Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika

Kansi: WSOY.

Sain Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan Itsekkyyden aika kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Sanat ja käsitteet, joilla asioista puhutaan, muokkaavat kulttuuria enemmän kuin ajatellaan. Jos jokin asia kerrotaan voimaantumisena, se on kehotus toimia niin. Jos sama asia kerrotaan röyhkeytenä tai välinpitämättömyytenä, se luo kyseiselle toiminnalle stigman.

Joskus törmää kirjoihin, jotka tuntuvat selittävän koko maailman ymmärrettävästi ja valaisevasti. Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen alkuvuodesta ilmestynyt Itsekkyyden aika vaikuttaa olevan tällainen kirja. Se on löytänyt lukijoita todella paljon, siitä on otettu muutamassa kuukaudessa useita painoksia. Luin kirjan ahmien ja nyökytellen, sivuja koirankorville taittaen. Kirjasta kannattaa lukea myös vaikkapa Hesarin arvio, Seuran arvio ja ja Luetut.netin arvio.

Kun luin pari vuotta sitten Juha Itkosen kirjan Teorianiperheestä, kuvasin lyhyesti kahta keskenään ristiriitaista vaatimusta, joiden keskellä ruuhkavuosiäitinä elän. Minulta tunnutaan odottavan sekä sitä, että olen menestyvä yksilö, joka yksilöllisesti kehittää itseään koko ajan paremmaksi ja sitä, että olen intensiivivanhemmuuteen panostava äiti, joka jalostaa jälkikasvuaan yksilöllisiksi menestyjiksi. Totesin, että kumpaankaan odotukseen en pysty vastaamaan, en ainakaan sellaisella tavalla, että sillä pääsisi keräämään kehuja.

Näihin pohdintoihin Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa mahtavia näkökulmia. Hän lataa kirjaan pitkän tutkimuskokemuksensa ja laajan osaamisensa koko painoarvollaan. Lopputuloksena lukija havahtuu. Ehkä vika ei olekaan minussa, vaan kyseessä on iso kulttuurin muutos, joka näkyy kaikille elämänalueilla. Ja että äärimmilleen viety yksilöllisyys ei olekaan ihmiselle hyväksi, koska yhteisöllisyys on monesti ihmiselle parempi asia. Yhteisöllisyys taas vaatisi vähemmän itsekkyyttä ja enemmän muiden hyväksi toimimista. Valitettavasti tällaiset asiat ovat poissa muodista, mutta ehkä edelläkävijät ryhtyvät näihin panostamaan?

Keltikangas-Järvinen erittelee, miten työelämän muutokset, sosiaalisen median algoritmit, lastenkasvatusihanteet, teknologiauskovaisuus, temperamenttien arvottaminen ja jopa kehityspsykologian ilmiöt ovat johtaneet eräänlaisten ”narsististen taaperoaikuisten” syntyyn. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa, jopa maailmanpolitiikasta löytyy helposti ihmisiä, jotka ajattelevat lähinnä omaa napaansa.

Kirjan lukeminen virkisti kuin kylmä vesi. En olekaan ainoa, jota kyllästyttää vaikkapa jatkuva maalailu ”omien unelmien tavoittelusta”. Välillä tavallinen perusarki ilman sen kummempaa unelmointia on ihan hyvä juttu. Kaikessa ei tarvitse myöskään kehittyä koko ajan paremmaksi. Saa olla ihan ok, jopa huono. Oman edun tavoittelusta luopuminen ja toisten hyväksi toimiminen voikin olla erittäin hyvä asia, vaikka se ei johtaisikaan juuri minun yksilölliseen menestymiseeni.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka ovat joskus ihmetelleet vaikkapa seuraavia asioita: tuntuuko sosiaalisen median sisältö näytelmältä, miksi talkoisiin, järjestötoimintaan tai yhdistykseen on vaikea löytää vapaaehtoisia, miksi pitäisi olla ”paras versio itsestään”, voiko mielipiteensä ilmaista suoraan vai pitääkö se kääriä pumpuliin, mitä tarkoittaa sitoutuminen vai onko se aivan vanhanaikaista, miksi kaikkia tuntuu ahdistavan koko ajan tai mitä tarkoittaa ”talentti”. 
 

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
Emilia Huvinen: Paskat geenit?