L.M. Montgomery: Anne of the Island

Anne of the Island on Anna-sarjan kolmas osa, suomeksi Annan unelmavuodet. Kirjassa Anna vihdoin pääsee Redmondiin opiskelemaan ja valmistuu B.A:ksi, humanististen tieteiden kandidaatiksi. Tämä on tärkeä jakso Annan elämässä, mutta vielä enemmän kuin opiskelu häneen vaikuttaa elämänkokemuksen karttuminen.

Kirjassa Annaa kositaan noin viisi kertaa. Kosinnat eroavat jyrkästi siitä, mitä Anna on romanttisissa haaveissaan kuvitellut: välillä ne ovat koomisia, välillä tragikoomisia, välillä ahdistavia. Kosintojen raadollisuus symbolisoi Annan aikuistumista ylipäätään: romanttiset haihattelut vaihtuvat todellisuuspohjaisiin mielipiteisiin. Kokonaan Anna ei onneksi romantiikkaa unohda ikinä, eihän hän muuten olisi se ihana sankaritar jonkalaisena me lukijat hänet tunnemme.

Nuoruudenhaaveet huipentuvat, kun Anna tapaa komean, sankarillisen ja yltiöromanttisen Royal "Roy" Gardnerin. Tätä ennen hän on joutunut torjumaan lapsuudenystävänsä Gilbertin lemmenhaaveet ja on pettynyt, kun ystävyys Gilbertin kanssa ei ole enää entisellään. Mutta Roy näyttäytyy todellisena haaveitten prinssinä, ja sellaisena Anna häntä pitääkin, kunnes todellisuus tekee jälleen kerran vastaiskunsa.

Kirjassa kuvataan hienosti nuoren, parikymppisen naisen irtaantumista lapsuudestaan. Anna elää sellaista ikää, jossa ensi kertaa joutuu katsomaan taakseen ja huomaamaan, että jotain on jo jäänyt peruuttamattomasti taakse. Tätä kuvataan erityisesti Avonlean ystäväpiirin kautta: Anna, Diana, Jane Andrews ja Ruby Gillis ovat viettäneet vuosikausia lapsuudenystävien tiiviinä piirinä, mutta nyt asiat muuttuvat. Ruby sairastuu parantumattomasti ja kuolee, Diana menee naimisiin ja saa ensimmäisen lapsensa, Jane muuttaa länteen ja palaa sieltä rikkaan miehen morsiamena. Kirjan lopussa kuvataan, kuinka monien kosintojen jälkeen yksin jäänyt Anna tuntee jo pientä haikeuttakin tilanteen vuoksi. Mutta kirjan lopussahan onneksi on vihdoin se oikea, romanttinen kosinta, ja Gilbert ja Anna päätyvät vihdoin yhteen. ;)

Redmondin opiskelijaelämän ja -piirien kuvaaminen on kiintoisaa. Anna asuu yhdessä kolmen ystävättärensä, Priscillan, Stellan ja Philippan kanssa sievässä vuokratalossa. Taloutta hoitaa Jamesina-täti ja lemmikkikissojakin tietysti mahtuu mukaan. Muistelin vanhastaan, että Priscilla ja Stella jäävät oudon paljon taka-alalle. Etualalle nousee Philippa, joka onkin kiinnostava hahmo, ja Anna-sarjan naishahmoista aivan erilainen kuin kukaan aiemmin tavattu. Phil on rikkaasta säätyläisperheestä, kaunis, älykäs, sanavalmis ja lahjakas. Hän on elänyt turvattua elämää vilkkaana seurapiirikaunottarena, ja hänellä on itsevarmuutta, jonkalaista Avonlean tytöistä kukaan ei ole osoittanut. Kuitenkaan Phil ei ole ärsyttävä, vaan avomielinen, hyväsydäminen tyttö, josta kaikki pitävät.

Montgomery on jälleen kerran melkeinpä parhaimmillaan sivuhenkilöjen kuvauksissa. Pienet, värikkäät episodit Annan kohtaamista ihmisistä ovat elämänmakuisia ja mieliinpainuvia, vailla sievistelyä. Tällainen tapaus on nelikymppisen Janetin rakkaustarina. Hän on yhden kesän ajan Annan vuokraemäntänä Annan ollessa kesätöissä opettajana. Montgomeryllä on silmää ihmisluonteelle, ja tällaiset pienet kiehtovat tarinat maustavat Annan tarinaa todella mukavasti.

Pohdin jo Nonoon kirjoittamassani Montgomery-tekstissä, että Montgomeryn oman elämän ja hänen kirjojensa sankarittarien välillä on yksi ero. Niin Anna kuin runotyttö Emiliakin ja Silver Bushin Pat torjuvat useita kosintoja ja elävät ajan mittapuun mukaan huomiotaherättävän pitkään yksin. Myös Sinisen linnan Valancy elää yksin, mutta häntä ei kosita. Tarinan lopussa kuitenkin jostakin putkahtaa sopiva mies, lähes aina sankarittaren ihailema komea ja miellyttävä lapsuudenystävä kosimaan ja sankaritar purjehtii avioliiton satamaan. Valancy on poikkeus tässäkin, hänhän järjestää avioliittonsa itse. Lucy Maud Montgomery itsehän ehti myös kokea kihlauksia ja rakastumisia useampiakin, mutta hänen 36-vuotiaana solmimansa avioliitto oli elämäkertatietojen perusteella järkiavioliitto. Ehkä olisi kuitenkin ollut liian epäkirjallista ja lukijoiden pettämistä jättää Anna ilman Gilbertiään.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
L.M. Montgomery: Mistress Pat
L.M. Montgomery: A Tangled Web

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Utrion uutuuden luin lehden kirja-arviota varten. Muistelen, että kirjailija kertoi haastatteluissa aikovansa pitää vuonna 2006 sapattivuoden. Otaksun siis, että kirja on kirjoitettu tämän vuoden puolella, sillä kyllä sapattivuosi jossain näkyy, ja hyvänä. Utrio tuntuu kääntäneen ihan uuden vaihteen päälle tuotannossaan, niin kuin hänellä on kylläkin ollut tapana tehdä, välillä kerran kymmenessä vuodessa, välillä useammin. Sillä vaikka Ilkeät sisarpuoletkin sijoittuu 1800-luvun seurapiirielämään kuten pari edellistäkin teosta, Ruma kreivitär ja Saippuaprinsessa, eroaa se näistä tunnelmansa puolesta aika lailla. Kaksi edellistä olivat kepeitä, välipalamaisia "hilpeitä tapakomedioita", uutuudessa kepeyden alta löytyy aika paljon painavaa naisasiaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmisluonteen sarkastista arviointia, joka toki on aina ollut Utriolle tyypillistä.

Kirjassa kaksi vanhapiikasisarusta, Emilia ja Matilda Dalman, joutuvat elämänmuutoksen eteen, kun heidän äitinsä menee uusiin naimisiin ja leskeytyy lähes saman tien. Uusi isäpuolivainaa oli rikas mies, mutta kaupan päälle tuli myös tämän nuori tytär, hemmoteltu kaunotar Beata. Emilia on elellyt sukulaisten nurkissa Porissa, käytännössä palkattomana palvelijana, kuten köyhät, naimattomat sukulaisnaiset usein joutuivat tekemään. Matilda puolestaan pyrkii itselliseen elämään, hän toimi Turussa tyttökoulun opettajana. Turun palon jälkeen koko joukko suuntaan Helsinkiin, Matilda perustamaan omaa tyttökoulua, Emilia ihastuksensa, kirjanpainaja Larry Winterin perässä, Beata jallittamaan ylhäistä aviomiestä ja äiti-Dalman lähinnä tahdottomasti ajelehtien muiden mukana.

Hiljainen ja kirjoja rakastava Emilia (aloin pitämään hahmoa niin silmäniskuna runotyttö-Emilian kuin nuoren Utrion itsensä suuntaan) oli varsin sympaattinen sankaritar, mutta Matilda oli virkistävin naishahmo Utriolta aikoihin. Hän on vahvaluonteinen, määrätietoinen nainen, ja upea kaunotar mustine hiuksineen ja kreikkalaisine profiileineen. Mutta tässä kirjassa ei keskitytä hiuksien kiiltoon ja silmien säihkeeseen, vaan Matilda suhtautuu ulkonäköönsä ja sen herättämään ihastukseen melko välinpitämättömästi. Häntä ei avioliitto kiinnosta, varsinkin kun ajan lainsäädännön mukaan nainen joutuisi täysin miehen holhottavaksi, ei vähiten taloudellisessa mielessä. Hän haaveilee tyttöjen kasvattamisesta uudella tavalla: ei enää kuritusta nöyryyteen, typerään hihittelyyn, miesten metsästykseen ja hyödyttömiin seurapiiritapoihin vaan itsenäisyyttä, omaa ajattelua, itseluottamusta näiden tilalle. Ulkonäköään hän osaa tarvittaessa käyttää edukseen, kuten silloin kun pitää pehmittää vanhan ilkeän setä de Carnallin sydäntä, jotta tämä avaisi Dalmanin sisaruksille tietä Helsingin seurapiireissä. Mutta Matilda ei kirjan lopussakaan kohtaa perinteistä happy endiä miessankarin sylissä, hän päätyy tyytyväiseksi uranaiseksi.

Tässähän historiallisten romaanien viehätys yhdeltä osin piileekin: ne ovat allegorioita nyky-yhteiskunnasta. Kuinka lujasti tänäkin päivänä tapellaan, pitäisikö naisen olla perinteinen pullantuoksuinen kotiäiti ja tehdä tilaa miehen uralle, vai onko hänellä oikeus olla "kylmä, ilkeä, lapsensa hylkäävä" uraäiti, joka haluaa kouluttautua ja käydä töissä? Ilkeiden sisarpuolien aikaan jälkimmäinen oli hyvin vaikeaa, koska opiskelu ja työnteko oli kunnialliselle naiselle kerrassaan sopimatonta. Elinkeinoa harjoittava nainen, joita oli harvassa, joutui anomaan itsemääräämisoikeutta peräti Pietarista keisarilta saakka. Utrio herättelee näitä kysymyksiä hienovaraiseen tapaan. Hän kurmoottaa esimerkiksi Runebergia ja Snellmania. Nämä vilahtavat kohtauksessa, jossa Turussa iltateetä tarjoileva Matilda vastaanottaa molemmat miehet vieraakseen, sekä samaan aikaan myös erään Fredrika Tengströmin:

"- Tietenkin vaimo myöntää todeksi ja oikeaksi kaiken, mitä aviomies sanoo, eihän se merkitse mitään, intti teekuppinsa ääressä Pietarsaaren Runeberg, tämän kesän maisteri, jota Caspar hivenen kadehti, koska Runebergilla oli jonkinlaisen runoilijan maine. - Mutta se ei riitä: vaimon on sisimmässään myös ajateltava samoin kuin aviomies. - - -

Fredrika näytti onnettomalta kuin purskahtaisi juuri itkuun. Matilda sääli ystäväänsä. Kamreerinleski Tengström oli kasvattanut tyttärensä tavanomaiseen tapaan nöyräksi ja vaatimattomaksi. Kaunis ja lahjakas Fredrika piti itseään rumana ja vastenmielisenä. Fredrikan murhe sai Matildan inhoamaan syvästi itsensä alentamista, jota säännöllisesti vaadittiin nuorilta naisilta. Matilda ei aikonut alistua. Hän kasvattaisi joukoittain tyttöjä, jotka luottaisivat itseensä. Matilda ei halunnut, että viisas Fredrika ryhtyisi elämäntyökseen palvelemaan maisteria, joka suhtautuisi vaimoon tuskin kummemmin kuin koiraan."

Samoin turhamainen ja hömpähtävä sisarpuoli Beata joutuu kohtaamaan elämän karun todellisuuden. Hän iskee silmänsä edellisessä kohtauksessa mainittuun Caspariin, viehkeään nuorukaiseen, jolla valitettavasti on rasitteena velkainen perhe. Kun kihlapari menee selvittämään perintöään asiainhoitajan luo yhdessä Casparin isän kanssa, Beata tyrmistyy, kun isäukko alkaa nimetä kymmeniätuhansia omien velkojensa ja oman perheensä asioiden hoitoon. Beatalla ei ole asiaan nokan koputtamista, koska naimisiin mennessään aviomiehestä tulee hänen holhoojansa, joka päättää hänenkin rahoistaan, ja jos aviomies tottelee isäänsä, ei asialle mahda mitään. Beata ratkaisee tilanteen purkamalla kosinnan. Hän pitää mieluummin omaisuutensa itse, vaikka Matilda varoittaa, että vanhanapiikana hän joutuu koko ajan kulkemaan sosiaalisen nokkimajärjestyksen hännillä.

Sisaruksista ainoa, jolle romanttinen happyend koittaa miehen vahvoilla käsivarsilla, on Emilia, mutta hän sen ansaitsee sympaattisen Larryn kanssa. Ainahan Utrio on kuvannut silmänpalvontaa ja rikkauden edessä matelemista, mutta tässä kirjassa näkyvät jotenkin aiempaa selvemmin, miksi sellaista on esiintynyt. Kun ihmisen, varsinkin naisen, elintaso on riippunut melko pitkälti sattumasta - syntyykö rikkaaseen perheeseen, saako varakkaan aviopuolison - on elintason kohentaminen jäänyt täysin sosiaalisten pelien pelaamiseen varaan. Kohteliaisuussäännöillä kuorrutettu taistelutanner on pakottanut ihmiset mielistelemään sukulaisiaan, sumplimaan naimakaupat kukkaron eikä sydämen mukaan. Rehellisen työn tekeminen on ollut kiellettyä ja häpeällistä useiden ihmisryhmien kohdalla. Aina marmatetaan, kuinka nykyajassa ihmiset ovat ahneita rahan perässä juoksijoita, mutta eipä nykysysteemissä mitään valittamista ole tässä suhteessa vanhaan hyvään aikaan verrattuna. Kuka tahansa voi tarvittaessa elättää itsensä omalla työllään, sen sijaan että joutuisi pelaamaan kiemuraista peliä sukulaisten ja tuttavien kanssa.

Utrio on useissa yhteydessä kutsunut itseään feministiksi, ja täytyy sanoa, että loistavan taktiikan hän on näiden asioiden eteenpäin viemiseksi valinnut. Eiköhän Ilkeitä sisarpuolia tulla ostamaan joukoittain syntymäpäivä- ja joululahjaksi tänäkin vuonna, ja muutenkin. Kirja keikkuu jo nyt myyntilistojen ykkösenä. Moni voi naureskella "akkojen hömpälle", vielä useampi lukee kirjaa romantiikannälkäänsä ja viihtyäkseen, ja siihenkin tarkoitukseen kirja sopii oivasti. Mutta pinnan alla kulkevat teemat naisen itsemääräämisoikeudesta ja lainsäädännön ja asennekasvatuksen vaikutuksesta tasa-arvoon vaikuttavat taatusti niihinkin lukijoihin, jotka eivät niihin yhtä tietoisesti huomiota kiinnitä.

Laskeskelin tuossa, että olen lukenut Utrion kirjoja 17 vuotta. Siirtymän kirjaston lastenosastolta aikuistenosastolle aloitin muistaakseni juuri tuossa 12 vuoden iässä, ja Utrioita aloitin silloin lukemaan. Mitä muuta luin sen ikäisenä? Varmasti erilaiset hevos-, koira- ja tyttökirjasarjat Tiinan ja Lotan tyyliin ovat edelleen olleet kovaa valuuttaa. David Eddingsin fantasiakirjoja luin myös innoissani, vaikka näin jälkikäteen ne ovatkin olleet juuri tätä pitkästyttävää "ratsastetaan ja syödään puuroa 500 sivun ajan". Historiallisia romaaneja, "hömppää", aloitin lukemaan juuri noihin aikoihin. Utrion lisäksi hänen tieteellisesti vähäarvoisemmat kollegansa olivat ahkerasti lukulistoilla. En muista kaikkien kirjojen nimiä, mutta niitä yhdisti aina kansikuva, jossa kurvikas kaunotar oli uljaan miehen syleilyssä. Sankarittarella oli poikkeuksetta jokin eksoottinen, kaunis nimi, Shanna esimerkiksi, ja hänen vihreitä/sinisiä silmiään ja kullankeltaisia/leimuavanpunaisia/korpinmustia hiuksiaan ylisteltiin joka sivulla. Oikeastaan tuon ajan lukukokemukseni ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin sarjakuvabloggaaja Grezenillä, joka kiteytti kokemuksensa loistavasti näihin kahteen ruutuun.

Kuten tästä ehkä on ymmärrettävissäkin, läheskään kaikkia samoja kirjoja kuin 12-vuotiaana en enää lue. :) Utrio on kuitenkin säilynyt suosikkinani noista ajoista asti, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettenkö hänen kirjojaan lukisi seuraavankin 17 vuoden ajan, ja kauemminkin.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Laura Saari: Tyyppiteoria
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Äidin kirjastolainojen joukosta löytyi tuore uusintapainos Outi Pakkasen kolmesta varhaisvaiheen dekkarista. Samojen kansien välissä ovat Murhan jälkeen mainoskatko, Maanantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Näistä kaksi ensimmäistä ovat 1970-luvun tuotoksia, viimeisin 1980-luvun alusta. Itse luin näistä ensimmäisen ja viimeisen, joten tuo Maanantaihin on paljon matkaa jäi tällä kertaa lukematta. Mukavaa luettavaa nämä kaksi muuta kuitenkin olivat, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta vaikka luinkin vain kaksi kolmasosaa kokoomateoksesta. Plussaa muuten mukavasta ulkoasusta, josta vastaa Ultra Bran riveistä aikoinaan tutuksi tullut Joel Melasniemi, joka on sekä muusikko että graafikko.

Takakannessa kirjoja luonnehditaan "ystävällisiksi murhakirjoiksi", mikä onkin aika osuva määritelmä. Pakkanen ei sinänsä ole mikään kovin merkillinen juonenkieputtaja. Tyypillisesti hänen kirjoissaan esitellään tilanne, eli joukko ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokouksessa tai juhlissa. Joku murhataan, ja sitten murhaa selvitellään. Murhaaja paljastuu yleensä viime tipassa ja aika lailla puun takaa. Jossain määrin Pakkasen tyyli muistuttaa Eeva Tenhusta, joka myös kirjoitti mainioita, humoristisia dekkareita, joissa kuvattiin paljon suomalaista arkielämää ja ajankuvaa. Mutta Tenhunen yleensä osaa Agatha Christien parhaitten perinteiden mukaisesti syöttää lukijalle hämääviä johtolankoja, johdatella lukijaa epäilemään murhaajaksi milloin yhtä ja milloin toista kirjan hahmoa, niin että lopputulos on yleensä aina aidon yllättävä. Pakkanen on huomattavasti suoraviivaisempi. Murhaan johtaneet käänteet ovat harvoin kirjan keskeisellä paikalla, vaan hän ikään kuin nykäisee murhaajan takataskustaan kirjan loppumetreillä ja keksii hänelle jonkinlaisen motiivin.

Sinänsä nämä Pakkasen dekkarit ovatkin käyttökirjallisuutta, mukavaa ajanvieteluettavaa, joiden parissa viihtyy lukemisen ajan, mutta joista ei välttämättä saa mitään sen syvällisempää pohdittavaa kirjan jälkeiseksi ajaksi. Näiden kirjojen hyvät puolet ovat muualla, itseäni kiehtoi esimerkiksi mainio tapainkuvaus. Samalla lailla kuin Matti Yrjänä Joensuun 1970-luvun dekkareissa, näissäkin poltetaan tupakkaa ihan koko ajan. Ilmeisesti Suomi 30 vuotta sitten on ollut todella savuinen paikka. On itsestään selvää, että työpaikalla poltetaan (siis sisällä, työhuoneissa ja kokoushuoneissa), hotellihuoneissa poltetaan, autoissa poltetaan, ihmisten kotona poltetaan. Kaikki henkilöt polttavat kirjan aikana askikaupalla tupakkaa. Lisäksi Pakkanenkin kuuluu armoitettuihin ruoan ystäviin, joten näitä kirjoja lukiessa tulee väistämättä nälkä. Tyypillistä tuon ajan tarjottavaa näkyvät olleen erilaiset voileivät. Hienommissa kokoontumisissa syödään katkarapuvoileipiä, arkisemmille vieraille tarjotaan juustovoileipiä. Lounaaksi juodaan usein olutta. Murhan jälkeen mainoskatko sijoittuu mainostoimistoon ja Kiinalainen aamutakki kirjakerhoon, eikä kummallakaan toimialalla tunnu olevan tapana sylkeä lasiin. Päiväkaljojen lisäksi illalla ravintolassa juodaan ahkerasti votkasnapseja alkupaloiksi ja muita väkeviä. Kyllä tämä 2000-luvun työelämä on tylsää, kun tällaista alkoholin, tupakan ja voileipien nauttimista ei pääse näkemään oikein missään!

Lisäksi Kiinalaisessa aamutakissa henkilöt hokevat huomattavan usein tokaisua "haetanneeko tuo mittään". Mistähän tämä itsekin viljelemäni sanonta on peräisin, jostain 1970-luvun lopun tai 1980-luvun alun tv-sarjastako? Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että huomattavan monella naispuolisella roolihenkilöllä tuntuu olevan nuoruuden hairahduksesta syntynyt vahinkolapsi. Meitä nykypäivän naisihmisiähän syytetään siitä, että lapsia syntyy liian vähän, kerran lehdessä eräs YTHS:n terveydenhoitaja vaikeroi, että nuoret naiset piruuttaan jopa ehkäisevät liian hyvin, kun vahinkojakaan ei enää juuri synny. Mitäpä tuohon voisi sanoa... niin tai näin, aina väärinpäin.

Tyylikkään kolmen kirjan uusintapainoksen kruunaa takaliepeen mainio valokuva nuoresta Outi Pakkasessa aidossa 1970-luvun lookissaan.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Orvokki Autio: Pesärikko
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian

Hugo Pratt: Corto Maltese - nuoruus

Viime viikonloppuna kävin Helsingin sarjakuvafestareilla. Olikin ensimmäinen kerta ikinä, vaikka olen toki tiennyt jo vuosikausia, että moiset festarit joka syksy järjestetään. No, nyt näin siellä sarjakuvatuttuja ja ostelin maltillisesti hyllyntäytettä. Paikalla kumminkin olivat kaikki Suomen kustantamot, jotka sarjakuvia julkaisevat, ja jokaisella oli pöydissään mahtavat festaritarjoukset. Corto Maltese - Nuoruus kymmenellä eurolla oli sen sortin tarjous, ettei siitä voinut ohi kävellä, onhan minulla hyllyssäni melkein kaikki Cortot. Kimmo Lakoman listasta kannattaa katsoa, mikä on oikea ilmestymisjärjestys Cortoille. Tuo on suht pitkälti käsittääkseni myös Corton tarinan etenemisjärjestys, poislukien tämä Nuoruus, joka on Corton kronologiassa varhaisin.

Kuten listasta näkyykin, joitakin albumeja on julkaistu eri nimillä, sivumäärät ja ruutujako vaihtelevat, välillä on värillistä ja välillä mustavalkoista... Kvaak.fi -foorumilla joskus kaiveltiin syitä moiseen, kunnes eräs ranskalaisen sarjakuvan harrastaja selvensi taustoja tälle melko tyhjentävästi täällä. Jos ymmärsin oikein, ovat kaikki Prattin alkuperäissarjat mustavalkoisia, ja Prattin leski on näitä sitten väritellyt jälkikäteen. Hän on myös ottanut kaiken hyödyn irti julkaisemalla Cortoja myös mangapokkari -formaatissa. Yleensä ottaen värit ovat kyllä varsin onnistuneita. Olen itse lukenut Nuoruus-seikkailun aiemmin tuona 44 sivun versiona, tässä pitemmässä siis ruutukoko oli isompi, kun sivuilla oli vain kolme ruuturiviä neljän sijaan.

Mitä nämä Cortot sitten oikein ovat? Ne ovat runollisia, historiallisia, väkivaltaisia ja romanttisia seikkailuja "onnensoturien" maailmassa. Suurin osa Corto-tarinoista sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan tai 1920-luvulle. Tämä tarina tapahtuu Venäjän-Japanin sodan aikaan, vuonna 1904. Suomenkin historiaan merkittävästi vaikuttanut sota on taustoitettu tiiviisti albumin erinomaisessa esipuheessa. Siinäkin mielessä Cortot ovat mukavia, että niitä lukiessa saa yleensä tuhdin tietopaketin historiaa. Prattin kuvituksia esimerkiksi eri joukkojen univormuista löytyy nytkin esipuheesta runsaasti. Pratt piirsi Cortoa 1960-luvulta 1980-luvulle asti, ja mitä myöhäisemmästä tuotannosta on kyse, sitä pelkistetympi, vapaampi ja lennokkaampi hänen viivansa on. Nuoruus on jo sitä aikaa, jolloin mestari vetelee hahmojaan välillä roisisti vähän sinne päin, toisaalta hänen kynänjälkensä on niin kiehtovaa, että tällainen tuntuu vain viehättävältä tyyliseikalta. Itse henkilökohtaisesti nostaisin omiksi suosikeiksi ainakin tällä hetkellä varhaiset Corto-lyhyttarinat, esimerkiksi Kelttiläistarinoita-kokoelman. Suosikin titteli on kyllä vaihdellut aika ajoin, lähiaikoina pitäisi tulla uusi painos Corto Maltese Sveitsissä -tarinasta, jossa konkretiaa ei ole enää nimeksikään mutta mystiikkaa sitäkin enemmän. Tykkäsin siitä jossakin vaiheessa tosi paljon.

Prattilla on tapana tehdä ensin seesteisiä, henkisiä kohtauksia, joissa henkilöt filosofoivat viisaanoloisesti ja tuijottelevat taivaanrantaan. Nämä vaihtuvat yhtäkkiä toimintaan, joka voisi olla suoraan Korkeajännityksestä: tappeluita, ammuskelua, väijytyksiä. Henkilöhahmot ovat harvoin yksiulotteisia, ja Cortoa ja toiseksi useimmin sarjassa esiintyvää Rasputinia en osaa luonnehtia tyhjentävästi vieläkään, vaikka olen sarjaa jo yli kymmenen vuotta lukenut. Molemmat ovat taitavia ja kylmäverisiä tappelijoita ja kullan perässä seikkailevia onnensotureita, mutta Cortossa on herkkyyttä joka Rasputinilta puuttuu. Senkö takia Rasputin tappaa häikäilemättömämmin eikä kadu tekosiaan? Nuoruudessa Rasputinin tarinaan tulo on varsin räväkkä, ruumiita jää taakse enemmän kuin pienellä hautausmaalla. Corto itse asiassa tulee kuvaan mukaan vasta albumin loppupuolella, sitä ennen varsinainen päähenkilö on nuori sotakirjeenvaihtaja, kirjailija Jack London.

Tällä kerralla en kovin ihmeitä säväreitä tarinasta kuitenkaan saanut. Ei tämä kyllä säikähdyttänyt, koska Cortoa olen ihaillut jo niin kauan, että tiedän palaavani hänen seikkailuihinsa tasaisin väliajoin uudestaan. Milloin siihen vanhempaan, "realistiseen" tyyliin, milloin uudempiin, "metafyysisempiin" tuotokseen.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä
Javier de Isusi: Marcosin piippu
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria

SF Said: Varjak Käpälä

Varjak Käpälästä tein varauspyynnön kirjastoon, kun sitä suositeltiin Kvaak.fi -foorumin tuttujen toimesta. Ja kun lepäilee kotona flunssaa hoitelemassa, on ainakin aikaa lukea..

SF Saidin (älkää kysykö miksi kirjoitusasu on tuollainen, kopioin sen vain orjallisesti siten kun kirjassa on esitetty) kirja on sellainen, että melkein alkaa harmittaa, ettei ole enää lapsi eikä voi lukea tätä lapsen mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn voimin. Olen nimittäin melko varma, että olisin tykännyt tästä lapsena kovasti. Siinä on kaikki mitä tarvitaan: pieni, urhoollinen kissa joka joutuu huimiin seikkailuihin, ripaus yliluonnollisuutta ja kissojen kamppailua milloin ihmisiä, milloin koiria vastaan. Aikuislukijallekin tämä oli ihan kivaa luettavaa, mutta kyllä tämä selkeästi on enemmän puhdas lastenkirja kuin aikuisten fantasiakirja. Plussana kirjassa on tyylikäs kuvitus. Miksei aikuisten kirjoja oletusarvoisesti kuviteta? Vaadin lisää kuvituksia aikuisille.

Varjak on ylhäistä mesopotamiansinistä rotua ja elää perheineen Kreivittären talossa. Koska Varjakilla on muista poikkeavasti keltaiset silmät, sisarukset ja serkukset vähän syrjivät sitä. Varjak joutuu seikkailuun, kun Kreivittären taloon saapuu Herrasmies kahden pelottavan, aavemaisen mustan kissan kanssa. Isoisä Vanha Käpälä neuvoo Varjakia pakenemaan ja varmistaa tämän selustan oman henkensä uhraten. Varjak joutuu pelottavaan Ulkomaailmaan, jossa ei ole koskaan ollut. Siellä hänen on opeteltava katujen lait, mutta onneksi hän saa unissaan apua myyttiseltä esi-isältään Jalalilta, joka neuvoo hänelle mesopotamiansinisten vanhoja taistelutaitoja.

Samantapaisista aineksista on kasattu lukemattomia lastenkirjoja, ja rakenne toimii mainiosti tässäkin. Ja koska itse ainakin olin lapsena muuttumattomuuden ystävä (mihin muuhun perustuisivat noin tuhatosaiset hevos- ja tyttökirjasarjat, joissa sama seikkailu toistuu hieman erilaisilla käänteillä kirjasta toiseen), on tuttu rakenne varmasti lapsilukijoiden silmiin eduksi. Ja Said ei onneksi tunnu olevan mikään rahanahne vanhojen kliseiden monistaja, vaan kirjoittaa rakkaudella.

Kohtapuoliin pitäisi suomeksi ilmestyä myös kakkososa, Varjak Käpälä - Lainsuojaton. Se voisi olla sopivaa kamaa kirja-arvosteluihini, joten varmaan tulee luettua ainakin lehteä varten.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

L.M. Montgomery: Anne of Green Gables

Montgomery-luku-urakan parissa olen päässyt erääseen etappiin: Annan nuoruusvuodet alkukielellä. Tämä kirja löytyi ihan kirjastosta. Lappeenrannan kirjaston lastenosaston virkailija oikein ilahtui, kun lainasin kirjan. "Kyllä minä aina välillä näitä kirjoja tilatessani mietin, että lukeekohan näitä edes kukaan." Sanoin että minä ainakin meinasin lukea koko sarjan. Saa nyt nähdä, kuinka reippaasti näitä tulee luettua uusiksi, mutta ainakin Anne of the Island (Annan unelmavuodet) lähti jo seuraavaksi mukaan. Kakkososan, Anna ystävämme eli Anne of Avonlea hyppään tällä kertaa yli, koska muistaakseni Annan romanttiset seikkailut Redmondissa ovat paljon kiinnostavampia kuin tylsähkö välivuosi opettajana Avonleassa.

Yksi kiinnostava aspekti tämän kirjan lukemisessa oli, että osaisinko bongata niitä kohtia, joita suomennoksista on leikelty pois. Kirjathan on suomennettu jo joskus 1920-luvulla, ja ajan käytäntö on kai ollut, että saksia on käytelty reippaasti kirjojen suomennoksissa. En nyt mitään kovin pitkiä pätkiä ollut huomaavinani, toisaalta en kyllä jaksanut pitää käännöstä rinnalla, joten muistinvaraiseksi jäi vertailu. Mutta kieliasun puolesta suosittelen ehdottomasti kaikille englantia vähänkin osaaville Annan ystäville tätä kirjaa luettavaksi alkukielellä. Kieli on helpohkoa, arvelisin että esimerkiksi lukiolaiset lukisivat tätä kirjaa jo oikein sujuvasti. Ja kun juonenkäänteet osaa ulkoa, niin helppo on pysyä kärryillä juonessa. Montgomeryn hienovarainen ja kaunis kieli kun on niin tyylikästä, että siitä nautiskelee jopa tämmöinen tavan tallaaja peruskielitaidollaan.

Lapsena muistan kirjan lopun tuntuneen edenneen oudon nopeasti. Aikuislukijana en voi olla eri mieltä: kyllähän kirjan jälkipuolisko on melkoista läpijuoksua. Ensimmäinen puolikas on mitä riemukkainta komediaa ja lapsen tunnemaailman upeaa kuvausta. Anna on ihanan yltiöromanttinen lapsi ja hankkiutuu milloin minkäkinlaisiin kommelluksiin. Jälkipuolella hypätään yhdessä luvussa aina monta kuukautta kerrallaan eteenpäin. Että kyllä Montgomery myöhemmässä tuotannossaan on kirjallisesti jo paljon kehittyneempi. Runotyttö-trilogiassa maltetaan ajan kulku pitää hieman paremmin hanskassa, ja tuo kehumani A Tangled Web ei kärsi moisesta lainkaan, ollen sijoitettu kohtalaisen lyhyelle ajanjaksolle. Toki "elämäkerrallisuuden" ominainen kuvaus on leimallista Montgomerylle myöhemminkin. Eli päähenkilön elämää ja kehitystä ja seurataan yhden kirjan aikana jopa useiden vuosien osalta. Juonenkulun rakenteeksi riittää ajan kuluminen ja päähenkilön muuttuminen.

Lisäksi tietyt yksityiskohdat pistivät silmään. Montgomeryn päähenkilöistä Emilia, Silver Bushin Pat kirjassa Mistress Pat ja Marigold kirjassa Magic for Marigold ovat tietyssä suhteessa yhtäläisiä. He ovat kaikki "pikkuisen parempata sukua", pienen kylän aristokratiaa, joka hiuksenhienosti erottuu muusta kylän väestä hyvällä sukutaustallaan ja tyylikkyydellään. Anna ja Vihervaaran väki on aivan erilaista. Marilla ja Matthew ovat suorastaan kylän silmätikkuja, vanhapiika ja vanhapoika, jotka asuttavat syrjäistä, hiljaista Vihervaaraa. Anna puolestaan on orpolapsi, joka tietysti antaa koko kylälle syyn katsoa häntä ylhäältä alaspäin. Lisäksi kolme edellämainittua sankaritarta ovat keskenään hämmästyttävän yhtäläisiä verrattuna Annaan. Anna on avoin ja puhelias, muut sisäänpäinkääntyneempiä.

Tällä kertaa luin kirjaa melkein enemmän Marillan kuin Annan näkökulmasta. Lapsilukijan silmiinhän Marilla on suorastaan pelottavan ankara ja jopa julma. Nyt kiinnitin huomiota Marillan lempeyteen, huumorintajuun ja henkiseen kehitykseen, jota hän Annaa holhotessaan kokee. Marillahan on mitä sympaattisin hahmo!

Kirjan jälkipuoliskolla kävi myös hivenen tylsäksi, kun kaikki kirjan henkilöhahmot ylistelivät Annaa tämän hyvien ominaisuuksien vuoksi. Montgomery on vielä tässä vaiheessa ollut hieman liian ihastunut henkilöhahmoonsa ja maalannut hieman liikaa sitä romantiikkaa ihmisluonteisiin mukaan. Myöhemmin tällainen karisi, vaihtuen huomattavasti realistisempaan, mutta ei yhtään vähemmän tyylikkääseen ja huumorintajuiseen kuvaukseen.

Huomasin lukiessani, että tietyt kohtaukset nostivat silmien eteen tosi elävät muistot Suomessakin useaan kertaan nähdystä Anna-tv-sarjasta, pääosassa Megan Follows. Kaipa sitäkin on tullut katsottua melko moneen kertaan. :)

Mutta sille ei voi mitään, että olipa ikää 12 tai 29, niin tiettyjä varmoja itketyskohtauksia tässä kirjassa on. Ei kukaan voi lukea esimerkiksi Matthew'n kuolinjaksoa ilman itkun tirautusta.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Emily of New Moon

Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Walt Whitmanko lienee virittänyt taajuuteni runomoodiin, vaiko tieto siitä että hyllyssä odottaa divarista bongattu Saarikosken Euroopan reuna uusintalukemistaan. Joka tapauksessa lueskelin tänään vanhan rakkauteni Tanssiinkutsun. Tämä on se kirja, jonka kanssa tuttavuuteni Saarikosken kanssa alkoi 12 vuotta sitten. Minulla on vieläkin muistikuva, miten luin kaverini Ainon ostamaa kirjaa. Hämmennys runokuvien edessä, tunne sitten etten ymmärtänyt. Sitten jostakin nurkasta pääsi sisään, sai pienen palan auki. Siitä se lähti.

Itse asiassa minulla on tämä Tanssiinkutsu hyllyssä kolmena kappaleena. Muistaakseni kesällä 1996 ostin Tiarnia-sarjan yhteispainoksen, jossa oli samassa Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit, sekä muutama kokoelman ulkopuolinen runo selityksineen. Tätä tuli luettua edestä ja takaa monet kerrat. Sitten ostin Saarikosken koko tuotannon kattavan Runot-kokoelman puolitoista vuotta sitten, siinäkin Tanssiinkutsu luonnollisesti on. Mutta silti piti tilata Huuto.netistä tämä Tanssiinkutsu alkuperäisen mallisena yksittäispainoksena, ja meinasinpa nuo Tanssilattia vuorella ja Hämärän tanssitkin vielä jossain vaiheessa napsaista omaan hyllyyn kunhan kohdalle osuvat. Ihan keräämisen ilosta vain. :) Divareissakin Saarikosket ovat kyllä arvossaan, ei niitä eurolla parilla saa ellei ole tosi huonokuntoinen kirja kyseessä. Mutta mielelläänhän niistä maksaa, eivät ensipainoksia lukuunottamatta kohtuuttoman kalliitakaan mielestäni ole.

Saarikoskesta käydään vuosittain milloin minkäkinlaista keskustelua seminaareissa, tutkimuksissa, elämäkerroissa ja muissa. Mutta viime kädessä kirjat palautuvat aina siihen, että on lukija ja on kirja. Ja minä tunnen, että Saarikoski päästää minut lähelleen, puhuu kieltä jota ymmärrän, välittää tunnelmia jotka koen omakseni. En kyllä vieläkään ymmärrä kaikkea, vaikka näitäkin runoja tosiaan on jo sen 12 vuoden ajan tullut luettua. Mutta nautin siitä. Se on parasta runoudessa, tunne siitä etten tajua kaikkea. Ehkä seuraavalla lukukerralla taas kerran jotain uutta aukeaa? Ja miksi kaiken pitäisikään aina olla niin puhki selitettyä.

Tanssiinkutsu johdattaa siis minut Saarikosken vieraaksi Tjörnin saarelle - jossa muuten sivumennen sanottuna vajaat 30 vuotta sitten on ollut vielä kunnon talvet - Etelä-Ruotsin saaristoissakin näiden runojen perusteella on ollut hiihtokelit, satamat ovat jäätyneet, kiirastorstaina vasta "järven jää on läikkäinen" mutta pilkille on vielä päässyt. Oman kotiympäristön kuvauksen lisäksi runoilijan ajatus singahtelee milloin antiikkiin, milloin viikinkeihin, milloin päättyneen 1970-luvun poliittisiin ja aatteellisiin kiemuroihin. Monet runot ovat sellaisia, jotka ovat takertuneet aivolohkoihini päänsisäiseksi karaokeksi, vaivaavat muistia niin kauan että ne on oppinut ulkoa tai melkein ulkoa. Esimerkiksi numerot X ja XVI. Näistä jälkimmäinen alkaa näin:

"Olen sen verran vanha että Euripides

ei enää huvita

istuin kiinalaisessa ravintolassa Stenungsundissa

ja työntelin

Sofokleen kivenhauraita säkeitä

sormella pitkin pöytää

kun Masa ja Sepe paukahtivat sisään

häiritäänkö me teet sä kirjaa"

Tiarniaa ja Saarikosken lähestyvää kuolemaa on taatusti analysoitu tutkimuksissa puhki ties kuinka monet kerrat, mutta eipä sille minkään mahda että tietynlaisia välähdyksiä kuoleman aavisteluista näissä runoissa on. Keitä ovat vieraat, jotka tulevat niin kaukaa etteivät tarvitse kulkuneuvoja, mitä ovat kutsut, joihin voi vastata kieltävästi vain kerran. Ja mies seisoo maailman aajan rannalla kolikko kädessään näkemättä vainajaa, jonka kielen alle sen panisi. Pentiltä on viety arvoesineet joilla hän aikoi lahjoa kuoleman, ja hän toteaa, että paljon jää selville saamatta.

Mutta paljon hän myös sai selville. Ehkä osin hänenkin takiaan minua on alkanut kiinnostaa ajatus latinan opiskelusta. Voi olla, ettei tässä projektissa ihan äkkiä päästä käytännön toimenpiteisiin, pitkälliset yliopisto-opintoni nimittäin nitistivät kaiken keskittymiskykyni ja haluni luentomaiseen opiskeluun. Mutta olisi se latina hirmu mukava lisä kirjallisuuden ja historian harrastuksessa. Voisi lukea kaikkea kivaa latinaksi. Ja pääsisi sisälle vaikka tällaisiin sisäpiirijuttuihin, ilman että pitäisi kurkkia selitysosioita:

"Olen nyt kulkenut kolme päivää

toisessa kainalossa pitkä lauta

(nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere)

ja toisessa lyhyempi

(nec scire utrum sis albus an ater homo)"

Se mainitsemani runo X on eräänlainen "evankeliumi Saarikosken mukaan", johon on tiivistetty Uusi testamentti ja eurooppalainen kirkkohistoria. Sitäpä en kuitenkaan taida jaksaa tähän kopioida, johan näitä näytteitä tässä tuli. Lukekaa itse.

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit
Pentti Saarikoski: Runot
Walt Whitman: Valitut runot

Frank Schätzing: Pedot

Etteivätkö suomalaiset muka lukisi klassikoita. Tuossa yhtenä päivänä blogini kävijätilastoja kurkkiessani blogin suosituimmat sivut olivat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Väinö Linnan Sotaromaani ja Juhani Ahon Papin rouva. (Tai sitten näistä on taas vaadittu tekemään joissakin kouluissa äidinkielen tehtäviä.)

Bazar-kustantamo lupaili tosiaan minulle kesemmällä "kaikkien aikojen ekotrilleriä" lukukappaleeksi. Ei ole lahjahevosen suuhun katsomista, tuumin, kun raahasin postista valtavaa, järkälemäistä pakettia kotiin. Kirjalla on nimittäin mittaa tuhat sivua, joten painon puolesta se alkaa olla vähän epämukava luettavaksi yhtään epäergonomisemmissa asennoissa.

Valitettavasti kustantajalle on ehkä arvioitua vähemmän hyötyä tästä sissimarkkinoinnista, ellei sitten ole niin, että "all publicity is good publicity". Taistelin nimittäin kirjan kanssa viikon ja pääsin satakunta sivua eteenpäin. Voi tietenkin olla liian varhaista kuvitella, että pystyisin analysoimaan tyhjentävästi koko kirjan, mutta luon katsaukseni tämän urakan perusteella. :)

Pedot-kirjan etu- ja takakansissa mainostetaan näyttävästi myyntilukuja ja bestsellertilastoja, ja jos kirja on kerran ollut tosi ostettu Saksassa ja Norjassa, niin miksipä se ei olisi sitä Suomessakin. Se nimittäin muistuttaa tyyliltään melko paljon Dan Brownin kirjoja, ollen siis helppolukuinen, selkokielinen ja vailla kirjallisia kikkailuja. Luulen, että olisin esimerkiksi 12-vuotiaana tykännyt kirjasta oikeasti. Sen ikäiselle nimittäin riittävät paperinukkemaiset henkilöhahmot, ja kerrontaa pätkivät "valistusotteet". Eli jostain helppolukuisesta tietokirjasta kaivetut pätkät, joissa opetetaan kirjoittajan esille nostamaa teemaa - Brownin tapauksessa satunnaisia paloja historiasta tai kulttuurista, Schätzingin tapauksessa ekosysteemistä ja meren eliöistä.

Sadan ensimmäisen sivun aikana ehdin tavata eteläamerikkalaisen perinnekalastajan, joka edustaa katoavaa kansanperinnettä, pohjoisamerikkalaisen intiaanitutkijan, joka on huolissaan valaiden katoamisesta, norjalaisen tutkijan, joka on vanha egoistinen snobi mutta huippuasiantuntija meren suhteen, ja norjalaisen bisnesnaisen, joka on kova ja terävä mutta ah niin viehättävä, ja johon tutkija tietenkin tuntee vetoa. Lisäksi Pohjanmeren syövereistä on noussut esiin outoja, ennen tuntemattomia matoja.

Joten esitänkin tässä arvauksen siitä, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Kun näitä merestä nousevia öttiäisiä alkaa tulla esiin, ne yrittävät valloittaa maailmaan. Madoista valaisiin kaikki liittoutuvat ja hyökkivät ihmisten kimppuun. Ihminenhän ei tätä salli, joten nämä tutkijat ja intiaanit sun muut yhdistävät voimansa ja voittavat lopulta kauheat eläimet. Sitten tehdään johtopäätöksiä tyyliin "hei, vois olla ihan kiva jos ei tuhottaskaan koko luontoa". Kirjan lopussa muodostuu muutama romanssi. Ainakin bisnesnainen jättää poikakaverinsa ja tykästyy rohvessoriin, ja ehkä tuo pohjoisamerikkalainen intiaanikin saa tyttöystävän. Eteläamerikkalaiselta tämä ei onnistu, koska hän oli ensimmäinen, joka kirjassa kuoli meren voimien mystisenä uhrina.

Jos tämä kirja jotakin kiinnostaa, kannattaa mennä lähiaikoina tarkkailemaan Lappeenrannan divareita. Tämä nimittäin lähtee jossakin vaihteessa kiertoon yhdessä muutaman muun "ylijäämäkirjan" kanssa.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Toni Morrison: Tervanukke

Walt Whitman: Valitut runot

"Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika,

rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan,

ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle,

heistä syrjään asettuva,

ei vaatimaton eikä röyhkeäkään..."

Whitmanin luin Etelä-Saimaan kirja-arviota varten. 2000 merkin kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi kuitenkin ylikin, joten ajattelin kommentoida kirjaa myös tänne. Tajusin muuten, että kokoelman suomentaja Markus Jääskeläisen täytyy olla sama kaveri, joka pitää Albatrossi-blogia. Eli terveisiä vaan sinnekin! (Tuo sana "kaveri" on muuten kumma anglismi, tulee varmaan englannin kielen tyylistä käyttää esim. sanoja "guy" tai "mate" kuvaamaan myös sellaisia miehiä, jotka eivät ole henkilökohtaisia kavereita, vaan tuntemattomia ohikulkijoita tai keitä tahansa. Noh, näköjään on taas yksi uusi anglismi pesiytynyt meikäläisenkin kielenkäyttöön.)

Valitut runot on siis uusi suomennosvalikoima Whitmanin runoista. Minulle tuli hassu tunne, kun rupesin runoja lukemaan, olin nimittäin luullut, että olen Whitmanin tuotantoon joskus aikaisemminkin tutustunut. Lukiessa oli pakko todeta, että ei näin varmasti olekaan. Whitman lienee niitä nimiä, jotka kyllä mainitaan esimerkiksi äidinkielen oppikirjoissa, mutta joiden tuotantoon ei välttämättä Suomessa kovin usein törmää. Siksipä onkin hienoa, että tällainen valikoima runoja saatiin suomeksi. Joidenkin sanavalintojen kohdalla muistan hieman ihmetelleeni kääntäjän mielipiteitä, samoin joissakin kohti mietin, että pilkutus taitaa jo vähän liikaa rikkoa kieliopin sääntöjä, mutta kokonaisuutena minulla ei ole mitään valittamista. Runous on aina tulkintaa, joten kunnioitetaan kääntäjän työtä ja valintoja. Sitä paitsi runot ovat todella sujuvaa ja miellyttävästi luettavaa suomea. Se on tärkeintä.

Kuten Harri Sirola -merkinnässä kerroinkin, olen sikäli pöljä, että luen runoja ihan niin kuin runoilija itse olisi niissä kertojana ja olisi elänyt runon tapahtumat. Kun kirjallisuustieteellisestihän tämä on kauhean väärin. Eihän nyt, herraisä, runoilija ITSE niissä runoissa puhu. Kertoja on aina joku "kertojahahmo", myyttinen kolmas persoona. No eipä Walt Whitmankaan näytä onneksi tällaisista säännöistä piittaavan, sillä hän pistää kyllä itsensä likoon täysin rinnoin. Miehellä on ollut ihanan egoistinen ja hedonistinen elämänasenne.

"...Olen täynnä elämää joka ei kaipaa muiden katseita

mutta sisältää kaikki muut.

Olen päättänyt laulaa vain miehisen kiintymyksen

lauluja,

minä osoitan ne tälle rouhevalle elämälle,

jätän perinnöksi voimamiehen moninaisen rakkauden.

Ja tänä iltapäivänä, 41. vuoteni

yhdeksäntenä ihanana kuukautena

aion nyt kertoa..."

Whitmanin sielu lentelee vapaasti ympäri Amerikkaa, kirjaa muistiin luonnon tapahtumat, kohtaamiensa ihmisten piirteet, rakastaa estoitta niin naisia kuin miehiäkin. Naisille hän lupailee siittää suurenmoisia, yli-ihmismäisiä jälkeläisiä. Mikä siunaus! Varsinkin kun vertaa suomalaisen runouden parhaisiin perinteisiin, jotka hyvin usein ovat tätä "yksin oot sinä ihminen" jollotusta, on moinen positiivisuus varsin virkistävää. Ei itsesäälistä ja pelokasta nyyhkintää, ei katkeraa vaikeroimista vaan elämän nautintojen ihanuuden julistamista ja hyväntuulista elämisen riemua.

Koska itsekin pöytälaatikkorunoilua harrastelen (kuten 99,99 % suomalaisista tuntuu tekevän), minua on välillä vaivannut, että ei "saa" kirjoittaa yksinkertaisesti siitä mitä näkee, vaan kaikki ajatukset pitäisi kieputtaa mahdollisimman abstraktien mielikuvien taakse. Eli tällaisten "sininen turhamaisuus kieppuu loukatun minuuteni taivaankannen läpi" huttuilmausten taakse. Vaikka toki itsekin nautin päästessäni purkamaan parhaiden runoilijoiden mietittyjä kielikuva, enhän muuten pitäisi Pentti Saarikoskestakaan, mutta rajansa kaikella... Ehkä juuri siksi klassikko-Whitman oli niin mukavaa luettavaa. Hän kirjoittaa siitä mitä näkee, ihmisistä joita tapaa, ympäröivästä, todellisesta maailmasta. Esimerkiksi pitkät kuvaukset luonnosta ja eläimistä ovat älyttömän hienoja, koska niihin on tallentunut kappaleita maailmaa ja maisemaa, jota ei taatusti nykyään enää ole sellaisenaan olemassa. Eli kaipa me pöytälaatikkoon kirjoittajat voimme vapaasti kerätä muistijälkiä omasta elämästä ja ympäristöstämme. Ajan kuluessa niistä tulee itsessään jo runollisia kielikuvia.

Eniten luin runoja lukioikäisenä. Ehkä sitä siinä iässä onkin vielä henkisesti sen verran terävä, että jaksaa tutustua runouteen, jotka lyhyydestään huolimatta ovat usein varsin tiivistä ja painavaa pureskeltavaa. Tuolloin ostelin esimerkiksi erilaisista kirja-alennuksista runokirjoja. Ainakin Merja Virolaista, Tittamari Marttista, Harri Nordellia muistan lukeneeni. Viime aikoina uusiin runoihin tutustuminen on jäänyt vähemmälle. Liekö laiskuutta? Merja Virolainen varsinkin jäi mieleeni maanläheisenä ja virtuoosimaisena kirjoittajana, joka ei etääntynyt liian korkealentoiseksi, mutta jonka lihan makuisissa runoisissa oli usein hienon hieno lyyrinen vire. Ehkä täytyisi aktivoitua tällä saralla enemmänkin... Pakkoko niitä runokokoelmiakaan on aina kannesta kanteen väkisin pakertaa, sillä voihan kirjastossa hyvin katsella ja plarailla mielenkiintoisilta näyttäviä runokirjoja sieltä täältä. Noh, tämä taitaa olla hyvin suomalainen ilmiö myös, eli kaikki kirjoittavat runoja, mutta kukaan ei lue muiden kirjoittamia. :) Netti on edistystä tuonut tähänkin asiaan, esimerkiksi Runotorstai-blogista voi pienellä selaamisen vaivannäöllä lukea harrastajarunoilijoiden tuotoksia.

Whitmanin kokoelma siis tarjoaa elämisen riemua, "vanhan ajan" amerikkalaista sielunmaisemaa ja taatusti sen verran selkolukuista kerrontaa, että monimutkaisten metaforien inhoajatkin voivat mielihyvin näitä tekstejä lukea. Runous on ajatonta.

"...Minä kävelen kaupungin neliskulmaisten talojen viertä, yövyn

hirsimajoissa tukkijätkien kanssa,

kuljen tulliportin pyöränuria, kuivissa rotkoissa,

puronuomissa

kitken sipulimaata, kuokin porkkana- ja palsternakkarivejä,

ylitän ruohoaavikoita, samoilen metsissä.

etsin malmia ja kaivan kultaa, leimaan puita vastikään

hankitulla hakkuualueella,

hilaan venettä matalassa joessa jalat nilkkoja myöten rannan

polttavassa hiekassa...."

PS. Samainen Markus Jääskeläinen luonnehti tyyliäni Jude Deveraux -merkintöjen yhteydessä "pakinoivaksi kritiikiksi". Asiaa pohdiskeltuani olen ottanut tämän suurena kohteliaisuutena. Millä lailla nämä blogijorinat eroavat siitä oikeasta kritiikistä - sitä voi pohtia kun vertaa tätä juttua tuohon lehdessä julkaistuun.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö

Hih, tästähän tuli ennätyspäivä. Kaksi luettua kirjaa! Mutta en nyt sentään ole kahta kirjaa vetäissyt kannesta kanteen, vaan tämä on ollut taas tällaista, että on monta kirjaa kesken yhtä aikaa, ja sateinen sunnuntai onkin mennyt köllötellessä ja kirjoja loppuun lukiessa.

Aatelisneito, porvaristyttö on tullut tilailtua Huuto.netistä jo joskus viime talvena. Luonnollisesti olen tämänkin Utrion lukenut ainakin kerran tai kahdesti jo aiemmin. Edelliskerrasta oli aikaa, kovin vahvoja muistikuvia kirjan juonesta ei ollut. Niinpä lukukokemus olikin virkistävän uudentuntuinen. Kirja sijoittuu Kustaa Vaasan aikaan, mikä oli antoisaa koska luin vähän aikaa sitten Heikki Ylikankaan tuoreen Suomen historian solmukohtia -kirjan lehden arvostelukappaleena. Siinäkin käsiteltiin perusteellisesti Kustaa Vaasan ajan myllerryksiä, ja oli mukava lukea saman aikakauden tapahtumista Utrion käsittelemänä.

Kirja on Utrion 1970-luvun tuotantoa. Tuon ajan tuotanto erottuu mielestäni tyylillisesti hänen edellisen vuosikymmenen kirjoistaan - romantiikkaa on vähennetty. Samoin hänen 1980-luvun kirjansa ovat mielestäni tyylillisesti erilaisia - niissä on pääpaino siirtynyt taas enemmän kohti pääparin rakkaustarinaa. Nämä 1970-luvun kirjat ovat enemmän eeposmaisia - pääpaino on sukuhistoriassa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa, päähenkilöt ovat ikään kuin vain osa tapahtumien kulkua. Heidän elämästään ei välttämättä yritetäkään muodostaa loogista tarinaa, jossa on punainen lanka - ja kenenkäs elämä sellaista muka oikeastikaan olisi? Niinpä ensinnäkin kirjan nimi on jo hieman harhaanjohtava, koska sekä "aatelisneito", kuningas Kustaa Vaasan sisar Margareeta Eerikintytär Vaasa, että "porvaristyttö", uskonpuhdistaja Petrus Särkilahden sisar Ursula Niklaantytär Särkilahti ovat naimisissa olevia perheenäitejä. Margareeta esitellään perheenäitinä heti, kun hän tulee kirjaan mukaan, ja Ursulakin on raskaana jo parinkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen. Populaari-blogin sivuilla esitellään kirjan kansi ja kommentitkin ovat melko vähätteleviä. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista ja tietojen petraamista. :)

Utrio on kirjoittanut paljon sydänkeskiajalle sijoittuvia kirjoja, ja tämä 1500-luvulle sijoittuva tarina onkin siinä mielessä erilainen, että muutokset tuulet puhaltavat jo lujasti, voimakkaimpana outo, uusi, saksalaisen Martti Lutherin vallankumouksellinen uskonnollinen julistus. Vaikka Ursula fiktiivinen henkilö onkin, on hänen kirjassa esiintyvä veljensä Petrus historiallinen henkilö, kuten tästä Särkilahden sukupuusta voi tarkastaa. Nautinkin todella paljon tästä Utrion tavasta kirjoittaa tarinoissaan todelliset historialliset tapahtumat osaksi romaaneitaan. Näistä sitä oppii. Yksi erityisen kiehtova jakso kirjassa oli Kuusiston piispanlinnan hävittäminen Kustaa Vaasan käskystä. Museovirasto on tehnyt aiheesta hyvät nettisivut.

Kokonaisuutena olisi väärin leimata kirja hömpäksi, vaikka kansikuvan ja nimen perusteella saattaisi muuta luulla. Tosin ei siinä mitään pahaa ole, jos lukee kirjan luullen tarttuvansa harlekiiniin. Saapahan samalla tuhdin annoksen historiaa ja Utrion mainiota huumorintajua. Ja kyllä sitä lemmiskelyä ja lihan värinääkin löytyy. Tykkäsin erityisesti Ursulan hahmosta - hän on kuin Kauniiden ja rohkeiden Brooke, joka syöksyy päätä pahkaa, ihailtavalla varmuudella mitä typerimpiin ihmissuhteisiin. Samoin tosin toimii myös Margareeta. Molemmat naiset rakastuvat tahoillaan mieheen, jonka kanssa eläminen tuottaa heille itselleen vain onnettomuutta. Silti jaksetaan rakastaa, olipa mies kuinka sika tahansa. Ursula tosin oppii läksynsä, kun tilanne kärjistyy niin äärimmilleen, että siinä on jo pakko oppia.

Utrion huumorintaju on tosiaan mitä mainioin. Hän ei ole siinä mielessä kuoliaaksinaurattaja, että ujuttaisi kirjoihinsa mitään räikeitä vitsejä, mutta hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja ihmisen motiiveista on erinomaisen sarkastinen. Ihmiset kuvataan salavihkaisesti naureskellen ahneina, itsekkäinä, typerinä ja lyhytnäköisinä - mikä ei tietenkään ole mitenkään epätodellinen kuva. Minua huvitti esimerkiksi turkulaisten kuvitelma oman kaupunkinsa erinomaisuudesta - samalla laillahan nykypäivänkin suomalaiset saattavat kuvitella, että Suomi ja suomalaisuus on jotain ylivertaisen ihmeellistä.

"Rouvaskamarissa kyyhötettiin tulen ääressä ja kuunneltiin Jan Klaunpojan kertomusta Roomasta, maailman pääkaupungista jossa asuivat sekä Pyhä Isä että kaikki maailman kuviteltavissa olevat paheet ja näiden lisäksi maailman suurimmat taiteilijat. Taiteilijoista ei tosin kukaan ollut koskaan kuullut mitään, mutta olihan jokainen sentään nähnyt tuomiokirkon upeat maalaukset ja pyhimyspatsaat niin että yksinkertaisinkin ymmärsi minkälaisia kuvia maailmassa saattoi olla. Herra Jan hymyili kyllä säälivästi kun hänelle selitettiin tuomiokirkon aarteita, mutta se johtui siitä, että herra Jan ei ollut vielä käynyt kirkossa."

Uskonpuhdistuksen alkuun sijoittuva kirja sai minut myös pohtimaan Suomen pitkää katolista historiaa. Utrio luonnollisestikin joutuu kirjoittamaan paljon uskonnosta ja kirkollishistoriasta keskiaikaa käsitellään. Katolinen usko, Neitsyt Marian ja pyhimysten palvonta oli vuosisatoja itsestäänselvä ja vahva osa suomalaista arkea. Miten jäljet siitä ovat voineetkaan hävitä niin näkymättömiin? Tuntuu siltä, että enemmän viitteitä kielessämme ja kulttuurissamme on jopa alkusuomalaiseen pakanallisuuteen kuin katolilaisuuteen. Pitäisi lukea aiheesta enemmän, jos jostain osuisi käsiin hyvä tutkimus...

Ja kuten Jan Klaunpojan matkailustakin saattaa päätellä, on keskiajan Suomessa näköjään eletty yhtäältä melkoisen globaalia ja eurooppalaista elämää, toisaalta taas ollaan oltu aivan tietämättömiä muusta maailmasta. Ursula ei ole aikuisikään mennessä koskaan käynytkään muualla kuin Turussa, mutta samaan aikaan hänen veljensä on opiskellut Pariisissa ja Saksassa ja kirjeenvaihtoa käydään ympäri Euroopan. Maan mahtavat ylittivät Itämeren tuosta vaan ja avioliittoja solmittiin Saksaa myöten. Suomen kamaralla asui suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia ja ties mitä kaikkea näiden lisäksi. Juuri nämä asiat minua historiallisissa romaaneissa ja erityisesti taitavan ja paneutuneen Utrion kirjoissa kiehtovat.

Ainakaan kirjastohaulla en löytänyt Aatelisneito, porvaristytöstä uudempaa painosta kuin vuonna 1989 otetun seitsemännen painoksen. Nythän Utrio on onneksi julkaissut tyylikästä Kaarin kirjasto -sarjaa, johon vanhoja kirjoja on nostettu uusintapainoksiksi. Hyvällä onnella myös tämä kirja saattaisi tuossa sarjassa jossakin vaiheessa ilmestyä.

Lue myös nämä:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Pirjo Rissanen: Posliinihäät

Juha Vuorinen: No, velli

No, vellin sain lahjaksi häätalkoohommista elokuussa. Juha Vuorinen on toki nimeltä tuttu, ovathan hänen kirjansa valtavan suosittuja, Juoppohullun päiväkirja etunenässä. Aiemmin en silti ole hänen tekstejään lukenut. Olen kyllä ihaillut miehen tyyliä: hän perusti oman kustantamon saadakseen kirjansa julki. Oikein! Voihan sitä vikistä ja vinkua olevansa väärinymmärretty nero, jota julmat kaupalliset kustantamot syrjivät, jos ei saa tekstejään julki, mutta parempi tyyli on tehdä asialle jotain itse. Vuorisen kirjat myyvät todella hyvin ja mies pyörittää itse kustantamoaan ja verkkokauppaansa.

Vuorisen tekstien maine räävittöminä sikailujuttuina oli siis tuttu. Niinpä No, velli ei sen puolesta yllättänyt, kun aloitustarinakin kertoi joulupukin irstailuista. En itse nyt yli kaiken ihastunut näihin juttuihin, mutta mielenkiintoista niitä kyllä oli lukea. Paras tarina oli kertomus hotellikohtaamisesta, kun lääkäri, kirjastonhoitaja ja suntio sattuvat samaan saunaan, ja lääkäri opettaa estyneempiä tovereitaan maailman pahuuksiin. Noin yleisesti ottaen luonnehtisin Vuorisen tyyliä arvaamattomaksi. Teksti kulkee nimittäin mukavan oikullisia latuja. Ihan kuin mies keksisi tarinaa lisää sitä mukaa kuin kirjoittaa, välittämättä juurikaan siitä, millainen kokonaisuus lopputuloksena on. Tällainen rentous saisi levitä hieman laajemmallekin suomalaisessa kirjallisuudessa. Pakkoko sitä aina on hioa, puristaa, tiivistää ja työstää tekstejään aina vaan sliipatumpaan muotoon. Antaa mennä vaan!

Karkeat roiskejäljet toki saattavat tuottaa myös hieman huteja. Nämä novellit ovat vähän kuin koulupojan ainekirjoituksia, eivätkä maailmankirjallisuuden mestariteoksia etsivät kriitikot varmastikaan nostaisi näitä tyylipisteiden kärkeen. Osittain juuri tämän takia ymmärränkin Vuorisen suosion. Nämä ovat helppoa luettavaa sellaisellekin, joka ei kirjallisista kikkailuista välitä. Jos taas ei halua lukea tekstejä, joka pitää sisällään kiroilua, irstailua ja mauttomuuksia, kannattaa jättää No, velli rauhaan. Tämä on miehisen läpänheiton ystäville. Vuorinen itse on arvioinut - viimeksi tämän viikonlopun Hesarin kuukausiliitteen haastattelussa - että hänen lukijakuntansa sukupuolijakauma menee melko tasan, naislukijoita on noin puolet.

Lue myös nämä:
Roman Schatz: Rakasta minut
Jari Tervo: Pohjan hovi
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät