Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki

Luin nämä kaksi kirjaa niin tiiviisti yhteen putkeen, että menkööt samaan merkintään. Salaperäisen veitsen luin itse asiassa yhdessä illassa. Kultaisen kompassin jatko-osa oli niin mukaansatempaava, ettei sitä malttanut päästää käsistään vaikka kuinka väsytti. On aina mukavaa huomata, että vielä löytyy kirjoja, joilla on tämä vaikutus paatuneeseenkin lukutoukkaan. :)

Kultaisen kompassin jälkeen Lyra löytää itsensä Salaperäisen veitsen alussa vieraasta maailmasta, jossa tuntuu olevan vain lapsia. Samaan aikaan lukija seuraa meidän maailmanne asukkaan, nuoren Will Parryn, tekemisiä. Will vie sairaan äitinsä tuttavan luokse asumaan, koska hän on päättänyt ottaa selvää, minne hänen isänsä katosi hänen syntymänsä aikoihin. Kuinka ollakaan, Will päätyy myös uuteen maailmaan, tapaa Lyran ja yhdessä he jatkavat seikkailujaan.

Koska tarina on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä kovin sen kummemmin selostamaan kaikkia käänteitä. Niihin kuuluu runsaasti vaihtuvia maailmoja, noitia, pappeja, tiedemiehiä, enkeleitä, maailmojen sotaa. Välillä tavataan Kaikkivaltias Luoja, välillä käydään kuolleiden valtakunnassa. Yllätykselliset juonenkäänteet pitivät mukanaan, ja oli mukavaa, että joku fantasiakirjailija jaksaa panostaa persoonallisten hahmojen ja tapahtumapaikkojen luomiseen. Pullman lähestyy välillä aihettaan suorastaan scifistisellä otteella, minua miellytti erityisesti tutkija Mary Malonen löytämä maailma, jossa evoluutio on tuottanut pyörillä liikkuvia, selkärangattomia zalifeja.

Sitten siihen uskonnollisuuteen tai uskonnonvastaisuuteen. Minusta Pullman ei ole mikään kiihkoateisti saatikka erityisen uskonnonvastainen. Hänen ei tarvitse. Hänen maailmankuvansa tuntuu olevan vahvasti realistinen ja luonnontieteisiin nojaava (jos näin voi sanoa, kun kirjoissa mm. hypitään vähän väliä rinnakkaisten maailmojen väliä) ja kirkon vallankäytön kuvauksessaan hän ei ole suinkaan hyödyntänyt edes pahimpia kirkkohistorian tositapahtumia. Pullman lienee niitä ihmisiä, jotka näkevät uskonnot ja jumalat ihmismielen tuottamina keksintöinä, joita lisäksi vielä hyvin usein käytetään väärin vallanjanon vuoksi. Pullman ylistää kirjoissaan tätä elämää, tämänpuolista maailmaa. Hänen enkelinsä kadehtivat ihmisiä, joilla on tunteva, fyysinen ruumis, jotka saavat nauttia kaikista tämän maailman elämisen riemuista. Kuoleman jälkeen ihmisen on onnellista hajota avaruuteen, jolloin hänen atominsa palaavat elämän kiertokulkuun osana luontoa.

Luulisi, ettei tämmöinen mielipide maallistuneissa länsimaissa kovinkaan radikaali ole. Ehkä Amerikan katoliset ovat kuitenkin toista mieltä, onhan tuo massiivisella rahalla tehty Kultaisen kompassin elokuvaversio tuottanut vain vaatimattomat lipputulot. Ehkä sikäläisten uskovien painostus ja huhujen levitys on tosiaan toiminut tehokkaasti, eivätkä ihmiset ole menneet katsomaan elokuvaa. Paradoksaalisesti nämä katoliset siis toimivat juuri niin kuin katolista kirkkoa symboloiva Magisterium Pullmanin kirjoissa. Mieleeni tuli myös Kaari Utrio: hän kuvaa keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissaan erittäin uskottavasti kirkon otetta. Lyran maailmassa kirkon ote on vain edelleen aivan samanlainen kuin keskiajalla, sillä mitään uskonpuhdistusta Lyran maailman historiassa ei koskaan tapahtunut. Kirkko on edelleen universaali poliittinen mahti, vallanhaluinen ja taitava, sen edustajilla on silmät ja korvat joka puolella tunnettua maailmaa ja tehokkaat painostuskeinot niitä kohtaan, jotka uskaltavat olla eri mieltä kirkon kanssa.

Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista. Pullmanilla entinen nunna Mary Malone kertoo tarinan uskostaan luopumisesta, kun totesi arvostavansa ja rakastavansa maanpäällisen elämän ihmeellisiä antimia, ja kuolleiden valtakunnassa uskova mies tahtoo tiukasti uskoa olevansa taivaassa, vaikka onkin vain harmaassa ja synkässä varjojen valtakunnassa. Suurimmaksi mahdiksi ja universumeihin vaikuttavaksi voimaksi osoittautuu ihmisten välinen rakkaus, myös lihallinen sellainen.

Lukijana kiinnitin huomioni Lyran vanhempiin. Hänen isänsä, lordi Asriel (Asrielhan on helppo anagrammi Israelista) on aina suhtautunut tyttäreensä jokseenkin välinpitämättömästi, hän rakentaa omaa poliittista uhkayritystään. Lyran äiti on Kolmen muskettisoturin Myladyn sukuinen naishahmo, vallanhimoinen ja valehteleva juonittelija, joka käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miesvastustajiensa kohdalla. Mutta kyllä lukija kohtaa aikanaan myös heidän rakkaudentekonsa lapsensa puolesta.

Ja kuten aina näiden messiaanisten, lapsisankareita kuvaavien tarinoiden kohdalla, Lyran tarina on myös kertomus aikuistumisesta. Mitä ihmiselle tapahtuu murrosiän kynnyksellä? Milloin lapsen viattomuus muuttuu aikuisen tiedostamiseksi? Miten käy, kun syömme hyvän ja pahan tiedon puusta - kun suomut putoavat silmiltämme, mutta elämään astuu myös häpeä? Mutta tarvitseeko ihmisen hävetä sitä, mitä hän todellisuudessa on? Pullmanin mukaan ei tarvitse - päin vastoin, saamme iloita maailmastamme, elämästämme, lihallisesta ruumiistamme, jota enkelitkin kadehtivat.

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Kävin männäviikolla katsomassa elokuvan Kultainen kompassi. Se oli mielestäni varsin viihdyttävä fantasiapläjäys, ja päätin tutustua myös suosittuun Universumien tomu -kirjasarjaan, jonka ensimmäiseen osaan elokuva perustuu.

Elokuvan jälkimainingeissa ehdin surffailla netissä lukemassa aiheesta lisätietoa, ja hämmästyin kovin esimerkiksi tästä sivusta. Kyllähän amerikkalaisten uskonnollisuus välittyy jo tv-uutisista, missä presidentti Bush rukoilee Jumalan siunausta sotatoimilleen, mutta oikeastiko siellä ollaan tällä tasolla? Pelätään tätä elokuvaa, että se on ateismimyönteinen ja johdattaa viattomat lapsiparat kirjojen pariin, joissa suorastaan tyrkytetään ateismia? Voi voi.

Olen tätä aihetta joskus aiemminkin sivunnut, tuolla Harry Potterin parissa. Siteeraan itseäni:

"Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niinkuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle."

Eipä tämä vain amerikkalainen ilmiö ole, joku suomea osaava kommentoija varoittelee täällä: "Philip Pullmanin Universumin tomua on hyvin ateistinen kirjasarja. Eli jos olet millään tavoin kristillinen ihminen, ja haluat välittää sitä arvomaailmaa lapsillesikin, en suosittele."

Mielipiteet herättivät minussa hieman pohdintaa. Nämä ihmiset ovat sitä mieltä, että kirja, jossa saattaa olla ei-kristillisiä arvoja, vaikuttaa lukijansa mieleen siten, että hänkin muuttuu ei-kristilliseen suuntaan. Miksi tämä olisi ongelma lastenkirjoissa, tai sellaisissa kirjoissa jotka mielletään lastenkirjoiksi? (Pullmanin kirjoja ja Harry Pottereita lukevat monet aikuisetkin.) Jos aikuinen haluaa, että lapsi lukee vain sellaisia kirjoja, jotka välittävät kristinuskon sanomaa, pitäisi lapselle antaa vain kristinuskoa opettavia lastenkirjoja. Mutta sehän vasta aivopesua olisikin. Voi lapsiparkaa, jolta olisi suljettu pois ei-uskonnollisten satujen ja tarinoiden laaja maailmankirjallisuuden perinne. Ja kuinka heikoissa kantimissa näiden ihmisten usko on, jos mikä tahansa ei-uskonnollinen taideteos riittää sysäämään heidät irti uskostaan?

"Normaalit" lastenkirjat ovat joko täysin epäuskonnollisia, tai sitten edustavat erilaisia mielikuvitusmaailmoja, joissa on vaikkapa noitia ja puhuvia eläimiä. Eivätkö nuo aikuiset tajua, mikä on mielikuvituksen voima? Siinähän se lukemisen riemu on, että pääsee kirjan matkassa kuvittelemaan asioita, joista tietää itsekin etteivät ne ole totta, mutta voi herkutella sillä ajatusleikillä, että ne olisivatkin?

En usko että näin ajattelevat aikuiset harrastavat itse kovinkaan paljon lukemista. Heillähän menisi pää sekaisin, jos he eivät pystyisi kuvittelemaan ja samaistumaan ollenkaan. He luulevat, että ihmisen aivot ovat kuin pesusieni, joka imee kritiikittömästi tietoa sitä mukaa, kun ihmisen tietoon upottaa. Kun nyt katson omaa blogiani, olen päässyt näidenkin kirjojen parissa uppoutumaan moniin erilaisiin maailmoihin. Ei minussa silti ole herännyt hinkua päästä väkivaltaiseen vankilaan, vaikka katsoinkin telkkarista Ozia, eikä leikkimään meikkileikkejä Susanna Sievisen lailla, vaikka hänen prinsessakirjansa luinkin. Kävisiköhän noille fanaatikkoaikuisille niin? Ilmeisesti, jos he uskovat, että ihminen automaattisesti omaksuu hänelle annetun maailmankuvan yhden luku- tai katsomiskerran jälkeen.

Noh. Kultaisen kompassin kirjastosta sain ja nopsasti luinkin. Mielestäni se häviää Harry Pottereille, vaikka päinvastaisia mielipiteitä on runsaasti. Syynä se, että henkilöhahmot ja luonteenkuvaus ovat paljon kliseisempiä kuin Harryssä. Tämä on juonivetoinen kirja, perinteinen tyylipuhdas seikkailu, jossa sankaria heitellään kiperiin tilanteisiin ja hänen pitää selvitä niistä. Nuori Lyra-tyttö joutuu Oxfordista seikkailuun, jossa hän pääsee niin Norjan (kirjan fantasiamaailmassa Norroway) ja Lapin maisemiin, aina arktisille jääkentille asti.

Tarinassa on paljon hyviä aineksia, siksi pidinkin elokuvasta ja kiinnostuin kirjasta. Ihmisten sielu on daimoni, eläimenkaltainen hahmo, joka seuraa ihmistä joka paikkaan. Pohjoisessa hallitsevat panssaroidut haarniskakarhut, voittamattomat taistelijat. Lapin noidat lentävät pilvimännyn oksilla kylmää tuntematta ja elävät satoja vuosia. Suomalaisetkin ovat kerrankin päässeet mukaan brittiläiseen fantasiamaisemaan Lyran kohdatessa noidan nimeltä Serafina Pekkala. Lyra etsii oxfordilaista ystäväänsä Rogeria, joka on kaapattu Uhraamislautakunnan keskukseen, jossa lapsille tehdään kammottavia kokeita.

Hieman ikävää oli, että parhaiden brittiperinteiden mukaisesti luokkajako on voimissaan. Palvelijoiden daimonit ovat aina lauhkeita ja uskollisia koiria, ja palvelijat itse ovat melko aivotonta sakkia. Harmillista. Harry Potter on harvinaisen hyvin tässä mielessä onnistunut kiertämään englantilaisen luokkayhteiskunnan stereotypioiden kuvaukset. Lisäksi kirjassa mennään välillä vähän liikaa siihen "pahuus uhkaa ja maailmanloppu tuloo ellei nuori sankarimme onnistu messiaanisessa tehtävässään" -moodiin, mikä tekee fantasiasta pahimmillaan aina vähän tylsää. Saapi nähdä jaksanko lukea kakkos- ja kolmososan. En nyt ole mitenkään ryntäämässä kirjastoon varausta tekemään, mutta ehkäpä joskus ne luen - joko pikapuoliin tai joskus myöhemmin.

Yhdessä asiassa kirja kyllä onnistui herättämään minussa vahvoja tuntemuksia. Nimittäin pohjoisten lumikenttien kuvauksessa ja uljaiden haarniskakarhujen (metallia takovia taistelevia jääkarhuja) kuvauksessa. Minulla on ikävä talvea. Surettaa ajatella, että en ehkä enää koskaan saa kokea kunnon talvea. Miksipä se tästä enää muuttuisi, kun kahden talven ajan on katseltu loskaa ja plussakelejä, ja ilmastonmuutos on kuitenkin itseään nopeasti kiihdyttävä kierre. Napajäätiköt sulavat vauhdilla ja arktiset eläimet kuolevat tätä vauhtia nopeasti sukupuuttoon. En minä nyt ikinä ole mitenkään hirveästi tykännyt kovista pakkasista, mutta mieluummin -30 astetta kuusi viikkoa putkeen kuin vesisadetta joulukuussa. Kun olin lapsi, oli kevättalvella suurta huvia mennä ajamaan polkupyörällä hangille. Ne olivat niin kovia että kestivät hyvin. En mahda enää ikinä päästä kantohangille kävelemään. Muistan joitakin kuutamoisia iltoja, kun kuu paistoi niin kirkkaasti että melkein värit näkyivät ja luminen maailma kimmelsi erilaisissa sinisen sävyissä. Leevi and the Leavings lauloi tästä hyvin: "Voi kunpa toiselta tähdeltä katsella vois, kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois. Hän silloin itkisi krokotiilin kyyneliä, maapallo lahjaksi lapsille jää."

Lue myös nämä:
Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki
SF Said: Varjak Käpälä
Peter Høeg: Lumen taju

Art Spiegelman: Maus

Jos pitäisi tutustua vain yhteen teokseen, joka käsittelee juutalaisten joukkotuhoa toisessa maailmansodassa, suosittelen Mausia. Se on osuva, kattava, ajatuksia herättävä, vailla lässytystä mutta silti inhimillinen kertomus juutalaisesta Auschwitzissä.

Keskitysleirikertomuksia tulee tasaiseen tahtiin esimerkiksi Hollywoodista. Sinänsä se ei ole ihme, sillä käsittääkseni useat suuret Hollywoodin elokuvatuotantoyhtiöt ovat juutalaisten hallinnoimia. Jos suomalaismogulit istuisivat Hollywoodin tuottajina, kaipa talvisotaelokuvia tehtäisiin vähintään viiden vuoden välein. Sinänsä en ole hirmuisen ihastunut välillä melko hurskastelevaan ja imelään keskitysleiriviihteeseen. Ilmiössä ikävintä on se, että siinä ikään kuin ulkoistetaan kaikki maailman pahuus Hitlerille. Että kyllä se oli niin hirveää se Hitlerin touhu ja ne keskitysleirit ja kaikkea, voi kamala sentään, onneksi ei enää semmoisia ole. Ja höpön höpön. Ei se raaka ja hirmuinen pahuus ole mihinkään tästä maailmasta hävinnyt, ja kamalia diktaattoreja on riittänyt ennen Hitleriä ja Hitlerin jälkeen. Ketään ei vaan kiinnosta, jos jossain Sudanissa ja Ruandassa veli nousee veljeään vastaan, saatikka että siitä näyttäviä Hollywood-elokuvia tehtailtaisiin.

Muutenkin aiheen käsittelyssä näkyy hyvin selvästi, että historiankirjoitus on aina voittajien historiaa. Stalin kepitti Hitlerin mennen tullen niin kuolonuhrien määrässä kuin valtakauden pituudessa, mutta päivän Hesarin mukaan hänelle ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa 1940-luvulla pariinkin otteeseen... Ja nyt, 2000-luvun Suomessa, vaaditaan patsasta Helsinkiin Stalinin oppi-isän Leninin kunniaksi. Vielä Staliniakin kovemmat tappotilastot nakutti taululle Mao, mutta nehän nyt olivat vaan jotain kiinalaisia, ketä kiinnostaa.

Vaan onhan tuo juutalaisten kohtalo natsi-Saksassa silti olennainen osa eurooppalaista 1900-luvun historiaa. Juutalaisvastaisuudella itsessään on pitkät perinteet Euroopassa, onpa tainnut olla aina ajanlaskun ajasta alkaen, jolloin juutalaiset joutuivat diasporassa hajaantumaan Israelista muille maille. Kristillinen kirkko on ollut yksi urhoollisimmista juutalaisten vainoajista. Sinänsä onkin kyllä käsittämättömän hienoa, että juutalaiset ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa niin elinvoimaisena halki vuosituhansien. Hieman niinkuin mustalaiset. Mutta siinä missä mustalaiset ovat useimmissa maissa olleet sosiaalista pohjasakkaa, ovat juutalaiset lähes poikkeuksetta nousseet älymystön, kaupan, tieteen ja taiteen huipulle. Ehkä he todella ovat sitä valittua kansaa. Vähän epäilen että suomalaisista ei olisi samaan, sillä vaikka suomalaisia on sankoin joukoin lähtenyt siirtolaisiksi esimerkiksi Ruotsiin ja Amerikkaan, ovat suomen kielen osaaminen ja suomalaisen kulttuurin tunteminen hävinneet jo sukupolvessa parissa ja suomalaiset ovat sulautuneet osaksi valtaväestöä.

Kumminkin. Mausissa Art Spiegelman haastattelee keskitysleireiltä selvinnyttä, iäkästä isäänsä Amerikassa. Puolalaissyntyinen Vladek Spiegelman pääsi vaimoineen sodan jälkeen Ruotsiin ja sieltä Amerikkaan, jossa Art-poika syntyi. Sarjakuva kulkee kahdella aikajanalla: yhtäällä seurataan Artin ja huonokuntoisen, oikuttelevan isän kohtaamisia, toisaalla kuljetaan isän matkassa halki sodan. Etäännytyskeinona on vanha tuttu antropomorfismi, ihmisten kuvaaminen eläinhahmoina. Juutalaiset ovat hiiriä ja saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja, amerikkalaiset koiria, ruotsalaiset hirviä ja ranskalaiset sammakoita.

Puhuttelevan tarinasta tekee se, ettei Artin isä Vladek suinkaan ole mikään lälly nyyhkijä. Hän on laskelmoiva, käytännöllinen mies, joka miettii pitkälle kaiken niin sopivan vaimoehdokkaan valinnassa (kaunis häviää rikkaalle) kuin nälkäkuoleman partaalla ruokajonossa (hän säästää aina puolet annoksistaan). Eräässä kohtauksessa Art jopa pohtii isänsä uuden vaimon kanssa, että on tarinan kannalta huolestuttavaa, että Vladek on kuin rasistinen pilakuva saidasta vanhasta juutalaisesta. Vladek onkin kauppamies, joka ennen sotaa menestyy tekstiilialalla, vankilassa hän vaihtokauppaa käymällä hankkii itselleen niin sopivat vaatteet kuin ylimääräisiä ruoka-annoksia, vielä viimeisessä junakuljetuksessa vaihtaa katolta kaapimaansa lunta sokeriannokseen. Yltäkylläisessä Amerikassa vanhuuden päivinä tarkkuus on kääntynyt jo sairaalloiseksi, kun hän poikansa kiusaksi laskee kaiken tulitikkuaskissa olevia tikkuja myöten.

Mutta ei Vladek tunteeton ole. Hän kokee ja näkee sodan ja keskitysleirien kauhut voimallisesti. Hänessä vain on sellainen annos pragmaattisuutta, että hän pystyy aina ajattelemaan hieman pitemmälle kuin muut, miettimään, miten selviäisi vielä tästä hetkestä eteenpäin. Hän tukee ystäviään, tosin tilanteen kiristyessä ystävyys menettää merkitystään hengissäselviämisen rinnalla, jolloin vanhatkin ystävät ovat valmiita ilmiantoihin ja rahankiristykseen.

(Huom. nuo skannaamani esimerkkikuvat aukeavat klikkaamalla isompina uuteen ikkunaan.)

Olen lukenut Mausin ehkä kymmenkunta vuotta sitten ensimmäisen kerran, ja silloin piirrosjälki oli tuntunut jotenkin epäselvältä ja vaikeasti hahmotettavalta. Olisinko vain ollut tuolloin kokemattomampi sarjakuvien lukija, koska nyt ainakin Spiegelmanin piirrokset miellyttivät kovasti silmääni. Hänellä on tuollainen hieman kotikutoinen tyyli, mutta 40-luvun tunnelmaan ja sota-ajan ankeuteen se sopii loistavasti. Samoin kuin eläinhahmojen käyttäminen. Albumissa on myös se hyvä puoli, että se kattaa pitkän ajallisen kaaren, 30-luvulta aina sodanjälkeiseen aikaan asti. Lukijana hahmottaa hyvin, mikä vaivihkainen ja hidas kehitys juutalaisten joukkomurha olikaan. Ensin puolalaiskaupungissa julistetaan kaikenlaisia uusia säädöksiä, sitten ihmisille tulee muuttomääräyksiä, vähitellen väkeä alkaa kadota. Jokainen on ratkaisujen edessä: jotkut liittyvät valloittajien joukkoihin yrittäen näin säilyttää oman henkikultansa, toiset piilottelevat bunkkereissa ja piilopaikoissa vuosikausia hankkien ruokaa mustasta pörssistä. Myös Vladek joutuu sodan ensi vaiheessa rintamalle saksalaisia vastaan, ja saa kevyttä esimakua tulevasta sotavangiksi joutuessaan. Ihmisten erilaiset selviytymiskeinot hahmottuvat hyvin: Anja-vaimo on herkkä ja Vladekista riippuvainen, ja vaikka hän selviää leireiltä, ovat sodan kauhut hänelle liikaa vielä vuosikymmenien jälkeen. Kun olosuhteet raaistavat ihmiset eläinten tasolle, eivät kunniallisuus ja puhdasotsaisuus useinkaan enää kannata.

Eläkkeellä Vladek on kärttyisä, hankala, oikukas ja kaikin puolin äärimmäisen rasittava vanha mies. Ja paitsi että hän on ahne, saita ja riidanhaluinen, on hän myös rasisti. Tästäkin hänellä on riita poikansa ja miniänsä kanssa, nämä kun eivät voi käsittää että Auschwitzistä selvinnyt juutalainen kokee rotuvihaa ja ennakkoluuloja muita kohtaan. Mutta siksi Mausin tarina onkin niin uskottavaa ja hyvää luettavaa, ettei siinä kaunistella ihmisluontoa. Samalla se on tuhti oppikirja eräästä historian ajanjaksosta.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Marjane Satrapi: Persepolis
Sarah Waters: Yövartio

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Kirjastonhoitajille, jotka laittavat kirjoja esille "suositteluhyllyihin", menee kiitos tämänkin kirjan lukemisesta. Bongasin Poikani Kevinin kirjastoreissulla, ja muistin tästä kirjoitetun taannoin lehdissä kehuvaan sävyyn. Itse asiassa Jokelan kouluampumisen jälkilöylyssä kirjailija Lionel Shriveriä jopa haastateltiin jossain lehdessä. Hän tosin sanoi ettei aio edes opetella "sen suomalaisen pojan" nimeä, syynä osapuilleen se, että mitä enemmän mediassa kouluväkivallasta kohkataan, sitä enemmän uudet häiriintyneet penskat rupeavat ihailemaan tekijöitä. Tässä on kyllä paljon järkeä.

Poikani Kevin kertoo kouluammuskelijan äidistä. Kirja on kirjoitettu sinä-muotoon. Kevinin äiti Eva Khatchadourian kirjoittaa kirjeitä entiselle miehelleen Franklinille pari vuotta tragedian jälkeen. Kevin tappoi koulutovereitaan pienessä Gladstonen lukiossa hieman ennen 16:tta syntymäpäiväänsä, ja kaikki tuntevat Evan ja kohtelevat häntä juuri niin hylkivästi, kuin nuorisorikollisen äitiä voi kohdella. Lisäksi Kevin on tietysti superjulkkis, kuten muutkin kouluampujat tuppaavat olemaan.

Tästä kirjasta voin sanoa, ettei sitä kannata lukea ennen nukkumaanmenoa, koska ei taatusti nuku hyvin. Loppuun asti päästyä tämäkin kumminkin tuotti katharsiksen. Olen katharsista kehunut täällä blogissani aiemmin ainakin Hilkka Ravilon ja tv-sarja Ozin kohdalla. Wikipedia-selitys termille on tämä:

"Katarsis eli katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.

Käsitettä on käytetty muun muassa teatterissa tragedian yhteydessä. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Katarsis-termiä käytetään myös uskonnollisesta puhdistautumisesta sekä jännityksen tai ahdistuksen laukeamisesta."

Shriver on hyvä kirjailija. Kouluampuminen on vain yksi teema, muita tärkeitä pääjuonteita kirjaan mahtuu useita. Vasta kirjan loppupuolella heräilin huomaamaan, mikä tabun murtaja Shriver tässä kirjassa onkaan, kun hän kirjoittaa äidistä, jonka on vaikea rakastaa lastaan. Minäkertoja Eva kuvaa pitkitettyä nuoruuttaan, rakkauttaan mieheensä ja pohdiskelua lapsen hankkimisesta. Hän toteaa useaan otteeseen, että olisi hyvin voinut elää lapsettomana pariskuntana miehensä kanssa, raskaaksi tuleminen oli enemmänkin miehen kuin hänen toiveittensa mukaista. Esikoiseensa Keviniin hänen oli vaikea kiintyä ja lapsiperheen elämä tuntui kovin puuduttavalta verrattuna entiseen, lapsettomaan elämään.

Kevin kuvataan ensi alkuun jopa mustavalkoisen pahana hahmona. Paha lapsi on ylipäätään kirjallisuudessa melko harvinainen hahmo. Pelottava Kevin kyllä on. On karmivaa lukea pienen Kevinin ilkeydestä, pahantahtoisuudesta, laskelmoivuudesta, kylmäverisyydestä. Pienet harmittomat temput vanhempien kiusaksi vaihtuvat kasvaessa yhä raaempiin temppuihin naapurin lapsia tai koulukavereita kohtaan. Kamalinta on, kun Eva myöhemmin alkaa haluta toista lasta. Syntyy suloinen pikku Celia, jonka puolesta lukija pelkää koko ajan sydän pamppaillen. Eikä aiheetta.

Isä Franklin rakastaa poikaansa sokeasti, ja erimielisyydet pojan vuoksi ajavat pariskuntaa koko ajan erilleen toisistaan. Siksi kai tämä oli niin poikkeuksellisen tuntuinen teema. Jos ajatellaan melko kliseistä suomalaishahmoa, mummoa, jolta aikuinen alkoholisoitunut poika käy kiristämässä rahaa ja uhkailee väkivallalla, välillä lyökin, ero on selvä. Jälkimmäisissä tarinoissa mummo aina vaan rakastaa aikuista poikaansa pyyteettömästi kuin pikkulasta ja uskoo tämä muuttuvan parempaan suuntaan, vaikka kuinka itse kärsisi. Eva on harvinainen kirjallinen naishahmo: alleviivaamatta käy ilmi, että hänen elämänsä oli kaikin puolin hyvää ja onnellista ennen Kevinin syntymää, ja että Kevin vaikutti huonontavasti paitsi hänen omaan elämänlaatuunsa, myös hänen muihin ihmissuhteisiinsa ja taloudelliseen tilanteeseensa. Lopulta Kevinin hirmuteko romutti nämä kaikki Evan elämän rakennuspalikat sijoiltaan. Tabuja rikotaan todellakin raskaalla kädellä.

Kirja on samalla myös kattava listaus amerikkalaisten kouluampumisten historiasta. Kirjeissään Eva viittaa vähän väliä pääasiassa 1990-luvulla tapahtuneisiin ja yleistyneisiin kouluampumisiin. Fiktiivisen Kevinin tekoset sijoitetaan tapahtumaan pari viikkoa ennen Columbinen ampumisia. Shriver analysoi samalla terävästi amerikkalaisen kulttuurin julkisuushakuisuutta sekä aineellisesti hyvää elämää elävien ihmisten tarkoituksettomuuden tuntoja, jotka ilmenevät esimerkiksi masennuslääkkeiden runsaana käyttönä ja ylensyömisenä. Eva on melko epäamerikkalainen hahmo, sillä hänet kuvataan paljon matkustelleena ja kotimaataan runsaasti kritisoivana naisena.

Jostain syystä luen melko vähän käännöskirjallisuutta, ja ensin pelkäsin että pitkästyisin tämänkin parissa. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä teksti virtasi erittäin sujuvasti ja oli todella mukaansatempaavaa. Huolellista, monipuolista, mitään ei ollut liikaa eikä liian vähän. Suomennos oli myös tasokas. Sen verran osaan itsekin englantia, että suomennoksesta läpikuultavat amerikkalaiset sanonnat välillä hieman häiritsevät, koska monille ei ole suoraa suomalaista vastinetta, ja ne tuntuvat siksi käännettyinä epäluontevilta. Mutta eipä niitä varmasti ole parempaakaan tapaa välittää. Edelleen, hienoa että meillä on hyviä suomentajia, itse tuskin olisin tätä kirjaa ruvennut englanniksi lukemaan.

Muutenkin Shriver tuntuu, sanoisinko, epänaiselliselta kirjailijalta. Termi on ehkä vähän huono, mutta kuka olettaisi epästereotyyppisesti, että lempeän ja ystävällisen näköinen 50-vuotias nainen kirjoittaisi äitiydestä raa'an, kylmästi analysoivan ja epätyypillisiä tunteita esille seulovan kirjan. Kirjan on suomeksi julkaissut Avain-kustantamo - jostakin näitä pieniä, tasokkaita kirjoja tuottavia kustantamoja tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. En ole ihan varma, haluanko etsiä Shriveriltä jotain muuta suomennosta käsiini, jos sellaisia edes on. Ovatkohan ne yhtä pelottavaa luettavaa?

Se hyvä puoli Oz-tv-sarjan katsomisesta taas oli, että kun Keviniä kuvataan nuorisovankilassa, voi hykerrellä kostonhimosta: toivottavasti sinulla on siellä samanlaista kuin Ozin vangeilla. Yllätyin myös, että alle 16-vuotias joukkomurhan tekijä selviäisi Amerikassakin vain seitsemän vuoden tuomiolla. Romaani nyt ei ole tietenkään kovin luotettava lähde koskaan missään fakta-asioissa, mutta taustatyöt tuntuivat kirjaa varten sen verran huolellisesti tehdyiltä, että kaipa sivistyneellä itärannikolla tämmöinen tuomio tosiaan olisi mahdollinen. Olen luullut että vain Suomessa on lepsuja tuomioita, ja USA:ssa tuomitaan kelle tahansa satoja vuosia vankilaa pienestäkin rikkeestä, näin kärjistetysti sanottuna.

Kokonaisuutena tästä kirjasta jäi pöllämystynyt olo, voi olla että vasta muutaman päivän päästä saisin jäsentyneempiä ajatuksia ulos. Suosittelen kirjaa, mikäli ahdistuminen ei pelota. Minä sain kumminkin myös katharsiksen.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Bret Easton Ellis: Lunar Park
TV-sarja: Oz

Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Työmatkalla ehti myös lukea. Taannoin kävin divarissa viemässä kirjahyllystä siivottuja kirjoja vaihtoon ja etsimässä vanhoja sarjakuvalehtiä, ja samalla reissulla bongasin Helvi Hämäläisen Finlandia-runokokoelman Sukupolveni unta. Säädyllisen murhenäytelmän jälkilämmössä tämä lähti mukaan.

Erilaista runoutta tämä ainakin oli, minulle. Suomalainen moderni runous on tyypillisimmillään melko sisäänpäin kääntynyttä: liikutaan runoilijan pään sisällä. Helvi Hämäläinen naulaa tässä otsikkonsa viimeisen päälle: sukupolvikuvausta on tosiaan paljon, talvisotaa, toista maailmansotaa, keskitysleirejä. Vanhan ja elämässään paljon nähneen naisen ääni kuuluu myös: runoilijaminä enteilee ja odottaa kuolemaa, kertoo monista itkuistaan, kaipaa kuollutta lastaan. Ulospäin kääntynyt yhteiskunnallinen katse puhutteli, samoin Säädyllisessä murhenäytelmässä lukijalle välittynyt tunne siitä, että Hämäläinen on kirjailijana näkijä, joka pystyy katsomaan historiassa vuosikymmeniä eteenpäin ja taaksepäin siinä, missä joku toinen ei kykene näkemään viikkoakaan eteenpäin saatikka muistamaan mennyttä. Tuli mieleen Eino Leinon runonsäe: "Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun."

Nyt on luvassa täysin epäprofessionaalia ja subjektiivista analyysiä. Saarikoski-fanina tunnuin löytävän yhtäläisyyksiä Saarikosken Tiarnia-sarjan ja tämän Sukupolveni unta välillä. Ajallisestihan ne eivät ole edes kaukana toisistaan, Sukupolveni unta julkaistiin vuonna 1987. Tuttuja tuntoja löysin esimerkiksi näistä pätkistä. Huom. nämä eivät ole kokonaisia runoja, vaan pätkiä runoista. Lisäksi nämä pätkät itsessään eivät aina ole suoraan vastinpareja, vaan runot, joihin ne kuuluvat, herättivät mielessäni assosiaatioita. Ei olisi kuitenkaan järkeä kopioida tähän kovin pitkiä pätkiä tekstejä, siksi poimin vain joitakin säkeitä sieltä täältä.

Hämäläinen: "Kuljit kanssani auringon kasvaessa,
kun medentuoksuisten kammioitten hämärässä
syntyi kuningattarien uni
kuljit kanssani keltaisessa päivässä,
niittyjen tummassa kullassa ja punassa,
varjoissa, jotka painoivat kuin kultaesineet nummella."

Saarikoski: "Sillä tammikuun kuudentena päivänä
tapahtui että
mehiläiset heräsivät
ja opastivat minut
mäen päälle jossa kynttilät kirkkorakennuksessa
loisti"

Hämäläinen: "hän kuoli sinussa kituen kuin mies joka sairastaa,
hän yski toivottomana pois keuhkonsa,
hän kuoli pää kääreessä niinkuin kuumesairas"

Saarikoski: "Tuuli yski keuhkonsa rikki
joskus kauan sitten, kun olin nuorukainen"

Lisäksi Hämäläisenkin runoissa esiintyy paljon hevosia. Pidin myös hänen tyylistään puhutella suoraan historiallisia henkilöitä, tässä tapauksessa esimerkiksi John F. Kennedyä ja Thomas Jeffersonia. Ja varsinkin talvisotaa ja sotaveteraaneja kuvaavat runot olivat todella autenttisia - 1980-luvun loppupuolella ne lienevät olleen suorastaan rohkeita, veteraanien kunnianpalautus kun taisi olla vasta alkamassa?

Kokoelman loppupuolen runot ovat enemmänkin luonnonmystiikkaa. Alkupuolen ulospäinsuuntautunut katse ja näkijän ote historian kertomiseen miellyttivät, ehkä varsinkin juuri siksi, että nuorista nykyrunoilijoista kovinkaan moni ei tämmöisiä kirjoita. Aina vaan sitä oman elämän jauhamista ja kääntelyä ja vääntelyä.

Kadotetun puutarhan saan toivottavasti pikapuoliin näppeihini. Olisikohan se minulle sitten se joulun teholukupaketti?

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle

Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju

Marenkikeijun bongasin Nonon jutusta. Luulenpa, että tämä on sellainen lastenkirja, josta en olisi itse lapsena pitänyt. Tykkäsin puhuvista eläimistä, prinsessoista ja prinsseistä, mutta en tykännyt yhtään sellaisista arkista tosielämää käsittelevistä lastenkirjoista, joissa pyrittiin kasvattamaan lapsia johonkin tiettyyn suuntaan. Siis semmoisista, joissa Pekka pelkää liikuntatunnin jalkapallopelejä ja joutuu voittamaan itsensä pelaamalla jalkapalloa. Tai Maija pelkää mennä uimahalliin koska ei halua että kuukautiset alkaisivat kesken uimisen, ja sitten Maija kumminkin joutuu uimahalliin. Nämä olivat kovin ahdistavia.

Ja koska Marenkikeiju kertoo lihavasta neljäsluokkalaisesta tytöstä, jolla ei ole kavereita ja jota kiusataan koulussa ja joka syö koko ajan, olisin varmasti lapsena ollut tosi ahdistunut tästä tarinasta. Mutta koska näin aikuisena on joutunut jollakin lailla jo kohtaamaan ja hyväksymään elämän julmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden, oli Marenkikeiju oikein kiinnostavaa ja hyvää luettavaa. Ulpun näkökulmasta kerrotussa tarinassa ei edes korosteta sanaa lihava. Ulpu käyttää lasten tehokasta suojautumiskeinoa ja sulkee pois sellaiset asiat mielestään, joita ei halua ajatella. Koulussa maidon kaatamiset reppuun tai pyöränkumien tyhjentämiset hän koettaa kääntää mielessään harmittomiksi tempuiksi, terveydenhoitajan luona tapahtuvat punnitushetket hän koettaa muuttaa paremmin sujuviksi ilahduttamalla terveydenhoitajaa kertomuksilla ahkerasta kaalinsyönnistä ja liikunnan harrastuksesta, paljon syömisen hän perustelee nälällä, ruoka-ajoilla tai ruoan terveellisyydellä. Hyvä kohtaus on esimerkiksi Ulpun pelko siitä, joutuuko hän koulun kevätjuhlassa kävelemään salin eteen vastaanottamaan stipendiä. Ulpu toivoo kiihkeästi ettei saisi stipendiä, mutta hänet palkitaan luokan ahkerimpana lukijana. Ahdistavan stipendinnoutamisen jälkeen Ulpu ottaa kotona kaikki lukudiplomit seinältään pois.

Ulpun merkittävin ihmissuhde hänen omasta mielestään on isoveli Kivin tyttöystävä Silja. Ulpu ihailee Siljaa sillä samalla kiihkeydellä, jolla hieman vanhemmat tytöt ihastuvat poikiin. Siljasta Ulpu on Kiville mustasukkainenkin, ja Ulpu laskee hetkiä, jotka saa viettää Siljan seurassa.

Omien touhujensa parissa Ulpu on reipas ja monella lailla osaava tyttö. Hän leikkii takapihan metsässä monenlaisia, tanssiikin metsässä itsekseen. Tosielämän tanssitunnit vain ovat painajaista, ja Ulpu onkin ottanut tavaksi pinnata tunneilta ja peittää jäljet äidiltään.

Syömisen teemaa korostetaan välillä hieman liikaakin sillä tehokeinolla, että Ulpun omassa kielenkäytössä kaikki asiat vertautuvat syömiseen ja ruokaan. Koulun katto on kuin suklaalevy, raidat Siljan hiuksissa kuin kinuskia ja pähkinäkastiketta. Hyvä tyylikeino tämä hienoisesta yliampuvuudestaan huolimatta kuitenkin on. Lisäksi pisteet siitä, ettei Ulpun syömisongelma käänny anoreksiaksi, vaikka hän vähäruokaista Siljaa ihaileekin. Mainio kohtaus oli esimerkiksi tämä, jossa Ulpu arvioi omien syömistensä terveellisyyttä:

"Katselin ruokiani. Tuossakin oli suolakurkun viipaleita, jotka olivat melkein salaattia. Maksasta sai rautaa. Kiiltelevä maksaklöntti oli piirretty terveydenhoitajankin ravintoympyrään. Rypälemehupurkki vakuutti olevansa täynnä terveellistä juomaa. Lisätty kalsiumia! se julisti. Maidosta sain lisää kaliumkarbonaattia, tai jotakin. Leipä oli aina terveellistä. Yhdeksän viipaletta päivässä, opettaja sanoi. Ja minä söin.

Silja söi itse epäterveellisesti: hän söi niin vähän ja tanssi niin paljon."

Onkohan olemassa määritelmää lastenkirjalle, joka sopii parhaiten aikuisille? Minulle tämä kirja oli sellainen.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Tove Jansson: Taikurin hattu

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Kirjastosta löytyi taas mahtavia kirjoja. Olisihan noita lukemattomia kirjoja ollut jo valmiina odottamassakin vaikka kuinka, mutta kuinkas sitä ikinä voisi päästä mukavasti polveileville, odottamattomille sivupoluille, ellei lainaamalla kivoja kirjoja silloin kun niitä löytää?

Pari Hilja Valtosen uusintapainosta lähti mukaan. Valtosesta kirjoitin kesällä lyhyen jutun Hömpän helmiin. Suosittelen myös Hiljan huone -sivustoa, josta seuraava lainaus: "Eräästä kirjailijamatineasta Hilja Valtonen kertoo: ”No katsokaas kun muutamat älysivät minut viihdekirjailija Valtosen siinä pöydässään, käänsivät selkänsä ja rupesivat puhumaan ranskaa.” (Riikinsaari 1989, 97 – viittaus: Sormunen 1979)." Painosten herrattareksi tituleerattu Valtonen on edelleen melkoinen menestys kustantajalleen. Suomalaisen kirjakaupan verkkosivujen perusteella tämän Nuoren opettajattaren varaventtiilin vuonna 2006 otettu 16. painos on loppuunmyyty. Kirja on kumminkin ilmestynyt alunperin vuonna 1926, joten ihan hyvin viihdekirja on lukijoita löytänyt 81 vuoden aikana... Mukavaa kuunneltavaa olivat myös Valtosen haastattelut Ylen elävässä arkistossa. Vielä kun ottaisivat siitä Neekerityttö peilaa -kirjasta uusintapainoksen, näkisi senkin että annettaisiinko sille uusi nimi.

Ja kyllähän Valtonen kirjoittaa on osannut. Nuoren opettajattaren varaventtiili oli niin mukaansatempaava, että tällainen lukutoukkakin pitkästä aikaa oikein tempautui menoon, eikä millään olisi malttanut lopettaa lukemista kesken. Jos joku osaisi tänä päivänä kirjoittaa samalla lailla - hyvää ja monipuolista kieltä, hersyvää ja välillä aika pilkallistakin huumoria, napakoita luonnekuvauksia - niin eiköhän hänkin yhtä messevät myyntiluvut saisi. Vaikka varsinkin vanhemmat naiset puhuvat Valtosesta hihittelevään sävyyn, niin ei tässä kirjassa nyt mitään väheksymistä ole. Luettuani tosin mietin, että ollakseen rakkausromaanin maineessa, on kirjassa melko vähän varsinaista rakkaustarinaa. Kirjan alussa Savosta Pohjanmaalle opettajaksi lähtevä vastavalmistunut Liisa Harju muistelee ihastumistaan ja kirjeenvaihtoa hurmaavan Martin kanssa, mutta sitten välit katkeavat ja Liisa saa elellä omin nokkineen. Vasta kirjan viime metreillä Martti tekee näyttävän comebackin ja kihloihin pamahdetaankin saman tien.

Kirjan iässä on se hyvä puoli, että ajan- ja ympäristön kuvaus on muuttunut historialliseksi ja on todella viehättävää. Kyläympäristö, junamatkustelut, seuraintalon näyttämöharjoitukset, koulumaailman kuvaus oli todella mainiota. Nykysankarittarista poikkeavasti parikymppinen Liisa tosin varjelee tiukasti itseään jopa suudelmilta, joita ihastuneet miehet koettavat tyrkyttää. Toisaalta, tähänkin Valtonen taisi ottaa kantaa noissa haastatteluissaan: kovin vapaita suhteita ei kannattanut naisena harrastaa, koska esimerkiksi avioton lapsi olisi ollut nuorelle opettajattarelle täydellinen sosiaalinen itsemurha.

Purevan pirullista kritiikkiä ajan tapakulttuuri saa tässäkin osakseen. Eloisa Liisa joutuu pohjalaisessa pikkukylässä heti silmätikuksi, josta juorutaan estoitta, vaikkei hän mitään tekisikään. Kirjan lopussa tilanne kärjistyy jo inhottavaksi, kun paikallinen rovasti tunkeutuu Liisan kotiin ripittämään tätä siveettömyydestä. Tansseissa juopunut rikas isäntä haukkuu opettajan kaikkien kuullen lutkaksi, kun tämä kieltäytyy tanssimasta. Tämän jälkeen koulun johtokunta yrittää savustaa Liisan tiehensä, pyytää tätä eroamaan ja kirjoittaa tälle ala-arvoisen työtodistuksen. Tuli elävästi mieleen useat samanikäisten tuttujen kanssa käymäni keskustelut. Kukaan koulutettu vastavalmistunut ei ole hinkunut pikkukyliin töihin, ei siksi etteikö viihtyisi luonnon läheisyydessä, vaan siksi että niissä joutuu aina paskanpuhumisen ja utelemisen kohteeksi. Varsinkin nuoret opettajat tai teologit ovat aivan kusessa. Onhan se ehkä surullista, että pikkupaikkakunnille ei saada koulutettuja nuoria ihmisiä töihin, mutta miksi kukaan haluaisi uhrata itseään juoruille, savustukselle ja juonittelulle?

Muutakin tuttua kirjassa oli. Kaikilla lienee hankalia sukulaisia tai työkavereita tai naapureita, tai keitä tahansa tuttavia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan juoniminen, vittuilu, asioiden hankaloittaminen ja toisten mielen pahoittaminen. Esimerkiksi omassa taloyhtiössäni mummonaapureiden elämäntehtävä tuntuu olevan pyykkituvassa hengailu ja muiden pyykkäämisen vahtiminen. Tungetaan silmille utsimaan, koska sitä pyykkiä pestään ja kuivataan, mitä pestään ja miten, rivien välistä kettuillaan silmät suut täyteen. Näihin tilanteisiin ihmiset reagoivat monella tavalla: joko antavat asian olla, pistävät napakasti vastaan tai pelästyvät juonittelijoita. Kirjassa Liisa kuuluu keskimmäiseen kastiin. Koulun opettajat eivät koulun rehtorin vaimon mielestä saisi käydä rehtorin saunassa, vaikka tämä koulun sääntöjen mukaan koko opettajakunnalle kuuluisi. Kun Liisa ystävällisesti mutta jämptisti järjestää sauna-asian kuntoon, seuraa siitä viikkokausia kestävä henkien taistelu, josta ei puutu niskojen nakkelua, kieroilua ja pahan puhumista rehtorin rouvan taholta. Tai kun Liisa herättää kylän tavoitelluimman poikamiehen, tohtori Korpisen, ihastuksen, hyökkäävät häntä vastaan niin neidit kuin rouvatkin ja alkavat levittää mitä käsittämättömimpiä juoruja Liisasta. Liisan opettajatoveri Rauha ei ole yhtä lujaa tekoa, hän on oppinut väistymään ja astumaan syrjään. Mutta Liisan matkassa hänkin oppii vähän napakkuutta.

Sinänsä kirjan loppuratkaisu on vähän harmillinen, tosin sekin lienee laitettava ajan tapojen piikkiin. Liisalla ei ole kovin kummoista opettajan kutsumusta, hän haaveili näyttelijän urasta kouluaikana. Seuraintalon näyttämöllä hän pääsee näyttämään taitojaan. Mutta kun Martti palaa kuvioihin, kertoo Liisa kirjan lopussa muuttavansa kotirouvaksi Martin talouteen Helsinkiin. Noh, luotan siihen että jos Valtonen eläisi ja kirjoittaisi kirjan nyt, Liisa ei jäisi kotiin vaan hakisi vaikkapa Teatterikorkeakouluun itseään toteuttamaan.

Teenpä taas tahallisen perusvirheen ja opiskelen historiaa kaunokirjallisuudesta. Kun Kaari Utrion 1820-luvulle sijoittuvassa Ilkeissä sisarpuolissa naisten oli lähes mahdotonta opiskella tai tehdä työtä itsenäisesti, on 1920-luvulle sijoittuvassa Nuoren opettajattaren varaventtiilissä jo suorastaan suotavaa, että naiset kykyjensä ja perheen varallisuuden mukaan käyvät ainakin lukion ja mahdollisesti jatkavat opintojaankin opettajaseminaarissa tai yliopistossa. Mutta kun naimisiin mennään, on työssäkäynti lopetettava. Eli Liisakin ehti ylioppilaaksi tulonsa ja opettajaseminaarin käymisen jälkeen olla yhden vuoden töissä, ennen kuin jäi (oletettavasti loppuiäkseen) kotirouvaksi. Melkoista tuhlausta? Noh, onpa sitä nykyäänkin naisia jotka yliopistosta valmistuttuaan jäävät kotiäideiksi. Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole, hienoa että on mahdollisuus perhe perustaa, mutta eikö niitä lapsia nyt voisi tehdä peruskoulupohjaltakin? Miksi opiskella, jos ei edes halua töihin? Ei mahda minkään, kyllä se hieman yhteiskunnan varojen haaskaamiselta tuntuu, jos kotiäideilläkin pitää olla korkeakoulututkinto. Ehkä niistä lapsista sitten tulee paremmin kasvatettuja, kun pyllyjä pyyhkii maisteri.

Maisterista tulikin mieleen, että oli ihanaa kun kirjassa puhuteltiin kaikkia maisteritutkinnon suorittaneita maisteriksi. Siis tyyliin "ottaako maisteri kahvia? Mitä maisterille kuuluu?" Ai kun olisi hauskaa jos tällainen tapa vielä nykyäänkin olisi. Mutta sitähän se korkeakoulututkintojen inflaatio teettää, ei se maisterius ole enää ollenkaan niin merkillistä kuin 20-luvulla. Muutenkin kirjasta huokuu hyvin sosiaalisen hierarkian pelien pelaaminen. Pohjalaisessa pikkukylässä nokkimisjärjestys on varsin tarkkaa, ja määräytyy milloin talon varallisuuden, milloin sukulaisten hienouden perusteella. Esimerkiksi mainittu tohtori Korpinen on kylän naisille oikein unelmasaalis, onhan hän sentään lääkäri! Liisalla on onnekseen varakasta kotitaustaa ja hyvässä asemassa olevia sukulaisia, mutta hän on sen verran hienotunteinen ja itsenäinen, ettei näitä etuja hyväkseen käytä ellei ole aivan pakko.

Toisena kirjana Valtoselta lähti kirjastosta mukaan Nykyhetken tyttölapsi. Eiköhän sekin tule jossakin vaiheessa tänne raportoitua.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Marian Keyes: Sushi For Beginners
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Laila Hirvisaari: Grand Hotel

Grand Hotel on toinen Laila Hirvisaarelta lukemani kirja. Ensimmäinen oli Kruunupuisto, jonka luin kesällä. Kummankin kirjan luin Etelä-Saimaan juttua varten kulttuuritoimituksen aloitteesta. Ei ole muuten tullut Hirvisaaren (ent. Hietamies) kirjoihin tartuttua, ja voipi olla etten ihan äkkiä tartukaan.

Olen näitä "työn puolesta" lukemiani kirjoja kommentoinut tänne blogiin vaihtelevassa määrin, mutta tämän jälkilämpönä mielessä pyöri kumminkin sen verran paljon erilaisia ajatuksia, että pitää ne tänne vuodattaa. Olen historiallisista romaaneista tykännyt ala-asteikäisestä asti, olenpa sitä mieltä että historiallinen romaani on yksi itseäni eniten viehättävistä kirjallisuuden lajeista. Samassa paketissa saa viihdyttävän lukukokemuksen ja tietoa historiasta, joka minua on aina kiinnostunut. Siksi onkin suorastaan erikoista, etten ole ikinä ennen Hirvisaarta lukenut, vaikka niin ikään historiallisia romaaneja kirjoittavan Kaari Utrion kirjoja olen lukenut jo sieltä 12-vuotiaasta asti. Periytyyköhän tämäkin perheittäin? Jakautuvatkohan suomalaiset historiallisten romaanien lukijat Kaari Utrion puoluelaisiin ja Laila Hirvisaaren puoluelaisiin?

Sekä Kruunupuisto että Grand Hotel sijoittuvat varsin kiehtovaan ympäristöön, autonomian ajan lopulle. Grand Hotel tapahtuu pääosin Imatralla, kirjan alkupuoli sijoittuu Raja-Karjalan köyhiin kyliin ja Laatokalla kimaltavaan Valamon luostariin. Onkin oikeastaan tosi harmi, että Hirvisaaren kerronta on melko pitkäpiimäistä. Autonomian ajan loppu kun on ihan järjettömän kiehtovaa aikaa. Suomi Pietarin kyljessä, Pietarin suuri suomalaisvähemmistö, vanhan ajan elävä, värikäs Karjala, Venäjän suuriruhtinaat ja tsaariperhe, kytkökset Inkerinmaalle, Viroon ja muualle... Kyllä tämmöisestä lähtökohdasta saisi leivottua kasaan ihan mahtavia seikkailuja. Ihmeen vähän näitä mahdollisuuksia on suomalaisessa kaunokirjallisuudessa hyödynnetty. Hirvisaarella lienee paljonkin kirjoja, käsittääkseni ainakin Sonja-sarja, joka tähän aikaan sijoittu. Keitä muita on? Ei tule mieleen. Asuin itse yhden kesän Pietarissa ollessani siellä kesätöissä, ja varsinkin siitä asti - toki sitä ennenkin - tsaarillinen Pietari ja suomalaiskytkökset sinne ovat kiehtoneet mieltä. Ja entäs Venäjän vallankumous, kun loistelias tsaarin hovi murtui ja katosi bolsevismin hyökyaaltoon. Samassa rytäkässä Suomi sai itsenäisyyden. Mitä mahtavia taustoja kirjallisuudelle! Ostin pari vuotta sitten Max Engmanin kehutun tietoteoksen Pietarinsuomalaisia, mutta koska olen laiska lukemaan tietokirjoja, taisin päästä sivulle 5 ja siitä asti kirja on odottanut "sopivaa hetkeä" jatkamiseen.

Näitä aineksia Hirvisaari hyödyntää, mutta voi että kun teksti ei oikein meinaa saada lukijaansa, eli minua, vakuuttumaan. Kerronta on kovin ulkokohtaista. Tyyli on sellainen "hiljaa virtaa Don", eli asiat vain menevät eteenpäin ilman kovin ihmeellisiä juonen kehittelyjä. Kerrotaan vain ensin että tälle ihmiselle tapahtuu tätä ja tälle toiselle sitä. Edes kirjan lopussa oleva attentaattiyritys, kun terroristit yrittävät hyökätä Imatran Valtionhotellissa venäläisruhtinaita vastaan, ei saa kunnon jännityskipinää aikaiseksi, vaan sekin kerrotaan läpijuoksuna.

Lisäksi vähän ärsytti henkilöiden ulkokohtainen kuvailu sen sijaan, että henkilöistä olisi syntynyt eläviä ja uskottavia persoonia, joiden tunnetilat olisivat välittyneet lukijalle suoraan. Hirvisaari on kumminkin kirjoittanut kirjoja kymmeniä vuosia, voiko tämmöinen asia jäädä oppimatta? Tai ehkä olen nyt epäreilu, koska en tosiaan muita kirjoja häneltä ole lukenut paitsi nämä kaksi. Eli esimerkiksi päähenkilö Juliaa kuvaillaan tyyliin "hänen luonteensa oli napakka ja hän oli tosi äkäinen" ja sitten henkilö kumminkin käyttäytyy lauhkeasti kuin lammas eikä vihaisuus tule millään tavalla hänen käytöksestään ilmi. Kaari Utrion kirjoista pidän mm. siksi, että hänen kirjoissaan draama taatusti hyrskyää. Välillä kaikki on hyvin, sitten kohtaa pudotus ja henkilöhahmot joutuvat pahaan liemeen. Hirvisaari on melkoinen tasamaan tallaaja häneen verrattuna, asiat vain mennä jollottelevat eteenpäin.

Suorastaan sukupolvikysymykseksi nousee Hirvisaaren isänmaallisuus, siksi sitä kai pitää sanoa. Venäläiset ovat melkoisia pahiksia, ja päähenkilö Julia suhtautuu heihin jokseenkin nurjasti, vaikka hänen isänsä on venäläinen. Erityisesti venäläistäjäpapit Raja-Karjalassa ovat todella mustavalkoisia hahmoja. Yltiöinnokasta kotiseutuhenkeä lienee sekin, että Imatralle saapuvat ulkomaiset matkailijat ovat aivan häkellyksissään Imatran koskimaisemien vakuuttavuudesta, ihan kuin paljon matkailleet englantilaislordit tai venäläisruhtinaat eivät olisi nähneet mitään muita yhtä hienoja nähtävyyksiä ikinä. Samalla kertaa kirjassa on kumminkin mielenkiintoinen ilmiö, jonka nimeä en muista. Eli hierarkiassa seuraavaksi ylin on pahis, mutta sitä seuraava hyvis. Siis köyhä ja likainen venäläistämistä ajava ortodoksipappi on kamalan paha, mutta ylhäinen venäläisruhtinas Imatralla vieraillessaan jalo, ymmärtävä ja lempeä. Pahuus rajoittuu siis alempiin kansankerroksiin, vaikka samalla korostetaankin Imatran työväestön reippautta, topakkuutta ja hyvyyttä. Sama ilmiö löytyy vaikka Robin Hoodista: metsärosvona seikkaileva Robin Hood on hyvä, mutta himpun verran hierarkiassa häntä ylempänä olevan Nottinghamin sheriffi on paha. Nottinghamin sheriffin yläpuolella oleva kuningas Rikhard Leijonamieli on kuitenkin hyvä, vaikka periaatteessa hän on sheriffin puolella ja Robin Hoodia vastaan, mutta hyvyydessään ja jalomielisyydessään hän ymmärtää Robinin tarkoitusperät. Samalla lailla ylhäiset venäläiset Grand Hotelissa suhtautuvat kovin ymmärtäväisesti etnisiin suomalaisiin, mutta köyhemmät ja tavalliset venäläiset ovat kovin nurjamielisiä. Nuorempi polvi suhtautuu tämmöisiin asioihin mielestäni kansainvälisemmin ja avarammin, eikä suomalaisista ole pakko maalata urhoollista ja poikkeuksellisen jaloa sankarikansaa venäläisten puristuksessa, vaan pystytään hahmottamaan Suomen asema yleiseurooppalaista viitekehystä vasten.

Tässä lehteen kirjoittamani arvostelu. Aukeaa varmaan taas hieman omituisen kokoisena, nämä meikäläisen skannaukset tuppaavat olemaan aina vähän sinne päin. Taustoitanpa hieman, mikä oli lähtökohtani juttua kirjoittaessani:

1) Etelä-Saimaan lukualueella Hirvisaarella on taatusti paljon faneja ja innokkaita lukijoita. Mielestäni olisi lukijoiden vähättelyä tehdä klassinen temppu ja haukkua suosittu viihdekirjailija lyttyyn vain siksi, että "hän ei kirjoita taidetta". Näin luetun kirjailijan suosiolle on syynsä, ja ne ovat taatusti jossain muualla kuin siinä että "ei rahvas ymmärrä korkeakulttuuria". Halusin siis suhtautua arvostelussani lähtökohtaisesti kunnioittavasti ja ymmärtävästi Hirvisaaren kirjailijanuraan ja hänen suursuosioonsa lukijoiden keskuudessa.

2) Viihdekirjallisuutta, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan, arvioidaan lehdissä kai edelleen suhteessa vähemmän kuin "korkeakirjallisuutta", ja olen sitä mieltä, että viihde ansaitsee lähtökohdiltaan yhtä asialliset arviot kuin muutkin. Tässä aiheessa spesialisti on kirjailija Kirsti Ellilä, joka käsittelee aihetta usein Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan. Kirsti suhtautuu asiaan tulisieluisesti ja joskus hieman herkkänahkaisestikin.

3) Syksymmällä uutisoitiin, että Hirvisaari olisi kopioinut kirjaansa pitkiä pätkiä imatralaismiehen muistelmista. Aiheesta ei sen kummemmin uutisoitu enää laajemmalti, mutta halusin kustannustoimittajalta kommentit ja lähetin hänelle sähköpostia. En kysellyt sen kummemmin, missä kopioidut sivut kirjassa olisivat, vaan ajattelin että tunnistan ne varmaan tyylillisestä eroavaisuudesta, jos kerran muuttelematta ovat kirjaan laitetut. Tiesin että jakso sijaitsee kirjan loppupuolella, ja arvasinkin oikeaan, siinä vaiheessa kun niin pitkälle pääsin. Kyseessä on parin kolmen sivun pätkä ympäristön kuvailua ja taustatietoa, joka sinänsä on juonen kannalta täysin irrallinen. En kyllä ihan täysin ymmärrä, miksi pätkä kirjassa edes on, koska se ei tosiaan juonen kannalta mitenkään oleellinen ole. Onko tämä sitten plagiointia vaiko vain laiskaa lähteiden käyttöä? Huonoa lähteiden käyttöä se ainakin on.

Että tämmöistä. Nyt ei kai auta kuin ihmetellä, rupeanko lukemaan vaikka Sonja-sarjaa joskus Pietari-nostalgian nälässäni ja siedän mahdolliset tönkkösuolatut henkilöhahmot historiallisen ajanjakson vuoksi? Aihepiiri tosiaan olisi kiintoisa, mutta kirjoitustyyli ei näiden perusteella niin hirveästi napeksi.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Jude Deveraux: Ensimmäinen kosketus

Bloggaaja temmattiin Internetin syövereistä julkisuuden pyörteisiin! Otin Kirjamessuilla osaa "Kirjallisuuskritiikki verkossa" -paneelikeskusteluun, josta jutun kirjoittivat Uusi Suomi ja Keskisuomalainen. Lisäksi vastasin Juri Nummelinin hömpänlukukyselyyn, joten nimeni mainittiin myös Aamulehdessä.

"Hömppäaktivistina" sopiikin nyt esitellä Jude Deveraux'n tuorein suomennos Ensimmäinen kosketus. Gummerus on nostanut Deveraux-suomennosten laatua huomattavasti parinkymmenen vuoden takaisiin verrattuna: näissä uusissa on aina kovat kannet, tyylikäs taitto ja tasokas suomennos. Vanhimmat kirjastosta löytämäni Deveraux-suomennokset kun ovat lähinnä juosten kustuja: kömpelöä kieltä ja ilmeisesti myös lyhenneltyjä käännöksiä sekä kioskipokkarin ulkoasu. Ainakin vanha Merisissi/Kaappaaja on joskus osunut vastaan melko huonolaatuisena suomennoksena.

Mutta onpa Deverauxin tyyli muuttunut myös sisällöllisesti. Ensimmäisessä kosketuksessa päähenkilö ei ole mikään kultakiharaprinsessa, vaan 45-vuotias kustannustoimittaja Eden Palmer, jonka elämän suunnan määräsi raiskatuksi tuleminen 17-vuotiaana. Eden tuli raskaaksi ja kiihkouskovaiset vanhemmat ajoivat hänet pois luotaan. Turvapaikka löytyi pohjoiscarolinalaisesta pikkukylästä, syvän etelän historiallista hurmaa henkivästä elämänmenosta, vanhan rouva Farringtonin luota. Keski-ikäinen Eden yllättyy, kun saa kuulla vuosien poissaolon jälkeen perineensä Farringtonin kartanon.

Hömpässä saatetaan käsitellä vakavia aiheita - toki usein näennäisen pinnallisesti, mutta tähänkin kirjaan mahtuu raiskauksen lisäksi mm. pedofiili- ja uskontoasiaa. Kiinnostava on myös Edenin suhde 26-vuotiaaseen Melissa-tyttäreensä. Melissahan on sen ikäinen, että periaatteessa hänestä olisi pitänyt tehdä huikean loistelias ja romanttinen hömppäsaaga. Mutta Eden on hieman pettynyt, Melissan aviomies on vastenmielinen nahjus ja raskaana oleva Melissa roikkuu edelleen äidissään kiinni vaativana ja mankuvana kuin pikkulapsi.

Arundelin pikkukaupunkiin saapuminen onkin tervetullut irtiotto, Eden ajattelee että Melissa Stuart-miehineen saa nyt omaa rauhaa. Hän itse ei ainakaan sellaista Arundelista löydä, vaan joutuu temmatuksi action-dekkarin käänteitä saavaan seikkailuun. Kylän napamies Brad Granville tavoittelee Edenin seuraa oudon innokkaasti, ja pakkaa sotkee myös FBI-agentin tehtävissä Melissaa seuraava Jared McBride. Viehättävien miesten kanssa Eden joutuu ratkomaan visaista arvoitusta: miksi rikolliset tuntuvat olevan Edenin kannoilla, mitä kätkettyjä salaisuuksia Farringtonin kartanosta mahtaa löytyä ja kuka kaiken takana tuntuu olevankaan?

Kirja toimi erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sen lainasin: halusin päästä taas Deverauxin luomaan hyväntuuliseen ja viehättävään maailmaan, kokea kipakoiden ja huumorintajuisten sankarittarien edesottamuksia ja nautiskella Deverauxin kokoon keittämistä juonenkäänteistä. Joitakin melko ammottaviakin uskottavuusaukkoja dekkarikuvioissa oli jopa minun silmiini, mutta onneksi osaan melko hyvin olla välittämättä sellaisista.

Lue myös nämä:
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho
Marian Keyes: Anybody Out There?
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Helvi Hämäläisen tuotantoa en ole koskaan ennen lukenut, mutta jo jonkin aikaa mielessäni ehti pyöriskellä hänen kirjoihinsa tarttuminen. Pontta sain, kun siellä täällä blogimaailmassa Hämäläistä on käsitelty, esimerkiksi Kirjatohtori on Säädyllisen murhenäytelmän lukenut. Hämäläisellähän on varsin mittava tuotanto, tosin julkisessa keskustelussa muistetaan mainita lähinnä tämä hänen pääteoksekseen kai laskettava Säädyllinen murhenäytelmä. Olen joskus vilkuillut telkkarista Kaisa Rastimon elokuvasovitusta, kirja herätti mielenkiinnon katsoa senkin uudestaan. Sen muistin, että Säädyllisessä murhenäytelmässä Hämäläinen aiheutti aikansa kirjallisen skandaalin, olihan hän häpeilemättä varastanut aiheen säätyläispariskunnasta, jossa tohtorismies hairahtuu naapurin palvelustytön kanssa siveettömille poluille, tuttaviensa elämästä. Esikuvina olivat professori Oiva Tuulio ja kirjailija Tyyni Tuulio, kuten Hesarin artikkeli aiheesta kertoo. Romaani on itsessään kuitenkin upea, ehjä kokonaisuus, joten uskoisin kirjailijan saaneen elävästä elämästä inspiraation ja kirjallisen tuotteensa hän muokkasi kokonaisuudeksi oman mielensä mukaisesti.

Hämäläisellä on tunnustettu asema suomalaisessa kirjallisessa kaanonissa, mutta ihmettelinpä luettuani, miksi häntä ei arvosteta vielä enemmän. Säädyllinen murhenäytelmä on erittäin hyvä romaani, aikalaisarvostelija Rafael Koskimiehen sanoin "vertailu tyylimielessä eurooppalaisiin aikalaisiin ei ole aiheetonta". Miksi Hämäläinen ei ole kansakunnan kaapin päällä Aleksis Kiven, Juhani Ahon, Väinö Linnan rinnalla, yksistään jo tämän romaaninsa perusteella? Onko naiseus liian helppo syy, vaikka tunnetusti herrojen nerokerhoon on taiteilijanaisen vaikeampi murtautua? Vai johtuisiko se siitä, että Säädyllinen murhenäytelmä ei kuvaa sitä perinteistä suomalaista taideideaalia, siis suo-kuokka-ja-Jussi-linjaa, jossa köyhimykset raatavat pelloillaan ja välillä juovat viinaa ja tappelevat. Herraviha istuu kansanluonteessamme syvällä, ja hienostuneen, kultturellin säätyläisperheen elämäntyyli on todellakin kuvaukseltaan enemmän eurooppalaista kuin suomalaiskansallista. Kirja ei myöskään kuvaa sotaa - vaikka kirjan tapahtumisaikana Euroopassa riehuu toinen maailmansota ja Suomi kokee talvisodan, eivät nämä nouse kirjassa etualalla, vaan ovat ikään kuin taustalla pyöriviä uutisotsikoita. Esimerkiksi Veijo Meren Manillaköysi paistattelee paljon tärkeämmän ja kirjallisesti merkittävämmän teoksen maineessa, mutta kyllä se on pelkkä heppoinen novellintekele tähän Säädylliseen murhenäytelmään verrattuna.

Nykylukijalle riemastuttavaa ja virkistävää on Hämäläisen paneutunut ja huolellinen kirjoitustyyli. 528 sivua kahden pariskunnan ja heidän läheistensä elämää hieman yli vuoden mittaisella aikavälillä, rauhallisia, kiireettömiä ympäristönkuvauksia ja tunnelmanluontia, kuitenkin siten, ettei teksti missään vaiheessa ala polkemaan paikallaan. Kuka tämmöisiä enää kirjoittaa? Hektinen nykypäivä pilkkoo kaiken yhä pienempiin paloihin, nopeammin syötäviin annoksiin - hyvänä esimerkkinä syksyn uutuuskirjoista Kari Hotakaisen Finnhits, joka käsittääkseni koostuu alle sadan sanan novelleista. Kiintoisa tyylilaji toki sekin, mutta minusta on mukava syödä välillä tuhtia ruisleipää voileipäkeksien hotkimisen sijaan.

Hämäläinen on visuaalinen kirjoittaja. Hänen tyylinsä on sellainen, että hän ikään kuin menee huoneen nurkkaan tai puutarhakuistille istumaan, katsoo kiireettä ympärilleen, tarkkailee, näkee ja ymmärtää kaiken, nuoruuden ja vanhuuden, naisen ja miehen ajatukset. Hän antaa katseensa kiertää, rekisteröi pienimmätkin yksityiskohdat osuvasti ja tarkasti - ja sitten hän räpäyttää silmiään ja näkee asiat sen jälkeen vielä tarkemmin. En ihmettele että hänen kirjastaan on aikanaan suututtu - se ei ole armoton, mutta se on rehellinen ja todellinen, ja sen vuoksi se vaikuttaa armottomalta, koska suora rehellisyys ei voi olla sievistelevää tai siloittelevaa. Lisäksi kirjailijalla on uskomaton ajallisen perspektiivin taju. Suosittelen tätä lukukokemusta kaikille, joita on joskus ahdistanut elämän hetkellisyyden ja ohimenevyyden tajuaminen - Hämäläinen näkee aikakausien rajat, ihmiselämän kauneuden ja katoavuuden, hän näkee yli oman aikansa, nuorten ihmisten tulevaisuuden kymmeniä vuosia eteenpäin ja keski-ikäisten ja vanhojen näkymättömät langat kymmeniä vuosia taaksepäin. Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan hän vaistoaa aikakausien rajun murroksen - tohtori Tauno Saarinen ja hänen Elisabet-vaimonsa edustavat vanhaa, henkisyyttä korostavaa aikakautta, heidän aikuisuuden kynnyksellä olevaa Pekka-poikaansa odottaa uusi, lihallisempi aika.

Taunon ja Elisabetin tarinan rinnalla kulkee Taunon sisaren Naimin kohtalo. Naimi on mennyt nuorena naimisiin Arturin kanssa, mutta miehensä loukkausten ja uskottomuuden vuoksi jätti tämän ja aloitti yksinäisen naisen elämän. Naimi kuvataan kahdenkymmenen vuoden yksinolon jälkeen kuin kokoon kuivuneena: hän on elämässä mukana vain puolittain, hän on vanhan intohimon polttama ja haavoittama, ulkoisestikin kuivunut ikään kuin kasaan. Vähäpätöisen tapahtuman vuoksi Naimi kuitenkin ottaa yhteyttä Arturiin ja palaa tämän luo, mutta avioliitto onkin kolmen kauppa Arturin äidin huvilalla, mustasukkaisen anopin silmien alla.

Tauno, Elisabet, Naimi ja Artur asettuvat akselille, jossa kuvataan seksuaalisen intohimon heräämistä ja merkitystä ihmiselämässä. Hämäläinen ilmaisee tosin nämä asiat erittäin runollisesti: kuivakka tohtori-Tauno pohtii "persoonattoman Eroksen" kosketusta hullaantuessaan kesähuvilalla naapurin palvelustyttöön. Akselin vasemmassa laidassa on Elisabet, joka edustaa oikeassa elämässä melko raivostuttavaa ihmistyyppiä: sievistelevää, silottelevaa, muottiin painavaa idyllin rakentajaa. Häntä ei ole ruumiillinen intohimo koskaan todella koskettanut, hänen avioliittonsa Taunon kanssa on lähinnä henkistä toveruutta. Tauno kokee, ettei ole koskaan kunnolla elänyt nuoruutta, ja hetket huvilan puutarhassa palvelijan kanssa ovat hänelle alkukantaisen kauneuden ja jumaluuden kokemista. Naimin avioliitto Arturin kanssa oli alkujaan rakkaudellinen ja intohimoinen, mutta kärsimys on polttanut hänet tuhkaksi. Artur taas on Elisabetin täydellinen vastakohta, itsekäs elostelija, jonka "vuode ei ole puhdas", joka tuntee kaikki viettelypelien kiemurat ja fyysiset nautinnot, mutta on kyvytön rakastamaan vaimoaan. Oikeastaan hän arvioi olevansa kyvytön rakastamaan ketään tai mitään, vain äitiään kohtaan hän tuntee sydämellistä hellyyttä.

Taunon seikkailut paratiisin puutarhassa ovat huikean runollista ja kiehtovaa luettavaa. Samoin Elisabet kaikessa teennäisyydessään, tiukassa halussaan pitää perheidylli sellaisena kuin hän itse haluaa, on kiehtova hahmo. Kummatkaan eivät ole yksiulotteisia henkilöitä: Elisabetin hyviä puolia ovat teennäisyyden alle painettu aito sydämellisyys ja huolehtivaisuus, ja Taunosta kasvaa kirjan loppupuolella minun silmiini kirjan sympaattisin henkilö. Hän kokee muuttuneensa, saaneensa jotain uutta elämäänsä. Hänen intohimonsa kohde kuvataan tietoisesti Taunon rajoitetun näkökulman kautta: "tyttö", jonka nimikin mainitaan kirjassa vain kerran, on Taunolle lihaksi tullut antiikin jumalatar, hulluksi tekevä olento varjoisine leukakuoppineen, ei elävä ja todellinen ihminen.

Naimin ja Arturin tarinasta olisi saanut melkeinpä oman romaaninsa, ja ehkä joku aiheissaan nuukaileva nykykirjailija olisi sellaisen tehnytkin. Hämäläinen onneksi kutoo heidänkin tarinansa kudelmaan mukaan. Yksi kirjan parhaista jaksoista on osa nimeltä Kilpailijattaret, jossa kuvataan Naimin, Arturin ja Arturin äidin talvista eloa äidin vanhalla huvilalla. Viehättävä, mutta hiukan jo vanhuutensa vuoksi henkistä tasapainoaan menettänyt äiti alkaa kokea Naimia kohtaan yhä voimakkaampaa mustasukkaisuutta, ja ryhtyy pelaamaan kieroja sosiaalisia pelejä saadakseen poikansa pois miniän ulottuvilta. Artur puolestaan kohtelee Naimia karmeasti. Suurin piirtein ensitapaamisella kahdenkymmenen vuoden erossaolon jälkeen Artur käy läpi mielessään virheet Naimin ulkonäössä ja suunnittelee tälle jopa kasvoleikkauksia, jotta kestäisi katsella vaimoaan. Huvilalla alkaa nöyryytys, joka alkaa sillä että Artur antaa huulipunan sivistyneelle ja sielullisesti uljaalle Naimille, ja vaatii tätä kohentamaan ulkonäköään. Minulle tuli mieleen tuon telkkarista tulleen Ozin jakso, jossa Vern Schillinger pakottaa Tobias Beecherin aina uusiin ja uusiin nöyryytyksin ja haluaa tämä pukeutuvan naiseksi, jotta kaikki näkisivät, mikä heidän sellinsä hierarkia on. Aivan samalla tavalla Schillingerkin kaiken aluksi antoi Tobiakselle huulipunan. Pieni ele, valtava merkitys.

Naimilla puuttuu rakkaudessa itsesuojeluvaisto täysin, ja eristäytyneellä huvilalla ei ole ketään antamassa hänelle tukeaan. Hän alistuu rakkauden nimessä yhä uusiin vaatimuksiin: värjäyttää hiuksensa ja kulmakarvansa, hankkii uusia pukuja, lisää puuteria ja huulipunaa pitkin päivää, käyttää räikeitä luomivärejä. Sinänsä tässä ei kai ole mitään sellaista, mitä suurin osa maapallon naisista ei päivittäin tekisi, mutta kuvaus henkistyneestä ja ulkonäöllisesti kaikessa rauhassa rapistuneesta Naimista tässä meikkipelleilyssä on karmeaa luettavaa.

"Hän liikkui nykyään huoneissa laahaavin askelin, tummansinisiksi värjätyt luomet puoliummessa, suu punaisena kuin korallinyöri, suuri nerokas otsa kokonaan nypittyjen kulmakarvojen tilalle maalattujen madaltamana, litteät kurttuiset kasvot kasvoveden, ihovoiteiden ja puuterin muodostaman naamion alla, poskipäät punattuina. Ja noiden leveiden luomien alta suuntautui hänen mieheensä nöyrä, hellä, arka katse, ei mielettömän narrimaisen keimailijattaren, vaan toivottoman rakastavan naisen. Raikkaan marunan ja laakerin tuoksun sijasta hänen olkapäänsä ja povensa tuoksuivat nykyään kuin kokotin äitelille, pistäville ja omituisille nesteille, joita hän hermostuneesti tuon tuostakin jostakin Arturin vastenmielisyyden ilmaukseksi tulkitsemastaan pienestä otsanrypistyksestä vaihtoi."

Kuvaus Arturin äidistä on ehkä hienoin vanhuskuvaus, mitä olen ikinä lukenut. Iäkäs leski tuntee jo ruumiissaan lähestyvän kuoleman, mutta haluaa silti nauttia elämän pienistä asioista. Viehättävän, älykkään, rakastavan naisen persoonallisuus vääristyy kalvavan vanhuuden myötä: hänestä tulee oikullinen, ilkeä, lähimmäisilleen joskus mahdoton kestää. Mutta sitten, kun hän tietää elävänsä viimeistä kesäänsä, hän haluaa ottaa siitä kaiken irti: kiertää puutarhassa ja joella hyvästelemässä kukkaset ja luonnon. Hämäläinen on ollut 34-vuotias julkaistessaan tämän kirjan. Mikä näkijän kyky hänellä oikein on ollut? Niin samaistuttavaa ja todentuntuista tekstiä sellaisen ihmisen pään sisältä, joka on paljon nähnyt ja "elämästä kyllänsä saanut", mutta jota silti riipaisee kauneuden tiedostaminen ja oman elämänsä ohimenevyyden tajuaminen. Olikohan Hämäläisen omassa vanhuudessa kauneudesta nauttiminen vielä myös mukana? Tämän artikkelin perusteella toivottavasti oli.

Tilasin Säädyllisen murhenäytelmän Antikka.netistä ja lukunautintoani lisäsi omalta osaltaan myös kirjan ulkoasu: kansipaperit ovat pieniä reunakulumia lukuunottamatta hyvin säilyneet ja kirjan vanhahtava fontti ja hieman kellastuneet sivut sopivan erinomaisesti 1930-luvun sivistyneistöperheen tunnelmaan. Divarikirjat ovat muutenkin tosi kiehtovia. Tämäkin, vuoden 1952 painos ja näin hyväkuntoinen. Onko joku käynyt ostamassa sen tuolloin 1950-luvulla, pitänyt vuosikymmeniä hyllyssään, mistä se on päätynyt divariin ehkä aivan hiljattain? Kumminkin, seuraavaa lukukertaa varten aion hankkia sellaisen painoksen, joka on ilmestynyt vuoden 1995 tai sen jälkeen. Kirjaa kun kuulemma leikeltiin raskaalla kädellä, ja alkuperäiseen asuun täydennetty versio näki tosiaan päivänvalon vasta reilut kymmenkunta vuotta sitten. Tähän kirjaan nimittäin tulen taatun varmasti palaamaan, ja odotan jo mielenkiinnolla, mitä uutta täydennetty laitos tarjoaa. Tällaisen painavan, intensiivisen romaanin uusintalukukierros voisi olla sopivimmillaan aikaisintaan 3-4 vuoden päästä. Optimaalisin hetki lukea tämä kirja voisi olla joululoma. Pitkiä, kiireettömiä päiviä, jolloin on suorastaan velvollisuus köllöttää huovan alla sohvannurkassa ja lukea kirjoja ja syödä suklaakonvehteja. Sitä paitsi silloin pitäisikin olla sellaista luettavaa, joka tarjoaa pureskeltavaa ja ajateltavaa päiväkausiksi, mieluummin kuin jotain minkä lukaisee nopeasti ja unohtaa melkein saman tien.

Jollakin tahdilla meinaan kyllä lukea Hämäläistä lisääkin, esimerkiksi tämä Raakileet-kirja tuntuisi kovasti kiinnostavalta. Ja pitäisiköhän uskaltaa lukea tuo Kadotettu puutarhakin, 1990-luvulla julki päässyt Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa?

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Juhani Aho: Yksin
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Alkuhuomio: tämä ei ole se kirja, jota pitää lukea pikkuhiljaa ja vähitellen, josta viimeksi mainitsin. Päinvastoin, tämä tuli luettua "välikirjana", koska minulla oli eilen tovi luppoaikaa ja menin tietenkin siksi aikaa kirjastoon katselemaan kirjoja. Palautettujen kirjojen hyllystä bongasin tämän. Olen joskus kauan kauan sitten lukenut tämän, silloin kun sen nimi vielä oli Kymmenen pientä neekeripoikaa. Tässä vuoden 2003 painoksessa oli mielenkiintoinen Jarmo Papinniemen esipuhe, joka valotti klassisen salapoliisidekkarin tyylisääntöjä. Kirja lähti vetämään hyvin, joten pitihän se lainata ja lukea illalla loppuun.

Tästä kirjan nimen muutoksestahan keskusteltiin taannoin Suomessakin: onko sopivaa, että tunnetun kirjan nimessä on sana "neekeri"? Olen tästä hieman kahtalaista mieltä. Tavallaan ymmärrän sen täysin, että neekeri on epäkorrekti sana - olisipa tosi idioottimaista mennä nimittämään vaikka Lola Odusogaa "neekerinaiseksi". Silti on paljon sanontoja, joissa sana on paikallaan, esimerkiksi John Lennonin loistava sanonta "Nainen on maailman neekeri". Ja mielestäni on hullua ruveta siivoamaan vanhaa suomen kieltä kirjoissa, koska onhan neekeri ollut aikanaan Suomessa ihan neutraali sana, silloin kun laajamittaista maahanmuuttoa ei ollut, eikä täällä asunut juuri ketään jota olisi päässyt neekeriksi nimittelemään.

Voisiko neekeri-sanaa verrata sanaan ryssä? Ryssiin suomalaisilla on ollut paljon enemmän kosketuspintaa historian aikana kuin neekereihin, ja eiköhän tuo ryssä-sana ole kovakoodattu suomalaisten kulttuuriseen muistiin, vaikka tätäkin termiä aika ajoin paheksutaan. No, enpä menisi itsekään ketään venäläistä päin naamaa ryssäksi sanomaan, mutta muissa yhteyksissä rupattelen kyllä ryssistä sujuvasti. Sillä kyllähän se niin on, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.

Ehkä tällaiset sanat ovat hieman kuin kirosanat tai alatyyliset ilmaukset: on tilanteita, joissa niitä on äärimmäisen epäkorrektia käyttää, mutta myös toisia tilanteita, joihin ne sopivat kuin nenä päähän.

Noh, joka tapauksessa Kymmenen pientä neekeripoikaa oli minusta äärimmäisen osuva, tenhoava ja hyvä kirjan nimi. Eikä yksikään pelastunut on ihan ok sekin, mutta on huomattava, että kirjan sisällössä sanastoa ei ole mitenkään kirjoitettu uusiksi. Kansien välissä käytetään koko ajan termiä neekeri. Mutta olisi väärin mennä leimaamaan Agatha Christietä nykyaikaisin termein rasistiksi - eivätköhän aika lailla kaikki muutkin hänen aikansa yläluokkaiset englantilaisnaiset ole samalla lailla ajatelleet. Eli kaikki ovat olleet rasisteja, mutta Agatha Christie tuskin lienee mikään poikkeuksellisen rasistinen ollut. Kirjassa viitataan juutalaiseen sivuhenkilöön, jonka kohdalla korostetaan ovelaa kauppaälyä ja sitä, että juutalaista ei voi huiputtaa. Eräs kirjan henkilöistä taas on ollut sodassa Afrikassa, ja hänelle on itsestäänselvää, että alkuasukkaiden kuolema on vähempiarvoinen kuin eurooppalaisen upseerin kuolema. Onpa kirjassa selkeää sosiaalistakin eriarvoisuutta: kun palvelijapariskunnan toinen osapuoli kuolee, ei tämä mitenkään vapauta jäljelle jäänyttä palvelijaa pöydänkattamis- ja tarjoiluvelvollisuuksistaan, eikä sellaista kukaan häneltä odotakaan.

Asiaan. Olen lukenut kirjan joskus yläasteikäisenä, mutta selvää muistikuvaa juonesta ei enää ollut. Muistin, että juonessa on joku ovela kikka kolmonen, mikä oli ensikerralla (ehkä myös iästä johtuen) minulle täysi mysteeri ja luin erittäin kiinnostuneena ratkaisun. Nyt valitettavasti "arvasin" murhaajan hieman nopeammin, koska pohjatuntuma juonikuvioon kumminkin oli. Sinänsä kirja on erittäin sujuvasti etenevä, eikä syyttä ole yksi maailman tunnetuimmista dekkareista. Kirjassa kymmenen henkilöä kutsutaan lomanviettoon eristäytyneelle Neekerisaarelle, mutta heti ensimmäisenä iltana jokaista syytetään henkirikoksesta ja heidät uhataan tappaa. Jo samana iltana väkeä alkaa kuolla yksi toisensa perään. Joka kuoleman jälkeen yksi posliininen neekerinukke katoaa salaperäisesti keittiön pöydältä. Ongelmana vain on se, ettei saarella ole kymmenen vieraan lisäksi ketään ulkopuolista, joten väki alkaa syystäkin epäillä, että murhaaja on yksi heistä. Ja onpa Agatha tosiaan hieronut aivonystyröistään hienon dekkariarvoituksen. Tietysti hienoisia epäuskottavuuksia välillä ilmenee, mutta mitäs pienistä.

Ajankuva on toinen merkittävä syy Christien dekkareiden viehätykseen. Sotienvälinen Englanti, jossa nuoret naiset työskentelevät kotiopettajattarina ja sihteerikköinä ja vanhat neidit viettävät kesää täysihoitoloissa. Nuorukaiset kaahailevat urheiluautoilla ja harmaantuneet arvokkaat upseerit ovat nähneet ensimmäisen maailmansodan. Kello viisi juodaan teetä, vaikka mitkä murhaajat riehuisivat ympärillä, ja aamiaisella on aina paahtoleipää ja pekonia.

En ole ikinä ollut mikään dekkarien himolukija, vaikka toki niitäkin aika ajoin tulee lueskeltua. Christie oli kovassa suosiossa koulukavereitteni keskuudessa tuolloin yläasteaikana, ja varmasti muutkin parhaat Christien kirjat olisivat viihdyttävää luettavaa. Suurina annoksina peräkkäin luettuna dekkarit vaan rupeavat minun kohdallani menettämään tehoaan, varsinkin jos murhia tutkiva päähenkilö on sama. Rupeaa aina tuntumaan siltä, että ei kenenkään kohdalle voi osua noin monta kertaa peräkkäin nerokkaita ja kekseliäitä murhia. Missä ovat kaikki "Arska puukotti Reiskaa kännispäissään lauantaina ja tunnustaa maanantaina" rikokset näistä kirjoista? Aina on joku nähnyt vaivaa punoakseen hirvittävän hienoja juonikuvioita.

Lue myös nämä:
Outi Pakkanen: Kissa kuussa
Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Hilkka Ravilo: Kylmät kädet

Ravilon uusin on minulle aina odotettu tapaus. Tuoreimman Kylmät kädet -kirjan sain näppeihini heti tuoreeltaan lehtiarvostelua varten. Mukaansatempaavahan tämä uusinkin oli: luin puolet lauantai-iltana ja toisen puolen sunnuntaiaamuna.

Joissakin haastatteluissa ja noissa antologiateksteissään Ravilo on mielestäni kertonut olleensa nuorena naimisissa miehen kanssa, jossa puhkesi skitsofrenia. Tämä aihe on Kylmien käsien kantava teema: paperitehtaan ruokalassa työskentelevä Meeri on keski-iän ylittänyt nainen, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Tampereella, seurusteluaan ensimmäisen poikaystävä Reijon kanssa ja myöhempää avioliittoaan Timon kanssa. Meeri on kova lukemaan, ja se yhdisti häntä niin Reijon kuin Timonkin kanssa. Timon kanssa hän vain ei ole kauaakaan ehtinyt naimisissa olla, kun mustasukkaisuus alkaa miestä vaivata, ja syvenee paheneviksi harhoiksi ja kuvitelmiksi.

Ravilo ei kuitenkaan olisi Ravilo, jos tarina ihan näin yksioikoisesti etenisi. Aikatasoja on monia, ja tarinaa kerrotaan useista eri aikatasoista ja näkökulmista käsin. Nopeasti esitellään myös Meerin kasvattitytär Tanita, josta onnistutaan luomaan aika karmaiseva kuva - hän on pikkutytöstä asti ollut erityisen viehtynyt kuolemasta. Omaperäisiä ovat muutkin hahmot: Tanitan oikea äiti ja Timon sisko Lenita, joka ei vaivaudu menemään töihin, vaan elättää itsensä sijaissynnyttäjänä. Erittäin persoonallinen panostus äitiyskeskusteluun. Harhaisella Timolla puolestaan on sivusuhde Päivin kanssa, jonka vallitseva ominaisuus on mieletön, mutta erittäin asiallinen ja tunteeton seksinhimo. Päivi suunnittelee oman bordellin perustamista.

Timon näkökulmasta kerrottu jakso on kirjan paras ja ehein osuus. Lukija todella menee skitsofreenikon nahkoihin ja näkee kummastelematta kaikki todentuntuiset näyt niitä kyseenalaistamatta. Muissakin jaksoissa on paljon hyvää, mutta sellainen asia, joka pisti silmään tässä Ravilon seitsemännessä romaanissa, on tietty julistava sävy. Ravilollahan on aina ollut erittäin vahvat näkemykset siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla, ja tämä on iso osa hänen kirjallista viehätysvoimaansa. Mutta tässä kirjassa henkilöt päästelevät välillä ulkoaopitun tuntuisia repliikkejä, julistavat kirjailijan mielipiteitä eivätkä omiaan. Luulen, että tämä on sellainen asia, johon isomman kustantamon hyvä kustannustoimittaja olisi osannut puuttua ja pyytää uudelleenkirjoitusta. Myllylahti on pieni kustantamo, jonka listoilla on Ravilon lisäksi mm. kiinnostava dekkaristi Tero Somppi (ks. arvioni Sompin uusimmasta), mutta ilmeisesti resursseja kustannustoimitukseen ei ole samalla lailla kuin isommilla kustantamoilla. Myllylahden kustantamilla Ravilon kirjoilla ja Atenan kustantamilla Ravilon kirjoilla olen havaitsevinani tiettyjä tyylieroja, johtuvatko ne tästä syystä vaiko kirjailijan luontaisesta kehityksestä, en tiedä. Toisaalta Ravilon esikoiskirja, mahtava Kuin kansanlaulu, oli pienenpienen Sahlgrenin kustannusliikkeen julkaisema, ja se on todella hyvä.

Kirjan loppupuolella eräs sivuhenkilö käsitteli lyhyesti taistolaisaikaa ei-taistolaisen näkökulmasta. Olisipa mukavaa, jos Ravilo tulevissa kirjoissaan purkaisi taistolaisajan kokemuksensa romaanin muotoon. Sellaisessa kirjassa olisi nielemistä yhdellä sun toisellakin, luulen ma.

Lue myös nämä:
Orvokki Autio: Pesärikko
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Raija Oranen: Isorintainen nainen