskinäisestä kilpailusta, jonka välineenä ovat lapsenlapset. Muistan yhdenkin haastattelun, jossa iäkästä pariskuntaa kuvailtiin sanoilla "he olivat jo kadehtineetkin muiden onnea" - syynä se, että kumpikaan pariskunnan kahdesta tyttärestä ei ollut pyöräyttänyt lapsenlapsia, ja naapureilla ja tuttavilla semmoisia oli. Karmaisevin ja koomisin oma kokemukseni on takavuosilta, kun olin kyläilemässä omien vanhempieni kanssa erään heidän tuttavapariskuntansa luona. Emäntänä toimiva rouva ylisti monisanaisesti ihania lapsenlapsiaan ja kertoi että hän on tilannut niitä neljä, mutta kaksi puuttuu vielä, koska hänen tyttärensä eli sinkkuna eikä ollut lapsenlapsituotantoon mukaan siis ehtinyt. Aikansa juteltuaan rouva tiiraili vanhempiani ja tokaisi: "Teillä sitä ei vielä lapsenlapsia olekaan." Oli aika pöllämystynyt olo. Olisi kai pitänyt osata sanoa vaikka että "anteeksi, juoksenkin tästä synnyttämään", mutta harmi kun nämä nasevat vastaukset keksii aina vasta jälkikäteen.

Mutta kaipa isovanhemmuus ilmiönä on nykyään päässyt muotoutumaan erilaiseksi kuin ennen, kun perheet ovat pienentyneet, synnytysikä noussut ja ihmisten keski-ikä ylipäätään venynyt. Valtavat jälkeläisjoukot eivät enää ole yhtä itsestään selviä kuin ennen (mikä tietysti on monessa mielessä vain hyvä asia), joten kaipa niihin harvoihin lapsenlapsiin sitten voi keskittyä ihan eri lailla. Tai sitten iäkkäiltä naisilta puuttuu kokonaan se oma elämä, jos onni on aivan riippuvainen niistä lapsenlapsista. En muista että oma mummini olisi elinaikanaan mitenkään erityisesti hurahtanut ja hössöttänyt meidän lastenlasten takia, tosin hänellä olikin viisi lasta, kymmenkunta lastenlasta ja hän ehti nähdä vielä ison liudan lastenlastenlapsiakin.

Mazzarella analysoi kirpeästi ja hauskasti tätä ilmiötä, ja valottaa samalla omia kokemuksiaan isovanhemmuudesta. Hyökkäävin mahdollinen isoäiti hän ei ole, osin jo siitäkin syystä että hänen ainoa poikansa asuu Amerikassa ja Mazzarella pääsee tapaamaan poikansa perhettä kerran pari vuodessa. Suhdetta mutkistaa myös välit miniän kanssa: vaikka Mazzarella pitää miniäänsä viehättävänä, fiksuna ja topakkana, jokin ainesosa keskinäisestä kemiasta puuttuu ja anoppi ja miniä tuntevat olonsa vaivautuneiksi toistensa seurassa. Myöhemmin pojalle ja miniälle tulee avioero, joten perhesuhteita sekoittavat vielä uudet kumppanit.

Suomenruotsalais-tanskalaisen Mazzarellan lapsenlapset ovat amerikanjuutalaisia. Globaalin maailman perhesuhteita käsitellään paljon. Samalla Mazzarella sivuaa lastenkasvatusta: jos ennen lasten piti näkyä mutta ei kuulua, nyt innokkaan isoäidin pitäisi aina olla valmis heittäytymään mahalleen lattialle leikkimään lastenlastensa kanssa heti kun näitä näkee. Tavaran paljous, harrastusten paljous, elämysten paljous ja ihmissuhteiden paljous (avioerot vielä moninkertaistavat huomiota vaativien ihmiskontaktien määrän lasten elämässä) mietityttävät. Samoin käytöstavat nyt ja ennen. Mitään "ennen kaikki oli paremmin, kesälläkin hiihdettiin kouluun" -narinaa teksti ei onneksi ole, vaan Mazzarellalla on kyky katsoa niin menneisyyteen kuin nykyhetkeenkin ja arvioida historian virtaa.

Pieni sivuraide: "ennen kaikki oli paremmin" -tyylistä saa palkinnon toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi, joka tämänpäiväisessä Ilta-Sanomien jutussa kuvaa Panu Rajalan lapsuutta lauseella: "50-luvulla oltiin jatkuvasti ulkona, eikä tietokoneen äärellä." Riemastuttavaa anakronismia, sillä aihetta tutkinut Petri Paju kertoo Turun Sanomien jutussa, että 1950-luvulla Suomessa vasta rakennettiin maan ensimmäisiä tietokonekokeiluja. Onpa hyvä juttu, että natiaiset eivät menneet häiritsemään professorien tutkimuskokeiluja.

Jopas lipsahti. Tosin tämäntapaisia sivuraiteita Mazzarellakin tekstissään suosii, mikä onkin yksi syy hänen kirjojensa viehätysvoimaan. Ilmankos tämäkin kirja on kirjastoissa kovasti jonotettu.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Marianne Backlén: Karma
Laura Honkasalo: Tyttökerho

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

L.M. Montgomerya englanniksi -projektini jatkui Pienellä runotytöllä, alkukielellä siis Emily of New Moon. Mikäli kirja suomennettaisiin nyt, en näkisi mitään ongelmaa kääntää kirjan nimeä suoraan. Siispä Uuden Kuun Emily olkoon 2000-luvun nimi Pienelle runotytölle. Vanha käännös puoltaa tosin paikkaansa, sillä käsitteenä "pieni runotyttö" on ehtinyt juurtua syvälle suomen kieleen. Herkkiä, kirjallisuudesta pitäviä nuoria naisia kutsutaan usein runotytöiksi, välillä positiivisessa, välillä negatiivisessa mielessä.

Inspiraatio kirjan (uusinta)lukemiseen tuli Sokeripala-blogin riemastuttavan anarkistisesta Runotyttö-analyysista. Suomeksi Runotytöt olen minäkin lukenut monesti, englanniksi kerta oli ensimmäinen. Taas kerran nautin siitä, että ensinnäkin lukeminen kesti kauemmin alkukielellä ja lisäksi Montgomeryn englanti on hienovaraista, kaunista ja ymmärrettävää. Lukemisen aikana mieleen muistui myös tuore uutinen: L.M. Montgomeryn pojantytär Kate Macdonald Butler kertoi, että kirjailijan kuolema 67-vuotiaana ei johtunutkaan sairaudesta, vaan hän teki itsemurhan lääkkeillä. Asiasta voi lukea vaikka täältä. Uutinen herätti monenlaisia mietteitä. Muistan lukeneeni aiemminkin, että Montgomeryn viimeiset vuodet olivat raskaita, mutta itsemurha tuntuu kovin suurelta kontrastilta verrattuna siihen elämäniloon, positiivisuuteen, elämän ymmärtämiseen ja lämpöön, joita hänen kirjoistaan lukijalle välittyy. Juuri siksi hänen kirjojaan edelleen luetaan ja niistä pidetään. Mutta elämä ja fiktio ovat kaksi eri asiaa - tämän vuoksi pitäisi entistä suuremmalla syyllä tarttua jonakin päivänä The Selected Journals of L.M. Montgomery -teoksiin, että ymmärtäisi, mitä kaikkea kirjojen taustalla, kirjailijan omassa elämässä tapahtui.

Takaisin Emilyyn, josta suomennoksissa käytetään nimeä Emilia. Nimien vaihtelun ja muunkin vuoksi voin painokkaasti suositella, että Emilyn ystävät lukevat lempikirjansa myös englanniksi. Nyt jaksoin välillä kurkkia joitakin kohtauksia suomennoksesta, ja löysinpä monta kohtaa joissa tekstiä oli saksittu melkoisesti. Esimerkiksi käy kohtaus, jossa vanha Nancy-täti arvioi Emilyn ulkomuotoa:

"- Emily, you're not a beauty but if you learn to use your eyes and hands and feet properly you'll pass for one. The men are easily fooled and if the women say you're not 'twill be held for jealousy.

Emily decided that this was a good opportunity to find out something that had puzzled her.

- Old Mr. Kelly said I had come-hither eyes, Aunt Nancy. Have I? And what are come-hither eyes?

- Jock Kelly's an old ass. You haven't come-hither eyes - it wouldn't be a Murray tradish. Aunt Nancy laughed. - The Murrays have keep-your-distance eyes - and so have you - though your lashes contradict them a bit. But sometimes eyes like that - combined with certain other points - are quite as effective as come-hither eyes. Men go by contraries oftener that not - if you tell them to keep off they'll come on. My own Nathaniel now - the only way to get him to do anything was to coax him to do the opposite. Remember, Caroline? Have another cooky, Emily."

Ja sama suomeksi:

"- Emilia, sinä et ole kaunotar, mutta jos opit käyttämään silmiäsi ja käsiäsi ja jalkojasi niin kuin pitää, niin käyt kaunottaresta. Ota toinen munkki, Emilia".

Hups heijaa, sinne hävisi pitkät pätkät! Tuntuu kuin suomennoksessa olisi muutenkin pudotettu pois "lapsille sopimattomia" aineksia - vaikka juuri ne maustavat kirjaa mainiosti ja antavat välähdyksiä Emilyn näkemästä aikuisten maailmasta ja Emilyn itsensä hurjemmasta puolesta.

Olen käsitellyt aiemminkin nuortenkirjojen vs. aikuisten kirjojen asetelmia - useimmat Montgomeryn kirjat esimerkiksi mielletään nuortenkirjoiksi. Sinänsä en keksi siihen hyvää perustetta, sillä vaikka tässäkin kirjassa Emily on alussa kymmenvuotias ja vanhenee loppuun mennessä kolmetoistavuotiaaksi, sopii kirja erinomaisesti aikuisenkin luettavaksi. Itse asiassa yksi syy siihen, että päähenkilö on näin nuori, lienee siinä että näin Montgomery voi vapaasti käsitellä naispuolista päähenkilöä ilman, että mukaan tarvitsee ympätä väkisin romanssikuvioita. Kun kirjoitetaan parikymppisistä naisista, on keskiössä aina naisen suhde mieheen - onnistuuko nainen löytämään Sen Oikean ja pääseekö hän naimisiin. Nuori tyttö saa olla vielä itsenäinen yksilö, ja hienosti Montgomery kuvaakin Emilyn rikasta sisäistä maailmaa, voimakasta itsetiedostamista ja elämänkokemuksen janoa. Emilyn tulevaisuudenhaaveet keskittyvät omaan kirjoittamiseen, itse asiassa kirjassa viitataan yllättävänkin monta kertaa siihen, miten Emily aikoo tulla kuuluisaksi ja lisäksi ansaita kirjoittamisella paljon rahaa. Naimisiinmeno tai lasten hankkiminen ei samalla lailla kuulu Emilyn toivelistan kärkeen.

Veikkaisinkin, että mikäli Montgomery olisi elänyt 2000-luvulla, hän olisi kirjoittanut sinkkukirjoja. Muistelen, että kahdessa myöhemmässä Emily-kirjassa Teddy (vastine Gilbertille, Hilarylle, ja monelle muulle Montgomeryn mieshahmolle, jotka ovat olemassa lähinnä taatakseen lopussa kunniallisen happyendin sankarittarelle) jää oudosti taka-alalle. Jo nuorena lukijana minua hieman ihmetytti, miksi kuvaukset Emilian tai Annan rakkaussuhteista tuntuivat pinnallistuvan juuri siinä vaiheessa kun niiden olisi pitänyt muuttua intensiivisemmiksi, ja etualalle nousivat taas vain sankarittaren omat ajatukset ja tunteet. 2000-luvulla Montgomeryn sankarittaret olisivat ehkä saaneet olla sinkkuja kaikessa rauhassa, tai käsitellä epäonnistuneita suhteitaankin ilman pakkoa uuteen suhteeseen syöksymisestä.

Erittäin mielenkiintoinen asetelma kirjassa on Dean "Jarback" Priestin mukaan tulo. Jarback - suomennoksissa Pönttöselkä - on 36-vuotias ja Emily 12, kun he tutustuvat. Kuten kaikki tiedämme, myöhemmissä osissa Dean kihlautuu Emilyn kanssa. "L.M. Montgomery ja pedofilia" kuulostaa hieman hurjalta titteliltä kirjallisuusaiheiseen tutkimukseen, mutta erikoiselta tuntuu näin epäsuhtaisen parin toisilleen naittaminen, vaikka tässä osassa Emily ei vielä ymmärräkään Deanin puheita, kun mies kertoo "aikovansa odottaa Emilyä" ja "opettavansa tälle rakkauskohtausten keskusteluja".

Joten kyllähän tuota voisi lukea myös jatko-osat englanniksi, Emily Climbs ja Emily's Quest. Rakenteellisesti tämä kirja toimii paljon paremmin kuin Anne of Green Gables, sillä läpijuoksumaisia kohtauksia ei ole ja Montgomery malttaa sijoittaa tapahtumat kohtuullisen lyhyelle aikavälillä, mikä parantaa intensiteettiä. Kiehtovat sivuhahmot, osuvat luonnekuvaukset, pienen kylän yhteisöllisyys, tapauskonnollisuuden kahleet ja sukusidonnaisuus ja hierarkia ovat omalta osaltaan takaamassa mielenkiintoista luettavaa.

Edit 27.1.2010: Mielenkiintoinen Emily-suomennosprojekti täällä.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily Climbs
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta

Lukaisinpa lämpimikseni myös Eeva-sarjan toisen osan, Vähän enemmän Eevasta. Nopealukuinenhan tämäkin oli, tunti tai pari meni. Mutta nyt Eeva oli saanut jopa hieman persoonallisuutta ykkösosaan verrattuna! Kirja hyötyi muutenkin ykkösosan tapahtumista, sillä esimerkiksi ykkösosassa ongelmia aiheuttaneen Saaran suhteen tapahtui kehitystä uusien käänteiden valossa.

Persoonallisuutta Eeva sai esimerkiksi kirjoitusharrastuksen parissa. Kauhean omaperäinen veto Marckilta ei ole ollut tehdä Eevasta runotyttöä, sillä kirjoittaminen tai siitä haaveilu on hyvin tyypillistä tyttökirjojen sankarittarille. Kumminkin, tämä tuo sävyä Eevan muuten hieman tasapaksuun persoonaan.

Eevan ystävät Hertta ja Marja saavat valitettavasti hieman vähemmän tilaa tässä kirjassa, mutta sen sijaan kirjassa viritellään jo hieman sukupuolten välistä kanssakäymistä. Kevyet pikku ihastukset sävyttävät luokan ihmissuhteita.

Ykkösosaa rohkeammin Marck myös tuo esille kirjan sijaintipaikkaa Helsinkiä sekä viitteitä ympäröivän maailman taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kirjahan on julkaistu vuonna 1918.

Ennen ajattelin että on jotenkin noloa lukea nuortenkirjoja aikuisena, mutta sittemmin olen tajunnut että tämähän on varsin yleinen harrastus. Varsinkin naiset tuntuvat lukevan tyttökirjoja paljon, ja kyllähän moni mieskin fiilistelee poikakirjojen ja nuortenkirjojen parissa. Mitään pahaa en tästä harrastuksesta keksi, päinvastoin paljon hyvää. Lukija pääsee lähelle omia lapsuusmuistojaan, jos kirjaa on lukenut jo lapsena ja sieltä palautuu muistoja mieleen. Ja ihan puhtaasti kirjallisessakin mielessä hyvä nuortenkirja tarjoaa yleensä vetävää ja viihdyttävää luettavaa, jonka parissa kiireiselläkään ihmisellä ei mene hirveästi aikaa.

Lue myös nämä:
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
Marita Lindqvist: Mariella ja Vanhan Rouvan aarre

Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kuten kerroinkin Reidar Palmgrenin Tunnelin yhteydessä, tämä Jalat edellä -kirja on kummitellut mielessäni pitkään - aina kun käyn uimahallissa uimassa. Siitä on aikaa kun olen tämän vuonna 2001 ilmestyneen kirjan lukenut, joten kovin kirkkaasti tapahtumat eivät mielessä olleet. Muutama kirjan kohtauksista sijoittuu uimahalliin, joten kirjan henkilöhahmot ja tunnelmat ovat palanneet assosiaatioina mieleen aina, kun on itse kauhonut uimahallin rataa edestakaisin ja tuijottanut altaan kaakelilaattojen ristikkokuviota.

Tällä kirjalla on harvinaisen osuva ja täsmällinen takakansiteksti: "Näyttelijä Reidar Palmgrenin esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Enpä olisi sitä osannut itse sen osuvammin sanoa. Onko tämmöistä nähty, että juuri kun kirjassa on käsitelty pikkupojan tapaturmaista kuolemaa, siirrytään hillittömään, mustan huumorin täyteiseen farssiin, jolle lukija pakostakin nauraa? Tai että suomalaiseen arkirealismiin tiukasti kiinnittyvä kerronta laajenee viime metreillä vaihtoehtoisen todellisuuden ja yliluonnollisten tapahtumien suuntaan?

Tämän toisen lukukerran jälkeen olen valmis pitämään tätä kirjaa yhtenä parhaista lukemistani 2000-luvulla ilmestyneistä suomalaisista romaaneista. Kirja on helevetin hyvä. Palmgrenin henkilöhahmot ovat todellisia ja tätä päivää. Kolmekymppisten Katjan ja Riston avioliitto on liudentunut myrkyllisiksi kahnauksiksi ja poissaoloiksi. Kahdeksanvuotiaan Tero-pojan maailmaa kuvataan loistavasti, Palmgren on todella tavoittanut lapsen ajatusmaailman ja tunne-elämän.

Muistelen että Palmgren itse on eräänlainen antijuppi, jossakin parin vuoden takaisessa haastattelussa hän kertoi elävänsä ilman sähköpostia tai kännykkää. Tämä muistikuva nousi mieleeni Riston hahmon perusteella. Palmgren nimittäin piruilee niin vastaansanomattomasti miesten näkymättömälle hierarkialle ja näkyvälle pätemiselle, että ansaitsisi jonkun palkinnon. Risto on raivostuttava henkilöhahmo, ennen kaikkea siksi että hän on niin tuttu todellisesta elämästä. Hän on välinpitämätön aviomies ja perheenisä, joka yrittää hyvitellä lastaan rahalla mutta ei ole todella kiinnostunut tämän kanssa olemisesta. Vaimoaan hän pettää salarakkaan kanssa, ja uskottelee itselleen että molemmat naiset ovat häneen niin rakastuneita, ettei kummankaan kanssa mitenkään voi suhdetta lopettaa, kun ei kumpikaan nainen kestäisi ilman häntä. Töissä hän kadehtii yhtiökumppaneitaan, asiakaspalvelutilanteessa nöyryyttää myyjää, uimahallin lauteilla hermostuu sivullisten typeriin kommentteihin. Lyhytpinnainen, itsekäs, ahne, materialistinen ja pölkkypäinen mies, kaiken kaikkiaan.

No Riston hahmo toki näistä alkuasetelmista kokee muutoksia ja kehittyy. Sitä ennen nähdään kuitenkin melkoista farssia. Esimerkiksi näin Risto fantasioi toimivansa työpaikallaan:

"Ja sitten mä ottaisin Penaa kauluksesta kiinni ja sanoisin sillä lailla hitaasti ja painokkaasti, että jätkä perkele, muistatkos sen Rakennus Oy Ahlforsin osakekaupan viime vuonna. Sä kusetit mua siinä, mä tiedän että sä vuosit Saastamoiselle ne tiedot. Ja kuvittelit etten mä huomaisi mitään, saatanan rotta. Siinä se sitten vapisisi, ihan kuset housussa, ja anelisi armoa että älä lyö, ethän, ja mä sanoisin tosi viileänä vaan, että mä en likaa käsiäni tuommoisiin. Että kato vaan, ettet hypi nenille toista kertaa. Nyt sä tiedät kenen kanssa olet tekemisissä. Ja se vapisisi vieläkin ja sopertelisi kumarassa että anteeksi anteeksi, ja kiitos kiitos. Ja Sirkka nousisi siitä päätteen takaa, sillä olis se tiukka villapaita, ja se katsoisi mua sillai että 'sä oot mies', ja sitä kaduttaisi saatanasti, että se antoi mulle pakit pikkujouluissa."

Kuten mainitsinkin, Palmgrenilla on mahtava kyky vaihdella tyylilajista toiseen. Näin lennokkaasti Riston ajatus karkaa, kun hän joutuu asianajajan työssään tapaamaan testamenttia tekevän vanhuksen ja juomaan tämän kanssa pullakahveja:

"Vanhus palasi kuitenkin syli täynnä kuvia ja alkoi selittää viimekesäisestä Euroopanmatkasta jolla oli ollut. Matkalle oli lähdetty Pirkon ja Voiton matkailuautolla. Kaksostytöt olivat täyttäneet Kööpenhaminassa neljä vuotta, ja syntymäpäiviä oli juhlittu Tivolissa... Ja päivän päätteeksi ne pikku äpärät olivat ahtaneet itsensä niin täyteen karkkia, että olivat oksentaneet koko matkailuauton verhoilun pilalle, Risto tuumi. Siitäkös olivat Pirkko ja Voitto julmistuneet. Kops vaan, paukkuivat tyttöjen päät katukiveen! Ja ruumiit kanavaan loiskis, ja Pirkko ja Voitto pistävät tanssiksi, päästiinpä niistä! Risto katseli kuvaa hymyilevistä kiharatukkaisista kaksosista ja näytteli kiinnostunutta. Häntä alkoi hävettää."

Osuvasta ajankuvasta, perhe-elämän peruspalikoista, elämän ja kuoleman kysymyksistä, hyvästä ja notkeasta suomen kielestä ja rankasta huumorista kiinnostuneille tätä kirjaa voi suositella lämpimin mielin.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Marianne Backlén: Karma

Marianne Backlénin Karma on niitä kirjoja, jotka ovat tainneet roikkua "vois joskus lukea" listalla siitä asti kun olen kirjasta kuullut. Minun kohdallani ensikontakti lienee ollut arvio Hesarissa. Vauhtia projektiini sain, kun Morre luki tämän kirjan, joten muistin taannoisella kirjastoreissulla napata tämän mukaani kun se hyllystä B:n kohdalta vastaan tuli.

Hyppäänkin tästä heti sivupolulle: kummallista, että pienissä kirjastoissa voi aivan hyvin bongata luettavaa kulkemalla koko romaanihyllykön A:sta Ö:hön läpi, mutta isoissa kirjastoissa semmoinen tuntuu heti paljon työläämmältä. Mielestäni pienistä kirjastoista onkin helpompi löytää luettavaa kuin isoista. Ensinnäkin, suosituimmat kirjat voivat isoissa kirjastoissa olla koko ajan lainassa, ja sen sijaan hyllyt täytetään saman kirjan monilla kappaleilla. Pienissä kirjastoissa taas - lähiöissä, pikkupaikkakunnilla, koulukirjastoissa - käyttäjäkunta on pienempi ja niinpä suositutkin kirjat tai uutuuskirjat saattavat olla herkemmin vapaalla jalalla, odottamassa kirjaston hyllyssä satunnaisen lukijan kohtaamista. No nyt olen kuitenkin yrittänyt elvyttää tätä a:sta ö:hön tutkailua jopa täällä Lappeenrannan pääkirjastossa, kun taas vuosikausia tätä ennen "kotikirjastoni" oli Sammonlahden sivukirjasto. Viimeksi ainakin tulokset olivat hyviä, kun lainasin yhden kirjan A-hyllystä ja toisen B-hyllystä. Mitähän kivaa C-hyllystä seuraavaksi löytyisikään?

Back to business. Karma kuvaa "erilaista Suomea". Tässä eivät pääosassa ole torpparit tahi jatkosotijat, vaan maahanmuuttajamiehet ja heidän kanssaan naimisissa olevat naiset. Kirja perustuu "risteilevien polkujen" tekniikkaan, se on jaettu kahdeksaan lukuun jotka kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta. Tapahtumat limittyvät toisiinsa, ihmiset valottavat näkemäänsä eri kantimilta.

Onnistuneimpia ovat Camillan ja Stinan näkökulmasta kerrotut luvut. Backlén on uskottavimmillaan kotikentällään, kertoessaan suomenruotsalaisten naisten suulla tarinaa. Sen sijaan esimerkiksi nigerialaisen Chiken näkökulmasta kerrottu luku sortuu välillä liiaksi ulkokohtaiseen selittelyyn, eli Backlénin omat mielipiteet tai maahanmuuttajista luetut faktat tunkevat liikaa etualalle ja syövät Chiken uskottavuutta.

Monia kirjan henkilöitä yhdistää Jamaika. Suomalaisnaiset ovat lähteneet sinne matkailemaan, kokeneet lomaromansseja, palanneet raskaana tai tuoneet tuontimiehenkin mukanaan. Joku on adoptoinut jamaikalaisia lapsia. Suomeen muuttaneet jamaikalaismiehet kaipaavat kotiinsa.

Kirjan antama kuva suomalaisnaisten liitoista afrikkalaisten tai karibialaisten miesten kanssa on jokseenkin ankea. Naisista tulee mustasukkaisia kyyliä, jotka hoitavat yksin kodin, lapset ja raha-asiat, kun taas miehet kulkevat kaupungilla etsimässä uusia valloituksia. Riipaisevin tarina on kuvaus jamaikalaismiehestä, joka suomalaiselta vaimolta lupaa kyselemättä vie perheen pienen tyttären mukanaan Jamaikalle. Kuten Hesarin arviossa todetaan, epäkorrekti kirja. Lienee lukijasta itsestään kiinni, herättävätkö nämä teesit enemmän "sitähän minäkin, ei pidä alkaa pelleilemään ulkomaalaisten kanssa" vaiko "ei se näin ole, rakkaus ei tunne rajoja!" -tyyppisiä mielipiteitä.

Suomalaiseksi kirjaksi Karmassa oli siis miellyttävän kansainvälinen ote. Koomista on, että tällaiselle sisäsuomalaiselle jo suomenruotsalainenkin kulttuuri tuntuu välillä riittävän eksoottiselta, saati kun siihen vielä lisätään Jamaikaa, Tiibetiä, Nigeriaa. Kirjassa kuvattiin rastafari-uskontoa, ja se herätti kiinnostukseni kerrata hieman faktoja tästä merkillisestä, kiehtovasta, Vanhaa testamenttia ja Etiopian historiaa sekoittavasta jamaikalaisuskonnosta. Täydellisen onnistunut kirja Karma ei kuitenkaan ole, juuri tuon joiltakin osin horjahtelevan kertojanäkökulman käytön vuoksi. Backlén on joissakin kohdissa liian ihastunut yleistämiseen, sen sijaan että olisi aidosti osannut luoda illuusion toisen ihmisen nahkoihin pääsemisestä. Sen verran lähelle hän kuitenkin osuu, että lukijan aivoissa herää mielenkiintoisia ajatusketjuja kirjan käsittelemistä aiheista.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Vladimir Nabokov: Lolita

Luin hiljan Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjoittaman Lukukirjan, ja siitä jäi sellainen olo, että olisipa mukava laajentaa lukukokemuksiaan hieman uusille urille. Tämä vähän määrittelemätön olo taipui lopulta sellaiseen muotoon, että voisin yrittää etsiä itseäni kiinnostavaa käännöskirjallisuutta enemmän. Olen tätä asiaa aiemminkin blogissa pohtinut. Laskeskelin, että noin 60 % blogini kirjoista on kotimaista tuotantoa. Lukukirjan lisäksi inspiraatiota on herättänyt Keltainen kirjasto -blogi. Tällä blogilla on erinomainen funktio: lukija kertoo lukemistaan Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista. Kaikki kirjaharrastajat tuntevat tämän pitkäikäisen käännöskirjasarjan, mutta kovin kattavia esittelyjä sarjan kirjoista ei kuitenkaan netistä yhdestä paikkaa löydy. Tuo blogi täyttää hienosti tätä vajetta, vaikka ei toki läheskään kaikkia sarjan kirjoja sieltä löydykään.

Kuten tuossa Lukukirja-jutussa mainitsenkin, Margaret Atwood voisi olla mainio valinta, kun haetaan suhteellisen uutta, tasokasta käännöskirjallisuutta. Olen lukenut Atwoodilta muistaakseni yhden kirjan, ja senkin kouluikäisenä. Keltaista kirjastoa rupesin tutkailemaan sillä silmällä, että voisin bongata sieltä naiskirjailijoiden kirjoja. Sepäs osoittautui melko nopeaksi tempuksi, sillä ylivoimaisesti suurin osa sarjan kirjoista on miesten kirjoittamia. Harhailin kirjastossa näiden ajatusten ristipaineessa, ja lopulta päädyin jo kertaalleen lukemaani tasokkaaseen käännöskirjaan, eli Nabokovin Lolitaan.

Tämäkin kirja kuuluu niihin, joita olen ikään kuin "säästellyt" ensi lukemisen jälkeen odottamaan sopivaa uudelleenlukuhetkeä. Minulla on vahva lukumuisto ensi kerrasta tämän kirjan parissa. Olen lainannut sen Joensuun yliopiston kirjaston kaunokirjallisuuden osalta, vuosi lienee ollut 1999. Muistan vielä istuneeni kirjaston toisen kerroksen lepotuoleilla lukemassa tätä. Kirjassa oli punainen kansi, ei kansipapereita. Tällä kertaa lukemani painos on Gummeruksen Best Books -sarjaa vuodelta 1986, ja täytyy sanoa että kannen ulkoasun ja kirjan sisällön välinen ristiriita on suorastaan koominen. Kirjasarja on aikakauden henkinen ja "räväkkä", ja siinä mainostetaan kirjaa "eroottisen kirjallisuuden klassikkona", kannessa alaston nuorehko nainen sälekaihtimien takaa kuvattuna. No vaikka erotiikka merkittävässä osassa Lolitassa onkin, niin jos joku erehtyy lainaamaan kirjan luullen saavansa jotain halpispornoilua, niin kyllä mahtaa tulla aika pitkäksi Nabokovin runollisen ilmaisun parissa.

Kirja teki todella suuren vaikutuksen ensimmäisellä lukukerralla, siksi tällä lukukerralla olikin yllätys huomata, miten huonosti muistin kirjan tapahtumat. Oli monia juttuja, jotka luin ja koin nyt aivan eri tavalla, kuin mitä kymmenen vuoden takainen muistijälkeni antoi ymmärtää. Kirjan juoni ja teema lienee yleisellä tasolla tuttu monille, mutta tässä kuitenkin lyhyt tiivistelmä:

Sivistynyt, keski-ikäinen eurooppalaismies Humbert Humbert jättää Vanhan maailman ja muuttaa Amerikkaan. Eletään 1940-lukua. Humbert tilittää elämäänsä lukijalleen: hän rakastaa ja himoitsee "nymfettejä", joka on hänen oma määritelmänsä esipuberteettiselle hoikalle tytölle. Toisin sanoen Humbert on pedofiili. Sattuman kautta Humbert päätyy vuokralaiseksi leskirouva Charlotte Hazen taloon. 12-vuotiaaseen Dolores-tyttäreen, jota kutsutaan Dollyksi, Lo'ksi tai Lolitaksi, Humbert rakastuu ensi silmäyksellä.

Nabokov on jakanut kirjansa kahteen osaan, mutta käytännössä vaiheita on neljä. Ensin Humbert Humbert kertoo elämästään ja vaiheistaan ennen Lolitaa, sekä kertoo viehtymyksestään nymfetteihin. Toinen vaihe kuluu Hazen vuokralaisena: tällöin hän tarkkailee Lolitaa kaiken aikaa, mutta ei pääse toteuttamaan mielitekojaan. Kolmannessa vaiheessa Humbert ja Lolita autoilevat läpi Amerikan ja heidän välillään on Humbertin kertomana rakkaus- ja seksisuhde, korrektisti sanottuna Humbert siis käyttää Lolitaa hyväkseen. Neljäs vaihe kuvaa Humbertin elämää Lolitan jälkeen. Kertojana on koko ajan Humbert Humbert itse, hänet kuvataan kertomassa tarinaa joko vankilan tai mielisairaalan lukkojen takaa, joka tapauksessa kauan varsinaisten tapahtumien jälkeen. Nabokov leikittelee Humbertin toiveella, ettei Lolita-muistelmaa saa julkaista ennen kuin Lolita itsekin on edesmennyt: "Julkaistuna tätä kirjaa luetaan luultavasti 2000-luvun ensimmäisinä vuosina (1935 plus kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta, elä kauan, lemmikkini) - - -"

Lolitalla ja eräällä uudemmalla kirjalla, Lionel Shriverin Poikani Kevinillä, on yhdistävä tekijä. Molemmissa tapauksissa kirjailija on onnistunut valitsemaan niin raflaavan aiheen, että moni on suuttunut kirjasta vaikkei ole edes lukenut sitä. Kirja on julkaistu 1950-luvulla, prosessista kerrotaan hieman esimerkiksi tällä sivulla. Kirjaa onkin vähän vaikea kehua ilman, että kuulostaisi siltä, että suhtautuu myötämielisesti pedofiliaan. Kehuttu sitä silti on, pidetäänhän kirjaa 1900-luvun romaanitaiteen parhaimmistoon kuuluvana. Minuun kirja tekee vaikutuksen ensinnäkin lumoavalla, runollisella kielenkäytöllään. Tekisi mieli yrittää joskus lukea tätä kirjaa englanniksi, mutta voi olla että se olisi jo hieman liian haastavaa. Suomennos on erinomainen. Suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari taivuttavat Humbert Humbertin lyyriset sanavalinnat viehkeälle, notkealle, taipuisalle suomen kielelle, johon ajan patina on antanut oman viehättävän silauksensa joidenkin hieman jo vanhentuneiden sanakäänteiden kautta. Lisäksi kirjassa viljellään paljon ranskankielisiä fraaseja, puhuuhan Humbert äidinkielenään ranskaa. Oma hupinsa niistäkin irtoaa, oma muinoin opiskeltu lukion lyhyt ranskani vielä nippa nappa taipui ranskankielisten repliikkien edes suurinpiirteiseen ymmärtämiseen. Tällaista Humbertin vuodatus tyypillisesti on:

"Söin lounasta kaupungissa - vuosiin en ollut tuntenut sellaista nälkää. Talo oli edelleen Lo'ton, kun palailin takaisin. Vietin iltapäivän mietiskellen, suunnitellen, autuaasti märehtien aamuista kokemustani.

Olin ylpeä itsestäni. Olin varastanut kouristuksen hunajan loukkaamatta alaikäisen moraalia. Ehdottomasti mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut. Taikuri oli kaatanut maitoa, siirappia, kuohuvaa samppanjaa nuoren naisen uuteen valkoiseen käsilaukkuun; ja katso, käsilaukku oli koskematon. Näin olin hienovaraisesti sommitellut katalan, kuuman, syntisen uneni; ja Lolita oli vieläkin turvassa - ja minä olin turvassa. En ollut mielipuolisesti omistanut häntä, vaan oman luomukseni, toisen, kuvitellut Lolitan - kenties todellisemman kuin Lolita; se peitti hänet osittain, se ympäröi häntä; se leijaili painottomana meidän välissämme, eikä sillä ollut tahtoa, ei tietoisuutta - ei omaa elämää ollenkaan."

Kuten katkelmasta käy ilmi, iso osa Humbertin pohdinnoista kääntyy hänen suuntautumisensa moraalin pohtimiseen. Hän ei halua vahingoittaa "nymfettejään", käytännössä hän kuitenkin Lolitan kohdalla niin tekee. Tämän lukukerran yksi isoimpia juttuja minulle olikin kirjan upea kaksoisvalotus. Nabokov on kirjoittanut kirjaansa monta perspektiiviä. Vaikka tarina kerrotaan puhtaasti Humbertin näkökulmasta, annetaan lukijalle riittävästi aineksia muodostaa kuva myös muista katsantokannoista. Lopulta Humbertkin joutuu myöntämään itselleen sen, että hänen rakkautensa, olipa se hänestä kuinka aitoa ja vilpitöntä tahansa, olikin Lolitan kannalta tuhoavaa, pakonomaista ja orjuuttavaa.

Kirjasta välittyy myös ajan ja paikan kuvaaminen todella hienosti. Humbertin ja Lolitan hurja road trip läpi Amerikan välittää silmien eteen maiseman 1940-luvun Yhdysvalloista. Nabokov itsehän oli syntyjään venäläistä aristokratiaa Pietarista, ja hän eli monikansallisen elämän, asuen vallankumouksen jälkeen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Samoin Humbertin kautta kuvataan niin kansainvälisen Euroopan kuin kansojen sulatusuunin Yhdysvaltojen kulttuureita.

Olen Nabokovilta lukenut pari muutakin suomennosta, ja se, mikä jatkossa kiinnostaisi on Puhu, muisti. Siinä hän kertoo omasta elämästään, ja kiehtovan kirjailijan elämä tarjoaa varmasti yhtä paljon hyvää luettavaa kuin hyvä romaani.

Mutta takaisin aloitukseen - hyviä kiinnostavia käännöskirjoja saa suositella minulle edelleen. Onhan minulla onneksi toinenkin hyvä "jemmakirja", Anna Karenina nimittäin, jonka niin ikään olen lukenut joskus muutama vuosi takaperin ja jonka voisin sopivan tilaisuuden lukea oikein mielelläni uusiksi. Viimeisimmällä kirjastoreissulla tarttui myös mukaan yksi käännöskirja, muuten sitten sekalainen seurakunta suomalaista tai englanninkielistä luettavaa myös.

Lue myös nämä:
Lionel Shriver: Poikani Kevin
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Kauko Röyhkä: Silvia

Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista. Herkullista kasvisruokaa läheltä

Vähän erilainen kirjapolkkaus tällä kertaa, sillä aiheena on keittokirja. Innostuin tilaamaan netistä Multikustannus Oy:n keittokirjan Härkäpapua sarvista. Kimmoke tuli, kun kirjoitin Kvaak.fi -sivustolle juttua Animalian Halpaa makkaraa -sarjakuvakirjasta. Härkäpapukirjasta löytyy Vegaaniliiton sivuilta hyvä pdf-esittely sisältäen valikoituja esimerkkireseptejä.

Valaisen tässä hieman omia ruokatottumuksiani. Olen kohtuullisen innokas kotikokki, ja syön itse kaikkea mahdollista - lihaa, kalaa, sieniä, mitä vaan. Seuraan aika ajoin ruokablogeja, ja reseptejä googlettaessa osuu usein loistaville reseptisivuille. Eräs kivoimmista on Ruokaohjeita ja herkkuja à la Marie, josta suosittelen erityisesti suolaisia piirakoita. Eivät ole kevyimmästä päästä, mutta hyviä ovat! Yksi satunnainen loistolöytö oli Suu auki -blogin paistettu munakoiso, jota olen pari kertaa tarjonnut illanistujaisten alkupaloina. Törkeän hyvää, vaikken edes jaksanut tehdä tuota jugurttikastiketta, lisäsin sen sijaan joukkoon paahdettuja pinjansiemeniä. Klassinen Pastanjauhantaa-blogi tarjoaa monia loistoreseptejä, voin suositella esimerkiksi Päärynäistä possua ja sen seuraksi tulista hapankaalia, jonka muistelin olleen tuolla samassa blogissa, mutten löytänyt. No, sitä tehdään paistamalla öljyssä pieneksi pilkottua chiliä ja viipaloitua vihreää paprikaa, ja lisäämällä joukkoon rasia hyvää hapankaalia (yleisimmin myyty Rasilaisen hapankaali ei mielestäni ole kovin hyvää, kannattaa etsiä muita vaihtoehtoja). Jälkiruoaksi tätä itkettävän hyvää Baileys-kakkua, jota pääsin maistelemaan mökkireissulla kaverin tekemänä. Perinteisimmistä medioista Glorian ruoka ja viini -lehti on todella inspiroivaa luettavaa. Reseptikirjojeni parhaimmistoa ovat silti Kajaanin talouskoulun reseptivihkot, jotka ovat kulkeneet mukanani vuodesta 1996 asti.

No, takaisin kasvissyöntiin. Pohjustuksena voin lämpimästi suositella Kalorilaskuri-sivustoa:

Liityin itse laskuriin muutama kuukausi sitten tavoitteenani pudottaa pari kiloa. Samat kilot ovat kyllä tainneet tulla jo takaisinkin moneen kertaan, mutta tuohon sivustoon olen jäänyt koukkuun. Voitto kai sekin on, etten ole lihonut ainakaan lisää viime kuukausien aikana. ;) Ideana on syöttää syömänsä ruoat päiväkirjaan, samoin jos on harrastanut liikuntaa. Ohjelma laskee, paljonko minun kokoiseni ja ikäiseni nainen oletuksena kuluttaa ja milloin kulutan enemmän kuin syön (=eli on mahdollista laihtua), vielä tärkeämpänä pidän kuitenkin sitä, että näkee oman ruokavalionsa koostumuksen. Minkä verran saan ruoastani rasvaa, hiilihydraatteja ja proteiinia? Tuleeko näitä sopivassa suhteessa toisiinsa nähden? Paljonko liikun viikoittain? Syönkö kasviksia tarpeeksi - siis puoli kiloa päivässä? Tämän perusteella on ollut älyttömän helppo tarkkailla omaa ruokavaliotaan ja yrittää ohjata sitä järkevämpää suuntaan.

Tämä onkin ollut iso motiivi ryhtyä suosimaan kasvisruokia ruokavaliossani. Olen toki jo pitkään kokkaillut mielelläni erilaisia kasviskeittoja ja -patoja, mutta tuo laskuri näytti että todellakaan pelkällä lounasravintolan salaattipöydällä tai parilla leivänpäälliskurkulla ei saa sitä puolta kiloa täyteen. Kätevin ja paras tapa on kokkailla kotona ruokia, joissa kasvisten osuus on runsas. Silloin ruoka on myös helpompi pitää kevyenä, ovathan kasvikset vähäkalorisia luonnontuotteita. Ja syömällä riittävästi kasviksia on olokin parempi.

Härkäpapua sarvista -kirja taas kiinnosti erityisen paljon juuri siksi, että siinä korostetaan myös ruoan energiatehokkuutta. Lihakarjalle syötetään kasviksia, jotka ihminen voisi aivan hyvin syödä itsekin - lihan syönti kuluttaa siis paljon enemmän energiaa kuin kasvisten syönti. Mutta selvää on sekin, että Brasiliasta rahdattu appelsiini on paljon huonompi vaihtoehto energiatehokkuuden kannalta kuin omalla kasvimaalla kasvatettu porkkana. Samoin esimerkiksi suomalainen kasvihuonetuotanto kuluttaa talvisin järjettömät määrät energiaa. Härkäpapua sarvista -kirjan tekijäporukalla onkin resepteissään vahvasti maalaisjärkinen asenne: syödään luonnon kiertokulun ja satokauden mukaan, lähellä tuotettuja kasviksia.

Kirjassa on johdanto-osuus, jossa käsitellään juuri näitä ruoantuotannon eettisiä kysymyksiä. Itse reseptit on jaettu muutamaan pääluokkaan, esimerkiksi keittoihin, salaatteihin ja jälkiruokiin. Tarkoitus olisi kokeilla erilaisia reseptejä erityisesti niitä tilanteita varten, kun tulee töistä kotiin ja on kauhea nälkä ja pitäisi saada maha täyteen, mutta ei kannata mussuttaa mitään epäterveellistä ja lihottavaa, vaan mieluummin jotain mikä täyttää mutta on kevyttä. Ajattelin kokeilla ainakin piparjuurikermaa (raastettua piparjuurta, sokeria, sinappia, omenaviinietikkaa ja kaurakermaa) ja sen kanssa tatti-punajuurisalaattia (paistetaan raakoja punajuuriviipaleita ja pilkottuja tatteja öljyssä, maustetaan persiljalla). Kirja muistutti myös herneiden käytöstä. Kuivattuja herneitä halvemmaksi ei mikään ruoka enää juuri muutu, joten voisin kokeilla perinteisen hernekeiton tekemistä itse, sekä erilaisia hernemuhennoksia ja pateita, joita kirjassa esiteltiin. Kik-herneitä olen käyttänyt jo jonkin aikaa, jäin koukkuun Anni Sinnemäen Nyt-liitteessä esittelemään reseptiin: liotetut ja keitetyt kikherneet maustetaan oliiviöljytilkalla, sitruunamehulla, suolalla, murskatulla valkosipulilla ja mustapippurilla ja jätetään päiväksi tekeytämään jääkaappiin. Mutta toki ihan perinteinen suomalainen kotimaassa kasvatettu herne on varmasti eettisempi valinta kuin muualta rahdattu kik-herne.

Kirja vaikuttaa kokonaisuutena varsin inspiroivalta ja ohjeet ovat helposti muunneltavissa. Toivon, että tämän kirjan vaikutukset tulevat jossain määrin näkymään niin ostoskorissani, keittiössäni kuin sitten vyötärönkin seudulla aikanaan...

Lue myös nämä:
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Marian Keyes: Watermelon

Mary Marck: Eevan luokka

Kuten blogistani helposti huomaa, tykkään lukea "nuortenkirjoiksi" luokiteltuja kirjoja aika ajoin. Harry Potterit tai L.M. Montgomeryn ja Rauha S. Virtasen kirjat ovat tällaisiksi luokiteltu. No mitäpä luokitteluista, itse tykkään lukea niitä aikuisenakin, ja tiedän että moni muukin tykkää.

Niinpä päätin virkistää muistiani Montgomeryn ja Louisa M. Alcottin suomalaisella aikalaisella. Mary Marckin Eeva-kirjoja olen lukenut viimeksi joskus koululaisena. Minulle valkeni vasta nyt, kiitos googletuksen, että Mary Marck onkin salanimi, jonka taakse kätkeytyi kirjailija Kersti Bergroth. Tämä tuottelias kirjailija on näköjään kunnostautunut myös elokuvakäsikirjoittajana.

Kirjan ihana kansi on tietenkin Martta Wendelinin käsialaa. Lapsena en kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kirjan ikään, nyt tajusin että kirjahan on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1917. Yritin bongata kirjasta jonkinlaista historiallista ajankuvaa kuohuvasta politiikasta, mutta sellaisia viitteitä ei juuri löytynyt. Joitakin kulttuurihistoriallisia yksityiskohtia sentään bongasin, eli kirjassa kuvatut lapset ja nuoret mitä ilmeisimmin kävivät ainakin joskus elokuvissa, sillä erilaisiin filmisankareihin tai elokuvista tuttuihin tilanteisiin viitattiin aika ajoin. Eevan kotikaupunkia ei suoraan mainita, mutta Helsinki käy epäsuorasti ilmi esimerkiksi kadunnimien tai raitiovaunujen mainitsemisesta.

Kun edellisestä lukukerrasta on pitkä aika, tuli päivitettyä mielikuvaa kirjasta. Eevan luokka on melko kaavamainen tyttökirja. Montgomeryn veroinen Marck ei ole, mutta ihan mukiinmenevää teksti on. Hahmot ovat melko kaavamaisia tyyppejä, ja juoneksi riittävät satunnaiset tapahtumat, ja kirjan jälkipuoliskolla koetaan pitempi yhtenäinen jakso, jossa toki on moraalinen opetus. Keskiössä on nimensä mukaisesti 14-vuotiaan Eevan koulunkäynti, lähinnä luokkakaverit sekä opettajat. Jonkin verran huomiota saavat myös oppilaiden vanhemmat sekä Eevan sisarukset. Yhteiskoulua käyvät nuoret ovat säätyläisperheistä. Perheillä on kotiapulaisia, ja nuorille järjestetään kutsuja joissa on tarjolla esimerkiksi voileipiä, kakkuja tai jäätelöä.

Kaavamaisuus tulee näkyviin henkilöiden luonnehdinnoissa. Huonossa fiktiossa henkilöä kuvataan sanallisesti, sanomalla vaikka että "hän on rauhallinen". Tämä annettu ominaisuus ei kuitenkaan mitenkään välity romaanihenkilön käyttäytymisestä, vaan kirjoittajan täytyy jatkuvasti alleviivata haluamaansa ominaisuutta, jotta se menisi lukijalle perille. Eeva on itse hyväsydäminen ja mukava, hänen serkkunsa Marja on ujo haaveilija ja heidän ystävänsä Hertta räiskyvä ja valloittava. Hertta on elävimmin kuvattu hahmo kirjassa. Sivuhenkilöistä ehkä kaavamaisin on Herttaa kadehtiva luokkatoveri Saara, joka tietenkin on nyrpeä ja ärtynyt.

Lainasin samalla toisenkin Eeva-kirjan, jatko-osan Vähän enemmän Eevasta. Katsotaan nyt tuleeko se luettua, aivan niin hyvää tekstiä tämä ei ollutkaan kuin muistelin, mutta ihan viihdyttävää vanhan suomalaisen tyttökirjan lukeminen oli kumminkin.

Lue myös nämä:
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

Jari Tervo: Myyrä

Myyrään palasin, kun luin Jari Tervon uuden Troikka-kirjan lehden kirja-arvostelua varten. Myyrän olen lukenut ensimmäisen kerran sen ilmestymisvuonna, syksyllä 2004. Troikkaa lukiessa muistelin, että Myyrä tuntui paremmalta. Kaihersi mieltä, piti selvittää mistä tunne johtui. Eikun kirjastoon ja lukemaan.

Ja kylläpä Myyrä olikin erinomaisen hyvä lukukokemus. Se on parempi kuin Ohrana ja Troikka, tämän historiallisen kolmikon paras tuotos. Ilmestyessään moni syytti sitä liiasta sekavuudesta ja kikkailusta. Minäkin muistan olleeni melko lailla pyörällä päästäni vaihtuvien kertojien, pomppivan aikarakenteen ja aukeavien ja yhteensolmiutuvien juonenpätkien kanssa. Mutta sehän olikin vain ensikertalaisen harhakuvitelmaa. Kun Myyrän luki nyt toiseen kertaan ja muisti juonen osittain, oli rakenne suorastaan selkeä. Juonenkuljetus oli nautinnollista ja taidokasta. Ei tässä mitään kikkailua ole, Tervo vain korostaa useilla päällekkäisille yhteensattumilla elämän sattumanvaraisuutta ja Suomen kokoisessa maassa helposti risteäviä polkuja. Aika-paikkakoordinaateista annetaan kyllä täsmällisiä määrityksiä lukijoille, eikä niitä kertojiakaan nyt niin monta ole. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomaista luettavaa.

Kirjassa myllätään lähihistorian parissa: eletään Presidentin hovissa 1970-luvun lopulla. Kekkosen pyhää nimeä ei turhaan lausuta, mutta hänestäpä tietysti on kysymys. Romaanin keskiössä on kolmekymppinen Suojelupoliisissa työskentelevä Jura Karhu, jolla on sukurasitteena kiihkokommunistinen perhe. Jura joutuu töihin Presidentin lähipiiriin, osin työn puolesta, osin omien sukusyittensä vuoksi.

Vanhenevan, despoottisen, yya-sopimusten kiemuroissa neuvostoystävyyttä harrastavan Presidentin kautta Tervo maalaa värikästä kuvaa suomettuneen Suomen ilmapiiristä. Näin Juran vaimo osallistuu Presidentin syntymäpäiväjuhlallisuuksia suunnittelevan komitean työskentelyyn:

"Kuuntele. Mä otan selvää Kajaanista, onko siellä sinä syyskuun päivänä 1980, jolloin synttärit on, syntymässä vauvaa. Jos on, hyvä, jos ei, siirrytään Hesaan. Se on sentään pääkaupunki. Etsitään hyvissä ajoin poikavauva jolla on oikea laskettu aika ja kysytään vanhemmilta, onko niillä mitään sitä vastaan, että ne ristii sen niitten lapsensa Presidentin mukaan. Mun aavistus on että harvalla on vastaan. Me voidaan vaivasta vähän maksaa jos se siihen menee, mutta sitä ei tarvitse julkisuudessa mainita."

Kirjassa risteillään myös Suomen sisällissodan tapahtumiin, talvi- ja jatkosotaan sekä sotavankien pakkotyöleireihin rajan molemmin puolin, Stalinin Kremliin sekä viimeisessä luvussa myös 2000-luvulle, joka näyttää oudosti hieman erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet. Kirjassa on monia tosi hienoja tai erittäin hauskoja jaksoja. Nostan tässä esille muutaman: Stalin vie puhemies-Kekkosen katsomaan yksityistä balettinäytöstä, Juran Liekki-setä pakkotyössä Neuvostoliiton leirillä Vorkutassa, Jura mustaamassa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen mainetta Presidentin silmissä hieman erikoisilla käytännön piloilla. Mielenkiintoinen sivujuonne on myös kuvaus Sampo Kajanteesta, joka esitellään kirjassa Presidentin aviottomana poikana. Äiti on Moskovan suurlähettilään vaimo Juulia Kajanne, jonka esikuvana on näköjään ollut Anita Hallama. Sampo on holtitonta elämää viettävä älykäs biseksuaali, jonka selkkauksia Jura joutuu välillä ratkomaan. Ja ihan kuin näissä käänteissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, kaadetaan Juran niskaan vielä yksi tunnistamaton ruumis, yksi hänen veljiensä hukkaama, neuvostoliittolaisten Suomen kommunisteille lahjoittama dollarikassi, sekä aviokriisi.

Kirjalla tuntuu olevan monta tarkoitusta. Eräs tarkoitus on selvän pesäeron tekeminen vanhan liiton vasemmistolaisiin suomalaiskirjailijoihin. Tämähän on yllättävän arka asia vielä nykyäänkin. Muistan kun Hesarissa taannoin tehtiin juttua kirjailijoista, jotka pitäisivät poliittisia mielipiteitään enemmän oikealle kuin vasemmalla kallellaan olevina. Niitäpä ei monta löytynyt, ainakaan omilla nimillään lehtiin asti. Mielenkiintoinen oli tuo asetelma. Tervo pöllyyttää Suomen rähmällään oloa sen verran railakkaasti, että tuskinpa hän kovin helliä päänsilityksiä on nostalgiakommunisteilta kerännyt tällä kirjallaan.

Toinen pointti tulee nyt selvimmin näkyviin, kun Myyrää ovat seuranneet Ohrana ja Troikka. Tervo rakensi oman suuren historiallisen kertomuksensa Suomen 1900-luvun kohtalonhetkistä. Erittäin mielenkiintoinen aihe itään päin notkistelu on, ja Tervo ottaa siitä Myyrässä kaiken irti.

Lisäksi kirjaan jää se, mikä tekee tarinasta hyvän tarinan: rikas, monipuolinen, sujuva kieli, vetävästi etenevä juoni, hieno ja uskottava miljöö (oikeastaan monta miljöötä) ja usein pirullinen huumori. Tällaista tekstiä ahmii mielellään. Tämä kirja menee edelleen uusintalukulistalle, muutaman vuoden päästä voisi taas tähän tarttua ja katsoa, mitä silloin kirjasta irti saisi ja ovatko näkemykseni muuttuneet. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Mervi Kantokorven aikanaan Hesariin tekemän arvion sekä samaan aikaan ilmestyneen kirjailijan haastattelun.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Ohrana
Veikko Huovinen: Lentsu
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan