Barbara Cartland: Kreivin uusi onni

Anoppilan kirjahyllystä löytyi mainio kirja: Barbara Cartlandin Kreivin uusi onni. Kirjan alkuperäisnimi on The Complacent Wife, se on ilmestynyt vuonna 1972, suomennos on julkaistu vuonna 1980. Kovakantinen kirja nostalgisine kansipapereineen on säilynyt loistokuntoisena!

Romantiikan kuningattaren kirjat lienevät tuttuja useimmille naisille - onhan niitä nettilähteiden mukaan myyty yli miljardi kappaletta. Minulle tämä kirja taisi olla vasta toinen lukemani Cartland, vaikka toki esimerkiksi kauppojen harlekiinihyllyissä kirjailijan nimi on usein näkynyt. Olen joskus kauan sitten ostanut muistaakseni lentokentältä yhden Cartlandin, mutta pidin sitä kehnona roskana. Olisinko ollut jotenkin ylikriittisessä mielentilassa, vai onko todennäköisempi selitys että kirjailijan tuotantoon mahtuu laadunvaihteluja - hän kirjoitti 723 kirjaa.

Kreivin uusi onni olikin paljon positiivisempi lukukokemus kuin aiempi kokeiluni. Tyylipuhdasta hömppää, jossa riitti sopivasti jännitettä pitämään mielenkiintoa yllä. Heti ensimmäisessä luvussa tehdään selväksi, mitä on luvassa:

"Kreivi oli aina ollut sitä mieltä, että vaaleat naiset näyttivät parhaimmilta safiireissa ja turkooseissa. Äkkiä hänen mieleensä nousi muistikuva äidistä tulemassa hänen makuuhuoneeseensa, kun hän oli pieni poika, päässään turkoositiara ja kaulassaan turkoosikoru, jotka olivat saaneet hänen ihonsa näyttämään häikäisevän valkoiselta ja hiukset elävältä kullalta.

Oli merkillistä ettei hän ollut koskaan välittänyt vaaleista naisista lemmensuhteissaan. Georgette Sibleyssä, jolla oli korpinmustat hiukset ja magnolianvärinen hipiä, oli kauneutta joka herätti hänen halunsa heti kun hän vain näki tämän. Lady Sibley oli parhaimmillaan rubiinein koristautuneena.

Timantit kimaltaisivat kuin tähdet noissa kypsän kultaisissa punaiseen vivahtavissa hiuksissa, jotka kehystivät vallattomina Karinan pientä päätä. Kreivillä oli tunne, että alas laskettuina ne olisivat varmasti hyvin pitkät."

Kuva Free Classic Images -sivulta.

Vaikka useimmille Cartlandin lukijoille nämä timantit, turkoosit, brokadit, batistit ja palatsimaiset kartanot ovat yhtä kaukaisia kuin kuu, kirjailijalle itselleen ne lienevät olleen ainakin jossain määrin totta, joko itse koettuna tai Britannian suihkuseurapiireissä luksuselämää nähneenä. 98-vuotiaaksi elänyt Cartland oli näkyvä julkisuuden henkilö, josta tuli myös prinsessa Dianan isoäitipuoli. Cartlandin monipuolisesta elämästä kannattaa lukea Wikipediasta.

Jalokivien, hiusten värin ja silmien värin intensiivisten kuvausten ohella kirja kuvaa kauniin Karinan ja kokeneen Droxfordin kreivin avioliittoa. Hömpän peruskaavahan on huipentaa kirja hääkellojen kuminaan, mutta tässä kirjassa käytetään yleistä alikaavaa, jossa pääpari naitetaan heti toisilleen järkiperustein ja velvollisuuden vuoksi, ja sitten seurataan kuinka oikeat tunteet heräävät vastoinkäymisten ja väärinymmärrysten hidastaessa asiaa. Selväksi tulee, että neitsyeet ovat hyviä ja seksuaalisesti aktiiviset naiset pahoja. Luonnollisesti Karina ei joudu neitsyydestään luopumaan edes hääyönä, koska kreivi Altonin irstaat aikeet kauhistuttavat häntä. Vasta viimeisellä sivulla kreivi kantaa rakkauden ja intohimon liekeissä kärvistelevän vaimonsa kohti yhteistä sänkyä. Ja ilman muuta Karinan tielle on tätä ennen osunut miehiä, jotka rakastuvat häneen ensi silmäyksellä tai himoitsevat häntä niin, että ovat valmiita mihin tahansa saadakseen Karinan omakseen.

Kirja sijoittuu 1830-luvulle, ja onkin mielenkiintoista verrata kirjan tyylilajia 2000-luvun chick litiin. Kirjan neitsyysolettama voi tuntua moralistiselta, mutta kirjaan mahtuu sivuhenkilöiksi naimisissa olevia naisia, jotka hurvittelevat estottomasti lemmensuhteissaan. Nykyhömpässä sinkku on seksuaalisesti aktiivinen, mutta parisuhteessa siveysvaatimukset ovat ehdottomia: pienikin merkki kumppanin uskottomuudesta uhkaa romuttaa koko suhteen. Tässä vanhemmassa hömpässä neitsyys on siveän neidon tärkein aarre, mutta kun avioliitto on solmittu, seurapiirit sallivat vapaamielisesti kaikenlaiset puolisalaiset lemmensuhteet, kunhan niissäkin noudatetaan tietynlaista etikettiä.

Vaikka uskottavuus ei ole se termi, joka tällaisiin kirjoihin liitetään, niin väitän silti että kyllä Cartland tässä kirjassa kuvaa englantilaista ylhäisöä ulkoisten puitteiden osalta ainakin samalla lailla uskottavasti kuin BBC:n draamasarjoissa. Ascotin laukkakilpailuja kuvataan kiinnostavasti, samoin sääty-yhteiskunnan tiukat rajat näkyvät ylhäältäpäin: palvelijat ovat olemassa vain täyttääkseen isäntäväen toiveet, muuten he ovat käytännössä näkymättömiä eikä heillä ole henkilökohtaisia ominaisuuksia tai elämää. Olisikin joskus kiva lukea jotain sellaista historiallista viihdettä, jossa näkökulma olisi palvelusväellä.

Kirjan kansiliepeissä mainostetaan kahta muuta kirjaa: Jacqueline Briskinin Paloverdeä ja Howard Fastin Uutta sukupolvea. Briskinin nimi kuulostaa tutulta, mutta Howard Fastiin en muista törmänneeni. Vanhoissa kirjoissa tällaiset mielenkiintoiset sivuseikat ovat kiinnostavia. Aikansa hittikirjailijoita Briskin ja Fast ovat varmaan olleet.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Sunneva jaarlintytär
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
Virginia Andrews: Pimeyden kukat