HelMet-lukuhaaste 2022 paketissa

Hurautin HelMet-lukuhaasteen loppuun joulunpyhinä. Alla linkit blogikirjoituksiin ja nopeat kommentit kirjoista, joista en blogannut. Osa olisi ehdottomasti ansainnut paneutuneen oman blogiarvionsa.

Kuva: joannapoe / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0)

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. Johanna Sinisalo: Salattuja voimia

Mainio kokoelma, jossa vaellusaiheiset novellit vuorottelevat vaellusohjeiden ja -muistojen kanssa. Kirja herätti minussa rehellistä kateutta: olisipa ihanaa tehdä upeita vaellusretkiä Sinisalon lailla ympäri maailmaa. No, tämän kirjan perusteella voisi alkaa tehdä haavelistaa retkistä.

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa. Kaari Utrio: Vanajan Joanna
 

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Curtis Sittenfeld: Eligible

 

Vetävä uudelleentulkinta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta - parasta viihdettä synkeisiin aikoihin. Lue kirjasta lisää Goodreads.com -sivustolta.

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana. Hanneriina Moisseinen: Kannas (Neuvostoliiton suurhyökkäys jatkosodassa vuonna 1944 ja karjalaisten evakkoon lähtö Karjalankannakselta)

 

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ruvettiin Karjalan menetystä muistelemaan Suomessakin enemmän. Tämä upea sarjakuva on vuodelta 2016. Lue lisää Hesarin arviosta.

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
 

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija. Joyce Carol Oates: Blondi
 

7. Kirja kertoo ystävyydestä. Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

 

Täsmäkirja haasteeseen, kirja löytyi omasta hyllystä. Olen lukenut tämän viimeksi aikoja sitten, mutta hyväntuulinen lapsuuskuvaus viihdytti edelleen. Virtanen on onnistunut tallentamaan kirjaan kokonaisen elämänmuodon 1960-luvulta. Lue lisää Sinisen linnan kirjastosta.

 
8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 
9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Brit Bennett: Mikä meidät erottaa 

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä. Anna-Maria Vilkuna: Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

 
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

 

Strömquistin hillittömät sarjakuvat ovat yhtä aikaa tiukkaa feminismiä, tietoista naivismia ja vielä tajunnanräjäyttävää historiankuvausta. Lue Hesarin kirjailijahaastattelu.

 

12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana. Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella

 

Olen luullut olevani kartalla kotimaisessa runoudessa - oli siis aika pudota jalustalta. Paneutuneesti toimitetussa kokoelmassa esitellään laaja kirjo 2000-luvun runoilijoita - suurimman osan tuotantoa en ollut ennen lukenut. Lue kirjasta Tuijatan blogista. 

 
13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla. Marcus Sedgwick: Miekkani laulaa

 

Yritin valita kirjastossa tuoretta nuortenfantasiaa. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys, jotenkin yksioikoinen, tylsä ja epäuskottava pläjäys.

 
14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää. Johannes Remy: Ukrainan historia

 

Minun pitäisi tietää Ukrainan kulttuurista ja historiasta paljon enemmän kuin oikeasti tiedän. Tämä perusteos antoi hyvän yleiskuvan Ukrainasta. Lue kirjasta lisää Erkki Tuomiojan kirjavinkeistä.

 
16. Kirjan luvuilla on nimet. Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja nukutuskello

 

Tykkäsin kovasti lapsena Onnelista ja Annelista, mutta vasta nyt perehdyin sarjan neljänteen kirjaan. Kuuntelimme tämän perheen kanssa äänikirjana - kirja on suorastaan ajankohtainen ottaessaan kantaa kaupunkikaavoitukseen.

 
17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Koska luin kirjan kaksi kertaa peräkkäin, sijoitin sen haasteeseenkin kahteen kohtaan.)

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja. Arto Paasilinna. Suloinen myrkynkeittäjä

 
19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa. Jennifer Weiner: The Summer Place

 
20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. P. Christin – J. Mézières: Aika aikaansa edellä

 

Valerianin ja Laurelinen seikkailujen päätösosa. Luin Valerian-sarjakuvia jo lapsena, joten pitihän tämäkin lukea.

 
21. Kirja liittyy lapsuuteesi. Astrid Lindgren. Peppi Pitkätossu

 

Äänikirjana kuunneltu. Loistava Elsa Saision luenta ja erinomainen äänityslaatu. Pepin ajaton anarkismi ilahduttaa aikuista. 

 
22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä. Ada Calhoun: Why We Can't Sleep

 

Luin tämän viime vuonna, mutta nyt toiseen kertaan - 1970-luvulla syntyneiden naisten kärsimykset nykyajan paineissa ovat vastustamaton aihe minulle. 

 
23. Pieni kirja. Veikko Huovinen: Lentsu

 

Sisällön puolesta kirja on painava, mutta luin tämän pienikokoisena pokkaripainoksena. Huovisen parhaita kirjoja.

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija. Susan Abulhawa: Jeninin aamut

 

Täsmävinkki lukuhaasteen Facebook-ryhmäläisiltä. Järisyttävä kirja, joka pani miettimään, miten erilaiselta Israelin lähihistoria näyttää palestiinalaisten silmiin, kuin täältä Pohjolan perukoilta evankelisluterilaisten silmälasien läpi katsottuna. Lue lisää Kaiken voi lukea! -blogista.

 
25. Kirjan nimessä on ilmansuunta. Suonna Kosonen – Kimmo Kirves: Itä on itä

 
26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin. Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja 

 

Johanna Vehkoo on ollut Suomen näkyvimpiä toimittajia disinformaatiota ja vihapuhetta peratessaan. Kirja on vuodelta 2019 ja se on muuttunut aina vain ajankohtaisemmaksi. Lue lisää Kulttuuri kukoistaa -blogista. 

27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Sandra Niemi: Vampira – Maila Nurmen tie Hollywoodiin

 

Sandra Niemi on Maila Nurmen veljentytär. Arvelen, että kirjan kirjoittamiseen on osallistunut myös haamukirjoittaja, tyyli on paikoin sen verran siloiteltua. Mielenkiintoinen tarina Hollywoodin marginaalista ja sisukas ja periaatteellinen Nurmi on kerta kaikkiaan kiehtova henkilö. Lue lisää Kulttuuri kukoistaa -blogista.

 
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen. Astrid Lindgren: Eemelin uudet metkut

 

Iki-ihana Inkeri Wallenius on äänikirjan lukijana. Tarinat uppoavat mainiosti myös nykylapsiin.

 
29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa. Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

 

Rakastin tätä tarinaa lapsena, erityisesti tv-sarja jäi mieleen. Aikuisena tarina kuulosti häkellyttävän toiminnantäyteisenä. Lukijana oli aina mahtava Lars Svedberg.

 
30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

 

Ranta kertoo tuttuun tapaan, itseään säästämättä, sarjakuvataiteilijan raskaasta elämästä humoristisella tavalla. Tosin ruuhkavuosia elävänä naisena en ehkä jaksa ihailla boheemitaiteilijuutta entiseen malliin. Lue lisää Tähtivaeltajan blogista.

 
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut 

 

Huikea Seela Sella lukee äänikirjan, mutta äänityslaatu on valitettavan vaatimaton. Tarina kuitenkin vetää hienosti vuodesta toiseen - ihana satu täynnä taikaa! Lue lisää Koko lailla kirjallisesti -blogista.

 

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka

 

Eeva Tenhusen klassikkodekkarit ovat paitsi hauskoja ja vetäviä, myös mahtavaa ajankuvaa. Lue kirjasta lisää Lumiomenan blogista. 

 

 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir

 
34. Kirjailijan nimessä on luontosana. Sirkka Laine: Viikonloppuna on vapaata

 
35. Kirjassa on oikeudenkäynti. Petina Gappah: Muistojen kirja

 
36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle. Reese Ryan: A Bad Boy Experiment

 

Tuotteliaan harlekiinisuosikkini vetävä viihdekirja. Lue lisää kirjailijan kotisivuilta. 

 
38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Stephen King: Kirjoittamisesta

 

Kirjoitusopas, josta olin kirjoittanut haaste-excelini muistiinpanosoluun: "Huonolla tavalla kaksikielinen kirja, koska pitkiä englanninkielisiä pätkiä oli jätetty kääntämättä." Lue kirjasta lisää Tavaus-blogista.

 
39. Novellikokoelma. Veikko Huovinen: Matikanopettaja

 
40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole. Svetlana Aleksijevitsh: Neuvostoihmisen loppu

 
41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista. Bill Willingham – Mark Buckingham: Fables 16: Super Team
 

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä. Eeva Louko: Onnellisten saari

 
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan. Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

 

Latasin tämän luettavaksi Project Gutenbergista. Hauskaa ja vetävää luettavaa aina vaan. Lue kirjasta lisää myös Annelin kirjoissa -blogista.

 
44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi. Pajtim Statovci: Tiranan sydän

 
45. Palkittu esikoisteos. Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen. Veikko Huovinen: Joe-setä

 
47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Anni Swan: Iris rukka

 
48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Abraham Dreyfus: Rajuilma (suomentanut Saimi Järnefelt)
 

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022. Sayaka Murata: Maan asukit

 
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Kevin Kwan: Ökyrikkaiden ongelmia

 

Ökyrikkaat aasialaiset - trilogian päätösosa. Hauska edelleen, tosin kirjan loppupuolella leivottu yhteiskunta- ja kulutuskritiikki tuntui lievästi sanottuna päälleliimatulta. Lue lisää Goodreads-sivustolta.

Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä

Kansi: Samu Aarnio /
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys.

"Koko maailmassa ihmiskunnalla on tietty valikoima hyveitä, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisia. Lännessä tärkeimmäksi hyveeksi priorisoidaan totuudenpuhuminen. Idässä prioriteetti on vieraanvaraisuus. Tämä on yksi elämässä oppimistani oivalluksista."

Savonlinnalainen muusikko Joose Keskitalo kiteyttää näin Itä- ja Länsi-Suomen eron Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen kirjassa Itä on itä. Sattuvasti sanottu!

Tilasin tämän Itä-Suomea käsittelevän tietokirjan netistä pian sen jälkeen, kun olin lukenut Amman bloggauksen. Pikaluin tämän heti tuoreeltaan, mutta päätin lukea kirjan keskittyneesti kunnolla, että kehtaisin merkitä teoksen HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjan nimessä on ilmansuunta".

Suonna Kononen on pohjoiskarjalainen kulttuuritoimittaja, kirjailija ja muusikko ja Kimmo Kirves valokuvaaja, joka jäi eläkkeellä sanomalehti Karjalaisen leivistä tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirja perustuu Karjalaisessa ja Savon Sanomissa vuosina 2020-2021 julkaistuun juttusarjaan. Haastateltaviksi on löytynyt mukavan monipuolinen joukko pohjoiskarjalaisia, eteläkarjalaisia ja savolaisia: mm. kirjailija Mari Mörö, tutkija Helka Riionheimo, muusikko Jouni Hynynen ja sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen. Lisäksi kirjasta löytyy teemaosioita, joissa käsitellään mm. itäsuomalaista arkkitehtuuria, ruokakulttuuria ja maakuntalauluja.

 

Vaikka Kononen lukee myös Kainuun itäsuomalaiseen kulttuuripiiriin, ei Kainuuseen asti ole lähdetty ketään haastattelemaan, mutta onneksi haastateltavien joukossa on kainuulaiskytköksillä varustettuja henkilöitä. Eteläkarjalaisilla on läheiset siteet kymenlaaksolaisten kanssa, mutta Kymenlaaksokin on rajattu tästä kirjasta pois, toki sen itäisyydellä asiankuuluvasti spekuloidaan. 

Vaan ihmekös tuo, sillä useampaan otteeseen kirja toteaa, että Itä-Suomen tarkkoja rajoja niin fyysisesti kuin psyykkisesti on vaikea määritellä, vaikka itäsuomalaisuus ja Itä-Suomi ovat ehdottomasti olemassa. Amma kommentoi bloggauksessaan, että kirja haastaa lukijan miettimään omaa (itäistä) identiteettiään ja juuri näin minullekin kävi. Muutama sana omasta itäsuomalaisuudestani siis alkuun:

Olen syntynyt ja kasvanut Kainuussa, sukujuureni ovat pääosin savolaisia, olen opiskellut sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut itseäni "oikeaksi" kainuulaiseksi, savolaiseksi, pohjoiskarjalaiseksi tai eteläkarjalaiseksi, koska joka ikisessä paikassa oletetaan, että oikea maakunnan edustaja on vähintään toisen, mielellään kolmannen polven asukas samassa paikassa. Sen sijaan olen vankkumattomasti tuntenut itseni itäsuomalaiseksi ja tämä tunne on jopa vahvistunut, vaikka olen poistunut idän rajojen etelä- ja länsipuolelle jo vuosia sitten. Käytän puheessani kaksoiskonsonantteja kirjakielen vastaisella tavalla ("puhhuu", "näkkee", "lukkee"), rakastan Jaakko Tepon ja Eläkeläisten musiikkia, luen itkien ja nauraen niin Sirpa Kähkösen kuin Heikki Turusen teoksia, tyrkytän vierailleni itse leivottuja korvapuusteja ja karjalanpiirakoita.

 

Olin niin tottunut silmissä siintävään aavaan järvenselkään että Helsinkiin muutettuani en meinannut tajuta, miksi Helsingin "merellisyyttä" hehkutetaan: merenrannat Itä-Helsingissä näyttivät ruskeilta kapeilta lutakoilta verrattuna Oulujärveen, Pieliseen tai Saimaaseen. Samoin horisontissa näkyvät metsäiset vaaramaisemat ovat niin kiinteästi osa sielunmaisemaani, että en koskaan oppinut kunnolla arvostamaan Uudenmaan merenpohjamaista lattanuutta. (No, ehkä sitä ei kukaan muukaan nosta Uudenmaan ykkösvahvuudeksi  - siellä on muita etuja.) 

 

Nykyään Hämeen maisemissa tunnen itseni välillä oikein itäsuomalaisuuden stereotypiaksi - olen kuin suulas kylämummo tai sodanjälkeinen evakko, joka ei oikein osaa sopeuttaa rytmiään hämäläiseen harkitsevaisuuteen. Itse asiassa tunnen välillä olevani kuin Bomppiduu-lastenohjelman piirakkaleipuri - ärsyttävin ja kenties myös osuvin itäsuomalaisstereotypia aikoihin. Tämä tunne saa kontrastia siitä, että vieraillessani Itä-Suomessa vaikka sukuloinnin merkeissä tunnen itseni usein "ulkoitäsuomalaiseksi", aivan kuin olisin muuttunut eri suuntaan kuin ne, jotka ovat jääneet kotikonnuilleen. Esimerkiksi erilaiset "hyvää päivää" - "no ei kai se yökään ole, hahahaa" -tyyppiset savolaissutkautukset menevät nykyään välillä yli hilseen.

Olen joskus kohdannut myös itäsuomalaisten ominaisuuksieni herättämiä ennakkoluuloja. Näistä ennakkoluuloista ja negatiivisista stereotypioista Itä on itä kertoo myös - ja samalla purkaa niitä. En tiedä, pitääkö syyttää Suomi-filmeissä esiintyneitä nokinaamaisia savolaisukkoja vai sitä, että Suomen kirjakieltä rakentaneet ottivat niin paljon aineksia länsimurteista itämurteiden sijaan - yhtä kaikki, meistä useimmat tunnistavat varmasti ne oletukset, että itämurteet kuulostavat junttimaisilta, Itä-Suomessa ja varsinkin sen pienemmillä paikkakunnilla ollaan nurkkakuntaisia ja itäsuomalaiset pihapiiritkin ovat epäsiistejä ja hoitamattomia verrattuna hyvinhoidettuun länteen.

 

Toisaalta monet Suomeen ja suomalaisuuteen liitetyt stereotypiat eivät useinkaan ole totta itäsuomalaisten kohdalla. Esimerkiksi oletus siitä, että suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia, tuntuu epäuskottavalta, jos on osallistunut vaikkapa itäsuomalaisiin sukujuhliin, jossa ihmiset puhuvat toistensa päälle ja nauravat hereästi.

 

Tarkkailin Itä on itää lukiessani haastateltavien sukupuolijakaumaa. Ilahduttavan moni kirjaan haastatelluista on nainen - mukana on tieteen ja taiteen edustajia ja löytyypä yksi pappilan emäntäkin. Sukupuoleen katsomatta haastatellut lähestyivät itäsuomalaisuutta erityisesti ihmisluonnon kautta. Väistämätöntä peilaamista Etelä-Suomeen oli aika lailla, mutta minua ilahdutti haastateltavien kansainvälisyys. Kuten Ammakin huomauttaa, maakunnista käsin tuntuu olevan helpompi rakentaa kansainvälisiä verkostoja kuin tehdä "maakuntasarjasta" salonkikelpoista Suomen pääkaupungissa. Pois lähteminen ei myöskään enää tarkoita siteiden pysyvää katkaisemista - moni haastatelluista elää monipaikkaista elämää, jossa työtilanteiden, elämäntilanteiden tai vuodenaikojen mukaan asutaan muuallakin kuin Itä-Suomessa.

 

Savokarjalaisuuden lisäksi huomioita saa rajantakainen Karjala. Vuonna 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, on Karjalan menetys ja evakoiden kokemukset nousseet taas kipeästi pintaan. Itä-Suomen maantieteessä ja kulttuurissa näkyy, että rajoja on siirrelty useasti ennen toista maailmansotaakin. Karjalaisuus elää monen suvussa evakoiden verenperinnön kautta, ja nekin joilla ei sukusiteitä Karjalaan ole, ovat kohdanneet karjalaisuuden muodossa tai toisessa.

Kimmo Kirveen kuvat ansaitsevat paljon kehuja. Hienoja henkilö-, tilanne- ja paikkakuvia. Erityisesti tykkäsin siitä, miten itäsuomalainen väljyys - elämänlaatuna ja mielenmaisemana - tulee kuvissa näkyviin. Ihmisiä näkyy suurissa tupakeittiöissä tai järvenselkien äärellä. Pukeutumisella ei tarvitse pröystäillä, hymy on herkässä, mutta vakavia asioita pohditaan syvällisesti ja vaikeiden asioiden äärellä ollaan tuntosarvet herkkinä. Itäsuomalaisuus ei siis missään nimessä ole tyhjännauramista, vaan kirja kunnioittaa sivistystä, taiteen tekoa ja tieteellistä tutkimustyötä.

Konosen ja Kirveen kirja on helppolukuinen ja konstailematon, mutta kasvoi jotenkin kokoaan suuremmaksi. Se onnistui kirkastamaan itäsuomalaista identiteettiä ja antamaan itäsuomalaisuudelle arvoa ja arvostusta. Itäsuomalaisuudesta ja Itä-Suomesta saa ja kannattaa olla rakastavan ylpeä.

 

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kansi: Lauren Peters-Collaer / Tammi.

Vuosikausia Stella ilmestyi hänen uniinsa. Stella minkkiturkissa, Stella kyyhöttämässä kallionkielekkeellä, Stella kohauttamassa hartioitaan, hymyilemässä, pujahtamassa sisään ja ulos ovista. Aina vain Stella, ei ikinä äiti, kuin Jude olisi jopa unissaan kyennyt erottamaan nuo kaksi toisistaan.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi toivekirjan, Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, joka kuvaa ilmiötä nimeltä passing. En löytänyt termille suomennosta, mutta se esitellään toisessa yhteydessä, Kehrääjän sivulla "Opas sateenkaarisanastoon". Bennettin kirjassa se tarkoittaa ilmiötä, jossa afroamerikkalainen henkilö esiintyy valkoihoisena eivätkä valkoiset ymmärrä hänen olevan ei-valkoinen.

Kun vuosia sitten kuulin passing-ilmiöstä ensi kertaa, se kuulosti jotenkin jännittävältä ja eksoottiselta. Sittemmin asia on saanut mediatilaa eri yhteyksissä ja olen tajunnut, että kyseessä ei ehkä ole niin dramaattinen erikoisuus kuin ensin ajattelin. Kun mietin, olenko törmännyt asiaan elävässä elämässä, niin ehkäpä lähimmäksi ovat osuneet viihdesivustojen uutiset Sussexin herttuatar Meghanista. Kun näyttelijä Meghan Markle ryhtyi seurustelemaan Englannin prinssi Harryn kanssa, ei ainakaan minulla käynyt mielessäkään pitää Meghania tummaihoisena, vaikka hänen äitinsä on afroamerikkalainen.

 

Brit Bennett. Kuva: Emma Trim / Tammi.

Kaksossisarukset Stella ja Desiree erkaantuvat toisistaan, kun Stella loikkaakin rotuerottelun rajojen yli valkoisten puolelle. Mikä meidät erottaa -kirja tutkiskelee monin tavoin sitä, missä määrin "rotu" onkin vain sosiaalinen rakennelma. Onko kaikenlainen luokittelu stereotypioihin uskomista, lokerointia, ennakkoluuloja? Samalla kirja kuvaa sitä hintaa, jonka valkoiseksi ryhtyva maksaa vapauksistaan ja etuoikeuksistaan. Siteet perheeseen, sukuyhteisöön ja vanhaan viiteryhmään katkeavat. 

Bennettin romaani oli taidokas, mutta jotenkin se väljähti loppua kohti. Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta ei aivan lunastanut odotuksiani, jotka olivat päässeet kehittymään melko suuriksi. Mutta kun hieman myöhemmin tartuin Yaa Gyasin esikoisromaaniin Matkalla kotiin, jota minulle suositeltiin HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, sai Mikä meidät erottaa lisämerkitystä.

 

Kansi: Michael Lionstar / Otava.

Hän teki töitä kaiket päivät ja kuunteli etelän ääniä. Hyttysten jatkuvaa ininää, kaskaiden kirskuvaa siritystä, juoruilevien orjien puheensorinaa. Iltaisin hän palasi ja tamppasi olkipatjaansa niin että siitä pöllähteli tomua, joka otti hänet syleilyynsä.

 

Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Yaa Gyasin esikoisromaani lienee ollut vuoden 2017 käännöskirjojen merkkitapauksia, mutta panen ruuhkavuosien piikkiin, etten itse ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Matkalla kotiin on kerännyt tukun palkintoja ja ylistäviä kritiikkejä, enkä ihmettele. Kirjassa on painava aihe - orjakauppa Afrikasta Amerikkaan ja häkellyttävän hyvin toteutettu vaativa rakenne. 

Kirja alkaa 1700-luvulta ja seuraa sukupolvi kerrallaan kahden sukuhaaran vaiheita. Toinen haara elää nykyisen Ghanan alueella ja toinen Yhdysvalloissa. Kirjaa siis voisi pitää jopa novellikokoelmana, koska joka luvussa on eri päähenkilö, eri aikakausi ja usein myös eri tapahtumapaikka. Aika usein tällaiset episodiromaanit alkavat vähän puuduttaa minua, mutta tässä on todella imevä ja vetävä tarina ja eri henkilöiden tarinoista muodostuu upea kokonaisuus.

Yaa Gyasi. Kuva Peter Hurley/The Vilcek Foundation 2020. / Otava.

Gyasi on kirjoittajana kuin taikuri: hän sai minut lukijana samastumaan joka ikiseen henkilöhahmoonsa ja onnistui näyttämään Yhdysvaltojen historiassa olennaisesti vaikuttavan rakenteellisen rasismin aivan erityisellä tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen Mikä meidät erottaa alkoi näyttää loogisen jatkumon osaselta. 

 

Matkalla kotiin on parhaita pitkään aikaan lukemiani kirjoja - romaani, joka on enemmän kuin hetken ajankulua. Tällaisella kirjallisuudella voidaan muuttaa maailmaa. 

Käännöksistä

 

Mikä meidät erottaa on Maria Lyytisen suomentama ja Matkalla kotiin Sari Karhulahden suomentama. Kumpikin käännös on erinomaista jälkeä. Hyvää, kaunista kieltä, jossa teksti on ajateltu ja kirjoitettu suomeksi. Näitä voi lukea luottavaisin ja rauhallisin mielin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Michelle Obama: Minun tarinani
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Sayaka Murata: Maan asukit

Kansi: Luke Bird / Gummerus.

Tarvitsin taikoja elämiseen. Voidakseni tyhjentää mieleni ja totellakseni. Koululaukku jaloissani oli täynnä preppauskoulun monisteita. Niinpä, oli kiireesti päästävä opiskelemaan. Oli opiskeltava paljon, jotta minusta tulisi aikuisia ilahduttava lapsi, ja lopulta aikuisia ilahduttava aikuinen.

Bongasin Sayaka Muratan Maan asukit kirjaston uutuushyllystä. Muratan Lähikaupan nainen jäi hyvänä mieleen ja odotin myös Maan asukeista vinksahtanutta ja hauskaa tapaa katsella maailmaa. Sitä sainkin, mutta sain myös groteskeja tapahtumia ja paikoin traagista ihmiskuvausta.

 

Päähenkilö Natsuki rakasti lapsena matkoja mummolaan Akishinan vuoristomaisemiin. Siellä hän suunnitteli serkkunsa Yūn kanssa tulevaisuutta. Natsuki oli saanut pehmoeläimeltään taikavoimat ja Yū taas oli avaruusolento. Lapsilta mielikuvitusmaailmaan heittäytyminen sujuu - mutta miten yhteiskunta suhtautuu aikuisiin, jotka haluavat valita elämäänsä muita asioita kuin niitä, joita perinteisesti pidetään tärkeinä?

 

Murata kirjoittaa vähäeleisesti, sujuvasti ja varsin helppolukuisesti. Samaan aikaan kirja on erittäin latautunut ja tulkinnanvarainen. Erilaisia ihmisyhteisön tabuja murskataan oikein urakalla. Välillä Natsukin puolesta säälitti, välillä hihkuin riemua. Loppua kohti kierrokset kovenevat kunnolla. 

Kirjan kansiliepeessä siteerataan Seattle Timesin arviota: "Jos mielesi tekee jotain omituista, Sayaka Murata on vastaus." Tämä kiteyttää loistavasti kirjailijan ominaislaadun. 

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiehtoo makaaberi, musta huumori ja joita ärsyttävät ihmisten tiukka lokerointi ja valmiit roolimallit.

Käännöksestä

 

Annan suomentaja Raisa Porrasmaalle viisi tähteä käännöksestä. Kirja on suomennettu suoraan japanista ja Porrasmaan kieli on kaunista ja kirkasta. Vuoristoluonnon kuvaus sykähdytti erityisesti. 

Lue myös nämä:
Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult 

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kansi: Otava.

Vaahtoutunut vesi kiehnäsi jaloissamme, päivä oli pilvetön ja aurinko valtava, oli kuuma ja ylhäältä kuului lintujen ujellusta, rantaa ympäröivät rakennukset ja etäämmällä kohoavat vuoret hengittivät hiekkaa kuin keuhkot sateenjälkeistä kosteutta.

 

Pajtim Statovci on nero. Sanon näin, vaikka keski-ikäisenä feministina tiedostan, että on todella ärsyttävää, kun uusia "kirjailijaneroja" odotetaan kehittyvän ensisijaisesti nuorista mieskirjailijoista. Statovci on nuori - syntynyt vuonna 1990 - ja hänen tähänastinen tuotantonsa kattaa kolme romaania, joista Tiranan sydän on toinen. Se on ilmestynyt vuonna 2016.

 

Jos nero-sanaa haluaisi karttaa, voisi Statovcin tyyliä luonnehtia myös runolliseksi ja ajattomaksi. Hän on tehnyt läpimurron kansainvälisillä kirjamarkkinoilla ja saanut osakseen gloriaa, joka tuntuu häkellyttävältä, kun tietää millaisessa mediakatveessa suurin osa suomeksi julkaisevista kirjailijoista elää vuodesta toiseen. Tuorein palkinto tuli Italiasta: kuukausi sitten hänet julistettiin Premio Grinzane -kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. 

Olen lukenut Statovcin Finlandia-palkitun Bollan kaksi vuotta sitten ja olin vaikuttunut. Tiranan sydän nousi lukulistalle HelMet-lukuhaasteen kohtaa 44 varten: "Kirjan nimessä on kaupungin nimi." Täytyy ehdottomasti lukea myös esikoinen Kissani Jugoslavia jossakin vaiheessa.

No mikä tekee Statovcista niin hyvän? Useampikin seikka, joista vähäisin ei ole upea kieli. Olen hioutunut vuosien varrella aika vaativaksi hyvän kielen suhteen ja rakastan taidokkaasti ja monipuolisesti käytettyä suomen kieltä. Statovcin kielessä yhdistyy niukkaeleisyys lennokkaisiin metaforiin tavalla, jossa ei ole aina helppoa onnistua. Tyylillisesti häntä voisi pitää samankaltaisena Riikka Pulkkisen ja Joel Haahtelan kanssa, mutta Pulkkisen ja Haahtelan kohdalla eleettömyyden ja lennokkuuden yhdistelmä tuntuu minusta teennäiseltä ja ärsyttävältä. Statovcin kirjat voisivat olla jonkun 1950-lukulaisen sivistysporvarin kirjoittamia - hän ei esimerkiksi kirjoita "opiskelijabileistä" vaan "yliopiston opiskelijayhdistyksen omistamassa talossa järjestettävistä juhlista". Mutta vähän väliä lukijalta vedetään matto jalkojen alta yllättävillä, raaoilla, omaperäisillä ja mieleenjäävillä kielikuvilla.

 

Keksin nillittämistä vain parista vähäisestä detaljista, joista eräs on sormien vertaaminen "vasta poimittuihin perunoihin". Perunat tavataan nostaa eikä poimia. Kokonaisuutena romaani on todella hiottu ja viimeistelty, olematta kuitenkaan liian siloiseksi puleerattu.

Toinen Statovcin vahvuuksista on tapa rakentaa maailmaa. Tiranan sydämen kronologisesti varhaisimmat jaksot alkavat 1990-luvun alun Albaniasta ja albanialainen historia, kulttuuri ja tarusto kuvattiin niin kiinnostavasti, että rupesin kesken lukemisen googlaamaan kuvia ja lisätietoja Albaniasta. Kirja kasvaa vaeltamisen ja siirtolaisuuden teemoissa niin vahvaksi, että sydäntä kylmää kun miettii, miten monet miljoonat ihmiset elävät Tiranan sydämen kaltaista elämää tälläkin hetkellä ja miten välinpitämättömästi hyväosaiset - itseni mukaan lukien - heihin suhtautuvat.

Kolmas vahvuus on tarinankerronta ja draaman rakentaminen. Esimerkiksi kahden aikatason käyttämisessä Statovci pyyhkii pöytää keskinkertaisemmilla yrittelijöillä. Rikottu aikataso on niin usein käytetty kirjallinen tekniikkakeino, että välillä tuntuu että kirjailijat käyttävät sitä miettimättä lainkaan, mitä haluavat sillä sanoa. Jos rikotun aikajanan palaset voisi koota uudelleen kronologiseen järjestykseen ja mikään ei kirjassa muuttuisi, olisi aivan sama kertoa tarina alusta loppuun. Statovci osaa kirjan edetessä luoda aikatasojen välille jännitteen, joka imee mukaansa kuin musta aukko. Aloin aavistella, mikä voisi olla tarinan kulminaatiopiste ja jännite kesti upeasti kirjan loppuun asti.

 

Kirjan voi ajatella kertovan seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista, mutta ennen kaikkea se kertoo ihmisluonnosta. Mihin voi uskoa, mitä voi toivoa, voiko luottaa toimivansa moraalisesti oikein? Voiko aloittaa alusta, voiko määritellä itsensä uusiksi? Tätä vasten Statovcin kansainvälinen suosio on oikein ymmärrettävää, sillä Statovcin tyylissä on paljon universaalia. Vaikka vain harvan ei-albanialaisen yleissivistykseen kuuluu albanialaisen tapakulttuurin ja lähihistorian tuntemus, kertoo Statovci tarinan niin taitavasti, että samastumispintaa löytyy taatusti kautta maailman.

Tiranan sydän sai siis pudotettua minut polvilleni jonkinlaiseen hurmioituneeseen fanityttötilaan, mikä kuulostaa todella nololta. Onko mitään kliseisempää kuin keski-ikäinen kulttuuritantta palvomassa silmät yksiteholasien takana säihkyen nuorta, valokuvauksellista ja menestynyttä mieskirjailijaa? No, hyvä kirjallisuus on pienen nolostumisenkin arvoista. Pajtim Statovci on suomalaisen nykykirjallisuuden aarre.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Javier de Isusi: Marcosin piippu

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kansi: Tuuli Juusela / Otava.

Kun astun takaisin pihalle ja katson pihalla leikkiviä ekaluokkalaisia, tunnen, etten enää kuulu tänne, olen tukevasti matkalla aikuisuuteen.

 

Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020. Teos ei ole Vuoksenmaan ensimmäinen kirja, sillä vuotta aikaisemmin häneltä julkaistiin kirja Vesiystäviä. Olen sitä joskus plaraillut kirjakaupassa ja se vaikutti hyvältä: uimatarinoita ja valokuvia erilaisista järvistä.

 

Pimeät tunnit sai ainakin minun muistikuvieni mukaan kiinnostuneen vastaanoton ja medianäkyvyyttä ilmestymisvuonnaan. Blogiarvioitakin löytyy: tarkkanäköiset ja kriittiset lukijat ovat käsitelleet kirjaa mm. Kirsin kirjanurkassa, Kirsin Book Clubissa ja Tuijatassa. Ensin mainittu Kirsi kiteyttää jotain olennaista omistakin lukufiiliksistäni: "Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan."

 

Tämä ei ole moite, sillä kirja on mainiota luettavaa, huomattavasti parempi kuin etukäteen odotin. Ehkä olin ajatellut, että koska Vuoksenmaa on jo tunnettu nimi kulttuurialalla, hänen kohdallaan julkaisukynnystä oli madallettu? Näin ei vaikuta olleen, sillä Pimeät tunnit on sellainen kirja, jonka tasoon läheskään kaikki esikoiskirjailijat eivät yllä. 

 

Kirja kuvaa vuoden 1977 sähkölakkoa Hämeenlinnassa ja keskiössä on nelihenkinen Ojalan perhe. 12-vuotias Pauliina on kovaa vauhtia matkalla murrosiän kautta aikuisuuteen, Esa-isää taas työllistävät sähkön säännöstelyn lisäksi haaveet kuvataideharrastuksen elvyttämisestä ja karjalaisten vanhempien perään katsominen. Kanta-Hämeeseen tuli sodan jälkeen paljon karjalaisevakoita ja karjalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen monin tavoin. 

Viime aikoina nostalgia on ollut kova sana ja olen ehtinyt jo hieman kyllästyä kirjoihin tai tv-sarjoihin, jotka on tehty ensisijaisesti nostalgiassa piehtarointiin. Nostalginen tunnelmointi tuppaa usein unohtamaan kaikki ne ikävät asiat, joita kuvattuun vuosikymmeneen kuului. Tässäkin suhteessa Vuoksenmaa erottuu edukseen: Pimeät tunnit ei ole nostalgiaa vaan tarkkaa ajankuvaa. Eikä se makeile, vaan vaikkapa Pauliinan kautta mukana on paljon kirpeää. Myös vaaraa, sillä vaikka Pauliinan elämänkokemus ei vielä riitä kaikkien vaaran merkkien tunnistamiseen tai luokitteluun, lukijana jää pohtimaan vähän sydän syrjällään, mihin suuntaan kirjan henkilöiden elämä mahtaa jatkua viimeisen luvun jälkeen.

Pauliinan hahmo on mainio: hän on toisaalta itsevarma ja itsenäinen 12-vuotias, toisaalta lapsellinen hyvin tunnistettavalla tavalla. Pauliinan äitiä tarkkaillaan sekä tyttären että miehen silmin ja jää lukijan päätettäväksi, millaisena ihmisenä hänet haluaa tulkita. 

 

Henkilöiden käyttäytymiseen vaikuttava sähkölakko on nyt, energiakriisiuutisoinnin keskellä, hyvinkin ajankohtainen. Mediassa on vähän väliä ohjeita siitä, kuinka toimia jos sähköt katkeavat, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti.

Vuoksenmaa onnistuu siinä, että vaikka Pimeät tunnit on muodoltaan melko tavanomainen - kronologisesti etenevä kasvukertomus - on se kuitenkin mieleenpainuva ja pohdituttava kirja. Vuoksenmaan ammattitaito esittävien taiteiden parissa näkyy siinä, että tuntuu kuin henkilöitä seuraisi aivan vieressä ja visuaaliset mielikuvat ovat vahvoja. Kirja ei onneksi ole kuitenkaan käsikirjoitus, vaan vahvasti romaani, jossa esimerkiksi henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan väkevästi.

Mahtaakohan Vuoksenmaa jatkaa kirjallista uraansa? Pimeiden tuntien perusteella lukisin mieluusti häneltä lisääkin kirjoja.

Lue myös nämä:
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918
Turkka Hautala: Salo

Tehopiipahdus Helsingin Kirjamessuille

Vierailin tänään Helsingin Kirjamessuilla sosiaalisen median vaikuttajan roolissa. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

 

Edellinen messuvierailuni on tainnut osua aikaan ennen koronaa. Ehdin tänä vuonna haaveilla, että toteuttaisin messureissuni paneutuneesti - suunnittelisin itselleni selkeän aikataulun tutkimalla messuohjelmaa etukäteen, kenties varaamalla hotellimajoituksen ja ylipäätään ottamalla messuista kaiken irti. No, arkielämä tuli väliin ja messuvierailuista tuli pikainen kierros alueella haistelemassa tunnelmaa, panemalla rahaa menemään divarien aarteisiin ja hieman uutuuksiinkin ja moikkailemalla tuttuja satunnaisissa kohtaamisissa.

 

Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Lauantaipäivän messuruuhka tuntui tutulta: pitkiä jonoja, kyynärpäätaktiikalla etenemistä, hidasta massan mukana vaeltamista. Divariosasto veti minua puoleensa. Vaikka etukäteen päättäisi, että ei tällä kertaa osta kauheasti mitään, niin ei se väärin ole vaikka messuhuumassa kahmisi heräteostoksia. Kirja-alan kehitys viime vuosina on ollut sellaista, että arvelen piintyneimmänkin kaupallisuuden paheksujan ymmärtäneen, että pienen kielialueen kirjallisuus tarvitsee myyntituloja pysyäkseen pystyssä. Sellainen fiilis jäi, että osastoilla oltiin ihan tyytyväisiä tähän mennessä kertyneeseen myyntiin.

Divariosastojen pyörittäjät ovat melkoisia kuraattoreita, sillä he tuovat messuilla yleensä todella houkuttelevaa kamaa napakasti annosteltuna. On siistejä rivejä Keltaista kirjastoa tai Otavan kirjastoa, huolellisesti lajiteltuja sarjakuvia ja kaiken maailman erikoiskirjallisuutta. Karjala- ja sotateemat ovat - vähemmän yllättävästi - hyvin edustettuja. Kysäisin eräällä osastolla Otavan Seitsentähdet-sarjan saatavuutta ja se kuulemma liikkuu niin hyvin, että harvoin sitä edes pystyy kokoamaan yhtenäiseksi myyntirivistöksi. Painokset ovat olleet pieniä ja sarjan teokset kelpaavat hyvin lukijoille. Osastolla oli sarjaan kuuluva Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja myynnissä 50 euron hintaan.

Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

En jäänyt kuuntelemaan mitään haastattelua, mutta havaitsin että esimerkiksi laulaja Dannyn haastattelu veti hyvin yleisöä. Sinänsä suunnitelmallisen "lukujärjestyksen" teosta olisi ollut hyötyä, sillä pienempiin saleihin poikkeaminen katkaisisi mukavasti suuren messuhallin hälyisyyden aiheuttamaa kuormitusta.

Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Omat ostokseni olivat sekoitus vanhoja ja uusia kirjoja. Luin viime vuonna Anna-Liisa Haavikon kirjoittaman Kaari Utrion elämäkerran ja se herätti minut tajuamaan, että omistan jo nyt hyvin kattavan Utrion kirjojen kokoelman, joten voisin melko vähällä vaivalla täydentää sitä vielä paremmaksi. Nappasin divariosastolta mukaan romaanit Pirkkalan pyhät pihlajat ja Yksisarvinen sekä tietokirjan Suomen naisen tie. Olen ylpeä myös Pentti Saarikoski -kokoelmastani, mutta päätin tällä kertaa jättää Saarikosket odottamaan.

Elokuva- ja tv-ohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan romaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020 ja nyt sen teema on erityisen ajankohtainen energiakriisin vuoksi. Romaani sijoittuu vuoden 1977 Hämeenlinnaan, jossa on meneillään sähkölakko. Pari viikkoa sitten luin Hämeen Sanomista hyvän artikkelin, jossa haastateltiin sähkölakon kokeneita hämäläisiä. Muistan myös, että Pimeitä tunteja on kehuttu.

 

 

Anu Silfverbergin Sinut on nähty on myös vuoden 2020 satoa ja keskittyy naiskuvaan visuaalisessa mediassa, kuten elokuvissa. Taisin laittaa kirjan henkiselle "pitäisi lukea" -listalleni sen ilmestymisen aikaan, joten juuri tällaisista muistinvirkistyksistä nautin messutarjontaan tutustuessani.

Anu Braskin Sienihullu palkittiin eilen Vuoden keittokirjana - perustelut voi lukea tiedotteesta. Kirjaa oli ehditty kiitettävästi laputtaa tällä maininnalla ja koska olen tänäkin syksynä onnessani kolunnut sienimetsiä, tuntui että kirja suorastaan huusi nimeäni. Braskin nimi on myös tuttu ruokalehtien sivuilta. Pikaisen plaraamisen perusteella kirja vaikuttaa todella hyvältä - houkuttelevia reseptejä, upeita kuvia, paljon tietoa ja hyviä sienihullujen tarinoita.

 

Palkitut ruokakirjailijat. Kuva: Emmi Kähkönen / Messukeskus.

Kirjasto-lehti oli ilmaiskappale - olen aika ajoin kirjaston lehtisalissa lueskellut Kirjastoa ja siinä on yleensä hyviä, teräviä näkökulmia.

Ajallisten resurssieni niukkuuden huomioiden voin olla tyytyväinen tähän tehopiipahdukseeni. Ja ehkäpä jonakin vuonna minäkin pääsen taas viettämään messuja pitkän kaavan kautta, ihmisten tapaamiseen ja haastattelujen kuuntelemiseen panostaen.

Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir

Kansi: Akashic Books.

"I also had difficulty with English." It was the drunk. "I'm telling the truth; when it got too difficult for me, I hired a hopeless Indian guy to teach me for four hundred birr a month. A year later, the Indian had learned perfect Amharic and then we began to communicate really well."

 

- Sitaatti Bewketu Seyoumin novellista Under the Minibus Ceiling

 

HelMet-lukuhaasteen ratkominen eteni kohtaan 33: ”Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan”. Päätin, että haluan lukea jotain uutta, afrikkalaisen kirjailijan kirjoittamaa tekstiä. Googletin moderneja afrikkalaisia kirjoja ja jonkin listan kautta osuin Akashic Noir -sarjan kirjoihin. Sarjaa voi kuvata urbaaneiksi, tummasävyisiksi novellikokoelmiksi. Yksi teos sijoittuu yhteen suurkaupunkiin ja mukana on useiden tekijöiden novelleja. Afrikkaan sijoittuvia osia on jo viisi: Kenian pääkaupunkia kuvaava Nairobi Noir, Etiopian pääkaupunkia kuvaava Addis Ababa Noir, Nigerian pääkaupunkia kuvaava Lagos Noir, Marokon pääkaupunkia kuvaava Marrakech Noir ja Ghanan pääkaupunkia kuvaava Accra Noir.

Valitsin Addis Ababa Noirin sillä perusteella, että se oli ostohetkellä Amazonin edullisin vaihtoehto yllämainituista. Kokoelman toimittanut Maaza Mengiste on nimeltä tuttu kirjailija: hänen uusinta suomennettua romaaniaan Varjokuningas on arvioitu jonkin verran sekä mediassa että blogeissa.

En voi väittää olevani mikään Etiopian erityisasiantuntija – maasta tulee mieleen nälänhätäuutiset, muinaishistorian merkkihenkilöt ja erikoinen, pitkän historian aikana muotoutunut omaleimainen ortodoksikristillisyys. Toki arvelin, että kirjassa käsitellään jotain aivan muuta – afrikkalaisissa suurkaupungeissa on paljon väkeä, jotka elävät huoletonta ja urbaania arkea, aivan kuin länsimaissakin. Turistifiiliksiä Addis Abebaa kohtaan voi nostattaa vaikka tämän African Insider -kanavan videon "Discover Ethiopia's Addis Abeba - The Beautiful Capital City of Africa" avulla YouTubessa:

 

Lähes poikkeuksetta moitin novelli- ja esseekokoelmia epätasaisuudesta. Addis Ababa Noir kuuluu poikkeusten joukkoon - sitä voi kehua tasalaatuisuudesta. Kirjan jälkisanoissa kustantaja Johnny Temple kuvailee, että tiukka kustannustoimitus on pitkään jatkuneen Noir-sarjan laadun tae. Lukijana kiitän tätä johdonmukaista linjaa ja arvelen, että voisin lukea muitakin Akashic Noir -sarjan osia ja luottaa saavani laatua.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäinen osa, Past Hauntings, tuntuu pehmeältä laskulta, sillä sen neljässä novellissa päähenkilö katsoo Etiopiaa osin ulkopuolisin silmin. Tarinoiden päähenkilöt ovat esimerkiksi Etiopiasta lähteneiden pakolaisten jälkeläisiä palaamassa juurilleen tai ulkomaalaisia. Muissa kolmessa osassa näkökulma syvenee tiukemmin paikalliseen ja Addis Abebaa katsotaan sisältäpäin.

Joitakin lähihistorian tapahtumia mainitaan siellä täällä. Vuoden 1974 sotilasvallankaappaus, joka käynnisti 30-vuotisen sisällissodan, on selvästi jättänyt jälkensä etiopialaisten kollektiiviseen tajuntaan. Dergiksi kutsuttu sotilasjuntta väkivaltakoneistoineen teki tuhoisaa jälkeä. Pakolaisuus on toinen teema ja näin suomalaisena oli tarpeen lukea syitä, miksi ihmiset lähtevät kotimaastaan pakolaisiksi. Etiopian kulttuurinen moninaisuus käy myös hyvin selväksi – maassa on useita kansallisuuksia ja kieliä ja ryhmien välillä on monenlaisia jännitteitä.

Monessa novellissa oli viehättävää absurdiutta. Tapahtumat irtoavat arkijärjen kahleista eikä tilanteita aina edes yritetä selittää. Toisaalta Acashic Booksin tiukahkon tuntuinen konsepti ja englanniksi julkaiseminen tekee sen, että etiopialaistarinat ovat länsimaalaisellekin helposti lähestyttäviä.

Kokoelman paras tarina oli mielestäni Sulaiman Addonian A Night in Bela Sefer. Siinä yhdistyy pari todella ajankohtaista teemaa: sukupuolen moninaisuus ja slummielämä. Hökkelislummin tunnelma on todella elävästi kuvattu ja arvelen Addonian pystyneen ammentamaan tosielämän kokemuksista. Internet kertoo Addonian hämmästyttävistä elämänvaiheista: pakolaislapsi päätyi Britanniaan ja siellä ammattikirjailijaksi. Nykyään Brysselissä asuvalta Addonialta on julkaistu kaksi romaania, joita voisin vähintään vilkaista, niin vaikuttava lukuelämys novelli oli.

Hyvänä kakkosena tulee Lelissa Girman Insomnia, jonka vaikuttavimmat kohtaukset iskevät polttoraudan tavoin. Unettomuudesta kärsivä mies vaeltaa kuppilasta toiseen ja muistelee elämäänsä, joka ei ole ollut kaunista. Lelissa Girmasta en löydä juuri lisätietoja netistä - kirjan esittelyosiossa hänet kuvataan Addis Abebassa asuvaksi toimittajaksi, joka on julkaissut amharan kielellä viisi kirjaa.

Synkistä aiheista huolimatta kokoelmassa on paljon piristävää ja hauskaa. Kirjan Addis Abebasta löytyy omakustannerunokokoelmia julkaisevia baristoja, bilettämiseen panostavia nuoria naisia, tunnollisia yliopisto-opiskelijoita ja huolehtivia sukulaisia.

Akashic Noir -sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä 72 osaa ja löytyypä listalta myös Helsinki Noir. Se on ilmestynyt myös suomeksi Liken kustantamana.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Muistojen kirja
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Swanin sisarusten teoksia lukemassa: Anni Swanin Iris rukka ja Saimi Järnefeltin suomentama Rajuilma

Anni Swan. Kuva: WSOY.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

Suoritan tänäkin vuonna HelMet-lukuhaastetta ja tässä vaiheessa vuotta on tullut havaittua, mihin haastekohtiin on helppo löytää kirja ilman sen kummempaa valikoimista ja mihin kohtiin taas pitää erikseen panostaa. Jälkimmäisiin kuuluvat haastekohdat 48-49: “Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun."

 
Kirjoittavia perheitä ja sukuja on paljon, mutta harvoin tulee vahingossa luettua perheenjäsenten kirjoja peräkkäin. Löysin sopivan perheen, kun selasin Project Gutenbergin suomenkielisiä kirjoja. Anni Swanin kirjoja on digitoitu sinne paljon ja latasin luettavaksi Swanin Iris rukan. Muistin, että Swanien sisarussarjan “yhdeksän mustaa joutsenta” olivat kirjallisesti lahjakkaita. Anni Swan lisäksi päätyi naimisiin runoilija Otto Mannisen kanssa.

Lunttasin Wikipediasta Swanin sisarusten nimet ja selasin Project Gutenbergia heidänkin teostensa osalta. Saimi Järnefelt, tyttönimeltään Swan, ja Toini Swan suomensivat useita teoksia. Suomessa luetaan edelleen esimerkiksi F.H Burnettin Salaista puutarhaa, jonka Toini Swan on suomentanut.

Päätin valita kuitenkin jotain eksoottisempaa ja niinpä nappasin Abraham Dreyfusin näytelmän Rajuilma, jonka Saimi Järnefelt on suomentanut. Tiedän, että tiukkapipoisimmat eivät laskisi suomennosta Swanin kirjoittamaksi teokseksi, mutta vetoan tässä mestarisuomentaja Kersti Juvaan: teoksen suomentaja on kirjoittanut suomeksi teoksen joka ikisen sanan. Suomentaja on siis ehdottomasti tekijä.

Iris rukka

Moni ikäiseni lukutoukka on lapsena ahminut Anni Swanin kirjoja, joista on otettu paljon uusia painoksia. Minulle Swanin kirjat eivät erityisen tärkeiksi muodostuneet, vaikka muistankin hyvin, että niitä oli pitkä rivi värikäskantisina painoksia kirjaston lasten- ja nuortenosastolla S-hyllyssä. Muistelen lukeneeni pari, olisinko lukenut ainakin Sara ja Sarri matkustavat. Sen sijaan Iris rukka kuulosti jo nimensä puolelta epähoukuttelevalta, koska lapsena en halunnut lukea sellaisia kirjoja, joissa päähenkilö pantiin liikaa kärsimään.
 

Aikuislukijana pidin Iris rukkaa suorastaan nautittavana luettavana. Eikä päähenkilö Iris ole suinkaan rukka, vaikka kaikenlaisia vaikeuksia hänen tielleen osuukin. Hän on vahva ja eläytymiskykyinen lapsi, joka kirjan lopussa löytää taiteilijakutsumuksensa.

Iris on pienessä saaressa elävä orpo, jonka eno hakee luokseen Helsinkiin kasvatiksi. Kirjan alussa draamaa syntyy Iriksen roolista maalaisserkkuna, jota hienot kaupunkilaisserkut paheksuvat. Jälkipuolisko on koululaisromaani, jossa keskitytään koululaisten touhuihin samaan tapaan kuin Mary Marckin kirjoissa.
 
Marckiin verrattuna Swanin tyyli on huomattavasti antoisampi ja kestänyt paremmin ajan hammasta. Kirjassa on mainio rytmitys ja koko ajan sattuu ja tapahtuu. Henkilöt ovat psykologisesti uskottavia ja kirjan kieli on kaunista ja elävää. Aion napata omaan kielenkäyttööni sanan “kuulea”, joka esiintyy kirjan viimeisessä virkkeessä: Oli niin valoisa, ettei tähtiä näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.

Rajuilma

Inhoan sanontaa “en ole koskaan kuullutkaan”, koska nykyaikana melkein mistä tahansa ilmiöstä on saanut vihiä median kautta ja upouusiin termeihin voi perehtyä hakukoneiden aikana muutamassa minuutissa. Kuitenkin Abraham Dreyfusin Rajuilma-näytelmästä arvelin, etten ollut siitä koskaan kuullutkaan. Perehtyminen Ilona-esityshakuun osoitti, että edellisen kerran Rajuilmaa on Suomessa esitetty Kansallisteatterissa vuonna 1938. Voi toki olla, että vaikka oppilastöinä tätä näytelmää on esitetty. Lyhyytensä ja suppean henkilögalleriansa osalta se sopisi mainiosti näyttelemisen harjoitteluun. Fennican haku osoittaa, että painettuna käsikirjoituksella on mittaa vain 15 sivua.

Abraham Dreyfus oli ranskanjuutalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija. Hänestä on tietoa Jewish Encyclopedia -sivustolla. Ilona-haku ei löytänyt yhtään toista näytelmää, jota hänen tuotannostaan olisi suomennettu.

Rajuilma perustuu sukupuolten välisiin stereotypioihin. Olisi mukava sanoa, että teksti on vanhentunut täysin, mutta en voi. Samanlaista läppää tulee vastaan joka tuutista. 

Näytelmässä vaimo odottaa miestään kotiin illanvietosta ja kun mies saapuu, vaimo kaataa hänen niskaansa syytöksiä ja vaatimuksia. Lopulta mies lepyttää vaimon. Näytelmäteknisesti tämä käsikirjoitus olisi helppo toteuttaa melkeinpä missä vain, koska näyttelijöitä on vain kaksi. Lisäksi miehellä ei ole vuorosanoja lainkaan.

 

Kielenkäyttäjänä Saimi Järnefelt on tämän näytteen perusteella sisarensa veroinen: kieli on sujuvaa, luontevaa ja yllättävän vähän vanhentunutta.

 

Project Gutenbergin kirjojen lukeminen Kindlellä

Tässä vielä ohje siihen, miten Project Gutenbergin kirjoja luetaan Kindle-lukulaitteella. Käytössäni on vanha uskollinen Kindle Touch 3G, josta olen kirjoittanut esittelyn vuonna 2012. Uudemmat mallit saattavat poiketa tästä vanhasta ja kehotan lämpimästi tutustumaan muunkin merkkisiin lukulaitteisiin.

 

Kindle on uudistanut tiedostokäytäntöään kesällä 2022 ja nykyään Kindlessä voi lukea myös .ePub-tiedostoja. Tähän asti Project Gutenbergistä on pitänyt valita .mobi-tiedosto. Tällä hetkellä tämä on hieman hämäävää, sillä Project Gutenbergin kirjasivun - kuten tässä Iris rukan sivulla - on .mobin kohdalla ohjeteksti "Kindle (no images)". Se ei kuitenkaan enää Kindlessä avaudu, vaan pitää valita "EPUB (no images)". 

• Valitse tiedosto ja lataa se tietokoneellesi
• Avaa sähköpostiohjelma ja liitä tiedosto sähköpostin liitteeksi
• Valitse sähköpostin vastaanottajaksi oman Kindlesi sähköposti. Jos et tiedä sitä, tarkasta se kirjautumalla Amazoniin ja etene seuraavaa polkua: Your account > Account > Digital services and device support > Manage devices. Klikkaa laitteen tiedot auki ja sähköpostiosoitteen pitäisi näkyä.
• Amazon lähettää sähköpostiin vastauksena vahvistuspyynnön. Klikkaa vahvistuspyyntöä.
• Avaa Kindlesi. Valitse tarvittaessa "Turn on Wireless"
• Tiedosto latautuu Kindlen etusivulle
• Voit ryhtyä lukemaan e-kirjaa
  

Muita huomioita:

Ainakaan minulla Kindle ei tunnistanut epub-tiedoston metatiedoista kirjailijan ja teoksen nimeä. Tähän asti eli Project Gutenbergin .mobi-tiedostoja käyttämällä nämä ovat nousseet Kindlessä automaattisesti näkyviin. Kirja näkyi etusivulla nimellä “pg61377” sen sijaan että muoto olisi ollut “Anni Swan: Iris rukka”

Löysin netistä ohjeen, miten Calibrella voi muokata Kindlen kirjojen metatietoja. Calibre on e-kirjojen hallinnointiin käytettävä ilmaisohjelmisto. Latasin Calibren ja ohjeen mukaan kytkin Kindleni USB-kaapelilla tietokoneeseen. Valitettavasti tietokoneeni ei tunnistaunt Kindleä USB-kaapelilla kytketyksi levyasemaksi, enkä sitten enää ehtinyt ryhtyä selvittämään, onko vika USB-kaapelissa, tietokoneessa vai Kindlessä. Veikkaan että vika on kaapelissa, joten jos jaksan etsiä kaapeista muita Kindleeni sopivia USB-kaapeleita, jatkan kokeiluja. En tosin tiedä, pääsenkö tällä eteenpäin, sillä siirsin lataamani epub-tiedostot suoraan koneen C-asemalta Calibreen ja niissä metatiedot kyllä näkyivät oikein, eli Calibre tunnisti sekä kirjailijat että kirjojen nimet metatiedoissa.

Ratkaisin nimeämisongelman yksinkertaisemmalla tavalla, eli vaihdoin tietokoneelle lataamieni epubien nimet “Nimeä uudelleen” -toiminnolla. Kaksoispistettä ei hyväksytä tiedostonnimeen, joten muokkasin nimet muotoon “Anni Swan – Iris rukka”. Lähetin uudelleennimetyt tiedostot sähköpostilla Kindleen uudelleen ja poistin vanhat ja nyt etusivulla näkyy järkevänniminen e-kirjatiedosto.
 

Lue myös nämä:
Mary Marck: Eevan luokka
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni