Tekeekö mielesi lukea jotain, mutta et ehdi? Vinkki: mene kirjastoon, lainaa paljon kirjoja, ja uusi niitä monta kertaa. Jossain vaiheessa viimeinen eräpäivä alkaa painaa päälle ja kirjat on pakko lukea nopeassa tahdissa, ettei tarvitse palauttaa niitä kirjastoon monen uusimiskerran jälkeen ilman että olisi edes lukenut niitä.
Sirpa Kähkösen
Lakanasiipien kohdalla kirjaston eräpäivä oli tehokas kannustin lukemiselle, mutta se ei suinkaan tarkoita että kirja olisi ollut pakkopullaa. Päin vastoin, nautin lukemisesta kovasti. Pidin vuosi sitten lukemastani
Jään ja tulen keväästä, mutta
Lakanasiivistä pidin todella paljon. Ja eikö ole älyttömän hieno kansi!
Kirja on Kuopio-sarjan neljäs osa. Se kertoo heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, jolloin neuvostokoneet pommittivat Kuopiota. Kirjassa seurataan Anna ja Hilda Tuomen työläisnaapuruston elämää ja muita ihmiskohtaloita, jotka Tuomen perheen ympärille kytkeytyvät. Uutena henkilöhahmona mukaan tulee kabareetanssijatar Mizzi Unruh pienen tyttärensä kanssa.
Pidän vuorokausiromaaneista, koska niissä on hyvä aikajänne, joka antaa tilaa paneutua hetkeen ja pieniin havaintoihin. Menneisyyteen ja tulevaisuuteen on mahdollista kurkottaa henkilöiden päänsisäisen elämän kautta.
Lakanasiivet alkaa heinäkuisen yön udusta, elää helteisten aamuhetkien läpi, seuraa pommitusten aiheuttamaa pelkoa, pommisuojiin juoksua ja kaupungilla tapahtuvaa tuhoa, lauhtuu hämärtyvään iltaan ja yöhön, jolloin etsitään melskeeseen kadonneita läheisiä ja selvitellään ajatuksia. Hieno kirja.
Vertasin jo viime kerralla Kähköstä Väinö Linnaan ja sama tunne vahvistui entisestään. Kuten Linnalla, myös Kähkösellä on taito luoda valokuvantarkkaa, uskottavaa historiallista realismia, näyttää yhteiskuntarakenteiden voimat yksilöiden kautta. Kähkönenkin on pienen ihmisen puolella. Säätyläistön kuvauksessa hän on jopa Linnaa taitavampi - rouva Lehtivaara, toimittaja Lehtivaara ja liikemies Mertanen ovat yhtä hengittäviä ja inhimillisiä hahmoja kuin punakapinan arpia iäti kantava Hilda Tuomi tai maan hiljaiseksi lapsesta saakka nöyryytetty Anna Tuomi. Koska Kähkönen kuvaa kotirintamaa, sopii tämä sotakirja luettavaksi myös kaikille niille, jotka eivät yleensä pidä sotakirjoista. Ja koska suurin osa aikuisista miehistä on rintamalla, on tässä kirjassa tilaa naisille, lapsille ja vanhuksille.
Näin Kähkönen kirjoittaa pienestä lapsesta, joka on jäänyt yksin kotiin pommitusten alkaessa:
"Tuuli suhahti kerran savupiipussa ja sitten alkoi kuulua se paha ja vihainen ääni, se uuninpeltinen huuto, joka herätti öisin ja jonka takia peitto otettiin mukaan ja juostiin. Lapsi nousi keittiön lattialta ja uunien huutoa kuunnellen kiirehti yli lattian kamarin ovelle. Hän nousi varpailleen ja tavoitti sormenpäihinsä ovenkahvan ja ovi aukeni hänen päälleen suurena ja puisena ja hän kamppaili ankarasti eikä kaatunut vaan tepsutti taaksepäin, ja ovi avautui naristen ja hän nosti jalkaansa, joka oli painava, mutta nousi se vain yli kynnyksen, ja hän pääsi kamariin ja veti peiton sängystä, pienen lammaskuvioisen peittonsa ja lähti juoksemaan.
Kamarin lattia oli kurtussa ja hän kompastui siihen ja meni pitkin pituuttaan raitojen päälle - sininen on isän työpaita, keltainen on kesämekko, ruskea on Arvin vanahoista housuista, luetteli äidin ääni, ja uunit huusivat siihen päälle: uuuu uuuuuu uuuuu."
Näytteestä toivon mukaan huomaa senkin, että Kähkönen kirjoittaa todella hienoa kieltä. Lukiessa mieleen tuli Riikka Pulkkisen
Totta, ja mietteeni siitä miksi Pulkkisen kohdalla kirja jäi minusta ontoksi, vaikka kieli hiottua olikin. Kuvasin Pulkkisen kirjoittavan asioista eikä tapahtumista.
Lakanasiivet ei onttouteen sorru, siinä on koko paketti kunnossa - oikeaa asiaa, uskottavia tapahtumia, hiottu, rikas, runsas, monivivahteinen ja taidokas kielenkäyttö ja runollisia metaforia silloin kun sellaisia kaivataan. Kuten viimeksikin, nytkin ihailin murteen maustamaa itäsuomalaista poljentoa. Kähkönen vapauttaa itäsuomalaisen kansanihmisen koomisuuden pakkopaidasta. Savon murteella haastavat henkilöhahmot saavat olla traagisia, mutta ennen kaikkea eläviä, todellisia ihmisiä. Murredialogin lisäksi murteen vaikutus näkyy muuallakin: kirjasta löytyy hanttuamista, konahtelua, värnötystä.
Mannerheimilla on pieni sivurooli tässäkin kirjassa. Merkillistä, miten Mannerheimista onkin tullut lähes myytillinen legenda, josta kirjoitetaan ja kerrotaan valtavan paljon. Ja koska
Matka yli ymmärryksen oli tuoreessa muistissa, kiinnitin huomiota pariin lyhyeen kohtaukseen, jossa nähdään henkiä tai koetaan muita yliluonnollisia asioita. Vaikka kerronta suurelta osin liikkuukin mainitsemassani fotorealismissa, laventaa Sirpa Kähkönen kirjailijan parhaalla taidolla tarinaa toisesta päästä unien hämärään maailmaan.
Henkilöhahmojen ihmissuhteet ja sisäinen maailma kiinnosti minua tässä kirjassa vähintään yhtä paljon kuin sota, mutta sodan kuvaamisen pohtiminen sai kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle. Suomessa talvi- ja jatkosodasta puhutaan nykyisessä julkisessa keskustelussa aika kiillotettuun, pyhitettyyn ja ihannoivaan tapaan. Jossain on nyt sokea piste. Vaikka Suomessa sota on tällä hetkellä historiaa, on se monessa muussa paikassa arkipäivää juuri tänään. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas löytääkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka koettavat selviytyä arkipäivästä toiseen pommitusten, ruokapulan ja pelon keskellä. Entä miksi julkisessa keskustelussa somaleista puhutaan sosiaalipummeina eikä evakkoina? Miksi romanikerjäläisiä pidetään laiskoina loisina eikä ihailla heidän pulasta selviytymisen taitojaan?
Lakanasiivet on niitä kirjoja, joka taas kerran muistutti minua siitä, miten vähän aikaa on siitä että Suomikin oli kehitysmaan tasolla.
Toisen maailmansodan mullistavasta muutosvoimasta ovat kirjoittaneet Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Sarah Waters ja moni muu. Samaa ennakoimatonta ja arvaamatonta muutosta Kähkönenkin kuvaa. Anna ja Hilda joutuvat pohtimaan omia näkemyksiään, ottamaan vastaan kirpeitäkin uusia ajatuksia. Minulle kaikkein läheisin oli tälläkin kertaa Juho Tiihonen, sotakasvatiksi rouva Lehtivaaran luo päätynyt puoliorpo, joka salaa haaveilee oppikoulusta, mutta toisaalta kokee voimakasta häpeää ja pelkoa siitä, ettei olekaan tarpeeksi hieno säätyläiskotiin. Täytyy lukea seuraavaksi sarjan viides osa
Neidonkenkä ja sitten palata lukemaan ensimmäinen ja toinen osa,
Mustat morsiamet ja
Rautayöt. Näistä kirjoista ovat kirjoittaneet
Morre ja
Kuutar. Olen siinä käsityksessä että sarja ei suinkaan ole loppunut, mutta Kähkösen uusin kirja on tietokirja
Vihan ja rakkauden liekit, joka tosin varmaan kannattaisi lukea tämän sarjan rinnalla, yhteistä kosketuspintaa löytyy paljon.
Lakanasiipiin sopivaa musiikkia on ilmestymässä toukokuussa. Viulisti Pekka Kuusisto ja PMMP:n Paula Vesala julkaisevat toukokuussa
Kiestinki-nimisen levyn.
Levy-yhtiön kotisivuilla levyä kuvataan näin: "Kappaleet kertovat sodan varjoista naisen elämässä, rakkaudesta taistelun keskellä, vanhenemisesta, vaikenemisesta, myös mummon kuolemasta lapsenlapsen silmin." Täytyy tutustua.
Kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, ensinnäkin siksi että oli vähän kiireinen viikko ja lukeminen oli hieman pätkittäistä. Tämä kirja ansaitsee intensiivisen uppoutunutta lukemista. Toinen syy on kirja itse, se oli niin rikas että siitä varmasti saa seuraavalla kerralla taas uusia asioita irti.
