 |
| Kansi: Minerva. |
Emilia Huvisen Paskat geenit? – uusin tieto ylipainon syistä ja sen hoidosta on monin tavoin ansiokas kirja, mutta se ansaitsisi aivan erityisen palkinnon nimestään. Kirjan nimi jää taatusti mieleen ja herättää kiinnostuksen. Jopa jälkikasvuni kyseli uteliaasti, että miksi äiti lukee kirjaa, jonka nimessä on ruma sana. Muistelen törmänneeni tähän kirjaan Amman lukuhetken kautta, mutta koska en löytänyt postausta, ehkä kirja jäi mieleen Blogistanian Tieto-palkintoehdokkaiden listalta.
Lääkäri Emilia Huvinen on naistentauteihin, synnytykseen ja painonhallintaa. Tähän vuonna 2024 ilmestyneen kirjaansa hän on koonnut tutkimustietoa ja omia potilaskokemuksiaan helposti luettavaan ja ajatuksia herättävään muotoon.
Arvelen, että Suomessa on nykyään varsin vähän ihmisiä, joille ”lihavuus” on neutraali ja merkityksetön sana. Suurelle joukolla ihmisiä lihavuus on jotain, mitä joutuu omakohtaisesti pohtimaan, jopa häpeämään. Toiselle joukolle lihavuus on pelottava kauhukuva, jota vastaan pitää taistella kaikin keinoin, usein harrastamalla liikuntaa ja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.
Maailma on muuttunut, sillä kun muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 1980- ja 1990-luvulla ja katselen sen aikaisia valokuvia, tuntuu että enemmistö ihmisistä oli luontaisesti laihoja tai ainakin normaalipainoisia. Ruokavalio ei ollut identiteettikysymys ja ylipäätään ruokailussa ja syömisessä vaikutti olevan vanhan ajan yhtenäiskulttuuri vielä voimissaan. Suuri osa ruoasta syötiin yhteisillä aterioilla yhtenäisen päivärytmin mukaisesti.
Ovatko nykyajan suomalaiset siis itsekuriltaan paljon huonompia kuin takavuosina, vai mistä lihavuusepidemia sitten johtuu?
Kuten alun sitaatistakin voi päätellä, Huvisen mukaan itsekurilla ja kalorien laskemisella suomalaisten lihomista ei saa katoamaan. Yhteiskunta on muuttunut suuntaan, joka mahdollistaa lihomisen, lisäksi geeniperimä ja elimistön tavat reagoida painonvaihteluun vaikuttavat myös painonhallintaan. Yksittäisen ihmisen on kuitenkin mahdollista tehdä erilaisia toimenpiteitä, jotka auttavat painonhallinnassa ja siihen liittyvissä tunteissa. Lihavuuden häpeäleima joutaisi Huvisen mukaan romukoppaan.
Kirja ei siis ole mikään laihdutusopas, ja jopa sana laihduttaminen on sellainen, jota Huvinen systemaattisesti välttää käyttämästä. Perusteluna on se, että usein laihduttajat ajautuvat jojolaihduttamisen kierteeseen, jossa paino nousee aina uudestaan ja entistä korkeampiin lukuihin.
Minulle kiinnostavaa ja uutta antia kirjassa oli katsaus hormonien vaikutukseen. Esimerkiksi kylläisyys ja näläntunne eivät olekaan pelkkiä tunteita vaan niihin vaikuttaa mm. ”nälkähormoni” greliini. Tämän hormonin erittymiseen vaikuttaa vuorokausirytmi ja ihmisillä on erilaisia herkkyys- tai herkistymistasoja hormonin vaikutukseen.
Tutumpia kylläisyyteen ja näläntunteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat mm. uni, stressi ja aineenvaihdunta. Pitkin kirjaa Huvinen korostaa sitä, miten monimuotoinen ja yksilöllinen kokonaisuus painonhallinta onkaan.
Kirjan lopusta löytyy myös elämäntapaneuvontaa, sellaista perusasioiden äärellä olemista. Huvinen välttää ”käärmeöljyä” eli yksittäisten ihmelääkkeiden tyrkyttämistä. Tasapainoinen ruokailu, kohtuullinen fyysinen aktiivisuus, itsemyötätunto, riittävä uni ja säännöllinen vuorokausirytmi on sellaisia asioita, jotka tukevat painonhallintaa.
Tätä kirjaa sopii suositella todella laajalle lukijakunnalle. Niille, jotka tyrkyttävät jotain tiukkaa ja erikoista ruokavaliota ratkaisuna kaikkien muiden ongelmiin. Ja niille, jotka hokevat ”kaloriteoriaa” keskustelupalstoilla. Ja toki niille, jotka tahtovat hyödyntää fiksun ja empaattisen lääkärin tietoa ja potilaskokemusta painonhallinnassa.
Tekstit
