Mirjam Kälkäjä: Joen takana Petsamo

Perestroikan tulevaisuudestakaan emme kykene aavistamaan mitään – muutokset Neuvostoliitossa ovat järähtäneet käyntiin, niiden lopputulosta on mahdotonta ennustaa.

Joskus jokin teema ryhtyy suorastaan hyppimään esiin. Minulla sellainen on viime aikoina ollut Petsamo. Kun luin Kalle Päätalon Ahdistetun maan, kuvataan siinä asevelvollisten etenemistä Petsamoon sillankorjaustöissä. Marraskuussa Helsingin Sanomat kertoi, että ”Petsamo oli Suomen siirtomaa”.  Kun Amma listasi kevään uutuuskirjoja,  huomasin sieltä Petsamo-aiheisen romaanin. Virpi Vainion Petsamon enkeli ilmestyy maaliskuussa.

 

 Petsamo kuului Suomen tasavaltaan parikymmentä vuotta, 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Fraasi ”Hangosta Petsamoon” on jäänyt elämään Sillanpään marssilaulun ansiosta.

Käännyin kirjaston hakukoneen puoleen. Mitä minun kannattaisi lukea, jos haluaisin oppia lisää Petsamosta ja petsamolaisuudesta?

Mirjam Kälkäjän Joen takana Petsamo on ilmestynyt vuonna 1991. Kirja on alaotsikoltaan ”muistelma, dokumentti”, mutta siihen mahtuu myös kaunokirjallisia jaksoja. Sen ytimessä on matkakertomus kesäkuulta 1990.  Suomeen asettuneet Petsamon evakot ovat rynnistäneet ryhmämatkalle Petsamoon heti, kun Suomi-Neuvostoliitto-seuran Kemin toimisto pystyi matkan järjestämään. Petsamossa vuonna 1939 syntynyt Kälkäjä lähti mukaan.

Mirjam Kälkäjän nimi on tuttu, mutta en muista koskaan aiemmin lukeneeni häneltä mitään. Tornioon asettunut kirjailija oli varsin tuottelias, kuten Wikipediasta voi lukea. Hän menehtyi vuonna 2022. Kulttuurin ja sivistyksen alasajosta on oltu kovasti huolissaan ja pessimistisesti voisi sanoa, että Kälkäjän nykyinen näkymättömyys voisi olla osa samaa ilmiötä. En ole havainnut, että hänen tuotantoaan olisi pidetty esillä.

 

Joen takana Petsamo on vakuuttavaa tekstiä. Lukemani kappale oli jo säilötty lähikirjaston varastokokoelmaan, mutta sen teemat sopivat tähän aikaan erinomaisesti. Se käsittelee Venäjän rajaa, pakolaisuutta, ympäristötuhoja, identiteettiä. Kieli on kirkasta ja kaunista ja tunnelataus välillä niin painava, että luin ohuehkoa kirjaa lyhyissä pätkissä.

Kälkäjän isänpuoleinen sukuhistoria Petsamossa ylettyi 1860-luvulle asti. Tuolloin kittiläläiset veljekset hiihtivät Petsamoon nälänhätää pakoon. Mirjam-vauva ehti syntyä Paatsjoen rannalla sijaitsevassa kodissa, mutta sitten piti lähteä sotaa pakoon. Paluuta Paatsjoelle yritettiin, mutta lopullinen lähtö tuli, kun Petsamon alue piti luovuttaa Neuvostoliitolle sodan jälkeen. Kuvien perusteella Paatsjoki on mielettömän komea joki. Kalevasta löytyy Paatsjokea koskeva artikkeli vuodelta 2008. Ja vaikka Venäjän raja on tällä hetkellä suljettuna, voisi Paatsjokea ihailla Suomen ja Norjan puolelta. 

Joen takana Petsamo yhdistää matkakuvausta ja evakoiden kaipuuta kadotettuun menneeseen. Matkalla yritetään tunnistaa lapsuuden maisemia neuvostoarjen alta. Paikoin neuvostotodellisuus näkyy Petsamossa todella brutaalisti, olihan alueelle perustettu suuria kaivoksia. Suomen puolella evakot eivät läheskään aina saaneet ymmärrystä osakseen vaan kohtelu saattoi olla hyvinkin tylyä. 

Kaunokirjallisissa jaksoissa Kälkäjä elävöittää sukuhistoriaansa pienillä novellimaisilla katkelmilla. Karunkauniin pohjoisen tunnelma välittyy niistä hyvin.
 

Petsamo oli toistuva teema Kälkäjän tuotannossa. Tämän kirjan perusteella voisin tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin.

Erityismaininnan annan kirjan kannelle. En löytänyt tietoa kannen suunnittelijasta, mutta sen graafinen ilme on niin ysäriä kuin olla voi. 1990-luku ei suinkaan ollut pelkkää neonväriä, vaan tällaiset latteat ja mattapintaiset sävyt olivat suosittuja. Kapea fonttikin on erittäin ajanmukainen. Graafikko on hienosti saanut mukaan myös symbolisen Paatsjoen ja sitä ylittävät sillat, joista useimmat tuhottiin sodassa. 

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Katja Kettu: Kätilö
Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Emilia Huvinen: Paskat geenit?

Kansi: Minerva.

Paljon hoettu “syö vähemmän kuin kulutat” on mielestäni kamalin ja surkein neuvo, jonka painonsa kanssa kamppailevalle ihmiselle voi antaa. Jos se toimisi, ei lihavuutta ja painonhallintahaasteita olisi olemassakaan! Kuten aiemmat kappaleet ovat osoittaneet, elimistön energiatasapainon säätely ja hallinta sisältää niin paljon muutakin kuin ”kalorit sisään ja kalorit ulos” -toiminnon.

Emilia Huvisen Paskat geenit? – uusin tieto ylipainon syistä ja sen hoidosta on monin tavoin ansiokas kirja, mutta se ansaitsisi aivan erityisen palkinnon nimestään. Kirjan nimi jää taatusti mieleen ja herättää kiinnostuksen. Jopa jälkikasvuni kyseli uteliaasti, että miksi äiti lukee kirjaa, jonka nimessä on ruma sana. Muistelen törmänneeni tähän kirjaan Amman lukuhetken kautta, mutta koska en löytänyt postausta, ehkä kirja jäi mieleen Blogistanian Tieto-palkintoehdokkaiden listalta.

Lääkäri Emilia Huvinen on erikoistunut naistentauteihin, synnytykseen ja painonhallintaan. Tähän vuonna 2024 ilmestyneen kirjaansa hän on koonnut tutkimustietoa ja omia potilaskokemuksiaan helposti luettavaan ja ajatuksia herättävään muotoon.

Arvelen, että Suomessa on nykyään varsin vähän ihmisiä, joille ”lihavuus” on neutraali ja merkityksetön sana. Suurelle joukolla ihmisiä lihavuus on jotain, mitä joutuu omakohtaisesti pohtimaan, jopa häpeämään. Toiselle joukolle lihavuus on pelottava kauhukuva, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin, usein harrastamalla liikuntaa ja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.

Maailma on muuttunut, sillä kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 1990-luvulla ja katselen sen aikaisia valokuvia, tuntuu että enemmistö ihmisistä oli luontaisesti laihoja tai ainakin normaalipainoisia. Ruokavalio ei ollut identiteettikysymys ja ylipäätään ruokailussa ja syömisessä vaikutti olevan vanhan ajan yhtenäiskulttuuri vielä voimissaan. Suuri osa ruoasta syötiin yhteisillä aterioilla yhtenäisen päivärytmin mukaisesti.

Ovatko nykyajan suomalaiset siis itsekuriltaan paljon huonompia kuin takavuosina, vai mistä lihavuusepidemia sitten johtuu?

Kuten alun sitaatistakin voi päätellä, Huvisen mukaan itsekurilla ja kalorien laskemisella suomalaisten lihomista ei saa katoamaan. Yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka mahdollistaa lihomisen, lisäksi geeniperimä ja elimistön tavat reagoida painonvaihteluun vaikuttavat myös painonhallintaan. Yksittäisen ihmisen on kuitenkin mahdollista tehdä erilaisia toimenpiteitä, jotka auttavat painonhallinnassa ja siihen liittyvissä tunteissa. Lihavuuden häpeäleima joutaisi Huvisen mukaan romukoppaan.

Kirja ei siis ole mikään laihdutusopas, ja jopa sana laihduttaminen on sellainen, jota Huvinen systemaattisesti välttää käyttämästä. Perusteluna on se, että usein laihduttajat ajautuvat jojolaihduttamisen kierteeseen, jossa paino nousee aina uudestaan ja entistä korkeampiin lukuihin.

Minulle kiinnostavaa ja uutta antia kirjassa oli katsaus hormonien vaikutukseen. Esimerkiksi kylläisyys ja näläntunne eivät olekaan pelkkiä tunteita vaan niihin vaikuttaa mm. ”nälkähormoni” greliini. Tämän hormonin erittymiseen vaikuttaa vuorokausirytmi ja ihmisillä on erilaisia herkkyys- tai herkistymistasoja hormonin vaikutukseen.

Tutumpia kylläisyyteen ja näläntunteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. uni, stressi ja aineenvaihdunta. Pitkin kirjaa Huvinen korostaa sitä, miten monimuotoinen ja yksilöllinen kokonaisuus painonhallinta onkaan.

Kirjan lopusta löytyy myös elämäntapaneuvontaa, sellaista perusasioiden äärellä olemista. Huvinen välttää ”käärmeöljyä” eli yksittäisten ihmelääkkeiden tyrkyttämistä. Tasapainoinen ruokailu, kohtuullinen fyysinen aktiivisuus, itsemyötätunto, riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on sellaisia asioita, jotka tukevat painonhallintaa.

Tätä kirjaa sopii suositella todella laajalle lukijakunnalle. Niille, jotka tyrkyttävät jotain tiukkaa ja erikoista ruokavaliota ratkaisuna kaikkien muiden ongelmiin. Ja niille, jotka hokevat ”kaloriteoriaa” keskustelupalstoilla. Ja toki niille, jotka tahtovat hyödyntää fiksun ja empaattisen lääkärin tietoa ja potilaskokemusta painonhallinnassa.

Lue myös nämä:
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta