 |
| Kansi: Kosmos. |
Katri Ylisen tietokirja Saatanallinen paniikki herätti kiinnostukseni jo ennakkomainonnan kautta. Amman lukuhetken bloggaus kirjasta lisäsi houkuttelevuutta entisestään. Ja kun kirjastossa teos oli sijoitettu esittelyhyllyyn, nappasin sen mukaani.
1990-luku on nykyään trendikäs ajanjakso. Ysäriä on lähestytty kierrättämällä ysärimuotia ja -musiikkia ja käsittelemällä ajanjaksoa taiteen keinoin. Viime vuonna pääsin katsomaan Q-teatterin Uuteen nousuun -esitystä, jossa laman puhkeamista ja sen jälkiä käsiteltiin lasten ja nuorten kokemusten kautta. Latvialainen Doom 94 -romaani käsitteli Latvian 90-lukua, josta löysin yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Suomeen, vaikka yhteiskunnallisesti Suomi ja Latvia elivät varsin erilaisia vaiheita.
Luokittelen Ylisen teoksen narratiiviseksi tietokirjaksi, sillä osana teosta kulkevat Ylisen kuvailut omista elämänvaiheistaan. Kirjan lähtölaukauksena ovat Ylisen lapsuusmuistot. Hänen kotipaikkakunnallaan Nokialla surmattiin kunnallispoliitikko, eikä tappoa koskaan selvitetty. Huhuttiin, että kuoleman takana olivat saatananpalvojat.
Ylinen kerää tietoja arkistoista ja haastattelee uskontojen ja rikostutkinnan asiantuntijoita. Oliko saatananpalvontahuhuissa mitään perää vai oliko kyseessä jonkinlainen joukkohysteria?
Minulle kirja oli paikoin kiusaannuttavaa luettavaa, mutta hyvässä mielessä. Kirja on mainiosti kirjoitettu, se sisältää valtavan määrän kiinnostavaa tietoa ja se antaa ajattelemisen aihetta. Kiusaantunut tunne tulee siitä, että Ylistä vanhempana muistan 1990-luvun hyvin, vaikka monet kirjassa mainituista aikalaisuutisista eivät mitään täsmällisiä muistijälkiä olekaan jättäneet. Mutta koska olen ollut ysärin seurakuntanuori, pani kirja minut pohtimaan, missä määrin kristilliset seurakunnat loivat itse saatananpalvontapaniikin, eli rakensivat itselleen vihollisen, jota vastaan pääsi julkisesti hyökkäämään. Nykyajan vastine tälle voisi olla perussuomalaisten tapa puhua maahanmuutosta.
Kirjan lähdeaineistosta ja haastatteluista käy hyvin ilmi, että kristittyjen tekemät kouluvierailut, joissa varoitettiin saatananpalvonnasta, olivat äärimmäisen tehokas keino levittää saatananpalvonta-aatetta sinnekin, missä sitä ei ennen tunnettu. Mutta ei saatananpalvonnan pelko Suomeen tyhjästä tullut: Ylinen käy läpi yhdysvaltalaisia kohutapauksia ja mediailmiöitä, joissa saatananpalvontapelkoa lietsottiin.
Ylinen pohtii myös sitä, missä määrin nopea ja raju 90-luvun lama oli taustatekijänä saatananpalvontauutisoinnissa. Kun ihmisiltä lähti elämästä pohja pois, oli hengellisyys yksi tapa hakea elämään uutta sisältöä. Ylinen kaivaa esiin myös Nokia Mission ja sen karismaattisen johtajan Markku Koiviston. Kirjassa kuvataan myös, miten joissakin seurakunnissa melko tavanomaisiakin asioita syytettiin saatanallisiksi: pohjoispohjanmaalainen roolipelaaja muistelee joutuneensa tiukkojen moitteiden kohteeksi harrastuksensa vuoksi ja uusimaalaisessa kunnassa on poltettu nuotiolla Harry Potterin kaltaista fantasiakirjallisuutta vielä 2000-luvun alussa.
1990-luvun loppupuolella elin opiskelijaelämää ja keskityin aivan muihin asioihin kuin kirkon ja sielunvihollisen henkivaltojen taisteluun. Juuri 90-luvun lopulla uutisiin nousivat rikokset, jotka veivät saatananpalvontapelot uusille kierroksille. Tällainen oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma. Kenties ällistyttävin uutinen oli Ylisen kuvaama vuoden 1998 Provinssirock, jonne suomalaisuskovaiset kokoontuivat sankoin joukoin vastustamaan Ozzy Osbournen Black Sabbath -yhtyeen keikkaa.
Kirjan jälkipuoliskolla Ylinen haastattelee ihan oikeita saatananpalvojia. He eivät suinkaan piileskele nokialaisissa lähiömetsissä, vaan monet ovat julkisuudessakin näkyviä hahmoja, esimerkiksi mukana kunnallispolitiikassa. Ja kyllä, joillekin vakaumuksellisille saatananpalvojille väkivallan hyväksyminen on osa heidän uskontoaan. Saatananpalvonnan nimissä tehdystä raa’asta väkivallasta Ylinen löytää lukuisia esimerkkejä niin Suomesta kuin maailmalta.
Eräs aihe oli tullut vastaan vähän aiemmin Jānis Joņevsin Doom 94:ssä, nimittäin ”norjalainen kirkonpolttohevi”. Ylinen kertoo Mayhem-yhtyeessä tapahtuneista surmatöistä, joista olin lukenut perusteellisen yhteenvedon Doom 94:n sivuilta vain muutamaa kuukautta aiemmin. Pitäisikö perehtyä norjalaiseen metallimusiikkiin enemmänkin, ihan yleissivistyksen nimissä? Ainakin Yle Areenassa olisi tarjolla sopiva dokumenttisarja, Helvetti soikoon - norjalaisen black metalin historia.
Lukemisen aikana Saatanallinen paniikki kasvoi jotenkin lähtöpistettään suuremmaksi ja merkittävämmäksi teokseksi. Suosittelen kirjaa niille, jotka uskaltavat tökkiä 1990-luvun kipupisteitä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti