Kirjastonhoitajille, jotka laittavat kirjoja esille "suositteluhyllyihin", menee kiitos tämänkin kirjan lukemisesta. Bongasin Poikani Kevinin kirjastoreissulla, ja muistin tästä kirjoitetun taannoin lehdissä kehuvaan sävyyn. Itse asiassa Jokelan kouluampumisen jälkilöylyssä kirjailija Lionel Shriveriä jopa haastateltiin jossain lehdessä. Hän tosin sanoi ettei aio edes opetella "sen suomalaisen pojan" nimeä, syynä osapuilleen se, että mitä enemmän mediassa kouluväkivallasta kohkataan, sitä enemmän uudet häiriintyneet penskat rupeavat ihailemaan tekijöitä. Tässä on kyllä paljon järkeä.
Poikani Kevin kertoo kouluammuskelijan äidistä. Kirja on kirjoitettu sinä-muotoon. Kevinin äiti Eva Khatchadourian kirjoittaa kirjeitä entiselle miehelleen Franklinille pari vuotta tragedian jälkeen. Kevin tappoi koulutovereitaan pienessä Gladstonen lukiossa hieman ennen 16:tta syntymäpäiväänsä, ja kaikki tuntevat Evan ja kohtelevat häntä juuri niin hylkivästi, kuin nuorisorikollisen äitiä voi kohdella. Lisäksi Kevin on tietysti superjulkkis, kuten muutkin kouluampujat tuppaavat olemaan.
Tästä kirjasta voin sanoa, ettei sitä kannata lukea ennen nukkumaanmenoa, koska ei taatusti nuku hyvin. Loppuun asti päästyä tämäkin kumminkin tuotti katharsiksen. Olen katharsista kehunut täällä blogissani aiemmin ainakin Hilkka Ravilon ja tv-sarja Ozin kohdalla. Wikipedia-selitys termille on tämä:
"Katarsis eli katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.
Käsitettä on käytetty muun muassa teatterissa tragedian yhteydessä. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Katarsis-termiä käytetään myös uskonnollisesta puhdistautumisesta sekä jännityksen tai ahdistuksen laukeamisesta."
Shriver on hyvä kirjailija. Kouluampuminen on vain yksi teema, muita tärkeitä pääjuonteita kirjaan mahtuu useita. Vasta kirjan loppupuolella heräilin huomaamaan, mikä tabun murtaja Shriver tässä kirjassa onkaan, kun hän kirjoittaa äidistä, jonka on vaikea rakastaa lastaan. Minäkertoja Eva kuvaa pitkitettyä nuoruuttaan, rakkauttaan mieheensä ja pohdiskelua lapsen hankkimisesta. Hän toteaa useaan otteeseen, että olisi hyvin voinut elää lapsettomana pariskuntana miehensä kanssa, raskaaksi tuleminen oli enemmänkin miehen kuin hänen toiveittensa mukaista. Esikoiseensa Keviniin hänen oli vaikea kiintyä ja lapsiperheen elämä tuntui kovin puuduttavalta verrattuna entiseen, lapsettomaan elämään.
Kevin kuvataan ensi alkuun jopa mustavalkoisen pahana hahmona. Paha lapsi on ylipäätään kirjallisuudessa melko harvinainen hahmo. Pelottava Kevin kyllä on. On karmivaa lukea pienen Kevinin ilkeydestä, pahantahtoisuudesta, laskelmoivuudesta, kylmäverisyydestä. Pienet harmittomat temput vanhempien kiusaksi vaihtuvat kasvaessa yhä raaempiin temppuihin naapurin lapsia tai koulukavereita kohtaan. Kamalinta on, kun Eva myöhemmin alkaa haluta toista lasta. Syntyy suloinen pikku Celia, jonka puolesta lukija pelkää koko ajan sydän pamppaillen. Eikä aiheetta.
Isä Franklin rakastaa poikaansa sokeasti, ja erimielisyydet pojan vuoksi ajavat pariskuntaa koko ajan erilleen toisistaan. Siksi kai tämä oli niin poikkeuksellisen tuntuinen teema. Jos ajatellaan melko kliseistä suomalaishahmoa, mummoa, jolta aikuinen alkoholisoitunut poika käy kiristämässä rahaa ja uhkailee väkivallalla, välillä lyökin, ero on selvä. Jälkimmäisissä tarinoissa mummo aina vaan rakastaa aikuista poikaansa pyyteettömästi kuin pikkulasta ja uskoo tämä muuttuvan parempaan suuntaan, vaikka kuinka itse kärsisi. Eva on harvinainen kirjallinen naishahmo: alleviivaamatta käy ilmi, että hänen elämänsä oli kaikin puolin hyvää ja onnellista ennen Kevinin syntymää, ja että Kevin vaikutti huonontavasti paitsi hänen omaan elämänlaatuunsa, myös hänen muihin ihmissuhteisiinsa ja taloudelliseen tilanteeseensa. Lopulta Kevinin hirmuteko romutti nämä kaikki Evan elämän rakennuspalikat sijoiltaan. Tabuja rikotaan todellakin raskaalla kädellä.
Kirja on samalla myös kattava listaus amerikkalaisten kouluampumisten historiasta. Kirjeissään Eva viittaa vähän väliä pääasiassa 1990-luvulla tapahtuneisiin ja yleistyneisiin kouluampumisiin. Fiktiivisen Kevinin tekoset sijoitetaan tapahtumaan pari viikkoa ennen Columbinen ampumisia. Shriver analysoi samalla terävästi amerikkalaisen kulttuurin julkisuushakuisuutta sekä aineellisesti hyvää elämää elävien ihmisten tarkoituksettomuuden tuntoja, jotka ilmenevät esimerkiksi masennuslääkkeiden runsaana käyttönä ja ylensyömisenä. Eva on melko epäamerikkalainen hahmo, sillä hänet kuvataan paljon matkustelleena ja kotimaataan runsaasti kritisoivana naisena.
Jostain syystä luen melko vähän käännöskirjallisuutta, ja ensin pelkäsin että pitkästyisin tämänkin parissa. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä teksti virtasi erittäin sujuvasti ja oli todella mukaansatempaavaa. Huolellista, monipuolista, mitään ei ollut liikaa eikä liian vähän. Suomennos oli myös tasokas. Sen verran osaan itsekin englantia, että suomennoksesta läpikuultavat amerikkalaiset sanonnat välillä hieman häiritsevät, koska monille ei ole suoraa suomalaista vastinetta, ja ne tuntuvat siksi käännettyinä epäluontevilta. Mutta eipä niitä varmasti ole parempaakaan tapaa välittää. Edelleen, hienoa että meillä on hyviä suomentajia, itse tuskin olisin tätä kirjaa ruvennut englanniksi lukemaan.
Muutenkin Shriver tuntuu, sanoisinko, epänaiselliselta kirjailijalta. Termi on ehkä vähän huono, mutta kuka olettaisi epästereotyyppisesti, että lempeän ja ystävällisen näköinen 50-vuotias nainen kirjoittaisi äitiydestä raa'an, kylmästi analysoivan ja epätyypillisiä tunteita esille seulovan kirjan. Kirjan on suomeksi julkaissut Avain-kustantamo - jostakin näitä pieniä, tasokkaita kirjoja tuottavia kustantamoja tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. En ole ihan varma, haluanko etsiä Shriveriltä jotain muuta suomennosta käsiini, jos sellaisia edes on. Ovatkohan ne yhtä pelottavaa luettavaa?
Se hyvä puoli Oz-tv-sarjan katsomisesta taas oli, että kun Keviniä kuvataan nuorisovankilassa, voi hykerrellä kostonhimosta: toivottavasti sinulla on siellä samanlaista kuin Ozin vangeilla. Yllätyin myös, että alle 16-vuotias joukkomurhan tekijä selviäisi Amerikassakin vain seitsemän vuoden tuomiolla. Romaani nyt ei ole tietenkään kovin luotettava lähde koskaan missään fakta-asioissa, mutta taustatyöt tuntuivat kirjaa varten sen verran huolellisesti tehdyiltä, että kaipa sivistyneellä itärannikolla tämmöinen tuomio tosiaan olisi mahdollinen. Olen luullut että vain Suomessa on lepsuja tuomioita, ja USA:ssa tuomitaan kelle tahansa satoja vuosia vankilaa pienestäkin rikkeestä, näin kärjistetysti sanottuna.
Kokonaisuutena tästä kirjasta jäi pöllämystynyt olo, voi olla että vasta muutaman päivän päästä saisin jäsentyneempiä ajatuksia ulos. Suosittelen kirjaa, mikäli ahdistuminen ei pelota. Minä sain kumminkin myös katharsiksen.
Ostin kirjan tyttärelleni vuosi sitten lahjaksi, mutten antanutkaan luettuani sen itse ensin: en halua jäädä vaille lastenlapsia! Kirjailija tuntui sympaattiselta kirjamessuilla, mutta kirja herätti minussa aggressioita. Voiko lapsi olla jo piru syntyessään! En usko. Aggressioita seurasi häijyjä, kirjailijaan kohdistuvia ulkokirjallisia ajatuksia: onko tämä jonkinlainen uranaisen “miksi olen lapseton!” Lapsihan tuhoaa ensin äitinsä uran ja sitten koko perheen ihan kirjaimellisesti. Minusta kirja pikemminkin estää ymmärtämästä Columbinen ja Jokelan kaltaisia tapauksia kuin auttaa ymmärtämään niitä. Katharsikseni on siis tulematta, mutta on kirja joka tapauksessa ajatuksia herättävä.
VastaaPoistaAvain-kustantamolla on mielestäni hieno kustannusohjelma: ei laaja, mutta tasokas.
En ole lukenut, mutta lukulistalla tämä on.
VastaaPoistaKun luin arvostelusi, tulin ajatelleeksi hieman samoin kuin sokea kana tuossa ylempänä. Tai oikeastaan; kumpi oli ensin: muna vai kana, sillä jos tämä nainen ei alunperin halunnut lasta, oli kaikin puolin kylmä, eivät nämä tunteet voi olla heijastumatta lapseen. Tutkitusti ensimmäiset kolme ikävuotta ovat äärimmäisen tärkeitä lapsen tunne-elämän kehityksen kannalta, ja jos vanhemmat ovat vielä kasvattaneet lasta niin, että toinen on rakstanut lasta yli kaiken ja toinen ei ole voinut lapsesta pitää, niin jo tämä kasvatuksellinen ristiriita on niin repivä lapsen henkisen kehityksen suhteen, että ei se voi olla jättämättä jälkiä kehittyvään mieleen.
Aion lukea kirjan ja nyt tuntuu, että katharsista tuskin tulen kokemaan. Päinvastoin, jos kirjan lukee lapsen kasvatuspykologisesta näkökulmasta, saattaa lopputulos enemmänkin masentaa kuin puhdistaa. Mutta katsotaan. Yritän löytää kirjan jostain.
Minusta tuo lapsen kuvaaminen pahana oli tietoista provosointia. Ja niin teidän reaktioistanne kuin Hesarin lukupiirin kommenttien perusteella varsin onnistunutta: useampi ihminen älähti sielläkin että ei lapsi voi olla paha, onpa itsekäs ja huono äiti.
VastaaPoistaIhmettelin lukiessani itsekin, miksi Keviniä kuvataan näin mustavalkoisesti. En osaa sille tyhjentävää selitystä keksiä, pari vaihtoehtoa tuli mieleen. Yksi on se, että kun näitä koulusurmia on julkisuudessa käsitelty, aina vellotaan siinä, että miksi näin tapahtui. Se on yksi tämänkir kirjan keskeisiä kysymyksiä, kaikki tiukkaavat Keviniltä että miksi. Jokelan ampumisten yhteydessä on ehdotettu syiksi koulukiusaamista, ateismia ja fasismia, tietokonepelejä ja nettiä, milloin mitäkin. Muistan kun ensimmäisen kerran kuulin Jokelasta radiossa. Siinä haastateltiin Matti Vanhasta joka sanoi ensimmäisenä, että tästä ei saa sitten syyllistää ketään. Olin ihan että wtf. Kyllähän siitä hyvin voi yhtä ihmistä syyllistää, eli ampujaa itseään. Hänhän se syyllinen oli.
Joten luulen, että Shriverin provokaatio suhtautuu osin tähän hyssyttelevään ajatteluun: ihmiset ovat syyllisiä pahoihin tekoihinsa, ja usein ihmiset tekevät pahaa vain siksi, että ovat enemmän tai vähemmän pahoja.
Toinen syy tähän kärjistykseen lienee juuri tuo äiti-lapsimyytin raju rikkominen. Luin itse kirjan jälkeen netistä Shriverin haastatteluja, ja hän kertoi että joutui keski-ikää lähestyessää miettimään, voiko vielä saada lapsia itse vai ei. Syystä tai toisesta hän ei niitä kuitenkaan saanut. Ei minun mielestäni häntä kuitenkaan sen takia pitäisi urakeskeiseksi lapsivihaajaksi syyttää. Ei kaikkien keski-ikäisten naisten elimistö vaan enää pysty lapsia ulos päkistämään, vaikka hormonihoidetut neli-viisikymppiset äidit Hollywoodissa arkipäivää ovatkin. Biologisesti sellainen synnyttäjä on kuitenkin on aika vanha, eivätkä kaikki noin vain enää raskaaksi tule siinä iässä. Ja jos elämäntilanne on sopimaton syystä tai toisesta (huono parisuhde? ei rahaa?) niin miksi ihmeessä keski-ikäisen naisen pitäisikään ruveta väen vängällä ruveta vielä lasta vääntämään vain sen takia, että viimeiset rupsahtavat munasolut laulavat joutsenlauluaan?
Lisäksi äidinrakkauden käsittely kirjassa ei suinkaan ole yhtä yksiulotteista kuin tästä voi päätellä. Sen voin Mrs. Morbidille luvata, että loppua kohti äidinrakkaus saa huomattavasti monimuotoisempia piirteitä, ja minun mielestäni kokonaisuudessa kirjasta jäi sellainen olo, että kyllä se Evan rakkaus Keviniä kohtaan on olemassa kaikesta edelläkuvatusta huolimatta. Ja silti Shriver onnistuu kuvaamaan Kevinin erittäin, erittäin vastenmielisenä ja pelottavana hahmona. Siksi kirja oli niin kiehtova, että se herätti ja venytti ajatuksia moneen suuntaan.
Vielä yksi syy Kevinin mustavalkoiseen pahuuteen voisi olla tuolla Hesarin lukupiirissä esitetty ajatus, että kirja on kuitenkin puhtaan subjektiivisesti Evan näkökulmasta ja muistoista kerrottu. Hänen miehensä Franklinin kertomana Kevinin lapsuus olisi kuulostanut ihan toisenlaiselta: herttaiselta perheidylliltä.
Niin, ja siinäkin vielä Shriver onnistuu puhkaisemaan "lapsenvihaaja!" syytöshuudot, koska hän kuvaa Evan mielipiteiden muuttumista Kevinin syntymisen jälkeen. Hänhän alkaa luonnostaan haluta toista lasta, ja pikku Celiaa hän rakastaa ja hoivaa esimerkillisen hyvänä äitinä. Franklin puolestaan vieroksuu Celiaa. Yhden myytin murskaamista tämäkin: onko väärin, jos vanhempi rakastaa yhtä lasta enemmän kuin muita lapsiaan?
Jep, kirja vaikuttaa entistä mielenkiintoisemmalta. :) Kirjoitan luettuani sitten mielipiteeni.:) -ruu
VastaaPoistaMinulle kirja oli todella tärkeä. Mielestäni sen tärkein teema oli rehellisyys. Kevin oli selvästi älykäs ja oivaltava lapsi ja tajusi selvästi vanhempiensa teeskentelyn, isähän kieltäytyi näkemästä pojassaan mitään negatiivista ja äiti ei uskaltanut ilmaista pettymystään ja pelkojaan ja päätyi esittämään hyvää äitiä niin kuin luuli sellaista esitettävän. Niinä harvoina kertoina kun äiti ja poika puhuivat toisilleen rehellisesti poikakin pystyi arvostamaan äitiään. Minulle kirjan tärkeimmäksi teemaksi nousi tunne, että lapsille ei koskaan saisi teeskennellä tai pitää yllä kulisseja ehdoin tahdoin. Lapset kyllä näkevät teeskentelyn läpi ja varsinkin älykkäissä lapsissa se voi herättää hyvin suurta katkeruutta.
VastaaPoistaNiin ja mielestäni oli vain myyntikikka väittää, ettei kirjan äiti rakasta lastaan. Mielestäni oli aivan selvää, että hän rakasti Keviniä, mutta ei ehkä pitänyt tästä kovinkaan paljon.
Itse kirjoitin kirjasta aikoinaan täällä:
http://kirjani.vuodatus.net/blog/560776
No, nyt sain polkattua hiukan aiheesta. Kyllä se hyvä kirja on, ei voi kieltää, ei.
VastaaPoistaTeksinisestihän kirjan piti noin mennäkin, ei se muuten olisi ollut hyvä kirja. Lopun pitääkin "tyydyttää" lukijaa.
Minusta on itsestään selvää, että kierre alkoi synnytyksestä. Siinä on monta kliseetä, joilla väitetään olevan vaiktuusta äidin ja lapsen suhteeseen: synnytsvaikeudet, lapsi ei suostu imemään tissiä, äidin masennus. Ei ole hyvä alku äiti-lapsi-suhteen kehittymiselle, varsinkaan jos isästä ei ole mitään hyötyä vaan päin vastoin syyttää vain naista. Pienet lapset vaistoavat (ja minä väitän että vauvatkin) millainen ilmapiiri kotona on. Älykäs lapsi saattaa sitten "manipuloida" tilannetta. Paha olo tulee aina jotenkin ulos. Ja pahalla ololla on taipumus kostautua ja jatkua. Että kyllä kertomus on ihna "looginen" ja sikäli "uskottava":)
terv. Mrs Ruu Morbidi
Olen juuri lukemassa kyseistä kirjaa ja huh huh. Pitää sanoa etten ole aikoihin joutunut näin vahvasti kirjan pyörteisiin. Teksti on niin moniulotteista, että jotkut kohdat pitää lukea toiseen kertaan. Ajattelemisen aiheita vilisee teemasta jos toisesta. Kyllä on nerokas kirja. En tuota syntymästä-saakka-paha ajatusta allekirjoita mukisematta. Ihminen on niin monen tekijän summa. Mutta sitäkin on hyvä miettiä. Elämäninen on karusti katsoen ajan kuluttamista ennen kuolemaa. Kuka sen sitten milläkin tavalla haluaa viettää. Kaikki eivät löydä syvempiä tarkoituksia summuita.
VastaaPoistaNyt pitää jatkaa kirja loppuun, muuten ei kestä...
Hei!
VastaaPoistaEnsinnäkin, kiitos hienosta lukupäiväkirjasta, jonka arvosteluja lukee mielellään ja joka innostaa lukemaan siinä käsiteltyjä kirjoja.
Lukiessani Lionel Shriverin Poikani Kevin kirjaa, tipahdin aivan kokonaan pois tästä ulottuvuudesta ja ahmin kirjan yhdellä istumalta. Itse tulkitsin, että Kevin ei ole sinänsä paha vaan äiti jostain syystä näkee Kevinin teoissa vain pahaa. Muistaakseni Kevin sotkee äidille rakkaita karttoja ja äiti pitää tätä tahallisena pahan tekona. Joku toinen näkisi vastaavan teon Kevinin itseilmaisun kukkasena. Se, että isä puolestaan yrittää hyvitellä Kevinille äidin negatiivista kuvaa tästä, tekee perheestä nerokkaasti ja uskottavasti rakennetun aikapommin. Jokaisella on omanlaisensa tulkinta tapahtumista, mutta kukaan ei näe, mitä oikeasti tapahtuu tai on tapahtumassa.
Minusta kirjan keskeinen teema on perheenjäsenten roolien yhteentörmäys tilanteessa, jossa ihmiset ehkä rakastavat toisiaan, mutta eivät sinänsä pidä toisistaan vaan näkevät toisistaan vain sen minkä haluavat. Äiti ulkoistaa oman pahanolonsa ja kykenemättömyytensä Keviniin ja Kevin vastaa samalla mitalla takaisin.
Kuka siis tuhoaa ja kenet?
Kirja on vielä kesken, mutta koulussa päivätyön tehneenä ei paljoa pelota lukea iltalukemisena, välillä rupeaa nukuttamaan. Hienoja oivalluksia siinä on: kun meitä on niin pahoin kohdeltu, on meillä oikeus tehdä se muille. Esim Nalle Wahlroos huutelee tällä hetkellä kuilun kasvattamisen puolesta entisestään.
VastaaPoistaMuista kirjablogeista on tullut vastaan mielenkiintoisia huomioita - Doris Lessingin kirjaa Viides lapsi on verrattu tähän Poikani Keviniin. Siitä siis toinen lukuvinkki. Löytyy esim. Kirjapedon blogista: http://kirjapeto.blogspot.com/2009/12/doris-lessing-viides-lapsi-lionel.html
VastaaPoistaLuin vasta Kevinin ja kirjoitin siitä blogiini (http://luenjakirjoitan.blogspot.com/2011/07/poikani-kevin.html). Linkitin tämän kirjoituksesi. Kevinistä on aika vähän blogeissa, vaikka moni on sen lukenut. Sinä oletkin päässyt tähän kiinni tuoreeltaan :-)!
VastaaPoistaMinusta Kevin ei ollut missään tapauksessa syntyjään paha (eihän hyvän tähden sellaisia lapsia ole olemassa!), vaan Eva-parka pettyi odotuksineen elämäänsä ja ajautui kierteeseen, jossa näki Kevinin aina negatiivisessa valossa. Tokihan Kevin sitten vuosien saatossa oppi, miten äidin kanssa ollaan suhteessa: ei ainakaan rakastamalla.
Melkoinen pyörremyrsky tämä kirja totisesti oli!
Pitääkin tulla katsomaan ja kommentoimaan! Todella monenlaisia lukutapoja tämä kirja tarjoaa.
VastaaPoistaSille joka sanoi että voiko lapsi syntyä piruna. sarjamurhaajat aloittavat ensin eläinten kidutuksella ja tappamisella... niin voi ihan hyvin olla. tosin kasvatushan myöskin siinä oikeassa elämässä pätee.
VastaaPoistaSamoilla linjoilla Anan kanssa, kyllä minuun upposi tämän kirjan vihjeet "synnynnäisestä pahuudesta", vaikka toki kasvuympäristöllä on merkitystä.
VastaaPoistaNäkisin kirjailijan halunneen hahmojensa kautta näyttää lapsen ja vanhemman suhteen erilaisia puolia, sitä hyvää ja pahaa jota ihmiset jatkuvasti toisilleen tekevät. Usein tiedostamattaan. Kaikki ovat kykeneviä hyviin ja pahoihin tekoihin, minä ainakin olen. Nähdäkseni Evan hahmo ei kykene kohtaamaan omaan pahuuttaan ja näin siirtää sen pojalleen, juuri kuten Katja yllä kirjoitti. Evahan kirjoittaa joissakin kohdissa, että poika on hänen peilikuvansa. Ja vasta aivan lopussa, kun Kevin "pehmenee", alkaa poika näyttää äitinsä silmissä enemmän isältään, Evan rakastetulta mieheltä.
VastaaPoistaCeliahan on myös selkeästi haavoittunut henkilö - Kevinin vastakohta päältä katsoen, mutta samalla lailla kärsivä olento. Kevin ja Celia ovat ikäänkuin saman janan kaksi ääripäätä - nämä hahmot yhdistämällä saataisiin ehkä yksi ehyt hahmo.
Shriverin taitavuus tosiaan näkyy siinä, että ihmiset ovat löytäneet kirjan henkilöhahmoista niin erilaisia puolia!
VastaaPoista