Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kansi: Jussi Karjalainen / Atena.

Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs teos Sielut kulkevat sateessa on omistettu kirjabloggaajille - "verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille". Tunnen luonnehdinnan sopivan itseeni juuri nyt oikein hyvin, sillä seireenit riuhtovat liian lähelle erehtyneen merenkulkijan pinnan alle ja käyvät kimppuun. Vaikka Sielut kulkevat sateessa oli minulle yksi syksyn eniten odottamiani kirjoja, jäi kirjan lukukokemus ennakko-odotuksistani jälkeen. Huomasin lukiessani miettiväni vähän väliä, mikä kirjassa ärsytti, ja paikoin jouduin suorastaan nakkipaperi-ilmiön valtaan - pienet yksityiskohdat saivat suhteettoman suuren painoarvon lukiessa ja veivät huomioni pois pääjuonesta. Positiivisempia blogiarvioita Sieluista löytyy vaikkapa Kirjasfääristä ja Amman lukuhetkestä.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen sairaanhoitaja Judit, joka kyllästyy tavalliseen elämäänsä, ottaa avioeron ja muuttaa Keski-Suomesta Helsinkiin. Hän saa töitä vanhan ystävänsä Martan kautta yksityisestä hoiva-alan yrityksestä. Kotikäyntejä tekevänä sairaanhoitajana Judit hoivaa potilaidensa fyysisen terveyden lisäksi myös heidän sieluaan. Vähitellen Judit joutuu temmatuksi ateistien ja kiihkouskovaisten väliseen kansainväliseen taisteluun. Hän päätyy matkustamaan ympäri Eurooppaa yhdessä ateistirintaman henkisen johtajan Leo Moreaun ja  Martan kuolemansairaan Mauri-pojan kanssa.

550-sivuinen romaani on melkoinen tiiliskivi, paljon paksumpi kuin Jääskeläisen aiemmat romaanit. Minusta romaania olisi sietänyt tiivistää jonkun verran. Kirja käynnistyy melko hitaasti ja siellä täällä on tarpeetonta löysää jaarittelua, joka vie ajatukset sivupoluille. Esimerkiksi sivulla 357 todetaan näin:

Sairaalan ala-aulassa Mauri poikkesi Julesin kanssa vessaan pissalle.

Miksei pelkästään "vessaan" tai "pissalle"? Pissalle kun mennään yleensä juuri vessaan. Tai vessaan mennään ensisijaisesti pissalle, toki välillä myös kakalle. Toki tällaisten miettiminen on saivartelua, mutta yleensä tällaisten yksityiskohtien huomaaminen kertoo minulle sen, että kirjan ydintarina ei ole temmannut minua mukaansa tarpeeksi vahvasti. Jos kirjassa on tarpeeksi vetovoimaa, ei pieniä kömpelyyksiä edes huomaa tai ne antaa mielellään anteeksi. Kun on aikaa pysähtyä märehtimään tällaisia sinänsä mitättömiä detaljeja, en selvästikään ole päässyt tarpeeksi syvälle tarinan imuun.

Juditin muutettua Helsinkiin ihmetytti se, miten hän tuntui suhaavan lyhyitäkin matkoja taksilla. Ensin kerrotaan, että hänen asuntonsa on näköetäisyydellä rautatieasemasta ja työpaikka on vain parin korttelin päässä asunnosta. Silti Judit kulkee taksilla kodin ja työpaikan väliä joissakin kohtauksissa, samoin hän menee taksilla Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Okei, kummassakin kohtauksessa sataa kaatamalla, samoin Judit saa uudesta työstään niin hyvää palkkaa että hänellä on varaa ajella pirssillä melko huolettomasti, mutta en jotenkaan silti pitänyt tätä uskottavana. Varsinkin aamuruuhkassa Helsingin keskustassa on sen verran hidasta liikkua autolla, että kävellenkin pääsee nopeammin perille jos matka on lyhyt. Tai voi käyttää julkisia ja varsinkin keskustassa voi liikkua pitkiäkin matkoja sisätiloissa, kun menee kauppakeskusten läpi tai yhdyskäytäviä pitkin.

Lisäksi kirjassa oli joitakin kerronnallisia ratkaisuja, jotka töksähtivät minun kohdallani. Ensinnäkin Judit itse on ärsyttävän taivasteleva ja ihmettelevä päähenkilö yliluonnollisia ilmiöitä kohdatessaan. Tällainen on toki hyvin tyypillistä vaikka aikamatkailusta kertovissa kirjoissa tai elokuvissa - typerä päähenkilö pysähtyy vähän väliä hokemaan, että "ei voi olla totta", "olenko unessa", "voiko tämä olla mahdollista" ja minusta tällainen on ärsyttävää. Jos lukija lukee yliluonnollisista asioista kertovaa kirjaa, hän on jo lähtökohtaisesti hyväksynyt sen, että kirjassa yliluonnolliset asiat ovat osa kirjan todellisuutta. Miksi päähenkilön pitää sitten olla niin pälli, että aina yliluonnollisia asioita kohdatessaan hän puhkeaa voivottelemaan ja huokailemaan, miten epäuskottavilta tapahtumat tuntuvatkaan.

Leo Moreau taas kuvataan ranskalaissyntyiseksi, mutta jo lapsena Suomeen muuttaneeksi. Niinpä hän puhuukin erinomaista suomea. Paitsi että hän käyttää vähän väliä yksinkertaisia ranskalaisia fraaseja - oui, pardon, très bien ja niin pois päin. Tämäkin on minusta melkoisen ärsyttävä klisee. Hyväksyn tällaisen vaikka Agatha Christien Hercule Poirot -dekkareissa, edustaahan Christie monin tavoin oman aikansa maailmankuvaa, johon kuuluivat voimakkaat kansalliset stereotypiat. Vuoden 2013 romaaniin tällainen näennäisranskalaisuus ei minusta istu. En tunne ketään kaksikielistä suomalaista, joka käyttäisi toisen äidinkielensä helpoimpia sanoja osana suomeaan. Jos itse käytän vierasta kieltä, en koskaan hoe "hyvää päivää" tai "kiitos" suomeksi, vaan turvaudun suomeen ainoastaan silloin, jos en tiedä jonkin sanan vieraskielistä vastinetta ja yritän selittää suomen sanan merkityksen vieraalla kielellä.

Kahdeksanvuotias Mauri taas jää vakavasta sairaudestaan huolimatta etäiseksi. Jääskeläisen tyyliin kuuluu melko teatraalinen dialogi, mutta Maurin replikointi tuntuu jotenkin erityisen etäännyttävältä. Mauri tuntuu teennäiseltä ja pikkuvanhalta ja hänen sairauttaan käytetään lähinnä juonen kuljetuksessa keppihevosena. Aina kun Judit miettii, pitäisikö hänen häipyä koko uskonsodasta, hän muistaa Maurin ja päättää, että kyllä hänen täytyy jatkaa mysteerien selvittämistä, kun Mauri pitää pelastaa.

Lukukokemukseni suurin ongelma taitaakin tulla juuri tässä esiin. Jääskeläisen tuotannossa minua on viehättänyt juuri arvoituksellisten mysteerien luominen - aiempia romaaneja olen lukenut ahmien, jotta saisin tietää, mitä kirjassa tapahtuu. Sielut kulkevat sateessa ei herättänyt tätä tunnetta missään vaiheessa. Vaikka juonessa on useita erikoisia käänteitä, kokonaisuus tuntui silti jotenkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta. Juonenkuljetuksen hitaus, kielenkäytön ja kerronnan ajoittainen kliseisyys ja löysyys ja keskeisien henkilöiden ärsyttävyys olivat kompastuskiviä, mutta silti kirjan loppu onnistui vielä erikseen tuottamaan pettymyksen. Loppu jäi minusta huipennusta vaille, jotenkin levähti käsiin.

Ennen loppua ehti ärsyttää vielä sekin, että käytettyään juonessa jo uskontoa, ateismia, zombeja ja vampyyreja Jääskeläinen ottaa mukaan vielä reaalitodellisuuden henkilöiden ja fiktiohahmojen kohtaamisen. Koska sekä Fables että The Unwritten ovat hyödyntäneet loistavasti kirjallisuuden klassikkohahmoja ja faktan ja fiktion törmäyttämistä, jää Sielujen vastaava yritelmä väkisinkin melko laimean tuntuiseksi ja sitä paitsi melko irralliseksi.

Hieman petyin siihenkin, että tässä romaanissa yliluonnollisten ainesten takaa ei löytynytkään mitään reaalitodellisuuden ilmiötä, joka olisi antanut tapahtumille vaihtoehtoisen tulkinnan. Sekä Lumikko ja yhdeksän muuta että Harjukaupungin salakäytävät pelaavat pitkälti sillä, että näennäisen yliluonnolliset asiat selittyvätkin myös jonkin arkisen ilmiön kautta. Se loi kirjoihin mukavan kaksoiskierteen. Sieluissa yliluonnollisuus onkin pelkkää yliluonnollisuutta, mikä on hieman yksipuolista aiempiin kirjoihin verrattuna.

Kenelle kirjaa suosittelisin? Ehkäpä sellaisille ateisteille, jotka saavat kiksejä uskontoja vastaan hyökkäämisestä. Uskonto ei ole kaunokirjallisena aiheena helppo - uskonnolliset romaanit tuntuvat helposti lässytykseltä ja uskonnonvastaiset taas pamflettimaisilta. Hyvää kaunokirjallisuutta uskonnosta on kirjoittanut vaikkapa Mika Waltari - esimerkiksi Valtakunnan salaisuus tavoittaa sekä uskonnon että epäilyn sävyt tasapuolisesti. Sielut kulkevat sateessa käsittelee kyllä sekä ateismin että uskonnollisuuden hyviä ja huonoja puolia, mutta päällimmäiseksi tunteeksi minulle jää varoitteleva ja melko osoitteleva uskonnonvastaisuus.

Sen sijaan en suosittele aloittamaan tutustumista Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon Sieluilla. Itse olen tykännyt sen verran paljon miehen aiemmista romaaneista, että varmasti luen Jääskeläisen seuraavankin kirjan. Sieluissa kiinnostavaa minulle oli tarkkailla Jääskeläisen tyylin muuntumista, vaikka tämä kirja ei minuun kovinkaan lujaa kolahtanut. Ja näistä marmatuksistani huolimatta luin kirjan ihan mielelläni loppuun asti ja monin paikoin myös viihdyin. Jääskeläisen kokonaistuotannon osana Sieluilla on paikkansa, mutta uutta Jääskeläis-lukijaa kehotan aloittamaan jostakin aiemmasta kirjasta.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten  - Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice