sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Mick Wall: When Giants Walked the Earth

Kansi: St. Martin's Griffin.
But there was loot in it, and plenty of it if you only knew how, and you weren't gonna let it get away from you even if it meant growing what was left of your hair.

Luin viime vuoden aikana pari Pamela Des Barresin bändärimuistelmakirjaa ja niistä kävi selväksi, että suurin piirtein kaikki 1960- ja 1970-lukujen yhdysvaltalaisbändärit ehtivät jossakin vaiheessa sänkyyn Led Zeppelinin jäsenten kanssa. Erityisesti bändin näkyvimmät nokkamiehet, laulaja Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page tuntuivat kaatavan naisia kuin heinää. Des Barresin kirjat houkuttelivat minut tutustumaan Led Zeppeliniin enemmän: oliko bändistä laulattamaan muutakin kuin lakanoita?

Ja olihan niistä. Syksystä alkaen olen kuunnellut aika lailla Led Zeppelinin musiikkia, joka on parhaimmillaan todella hienoa. Päätin etsiä käsiini myös jonkin bändistä kertovan kirjan ja nettihaut vinkkasivat erityisesti kahta teosta: Stephen Davisin Jumalten vasara (alkuperäiskielellä Hammer of the Gods) ja Mick Wallin Led Zeppelin - Jättiläisten aika (alkuperäiskielellä When Giants Walked the Earth: a biography of Led Zeppelin) nousivat erityisesti esiin. Lopulta päädyin Wallin kirjaan, puhtaasti siitä syystä että se oli saatavilla e-kirjana, joten kirja oli ostettavissa saman tien. Lukulaitteeni kulkee minulla käsilaukussa "laukkukirjana", joten metromatkojen ja muiden kulkemisten aikana olen lueskellut Led Zeppelinin tarinaa.

Robert Plant ja Jimmy Page vuonna 1973.
Kuva: Heinrich Klaffs / Wikimedia Commons.

Wall on pitkän linjan rocktoimittaja, joka on kirjoittanut monia muitakin musiikkiaiheisia kirjoja. Bändielämäkerta eteni enimmäkseen sujuvasti: kronologista kerrontaa maustettiin kursivoiduilla minämuotoisilla "eläytymisjaksoilla" - Wall on hypännyt kohteidensa nahkoihin ja kertoo tarinaa heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi alun sitaatti rahan hankkimisesta on pantu bändin legendaarisen managerin Peter Grantin suuhun.

Joitakin häiritseviäkin piirteitä Wallin tyylissä oli. Hän on selvästi aika lailla polvillaan Pagen edessä ja fanittaa kitarasankaria estoitta. Lisäksi hän käyttää huomattavan paljon aikaa Pagen okkultismiharrastuksen setvimiseen ja välillä pohtii ilmeisen tosissaan, vaikuttiko okkultismi sekä bändin menestykseen että viimeisten vuosien vastoinkäymisiin. Lisäksi Wall sivuuttaa varsin pintapuolisesti kaksi minua erityisesti kiinnostanutta asiaa: tekijänoikeusrikkomukset ja naiskuviot.

Koska Des Barresin bändärikirjat johdattivat minut Led Zeppelinin pariin, luin kiinnostuneena niitä pätkiä, jossa kuvattiin bändin naissuhteita. Kovin syvälle Wall ei näihin kuitenkaan mene ja aihetta käsitellään jokseenkin pintapuolisesti, suorastaan kaksinaismoralistisesti. Kaikki neljä bändin jäsentä olivat naimisissa ja osalla oli lapsiakin ennen kuin menestys alkoi. Tämä ei estänyt ketään viettämästä kiertueella aikaa vieraiden naisten seurassa. Yhtäkään bändin jäsenen vaimoa ei siteerata kirjassa suoraan, vaan Wall maalailee melko idyllisen kuvan onnellisista perheenisistä kotonaan kiertueiden välissä. Luulisi nyt vaimoja ottaneen päähän, jos menestyksen hintana on miehen jatkuvan ja suorastaan holtittoman uskottomuuden sietäminen.

Myös tekijänoikeusrikkomukset Wall kuittaa yleensä "lainaamisena" tai "inspiroitumisena". Tästä aiheesta olisi ehdottomasti ollut paikallaan kaivaa taustoja näkyviin. Guardianin artikkelissa on tiiviisti kerrottu bändin omiin nimiinsä ottamista biiseistä. Ryhdyin pohtimaan erityisesti sitä, missä määrin tällainen valmiin musiikin käyttäminen oli ajan henkeä - 1960-lukua voinee pitää vielä jonkinlaisena murrosvaiheena suullisen ja tallennetun musiikkiperinteen välillä. Elävä musiikki kukoisti ja suullisen perinteen aikana laulut levisivät esittäjältä toiselle. Taltioidun musiikin aikana tekijöiden merkitseminen ja tekijänoikeuskorvauksien maksaminen nousi esiin aivan eri lailla. Olisi kiinnostavaa lukea tästä aiheesta asiallista tekstiä.

Muuten Led Zeppelinin tarina muistutti siitä, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yksityislentokoneita, pussikaupalla kokaiinia, hotellihuoneiden tuhoamista, huutavia kymmentuhatpäisiä yleisömassoja, tappeluja ja tietenkin seksiä. Jos sex & drugs & rock'n roll -tarinat kiinnostavat, tässä kirjassa sellaisia piisaa.

Myös ajankuvana kirja oli mielenkiintoinen. 1960-luvun loppupuolella Led Zeppelin oli uuden ajan edustaja: villimpi ja hurjempi kuin vaikkapa siihenastinen suursuosikki Beatles. 1970-luvun lopulla taas punk-aate jyräsi niin lujaa, että yhtäkkiä pitkätukkaiset, liehuvalahkeiset kitarasankarit ylipitkine sooloineen alkoivat näyttää auttamattoman vanhanaikaisilta. Musiikkilehdissä bändiä haukuttiin dinosaurukseksi ja sen jäseniä vanhoiksi pieruiksi. Viimeisiä keikkojaan varten 1970-luvun lopussa bändi jopa yritti päästä ajan henkeen mukaan leikkaamalla hiukset siisteiksi, lyhentämällä kappaleiden liveversioita ja pukeutumalla uuden aallon tyylin mukaisesti.

Kirjallisuutta Led Zeppelinistä kyllä riittäisi. Bändin pitkäaikainen kiertuemanageri Richard Cole julkaisi muistelmateoksen Stairway to Heaven jo 1990-luvulla ja kirja kuulemma pursuaa likaisia yksityiskohtia. Fiktion puolelta kiinnostava teos voisi olla Jason Buhrmesterin Black Dogs, jossa kerrotaan dekkarimuodossa vuoden 1973 hotelliryöstöstä, jossa Led Zeppeliniltä vietiin parisataatuhatta dollaria rahaa.

2 kommenttia:

  1. Sivujuonteena (koska itse en niin Led Zeppelinin musiikista perusta), 60-luku oli murrosvaihe eräänlaisen auteurismin nousemisesta populaarimusiikkiin, käsitykseen että ollakseen uskottava pitää tehdä kappaleet itse. Tätä ennen monenlaiset erilliset lauluntekijät kukoistivat, osa esitti myös itse mutta välttämätöntä se ei ollut (Leiber-Stoller, Carole King, Cole Porter, Noel Coward, Gershwinit jne jne ja kotimaisista vaikka Kärki-Helismaa)

    Sinänsähän krediittien omiin nimiin ottamisessa on ollut jo pitkiä perinteitä, tunnetuin esimerkki oli Carter Familyn A.P.Carter joka kierteli 20-30-luvun maaseudulla ja keräili juuri niitä suullisen perinteen kansanlauluja ja laittoi niitä tyynesti omiin nimiinsä. Toisaalta tätä on katsottu hieman läpi sormien kun kyseessä olivat kansanlaulut eivätkä varsinaiset tekijänoikeuksien rikkomiset...
    Mutta ainakin kantrissa Nashvillessa viimeistään 50-luvulla moni huomasi että varsinaisesti raha ei tullut esittämisestä vaan julkaisemisesta, laulujen tekemisestä, ja kyllä muussakin populaarimusiikissa siitä oltiin hyvin tietoisia ja monenlaisia erikoisia käytäntöjä syntyi laulukrediiteissä (kuten Colonel Tom Parkerin kuuluisa linjaus kun monet laulunkirjoittajat tarjosivat laulujaan Elvikselle, niitä otetaan jotka suostuvat että Elvikselle annetaan myös lauluntekokrediitti).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella mielenkiintoista! Kiitos!

      Poista