Sirpa Kähkösen Lakanasiipien kohdalla kirjaston eräpäivä oli tehokas kannustin lukemiselle, mutta se ei suinkaan tarkoita että kirja olisi ollut pakkopullaa. Päin vastoin, nautin lukemisesta kovasti. Pidin vuosi sitten lukemastani Jään ja tulen keväästä, mutta Lakanasiivistä pidin todella paljon. Ja eikö ole älyttömän hieno kansi!
Kirja on Kuopio-sarjan neljäs osa. Se kertoo heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, jolloin neuvostokoneet pommittivat Kuopiota. Kirjassa seurataan Anna ja Hilda Tuomen työläisnaapuruston elämää ja muita ihmiskohtaloita, jotka Tuomen perheen ympärille kytkeytyvät. Uutena henkilöhahmona mukaan tulee kabareetanssijatar Mizzi Unruh pienen tyttärensä kanssa.
Pidän vuorokausiromaaneista, koska niissä on hyvä aikajänne, joka antaa tilaa paneutua hetkeen ja pieniin havaintoihin. Menneisyyteen ja tulevaisuuteen on mahdollista kurkottaa henkilöiden päänsisäisen elämän kautta. Lakanasiivet alkaa heinäkuisen yön udusta, elää helteisten aamuhetkien läpi, seuraa pommitusten aiheuttamaa pelkoa, pommisuojiin juoksua ja kaupungilla tapahtuvaa tuhoa, lauhtuu hämärtyvään iltaan ja yöhön, jolloin etsitään melskeeseen kadonneita läheisiä ja selvitellään ajatuksia. Hieno kirja.
Vertasin jo viime kerralla Kähköstä Väinö Linnaan ja sama tunne vahvistui entisestään. Kuten Linnalla, myös Kähkösellä on taito luoda valokuvantarkkaa, uskottavaa historiallista realismia, näyttää yhteiskuntarakenteiden voimat yksilöiden kautta. Kähkönenkin on pienen ihmisen puolella. Säätyläistön kuvauksessa hän on jopa Linnaa taitavampi - rouva Lehtivaara, toimittaja Lehtivaara ja liikemies Mertanen ovat yhtä hengittäviä ja inhimillisiä hahmoja kuin punakapinan arpia iäti kantava Hilda Tuomi tai maan hiljaiseksi lapsesta saakka nöyryytetty Anna Tuomi. Koska Kähkönen kuvaa kotirintamaa, sopii tämä sotakirja luettavaksi myös kaikille niille, jotka eivät yleensä pidä sotakirjoista. Ja koska suurin osa aikuisista miehistä on rintamalla, on tässä kirjassa tilaa naisille, lapsille ja vanhuksille.
Näin Kähkönen kirjoittaa pienestä lapsesta, joka on jäänyt yksin kotiin pommitusten alkaessa:
"Tuuli suhahti kerran savupiipussa ja sitten alkoi kuulua se paha ja vihainen ääni, se uuninpeltinen huuto, joka herätti öisin ja jonka takia peitto otettiin mukaan ja juostiin. Lapsi nousi keittiön lattialta ja uunien huutoa kuunnellen kiirehti yli lattian kamarin ovelle. Hän nousi varpailleen ja tavoitti sormenpäihinsä ovenkahvan ja ovi aukeni hänen päälleen suurena ja puisena ja hän kamppaili ankarasti eikä kaatunut vaan tepsutti taaksepäin, ja ovi avautui naristen ja hän nosti jalkaansa, joka oli painava, mutta nousi se vain yli kynnyksen, ja hän pääsi kamariin ja veti peiton sängystä, pienen lammaskuvioisen peittonsa ja lähti juoksemaan.
Kamarin lattia oli kurtussa ja hän kompastui siihen ja meni pitkin pituuttaan raitojen päälle - sininen on isän työpaita, keltainen on kesämekko, ruskea on Arvin vanahoista housuista, luetteli äidin ääni, ja uunit huusivat siihen päälle: uuuu uuuuuu uuuuu."
Näytteestä toivon mukaan huomaa senkin, että Kähkönen kirjoittaa todella hienoa kieltä. Lukiessa mieleen tuli Riikka Pulkkisen Totta, ja mietteeni siitä miksi Pulkkisen kohdalla kirja jäi minusta ontoksi, vaikka kieli hiottua olikin. Kuvasin Pulkkisen kirjoittavan asioista eikä tapahtumista. Lakanasiivet ei onttouteen sorru, siinä on koko paketti kunnossa - oikeaa asiaa, uskottavia tapahtumia, hiottu, rikas, runsas, monivivahteinen ja taidokas kielenkäyttö ja runollisia metaforia silloin kun sellaisia kaivataan. Kuten viimeksikin, nytkin ihailin murteen maustamaa itäsuomalaista poljentoa. Kähkönen vapauttaa itäsuomalaisen kansanihmisen koomisuuden pakkopaidasta. Savon murteella haastavat henkilöhahmot saavat olla traagisia, mutta ennen kaikkea eläviä, todellisia ihmisiä. Murredialogin lisäksi murteen vaikutus näkyy muuallakin: kirjasta löytyy hanttuamista, konahtelua, värnötystä.
Mannerheimilla on pieni sivurooli tässäkin kirjassa. Merkillistä, miten Mannerheimista onkin tullut lähes myytillinen legenda, josta kirjoitetaan ja kerrotaan valtavan paljon. Ja koska Matka yli ymmärryksen oli tuoreessa muistissa, kiinnitin huomiota pariin lyhyeen kohtaukseen, jossa nähdään henkiä tai koetaan muita yliluonnollisia asioita. Vaikka kerronta suurelta osin liikkuukin mainitsemassani fotorealismissa, laventaa Sirpa Kähkönen kirjailijan parhaalla taidolla tarinaa toisesta päästä unien hämärään maailmaan.
Henkilöhahmojen ihmissuhteet ja sisäinen maailma kiinnosti minua tässä kirjassa vähintään yhtä paljon kuin sota, mutta sodan kuvaamisen pohtiminen sai kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle. Suomessa talvi- ja jatkosodasta puhutaan nykyisessä julkisessa keskustelussa aika kiillotettuun, pyhitettyyn ja ihannoivaan tapaan. Jossain on nyt sokea piste. Vaikka Suomessa sota on tällä hetkellä historiaa, on se monessa muussa paikassa arkipäivää juuri tänään. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas löytääkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka koettavat selviytyä arkipäivästä toiseen pommitusten, ruokapulan ja pelon keskellä. Entä miksi julkisessa keskustelussa somaleista puhutaan sosiaalipummeina eikä evakkoina? Miksi romanikerjäläisiä pidetään laiskoina loisina eikä ihailla heidän pulasta selviytymisen taitojaan? Lakanasiivet on niitä kirjoja, joka taas kerran muistutti minua siitä, miten vähän aikaa on siitä että Suomikin oli kehitysmaan tasolla.
Toisen maailmansodan mullistavasta muutosvoimasta ovat kirjoittaneet Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Sarah Waters ja moni muu. Samaa ennakoimatonta ja arvaamatonta muutosta Kähkönenkin kuvaa. Anna ja Hilda joutuvat pohtimaan omia näkemyksiään, ottamaan vastaan kirpeitäkin uusia ajatuksia. Minulle kaikkein läheisin oli tälläkin kertaa Juho Tiihonen, sotakasvatiksi rouva Lehtivaaran luo päätynyt puoliorpo, joka salaa haaveilee oppikoulusta, mutta toisaalta kokee voimakasta häpeää ja pelkoa siitä, ettei olekaan tarpeeksi hieno säätyläiskotiin. Täytyy lukea seuraavaksi sarjan viides osa Neidonkenkä ja sitten palata lukemaan ensimmäinen ja toinen osa, Mustat morsiamet ja Rautayöt. Näistä kirjoista ovat kirjoittaneet Morre ja Kuutar. Olen siinä käsityksessä että sarja ei suinkaan ole loppunut, mutta Kähkösen uusin kirja on tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, joka tosin varmaan kannattaisi lukea tämän sarjan rinnalla, yhteistä kosketuspintaa löytyy paljon.
Lakanasiipiin sopivaa musiikkia on ilmestymässä toukokuussa. Viulisti Pekka Kuusisto ja PMMP:n Paula Vesala julkaisevat toukokuussa Kiestinki-nimisen levyn. Levy-yhtiön kotisivuilla levyä kuvataan näin: "Kappaleet kertovat sodan varjoista naisen elämässä, rakkaudesta taistelun keskellä, vanhenemisesta, vaikenemisesta, myös mummon kuolemasta lapsenlapsen silmin." Täytyy tutustua.
Kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, ensinnäkin siksi että oli vähän kiireinen viikko ja lukeminen oli hieman pätkittäistä. Tämä kirja ansaitsee intensiivisen uppoutunutta lukemista. Toinen syy on kirja itse, se oli niin rikas että siitä varmasti saa seuraavalla kerralla taas uusia asioita irti.
Kiitos jälleen kerran loistavasta analyysista! Sirpa Kähkönen on kirjailijaidoleitani, jota en jaksa lakata hehkuttamasta. Harmittaa, että Kähkönenkin tuntuu kaikista upeista kirjoistaan huolimatta olevan jonkinlaisessa marginaalissa. Enemmän hän minusta ansaitsisi julkista huomiota ja kiitosta tuotantonsa takia. Ei hän onneksi kokonaan ole pimennossa, mutta ansaitsisi todellakin paikan Linnan ja esimerkiksi Joenpellon rinnalla.
VastaaPoistaOlen lukenut huolella koko Kuopio-sarjan, ja tiedän, että et todellakaan tule pettymään Neidonkenkään. Kähkönen vielä kaiken lisäksi jatkuvasti kehittyy kirjailijana! Lakanasiipien kannen oivallisen kannen hoksasin vasta kirjan jo luettuani. Hienovaraisesti toteuttu oivallus!
Mitä kirjoitit suomalaisesta suhtautumisesta sotaan allekirjoitan täysin. Meillä muutenkin on melkoinen menneisyyden taakka puhumatta ja tutkimatta auki vuoden 1918 tapahtumista alkaen.
Ei Kähkönen minun mielestäni marginaalissa ole, kyllä hän on tuntunut saavan aika näkyvästi huomiota osakseen. Tämän kirjan kansiliepeessä siteerataan Etelä-Saimaan arviota: "Sirpa Kähkönen kuuluu suomalaisen kirjallisuuden ykköskaartiin, siihen jonka joukosta valitaan palkittavat ja ylistettävät."
VastaaPoistaMutta ehkä se sellainen suuri massa, jonka lukemiset painottuvat ruotsalaisiin dekkareihin, ei Kähköstä yhtä hyvin tunne kuin jotain Stieg Larssonia. (Edelleen, ei minulla mitään ruotsalaisia dekkareita vastaan ole, en vain itse ole ollut siinä buumissa kovin hyvin mukana.)
Olen onnistunut jotenkin ihmeellisen epäonnisesti ohittamaan koko Sirpa Kähkösen. Kirjoituksesi perusteellä tähän tilanteeseen tulee välittömästi jo ensi maanantaina muutos, joten kiitokset vinkistä.
VastaaPoistaKiva kuulla Tirlittan! Mä taas tajusin vasta sun blogisi linkkilistasta, että herraisä, nythän on Minna Canthin päivä. Tämähän osui todella sopivasti, myös Minna Canthin patsaalla on pieni sivurooli tässä kirjassa. ;)
VastaaPoistaOlipa hyvä kirjoitus! Huomiosi asennoitumisen eroista on pelottavan tosi...
VastaaPoistaMuistan jo aiemmin lukeneeni sen edellisen Kähkösen kirjaa käsitelleen juttusi, ja ajatelleeni että tämäkin kuulostaa hyvältä. En nyt laita lukulistalle kun mulla on vielä Alasalmi ja Ravilo kesken... mutta aikanaan varmaan palaan tähän. Minustakin sääty-yhteiskunnan ja toisen maailmansodan kuvaukset ovat koukuttavia ja herättävät usein ajatuksia nykyisestä maailmanmenosta!
Joo, myös juuri tuohon sääty- tai luokkakysymykseen saa tästä kirjasta hyviä ajatuksia. Nykyäänhän kuulee usein väittelyä siitä, onko Suomi luokkayhteiskunta. Jos ajattelee ettei Suomessa ole luokkia, niin tällaiset kirjat muistuttavat hyvin, että kyllä ne rajat vielä jonkin aikaa sitten olivat selviä, ja voi pohtia, mitkä asiat näkyvät nykypäivässäkin.
VastaaPoistaKiitos linkityksestä! :) Minulla on tällä hetkellä lainassa Rautayöt, en ole edes päässyt aloittamaan kirjan lukemista vielä. Näyttää vahvasti siltä, että joudun uusimaan sen. Eli tuttua on minullekin tuo kirjojen uusiminen moneen kertaan ja sitten niiden lukeminen viime tipassa. Eikä se tosiaan aina johdu siitä, että kirjassa olisi jotain vikaa. Itselläni ainakin on paha tapa haalia luettavaa kirjastosta kassikaupalla eikä aika sitten riitä millään.
VastaaPoistaJoo, mulla on joskus ollut huono omatunto noista kirjaston pinoista, mutta olen tajunnut että yleensä niistä kuitenkin tulee suurin osa luettua, joten hyvin voi lainata lisääkin. Olen myös vuosia käyttänyt sähköpostimuistutusta, jolloin kirjastosta tulee muistutus vähän ennen eräpäivää, en ole joutunut maksamaan kirjastoon sakkoja ikuisuuksiin.
VastaaPoistaOlen vaikka kuinka monta kertaa aikonut lukea jotain Kähköseltä, mutta aina se on jäänyt tuonnemmaksi.
VastaaPoistaHyvä juttu, että lukupiirin toukokuun kirjaksi valikoitui Vihan ja rakkauden liekit. Se saa toimia esipuheena joka johdattaa näiden muiden lukemiseen.
Niin ja tosta kirjaston eräpäivän lähestymisestä voisin tietysti sanoa paljonkin kaikkea noloa ja omakohtaista, mutta enpäs sano!
VastaaPoistaHeh! :D Ja kivaa, voikin odottaa blogiraporttiasi tuosta kirjasta...
VastaaPoistaLuin tämän pari vuotta sitten, muita Kähkösiä en ole lukenutkaan, vaikka pitäisi. Minulla ehkä kiinnostavimman elementin toi sijoittuminen Kuopioon, kun sen katuja itsekin viikottain tallaan. Ehkä jäin junnaamaan liikaa tuttuun ympäristöön, koska minulla ei ole hirveästi muistikuvia kirjasta (voi, kun välillä toivoisin, että olisin kirjoittanut blogia paaaljon pidempään). Sellaisen pysähtyneen ja vähän painostavan tunnelman muistan, mutta en muista varmasti pidinkö siitä vai en!!
VastaaPoistaHei Salla
VastaaPoistaVaikka suosittelitkin kirjastosta lainaamaan, mikä on erittäin hyvä asia, niin minä hankin nyt tänään tämän Kuopio-sarjan omakseni. Koko sarja on saatavilla pokkareina ja sain ne vielä tarjouksesta. Olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa ja nyt voin rauhassa lukea loputkin osat. Minä olen uusintojen mestari, kun viisi kertaa on tullut täyteen niin lainaan uudestaan ja sitten taas uusimaan. Joskus kirjat ovat minulla vuosia lähinnä tietokirjat tai tutkimuskirjallisuus, mutta kirjan kierrättämisen kannalta se ei ole aina hyvä asia. On ihanaa uusia yliopistokirjastoissa lainansa, kun lukee että uusintamiskertoja jäljellä about sata. Meninpä hieman sivuraiteelle, mutta pidän todella paljon näistä Kähkösen kirjoista ja postauksesi taas muistutti, että haluan lukea ne kaikki!
Minäkin pidin Lakanasiivistä, tosin muuta en ole kirjailijalta lukenutkaan.
VastaaPoistaTäälläkin on kirjastopinoja. Meillä kirjasto on vain kolmena päivänä viikossa auki ja sellaisina ajankohtina, että vierailut pitäisi kai laittaa almanakkaan. Jotenkin lainaaminen onnistuu helposti, mutta palautus takkuaa pahemman kerran. Onneksi uusiminen hoituu netissä.
Minä olen lukenut sarjan ensimmäisen, Mustat morsiametko se oli, ja pidin kovasti. Aion siis jatkaa jossakin vaiheessa, ja olen samaa mieltä, että vertaus Väinö Linnaan ei ole mitenkään aiheeton tai asiaton.
VastaaPoistaKähkönen vertautuu arvostuksessa ja näkyvyydessä ehkä suursuosikkiini Eeva Tikkaan, jota kyllä arvostetaan kovasti ammattipiireissä, mutta jota "kukaan" ei ole lukenut tai oikein edes tiedä.
Eräänlaisella marginaalilla tarkoitinkin juuri tuota mitä Karoliinakin yllä sanoo. Kritiikkejä julkaistaan, lehdissä kirjoitellaan ja ns. ammattipiirit arvostavat, onhan takana jo Finlandia-ehdokkuus ja taitaa joitakin palkintojakin olla plakkarissa. Mutta suuri lukeva yleisö ei oikein tunne, tässäkin kommenttilistassa aika moni tunnustaa, että lukematta vielä on. Omassa lähipiirissäni on koko joukko laajasti lukevia, jotka oikeasti lukevat Stieg Larssonien lisäksi monenlaista. Silti olen saanut suu vaahdossa puhua Kähkösen kirjoista jo vuosia, kun kukaan ei ole kuullutkaan... Jos olen jonkun saanut kirjaan tarttumaan, on hän kyllä sitten jatkanut useimmiten ilosanoman levittämistä eteenpäin. Mikäköhän siinä oikein on?
VastaaPoistaAmma: Kuulostaa siltä, että kannattaa lukea tämä uusiksi tai sitten jokin toinen sarjan kirja!
VastaaPoistaMinusta ympäristön tuttuus ei ole koskaan haitta vaan plussaa, ja varsinkin jos kirja sijoittuu muualle kuin nykyaikaan, tulee jännittäviä uusia asioita koko ajan vastaan. Harmi että Kainuuseen sijoittuvia romaaneja ei kauheasti ole tullut vastaan... onneksi on Veikko Huovisen kirjat, vaikka niissäkin kainuulaismiljöö on usein hieman sivuseikka, huomion keskittyessä johonkin muuhun asiaan.
Pysähtyneisyys ja painostavuus eivät tosin ole niitä asioita joilla minä tätä luonnehtisin, tuo vuorokauden mittainen aikajänne antaa kirjalle hyvästi etenevän rytmin. Sodan painostavuus kyllä tuntuu, mutta henkilöillä on niin paljon muutakin mielessään, että tunnelmat kyllä sinkoilevat vaikka minne.
Sara: Mullekin tuli tämän lukemisen jälkeen mieleen että tää voisi olla omistamisen arvoinen sarja. Tosin kerään sitten varmaan mieluummin kovakantisena, eli taitaapa mennä divariostoksiksi, jos vanhempia osia ei enää ole kirjakaupassa kovakantisena.
Joana: Niin tuttua!
Karoliina: Olen lukenut Eeva Tikalta jotain, muistaakseni jonkun novellikokoelman. Mieleen jäi sellainen vereslihalla olemisen tunnelma.
Kirsi: Voihan se noin olla! Mulle viime keväänä lukusysäykseen vaikutti se fiilis, että tää menee siihen "kaikki muut ovat lukeneet ja kehuneet, minunkin pitäisi" -kategoriaan. Ehkä minun tuttavapiirissäni sitten vain on ollut jokunen Kähkös-intoilija tai sitten lehtikritiikit ovat jääneet hyvin mieleen.