Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Sain Veikko Huovisen vasta ilmestyneen Pojan kuoleman postitse isältäni, joka tavalliseen tapaansa oli ostanut ja lukenut uusimman Huovisen heti ilmestymispäivänä. Kirjasta oli toki ennakkoon lehtijuttuja tehty, kertoohan se Huovisen henkilökohtaisesta elämästä tavalla, joka on täysin poikkeuksellista kirjailijan tuotannossa muistelmateosta Muina miehinä lukuunottamatta. Aihe on raskas: oman pojan masennus ja itsemurha.

Kirjailija Juha Seppälän blogin kommenteissa joku jo ehti huokailla, että pitääkö Huovisenkin vanhoilla päivillään mennä mukaan henkilökohtaisen elämän paljastuskirjoihin. Mutta ei Pojan kuolema ole paljastuskirja, se on muistokirjoitus. Nelikymppiseksi eläneen Pekka Huovisen poikavuodet, opiskeluajat ja niistä alkanut syrjäytyminen porvarillisen yhteiskunnan elämänmenosta ja päätyminen psykiatriseen hoitoon sekä arvio itsemurhaan päätymisen syistä käydään läpi 115-sivuisessa kirjassa. Veikko Huovisella on aina ollut valtavan tarkka ihmistuntemus ja ihmisluonnon arviointikyky, eikä tämä arviointikyky petä myöskään omaa poikaa kuvattaessa. Pekka tuntuu olleen niitä ihmisiä, joita jokaisella on tuttavapiirissään ja tutun tuttuina: älykkäitä, lahjakkaitakin ihmisiä, jostain syystä kenties useammin miehiä kuin naisia, joilla elämä ei oikein ota sujuakseen. Opinnot venyvät ja keskeytyvät, viinan kanssa läträäminen pilaa otteen arkielämästä, vakuuttelut ja lupaukset muuttaa elämän suuntaa eivät käy toteen. Vaikka lähipiiri jaksaisi muutosta toivoa, ei se riitä, jos ihminen itse ei muutosta halua.

Kuvaus Pekan opiskeluvuosien alussa alkaneista ongelmista kuulosti tuttuakin tutummalta. Ehdin toimia tietotekniikkaa opiskellessani lähes kolmen vuoden ajan osa-aikatöissä opintoneuvojana, ja niin työn kautta kuin opiskelukavereita seuratessa tuli nähtyä lukemattomia samankaltaisia tarinoita kuin Pekan. Yliopisto-opiskelussa syrjäytyy helposti, jos opiskelukavereita ei syystä tai toisesta löydy ja jää pakertamaan yksin. Työelämässä mukana olevaa ihmistä ainakin pomo jollakin lailla seuraa ja on kiinnostunut hänen tekemisistään, mutta opiskelun tuloksista ei ole kukaan kiinnostunut, ellei opiskelija itse pidä hommaa otteessaan. Muistelen Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppilaitospastorin joskus maininneen, että LTY:ssakin tapahtuu vuosittain opiskelijoiden itsemurhia. Ja vaikka näin pitkälle ahdistus ei kärjistyisikään, niin yksinäisyys, opintojen muuttuminen vähitellen yhä pelottavammaksi taakaksi, pelko elämässä epäonnistumisesta ja ihmiskontaktien puuttuminen tekevät pahaa jälkeä.

2000-luvun puolella Pekassa diagnosoitiin masennus. Tämäkin on sellainen asia, josta paljon puhutaan. En muista uusimpia tilastoja - onko masennus sairautena todellakin lisääntynyt huomattavasti vai kiinnitetäänkö siihen vain aikaisempaa enemmän huomiota, niin että tunnistetaan aikaisempaa paremmin eriasteiset psyykkiset häiriöt. Joka tapauksessa, paljon tuota masennusta on omassakin tuttavapiirissä ollut, ja kun en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, täytyy sanoa että se on sellainen sairaus jota ulkopuolisena on aika vaikea käsittää. Kun tietää, ettei ole mitään hyötyä sanoa, että ryhdistäydy nyt ja ota itseäsi niskasta kiinni, mutta vaikealta tuntuu sekin ajatus, että pitäisi vain antaa olla ja katsoa sivusta. Huovinen kuvaa Pekan asteittaista vetäytymistä: pitkällisten opintojen jälkeen poika ei oikein päässyt työelämään kiinni ja muutti ympärivuotisesti Hailuodossa sijaitsevaan perheen kalastusmajaan. Vuosikausia elämässä säilyi jonkinlainen rutiini ja rytmi eristäytyneisyydestä huolimatta, mutta pari viimeistä vuotta olivat hankalaa aikaa. Eleettömyydessään karmealta tuntuu kohtaus, jossa Huovinen kuvaa, miten pitkän hiljaisuuden jälkeen hän ajelee Hailuotoon katsomaan, onko Pekalla kaikki kunnossa:

"Kun tulin mökin nurkalle, tyrmistyttävä näky tuli vastaan. Se oli kuin isku palleaan. Saatana!

Suuri jätesäiliö, johon oli sullottu talven roskat ja biojätteet, oli kumollaan maassa kansi auki. Tuuli ja lokit olivat levittäneet roskat parinkymmenen aarin alalle. Siinä oli talouspaperitukkoja, leikkelekoteloita, pahvipurkkeja, perunankuoria, likaisia kääröjä , säilykepurkkeja, pahvipakkauksia ja kaikkea moskaa mitä voi olla."

Pekka ei keskusteluun reagoi ja häipyy paikalta. Neuvoton isä jää siivoamaan paikkoja kuntoon.

"Köykin siinä kuin marjamies ja poimin roskia kasseihin. Pakko tämä on siivota ennen kuin kovempi tuuli tulee. Olin 76-vuotias ukkeli. Joskus sanotaan senikäisiä jo vanhuksiksi. Mielessäni pyöri koko ajan, että maksan tässä nyt velkaa, maksan jälkilaskua onnellisista vuosista, maksan kehnon kasvattajan korkoa.

Virisi katkeria ajatuksia. Minulla on paljon lukijoita, jotka vuosikymmenien ajan ovat kirjoittaneet, että kirjani ovat auttaneet heitä monien vaikeuksien ja masennusten yli. Perhana, tulisi nyt joku heistä auttamaan, tulisi talkoihin. Kohta tässä kastuukin..."

Katkelmassa vilahtaakin yksi kirjan läpi kulkevia ajatuksia: vanhempien syyllisyys. Ikääntyneet vanhemmat ovat joutuneet lähes kahdenkymmenen vuoden ajan kamppailemaan syyllisyydentuntoja vastaan: miksi poika ei pääse jaloilleen, mitä tuli tehtyä väärin, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin... Vakuuttelu syyllisyyden tarpeettomuudesta ei juuri auta. Säpsähdin myös, kun Huovinen kuvaa kirjassaan tarjonneensa Pekalle Koirankynnen leikkaajasta tehtyä elokuvaa katseltavaksi, johon ehdotukseen ei vastakaikua tullut. "Pelkäsikö hän näkevänsä invalidipoloisessa oman kuvansa?" Huovinen arvelee. Kun Koirankynnen leikkaaja minulla tuoreessa muistissa on, niin oli jo ehtinyt mielessä käydäkin että tosielämän Pekka ja fiktiivinen Mertsi muistuttavat kovasti toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan haavoittuneita miehiä, joiden lahjat ja elämä tärvääntyvät maailman kovassa menossa. Sellaisia, joista tulee evankeliumin toteama mieleen: "murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta". Murtuneita ruokoja ja savuavia lampunsydämiä, joista ainakin Pekka musertui. Vai oliko hukuttautuminen sittenkin vapautus, tietoinen päätös lopettaa yhä huononeva olo? Huovinen ei voi kuin esittää omia arvelujaan ratkaisuun johtaneista syistä, mutta kirjailija, joka pystyy tarkastelemaan asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta, näkee päätöksessä myös rohkeutta ja selkeyttä.

Kirjan lopun kuvaus epävarmuudesta ja odotuksesta on raskasta tekstiä. Sanotaan, että kaikkein vaikeinta on oman lapsen menettäminen, ja lisäksi on hyvin tiedossa, että jos kuolleen läheisen ruumista ei löydy, vaan lopullista tietoa joutuu epävarmuudessa odottamaan ennalta-arvaamattomia aikoja, lisää sekin ahdistusta kovasti. Syksyllä kuolleen Pekan hautajaisia päästiin pitämään vasta seuraavana keväänä.

Sanoin alussa kirjaa muistokirjoitukseksi, ja sellaisena se on harvinaisen kaunis, kunnioittava, ymmärtävä, mutta myös tarkkanäköinen ja kaunistelematon. Kolkosta aiheesta Huovinen kirjoittaa eleetöntä ja puhdasta kieltä. 78-vuotiaana kirjailijalla on pitkä perspektiivi asioihin: lukija saa tietää paitsi Pekasta, myös Huovisen omasta näkemyksestä kirjailijanuran vaikutuksesta perhe-elämään ja hänen omasta suhtautumisestaan julkisuuteen ja tunnettuna olemiseen. Julkaistuja teoksia Huovisella on siis jo uskomattoman kuuloisesti 57 vuoden ajalta. Pojan kuolema ei missään tapauksessa ole se veitikkamainen huumoriteos, jota kirjailijalta on totuttu odottamaan, mutta toisaalta kirjailija, jolla 78-vuotiaana on kirkas ajatuksenjuoksu ja luomisen kyky varmassa tallessa, voi tämänikäisenä kirjoittaa jo ihan mistä ikinä haluaa. Kuolema, vieläpä oman käden kautta, elämässä "epäonnistuminen" siinä mielessä ettei täytä perinteisiä yhteiskunnassa ihmiselolle asetettuja normeja kuten perhe-elämää tai työuraa sekä henkiset ongelmat eivät ole helppoja aiheita, mutta Huovinen mainitsee toivovansa, että kirjasta olisi apua muille samassa tilanteessa oleville omaisille. Ja kuten kaikki tiedämme, sellaisia Suomessa riittää.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Pentti Saarikoski: Runot

Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka

Sairasloman superlukuputki jatkuu... Sain loppuun Loistopokkarina hiljan julkaistun Kilpikonnan ja olkimarsalkan, jonka olen edellisen kerran lukenut lukioikäisenä. Siitä onkin jo niin kauan aikaa, että moni asia oli jo muistista haipunut. Tosin tuolloin olin vasta kiinnostunut legendaarisesta runoilijasta Pentti Saarikoskesta, ja vuonna 1994 ensi kerran ilmestynyt kirja, ex-vaimo Tuula-Liina Variksen tilinteko avioliitostaan oli tähän oiva tiedonlähde. Tuolloin taisin kiirehtiä nopeasti ohi niiden kohtien, joissa Tuula-Liina kertoo itsestään, ja ahnehdin tietoa runoilijasta. Uusintalukukierroksella tämä alkoi naurattaa, koska kirjahan alkaa siten, että lukioikäinen Tuula-Liina on vastikään kiinnostunut runoilija Saarikosken tuotannosta...

Varsinkin kirjan alkupuoli on riemastuttavaa luettavaa - vaikka eivätpä nämä tapahtumat taatusti aikoinaan kovin hauskoilta ole tuntuneet. Jämeränä kolumnistina Kodin Kuvalehdessä nykyään vaikuttava kuusikymppinen Tuula-Liina kun on tehnyt vaikutuksen napakkana ja topakkana tolokun naisena. Sitä suurempi on kontrasti hänen käytökseensä nuorena: ensimmäisen kerran alta kaksikymppisenä naimisiin mennyt nuori Tuula on kotirouvan roolissa täydellisen osaamaton. Mies käy töissä, vaimo on kotona - ja makailee kaikessa rauhassa päivät pitkät lukemassa kirjoja. Omien sanojensa mukaan hän ei osannut laittaa ruokaa, ei siivota, hyvä että kaupassa sai käytyä. No, eipä ensimmäisen miehen kanssa muutenkaan niin lujaa pyyhkinyt, joten homma karahti aika äkkiä karille. "Olen 23-vuotias ja tunnen itseni ikälopuksi. Kaikki on takana. Naimisiin en ainakaan enää ikinä menisi, sen vannon."

Vaan toisinhan siinä kävi, seuraava aviomies olikin sitten Pentti Saarikoski. Kuvaus kahdeksan vuoden avioliitosta on sellaista luettavaa, että tämä kirja olisi pakollinen oppimäärä kaikille niille naisille, jotka lehtien palstoilla tai netin keskustelufoorumeilla tilittävät, että "mun mies juo, pettää ja lyö, mutkun mä rakastan sitä kun se on niin ihana". Toisaalta, on avioliittokuvauksessa myös paljon alkoholismin ulkopuolisia asioita, jotka näin kolmekymppisen silmään vaikuttavat eriskummalliselta. Paljon puhutaan "60-luvun vapaista suhteista", mutta melkoisen vapaita ne tosiaankin ovat olleet... Koko avioliiton ajan Pentillä on enemmän tai vähemmän vieraita naisia, tuopa hän heitä välillä kotiinkin, mistä työssäkäyvä vaimo saa heitä hätistellä. Ja naimisissa ollaan ja pysytään tästä huolimatta! Nykyäänhän kun nuo asenteet tuntuvat olevan jyrkemmän puoleisia, kerrasta poikki -mentaliteetilla, ainakin teoriassa ja ainakin ennen kuin kumpikaan on oikeasti ehtinyt pettää...

Tuula-Liina Variksen melko lakoninen ja toteava tyyli luo mukavat raamit kerronnalle, koska vastuuton narsisti Pentti ja itsekin kohtalaisen huolettoman tuntuisesti elämiseen suhtautuva Tuula esimerkiksi reissailevat ympäri Eurooppaa jokseenkin rahattomina. Tuula käy toki töissä toimittajana, mutta Pentin raha-asiat ovat vähän niin ja näin. Kustantamo tuntuu kantavan ison vastuun pariskunnan raha-asioista. Aivan mahtava on myös kirjan välittämä kuva 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirien arkielämästä: melkein jokaisena päivänä tuntuu olevan jonkin sortin matinea tai paneelikeskustelu, ja isännöipä pariskunta kerran romanialaista runoilijaa, joka heidän tietämättään loikkaa länteen. Kylmä sota ja rautaesirippu olivat arkipäivää tuolloin ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Sainpa kirjasta myös pari lukuvinkkiä lisää: Jorma Ojaharjun romaani Amok ja Hannu Salaman kirja Tapausten kulku täytyy laittaa omalle kirjastolistalle. Kumpikin kun kuulemma enemmän tai vähemmän suoraan kertoo kulttuurikapakka Hansan taiteilijaporukoista ja toki sitä kautta myös Saarikoskesta. Tämä mahtaisi tyydyttää Saarikosken narsismia: parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hän on se syy, jonka vuoksi uudet lukijat etsivät käsiinsä hänen entisten vaimojensa ja ryyppykaveriensa kirjoja...

Kun avioliittoon syntyy lapsi, ryhtyvät Tuulan asenteet vähitellen muuttumaan. Yksi pinnan alla kulkeva virtaus tarinassa onkin Tuulan oma aikuistumisprosessi: vaikka kuinka rakastaa, niin joissakin asioissa on oltava roti. Avioliiton viimeiset vuodet 70-luvun puolivälissä kuulostavat jo aika ahdistavilta. Pieni perhe asuu Keravalla, Tuula käy töissä Helsingissä, elämänsä tähän asti pahimmassa juoppoputkessa oleva huonokuntoinen Pentti saattaa kadota pikkutytön kanssa minne tahansa tai leiriytyä ryyppyporukan kanssa keittiöön lapsen silmien alle.

"Joka päivä kiipeän pimeältä Pasilan asemalta haisevaan junaan ja joka päivä putoan Keravan asemalle kuin kaivon pohjalle, ajan haisevalla bussilla Ahjoon ja putoan pimeälle pysäkille. Haparoin pimeässä kotiin, ja palelen aina.

Kotona Pentti istuu keittiössä tukka silmillä, silmät hädin tuskin auki, katse harmaana. Pöydällä koskispullo, roskiksessa toinen; räkäisiä nenäliinoja, likaisia astioita, pölyä, sotkua, vaatteita hujan hajan, hajua ja törkyä. Ja Pentti aina umpihumalassa, viinasta vetelänä, puolitajuttomana, savukkeenpätkä sormissa, jotka ovat laihat ja keltaiset kuin kanan varpaat, toinen tupakka käryämässä täydessä tuhkakupissa, kolmas matolla, johon on jo palanut reikä.

Ja pieni ruskeasilmäinen Anna, nelivuotias vasta, odottaa koko vuoden sitä päivää, jona ei huudettaisi eikä kiljuttaisi eikä itkettäisi. Eikä sitä päivää koko vuonna tullut.

Joka päivä istun junassa ja puristan käsiäni nyrkkiin ja käsken itseäni: - Tänään älä huuda, tänään et huuda, oli siellä mitä hyvänsä. Hoen sitä kotiin asti ja kun pääsen kotiin ja näen sen kaiken, suuni vain avautuu ja minusta lähtee ääni, josta en edes tiedä, mitä se on. Huutoa, raivoa, vollottavaa itkua."

Miten tämmöisestä voi päästä eteenpäin? Elämäkerroissa on se mainio puoli, että niissä voi tapahtua ihan mitä vaan, sellaistakin, joka fiktiossa olisi täysin epäuskottavaa. Alkoholistin syvimmän rappion ja avioliiton mustimpien hetkien pelastajaksi koituu toinen nainen. Toisen naisen - Saarikosken tulevan neljännen vaimon Mia Bernerin - kuvaan astuminen ei aiheuta mustasukkaisuusdraamoja ja kriisejä, vaan Tuula-Liina on totaalisen helpottunut kun Mia ottaa viedäkseen Pentin Ruotsiin. Usein on siteerattu Tuula-Liinan toteamusta, että aivan kuin olisi hyvän miniän saanut. "Minä pääsisin irti, vihdoinkin, yrittämään olisiko minusta oman elämäni eläjäksi." Kaiken kukkuraksi tämän jälkeen Saarikoski vielä koki huikean taiteellisen luomiskauden ja kirjoitti parhaat runonsa ja painavinta proosaansa, Tuula-Liina puolestaan meni kolmannen kerran naimisiin ilmeisen onnellisesti ja kunnon miehen kanssa, ja sai toisenkin lapsen.

Jos ensimmäinen lukukokemukseni Kilpikonnan ja olkimarsalkan parissa oli juuri sitä tiedon ahmimista Pentti Saarikoskesta, oli tämä toinen ehkä enemmänkin Tuula-Liinan aikuistumisen seuraamista. Saarikoskea ja Saarikoskesta kun on tullut tässä välissä luettua niin paljon, että muullekin pystyi antamaan tilaa. Avioero Saarikoskesta astui voimaan vuonna 1975, samana vuonna Tuula täytti 33. Sitä ennen hän tosiaan ehti olla hupakkomainen, osaamaton ja epäkäytännöllinen kotirouva nuoruuden avioliitossaan, seuraavassa liitossa lähes täysipäiväinen holhooja alkoholistille, jonka luomisvoima oli kaikesta huolimatta niin suurta, että vaimon kirjalliset kyvyt ja ammatillinen kunnianhimo pyyhkiytyivät lähes olemattomiin. Mutta toisin kuin 23-vuotias Tuula oli uskonut, kaikki ei ollutkaan takanapäin, vaan edessä oli vielä tasapainoista perhe-elämää, runsaasti täysipainoisia työvuosia ammattitaitoisena ja tunnettuna toimittajana sekä oma kirjailijanura hyviä kritiikkejä ja myönteistä julkisuutta keränneenä prosaistina. Tosiaan, joskus elämäkerrat ovat paljon mukavampia kuin romaanit. :)

Loppuun vielä vähän ikävämpää ja suoraan aiheeseen liittymätöntä asiaa. Kun googlettelin pari viikkoa takaperin juttuja Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta, osuin luonnollisestikin melkein heti Loistopokkarien omalle kirjan esittelysivulle. Kärkipaikkaa googleosumissa piti kuitenkin hallussaan tamperelaisen ylioppilaslehti Aviisin arvostelu vuodelta 1995. Kun jutut luki peräperää, tuntuivat ne oudon samankaltaisilta. Noh, kun tuota omaa Ohrana-tekstiäni oli plagioitu lehden kirja-arvosteluun, en epäillyt sattumaa, vaan luin vielä tekstit uudestaan verraten niitä lause lauseelta. Ja kas kummaa, Loistopokkarien tekstihän oli käytännössä suora tiivistelmä Aviisin tekstistä, lähdettä tietenkään mainitsematta, joitakin sanoja sieltä täältä oli muuteltu uusiksi. Laitoin vinkin Aviisin kirjoittajalle, joka ei ollut ollut asiasta tietoinen, sekä lähetin Loistolle palautelomakkeen kautta huomautuksen asiasta. Meni muutama päivä ja teksti modattiin tuohon nykyiseen muotoonsa, mitään selitystä ei tietenkään annettu, en kyllä tiedä myöskään saiko Aviisin kirjoittaja jotain vastausta asiaan. Kyllä otti päähän. Mihin tämä maailma menee, jos kaikista maailman tahoista toimittajat ja kustantajat prujaavat juttunsa netistä? Surullista... Melkein harmitti että jouduin Loistopokkareille vielä rahaa kantamaan ostamalla tämän kirjan, mutta ehkä olen sitten jatkossa tarkempi tällaisessa asiassa. Kopioin kyllä Loistopokkarien sivulla olleen alkuperäisen jutun tekstitiedostoksi itselleni talteen, voisihan sen laittaa joskus nettiin jakoon jos jaksaa. On nimittäin ihan peruskoulutason copypaste-meininkiä, kirjoittajan nimeä ei tietenkään mainita, kuten ei näköjään noissa heidän nettisivuillaan olevissa esittelyteksteissä muutenkaan.

EDIT: Jaksoin kuin jaksoinkin laittaa nuo molemmat tekstit rinnakkain luettavaksi, katso vertailu täältä: http://www.corded.org/~brunou/loisto_plagioi.pdf.

Lue myös nämä:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Heikki Turunen: Maalainen
Bret Easton Ellis: Lunar Park

Jude Deveraux: Suloisia valheita

Flunssa vei mennessään, joten ainakin on ollut aikaa lukea. Onneksi kirjastosta oli löytynyt Jude Deveraux'n Suloisia valheita, se oli aivan täydellistä luettavaa tässä olotilassa. Vähän liiankin täydellistä: ahmin tarinaa eteenpäin kauheaa vauhtia, ja sitten kun pääsin loppuun, harmitti niin kovasti että se loppui ettei tehnyt mieli aloittaa mitään muuta kirjaa vaan haikailin Suloisten valheiden maailmaan takaisin. Näinpä taisi käydä tuon Villiorkideankin kanssa...

Suloisia valheita onkin Villiorkidean, Tunteiden talon ja Silkkiäispuun hengenheimolainen, kaukana Ylämaan laulun tyylistä. Toki riittävän romanttinen pohjakuvio tässäkin kirjassa, kun ultimaalisen komea, rikas, hyväkäytöksinen, älykäs, huumorintajuinen ja lapsirakas Mike tekee kaikkensa voittaakseen kovia kokeneen Samanthan rakkauden. Pinnan alla virtaa kuitenkin vakavampia teemoja: esimerkiksi Samantha itse ei suinkaan ole perinteinen rakkausromaanien viaton nainen, vaan 28-vuotias epäonnistuneesta avioliitosta eronnut nainen, joka on menettänyt molemmat vanhempansa olosuhteissa, jotka ovat saaneet hänet tuntemaan ankaraa syyllisyyttä asiasta. Lisäksi juoneen punotaan kiehtovasti 1920-luvun gangsterimaailman kuvioita. Mahtava lukupaketti siis kaiken kaikkiaan!

Suloisia valheita sijoittuu 1990-luvun alun New Yorkiin, jonne Samantha joutuu muuttamaan isänsä kuoleman jälkeen. Testamentin toimeenpanijaksi on määrätty Michael Taggert (kyllä vain, tässäkin kirjassa esiintyvät Deveraux'n vakiosuvut Taggertit ja Montgomeryt) ja yhdessä Samantha ja Mike ryhtyvät selvittämään Samanthan kadonneen isoäidin kohtaloa. Isoäiti tuntuu sekaantuneen nuoruudessaan hämärällä tavalla gangsteripiireihin, ja jäljitys johtaa pääparin vanhojen rikollispomojen, harlemilaisten yökerhon omistajien ja entisten tanssityttöjen kanssa tekemisiin...

Pidin kirjassa niin näistä gangsterikohtauksista kuin Samanthan uskottavasti kuvatusta ahdistuksesta. Olipa tälläkin kirjalla hömppäleima tai ei, ihan varmasti moni lukija pystyy samaistumaan sukulaisettomaksi jääneen ja ihmissuhteessaan epäonnistuneeseen nuoreen naiseen, ja hänen tapaansa yrittää vuoroin paeta ongelmiaan ja vuoroin taas ratkoa niitä. Välillä juonikuviot menevät melko dekkarimaisiksi, ja niiden loogisuudesta löytyy pari häiritseväntuntuista aukkokohtaa, mutta eivät ne koko kuviota onneksi kaataneet. Ja toki kirjaan mahtui riittävät määrät myös romanttisia kohtauksia. ;)

Blogin labeleiden muokkauksessa sain neuvoja Lankavaraston pienennysblogia pitävältä Marjalta. Lisäksi viikon kivoin bloggausuutinen oli se, että Wsoy:lta meilattiin ja kysyttiin haluaisinko tulevaisuudessa joitakin arvostelukappaleita kirjoista, joista voisin blogata. :) Todennäköisesti saatte siis lukea tulevaisuudessa myös kaupallisuuden alttarille uhrattuja korruptoituneita mielipiteitä... Muut kustantajat, ottakaahan oppia näin esimerkillisestä toiminnasta Internetin hyödyntämisestä markkinoinnissa!

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Tunteiden talo
Pirjo Rissanen: Posliinihäät
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen

Kimmo Taskisen sarjakuvahahmot ovat rujolla ja taatusti tunnistettavalla tavalla suomalaisia: kolhonaamaisia, tylsäilmeisiä ruttuturpia, jotka tuijottaa möllöttelevät maailmanmenoa. Herra on erikoistunut suomalaisen kaunokirjallisuuden sovittamiseen sarjakuviksi, olen aiemmin lukenut häneltä sarjakuvaversion Aapelin Siunatusta hulluudesta. Se eteni mielestäni hieman liian jähmeästi ollakseen riittävän viihdyttävä. Toista maata on kokoelma Pystyyn marinoitu nainen vuodelta 2000, jossa viisi Veikko Huovisen novellia ovat saaneet mustavalkoisen sarjakuva-asun.

Albumin tarinat ovat Silakkalaatikkoa Jeesukselle, Pystyyn marinoitu nainen, Yllyttäjä, Hankalat illalliset ja Tarzan ja Suomi. Näistä Pystyyn marinoitu nainen onkin erityisesti sydäntäni lähellä, onhan viehättävän mutta viinaanmenevän hum.kandin kohtalo jotakin todella mieleenpainuvaa. Tarinat saavat ansaitsemansa kuvituksen, ja erityisesti Yllyttäjä ja Hankalat illalliset saavat mainiota lisäpotkua Taskisen kuvista. Nämä kaksi lyhyttä erikoista kun kuuluvat Huovisen siihen tuotantoon, jossa Sotkamon tarkka-ampuja ottaa voimakkaasti kantaa ummehtuneeseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ja kulttuuri-ilmapiiriin. Varsinkin Hankalat illalliset pistää miettimään, kuinka tympeänä ja rajoittuneena Huovinen onkaan mahtanut kokea 1970-luvun läpipolitisoituneen, suomettuneen ilmapiirin. Eipä sillä että tämä nykyinen ilmapiiri aina sen parempi olisi... jos ennen uskottiin Neuvostoliittoon, niin Nato, salarakkaat ja talouskasvun nimiin vannominen lienevät se nykypäivän pyhä kolminaisuus.

Yhtä kaikki, Taskinen luonnehtii mainiolla tavalla Hankalissa illallisissa suomalaisia stereotyyppihahmoja. Illan isäntä, Stuart Pääkkönen on kutsunut joukon taloustoimittajia illalliselle lobatakseen ylikansallista sähköyhtiötä. Illallisista vain ei tule mittään, kun yrmeän änkyrät kaiken vastustajat, lettipäiset viherpiipertäjät ja rasvatukkaiset karvalakkikommunistit boikotoivat niin eteläafrikkalaisia punaviinejä, lappilaista poronlihaa kuin tukiaisilla tuotettua maitoakin. Lopulta seurue pääsee yhteisymmärrykseen talkkunan ja lähdeveden eettisestä sopivuudesta menyyksi. Hengeltään samaa sarjaa on myös Yllyttäjä, jossa kuolettavan tylsiin työtilaisuuksiin ja kulttuuritapahtumiin kyllästynyt vastuullinen virkamies Jani Jaakoppila palkkaa huutajan karjumaan ja rähisemään virallisissa tilaisuuksissa.

Myös Pystyyn marinoidussa naisessa Taskinen pääsee herkuttelemaan ajankuvalla. Vuoden 1965 Tampere yliopistoineen ja ugandalaisine vaihto-opiskelijoineen näyttäytyy räntäisenä ja jähmeänä. Huovisen taatusti poliittisesti epäkorrekti tarina ugandalaisen kannibalismista toimii kuin tauti, pahinta on että tarinassa yksityiskohtaisesti kuvattu resepti herättää aivan liian herkullisia mielleyhtymiä. :) Suosittelen!

Viimeinen tarina, Tarzan ja Suomi, väläyttää albumin lopuksi huumorin sijaan sitä raskassoutuisempaa, teräväkatseista realismia, jota Huovinen joskus hieman surumieliselläkin tavalla viljelee. Tarina on kuvannut Tarzanin selviytymismahdollisuuksia Suomessa, jos hän Afrikan sijaan olisikin ajautunut tänne, mutta päättyy lumiseen talvimaisemaan. "Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaimmat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin."

Taskisen kuvittama albumi on kulttuuriteko: Huovisen tarinat saavat sarjakuva-asun, josta huokuu kunnioitus ja Huovisen tuotannon tuntemus ja arvostus. Kotimaisen sarjakuvan genrestä katsottuna taas voi todeta, että harvoin käsikirjoitus näin lujalla pohjalla on meikäläisissä sarjakuva-albumeissa.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Kauko Röyhkä: Silvia

Huuto.netissä oli taannoin Röyhkän Silvia eurolla parilla myynnissä. Joku veti välistä, ja jäin ilman Silviaa. Kostin tämän elämän epäoikeudenmukaisuuden lainaamalla kirjan kirjastosta ja ihan ilmaiseksi. :P

Röyhkän kirjoista olen aiemmin lukenut Miss Farkku-Suomen. Se on avoin, raastavan ihana ja hauska, omakohtaisia muistoja ja rutkasti myötähäpeää herättävä nuoruudenkuvaus. (Sen muuten ostin hiljakkoin divarista, joten eiköhän sekin lukupäiväkirjassa esiin pääse jossain vaiheessa.) Varsin myönteinen mielikuva Röyhkän kirjallisuudesta oli siis pohjana, kun tartuin Silviaan.

Päästyäni sivun 45 paikkeille olin vähällä jättää kirjan kesken. Jos Miss Farkku-Suomi kuulosti epäilyttävän omaelämäkerralliselta - kirjassa nuori oululaispoika kipuilee rocktähteyttä kohti - niin eipä Silvia yhtään etäännytetymmältä tuntunut. Entinen rock-laulaja, nykyinen kirjailija, irstaan vanhan sedän maineessa oleva Alarik Riuttu hiimailee Helsingin yöelämässä, ja on tuohon sivuun 45 mennessä ehtinyt iskeä kaksi alaikäistä tyttöä rokkibändin keikkabussista ja vienyt heidät hotellihuoneeseensa duunattavaksi. Sivutolkulla vyörytetty pornoilu oli kaikkea muuta kuin herkkää ja lämminhenkistä, pikemminkin oudon ulkokohtaista. Aivan kuin Alarik Riuttu katsoisi koko näytelmää ruumiista irronneena, sen verran epätunteenomaista ja jopa fyysisestä nautinnosta irrallista touhu tuntui olevan. Ja tarvitseeko nyt erikseen mainitakaan, että ei minulla ole mitään kirjojen seksikohtauksia vastaan, mutta nämä Silvian ällöttävimmät otokset olivat melko vastenmielisiä.

Mutta onneksi jatkoin kirjaa eteenpäin, sillä parhaat palat olivat vasta edessä päin. Vuonna 1997 julkaistu Silvia palautti mieleeni 1990-luvun aikaisia kohuotsikoita, joissa Kauko Röyhkä leimattiin satanistiksi. Kovin selviä muistikuvia minulla ei ole, mistä nämä syytökset kumpusivat ja mitä muuta asiaan kytkeytyi, mutta jonkinlaista osviittaa antoi tämä Ylioppilaslehden haastattelu samalta vuodelta.

"Syöksykierre alkaa joulukuun viidentenä. Uusin kirjani on kuluneen syksyn aikana saanut melko myönteistä kritiikkiä, ja olen antanut haastatteluja useisiin lehtiin. Sitten tulee joulukuun viides, joka on sunnuntai, ja Helsingin Sanomissa on Hyppösen pilkkakirjoitus minusta. Toimittaja Hyppönen, joka harrastaa bodausta ilman lihaksia kasvattavia hormoneja ja jonka sana viiltää kuin piiskanisku, on viime vuosina vetänyt kolumneissaan henkilökohtaisuuksiin menevää häpäisylinjaa. Ilmeisesti se aivan vilpittömästi kuvittelee olevansa joku teräsmies tai totuuden torvi, jonka laser-katse paljastaa tunnettujen ihmisten teennäisen ulkokuoren alla piilevän heikkouden. Sen jutut ovat saaneet suuren suosion ja muutamat julkkikset hermoromahduksen partaalle. Siitä itsestäänkin on tullut koko kansan tuntema julkkis, joka vähän väliä esiintyy televisiossa, lehdissä ja erilaisissa paneeleissa, ja monet toimittajat ovat saaneet vaikutteita Hyppösen tyylistä ja alkaneet soveltaa samoja menetelmiä omissa jutuissaan ja ohjelmissaan."

Kun kirjailija Riuttu heittää vitsinä tv-ohjelmassa, että ehkä Hyppönen on suuttunut häneen, koska Riuttu on saattanut epähuomiossa naida Hyppösen vaimoa tai tytärtä, leimataan Riuttu julkisuudessa pedofiiliksi. Alkaa ajojahti, jossa ei jää kiveäkään kääntämättä: vanhat valokuvat tai asiayhteydestä irrotetut kirjakatkelmat saadaan kaikki tukemaan median luomaa yhteistä teoriaa. Aivan tuulesta temmattua maine ei ole: keski-ikäinen Riuttu on kovin ihastunut nuoriin tyttöihin, toteaapa vielä ettei hänellä koskaan ole yli 30-vuotiasta kumppania ollut. Kirjassa hänen suuri rakkautensa on lukioikäinen ihana Silvia. Röyhkän kirjailijanlaatu näkyy taitavassa kaksoisvalotuksessa: Riutulle Silvia on lolitamainen haavemaan nymfetti, Silvian arkielämää kuvaavissa katkelmissa käy ilmi ankea lähiöelämää juopottelevan äidin ja tämän miesystävän parissa, minkä seurauksena teinityttö mieluummin pakenee kotoaan kapakkatuttujensa nurkkiin sen sijaan, että jäisi kotiin yöksi.

Loppua kohti kirja siis paransi tahtiaan kuin sika juoksuaan. Erityisesti minua miellytti Röyhkän kertojanääni, jossa on melko lakoninen sävy. Minä-muodossa tarinaa kertova Riuttu ei arastele paljastaa heikkoja kohtiaan: cooliuteen pyrkivän taiteilijamiehen elämässä on paljon naurettavia puolia, esimerkiksi se että hänen eläkeikäinen äitinsä käy edelleen ostamassa pojalleen vaatteet ja siivoamassa tämän asunnon. Röyhkä ei kirjoittajana hötkyile, vaan tarina etenee kaikessa rauhassa omalla painollaan, toteavana ja rauhallisena, kuitenkin ilman sitä junnaavaa toiston sävyä, joka usein tässä tyylilajissa on vaarana. Kirjassa kuvattu rockbändien, kapakassa istujien ja kulttuuriväen maailma näyttäytyy melko samanlaisessa valossa kuin kirjailija Riuttukin: tarkoitus on olla niin hiton cool, uskottava ja ihailtava, mutta loppujen lopuksi yhtä sun toista naurettavaa ja jopa surullista touhuun liittyy.

"Alan valmistautua illan tv-esiintymiseen. Minut on nimittäin kutsuttu erääseen myöhäisillan talk showhun. Alunperin sinne piti mennä jonkun feministikirjailijan, mutta se ei sitten päässytkään, ja ne ottivat minut, koska tarvitsivat tilalle jonkun yhtä ärsyttävän. Laitan taksimiehen paidan, joka on vielä melko puhdas, ja sen päälle mustan nahkableiserin, joka on ehkä aavistuksen verran pieni, se on aina ollut, mutta nyt se näyttää ehkä vielä pienemmältä, koska olen taas lihonut. Sääli, sillä se on hienoin vaatekappale, minkä omistan (se on melkein samanlainen kuin Bryan Ferryllä erään soololevyn kannessa).

Katson kokonaisuutta peilistä. Nahkatakki näyttää kuin liian tiukalta kuorelta makkaran päällä. Kokeilen paria pikkutakkia, mutta samettitakki on kulunut ja sen kaulukset ovat kääntyneet kippuraan ja mustassa on taas jotain ruokatahroja. Nahkableiseri on kuitenkin paras. Siellähän istutaan pöydän ääressä, eikä se istuessa näytä niin pahalta. Otan tuolin alleni ja kokeilen istumista nahkableiseri päällä. Muuten hyvä, mutta maha pullistuu ikävällä tavalla. Nyt olen jo tullut siihen pisteeseen, etten ole enää tukevahko vaan reilusti lihava kaveri."

Jostakin oli päähäni tarttunut, että 1980-alkupuolella Kauko Röyhkä olisi kuulunut samaan kirjalliseen punk-henkiseen Kiima-ryhmään kuin Anja Kauranen ja Harri Sirolakin. Vahvistusta tähän en netistä ainakaan juuri nyt löytynyt, tosin kumman vähän tuon Kiiman touhuista tietoa löytyy mistään päin Intter nettiä. Joka tapauksessa tätä omaakin lukulistaa katsomalla saa mielikuvan tiettyjen kirjallisten piirien pienuudesta. Kauranen kun seurusteli aikoinaan Sirolan kanssa, mutta meni myöhemmin naimisiin Pentti Saarikosken pojan kanssa, josta on siis jo ehtinyt erota. Niinpä nuorten Snellmanin neitien äiti on Anja Kauranen (Snellman) ja isoisä Pentti Saarikoski. Tytöille äidinkielen ainekirjoitukset ovat taatusti joko suurta riemua tai übertylsää pakkopullaa...

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Vladimir Nabokov: Lolita
Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Anja Kauranen: Kultasuu

Eläköön halvat kirjakaupat! Helsingissä käydessäni löysin Lasipalatsin Kirjatorilta Anja Kaurasen ihanan Kultasuun vuoden 2000 pokkaripainoksena, hintaa vaivaiset kaksi euroa ja kannessa vielä komea Bestseller-logo. Sehän lähti mukaan että heilahti.

Anja Kauranen (nyk. Snellman) on ollut jo pitkään kaikkien humanistisesti suuntautuneiden kyldyyripersoonien (kuten minun) valovoimaisimpia tiennäyttäjiä - johan se todistaa tämä Rauli Lauhasen klassinen tarina Tiina humanistista. Ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja oli 1990-luvun puolivälissä kovaa kohua herättänyt Pelon maantiede. Tämä lieneekin yksi eniten ajatusmaailmaani vaikuttaneita kirjoja. Se herätti lukioikäisenkin pohtimaan tasa-arvoasioita. Tästä kirjasta itse olen saanut alkusysäyksen herätä tarkastelemaan maailmaa naisnäkökulmasta. Tai no, eiköhän Kaari Utriollakin ole melko lailla osuutta tähän asiaan.

Pelon maantieteen jälkeen tuli luettua kaikki aiemmin ilmestyneet Kauraset ja pari sen jälkeenkin tullutta. Aiheidensa puolesta Kaurasen kirjat ovat melko erilaisia, joten äskeisestä feministipaatoksesta pelästyneet voivat huokaista helpotuksesta ja tutustua huoletta Kaurasen tuotantoon. On yleisesti tunnettu tosiasia, että Kaurasen kirjojen taso laski sen jälkeen kun hän muutti nimensä Snellmaniksi, ja meikäläinen allekirjoittaa väitteen täysin. Kaikkia Snellman-nimellä julkaistuja kirjoja en ole jaksanut lukea, ja turhan sisäsiistejä, värittömiä, hajuttomia ja mauttomia ne tuppaavat olemaan. Varhaisempi tuotanto, kuten tuo Pelon maantiede, Arabian Lauri, Sonja O. kävi täällä ja Tushka ovat hiton hyviä, eläviä kirjoja. Mutta melkeinpä äänestäisin tämän Kultasuun kirjailijan parhaaksi teokseksi, varsinkin tämän noin kolmannen lukukerran jälkeen.

Kultasuu on irtonaista, hilpeää ja hillitöntä Helsingin murteen alias stadin slangin tajunnanvirtaa. Kaikki jotka ovat erehtyneet luulemaan slanginuottia ärsyttäväksi: lukekaa tämä kirja, niin voitte korjata erehdyksenne. Lähin vertailukohta on, hullua kyllä, Heikki Turunen - tuo ylittämätön dialogin mestari, joka vuodattaa romaaneissaan ylitsekuohuvia tarinoita pohjoiskarjalaksi. Kaurasen Kultasuu antaa Turusen huimille hahmoille ankaran vastuksen: vuoden -55 mallin menomimmi tilittää 1980-luvun puolella Meksikon rajalta käsin lapsuuttaan ja nuoruuttaan Helsingin Siltasaaren tyttöjengissä, vauhtivuosiaan Los Angelesissa sekä Peter Pan -syndrooman kaltaista tilaa, kun vanhat ystävät ympärillä aikuistuvat ja alistuvat porvarilliseen elämänmenoon ja itse senkun painaa vaan. Mitään katkeraa tai kyynistä tässä kirjassa ei kuitenkaan ole. Kultasuu on raikas tuulahdus sellaisesta sex & drugs & rock'n roll -elämäntaparomantiikasta, joka on parhaimmillaan vaikkapa musiikissa kuultuna - oikeassa elämässä kun kyseinen pyhä kolminaisuus ei suinkaan aina onnea ja autuutta takaa.

"Sinä yönä mä tosiaan tsiigasin niitä mun naisia niinku oisin tienny et se oli vika kerta ku me istuttiin kimpassa käläkäläpohjalta, tsekkasin ihan liki niitä huldia joita ilman mun elämästä olis tullu jotain ihan muuta, ilman niitä mä muistasin skidiajoista vaan nälän ja vilun ja pelon ja vois olla niinki et ilman niitä mä en ees enää olis tässä bamlaamassa läpi tätä juttuu. Mä kattelin niitä komeita nuorii mimmei ja vähä ihmettelin miten niillä kaikilla alko olla otsat jotenkin kroonisesti kurtussa ja naamat ku remonttiässällä sivelty, jotku ylihuomisten huolet oli ryhtyny himmentään niitten sussujen silmien läikkeen. Ja mä muistin miten skolessa kerran järjestettiin skabat kuka luokasta muistutti eniten ketäkin suomalaista filkkatähtee ja meidät leidit pantiin seuraavanlaisiin puihin: Blondi äänestettiin Regina Linnanheimoks, Saldo oli Emma Väänänen, Lepakko Ella Eronen ja mä Emmi Jurkka, arvata saatto et Blondi puhalteli kaks seuraavaa viikkoo verenpunaisiin tekokynsiinsä.

Ja joskus aamuyöstä ku me gimmat jaksettiin viel hitusen rannetta kohottaa me skoolattiin, kilautettiin aika siskokullille, hei Blondi Saldo Lepakko ja Kultasuu, sen helähdyksen mä tuun muistaan aina ikuna."

Oikeastaan tuolla alkupuolella kirjoittamallani juoniselostuksella ei ole väliä. Juoni kun on tässä kirjassa aika epäolennainen asia, tämä on kalevalaishenkistä runonlaulantaa. Kultasuu kietaisee kuulijansa pikkusormen ympärille heti romaanin aloittavalla, noin puolitoista sivua kestävällä virkkeellään. Jo aloituksessa heitetään lentosuukko Väinö Linnan suuntaan: aika siskokultia. Muuten matkan varrella saakin kuulla hykerryttäviä tarinoita maailman menosta niin 60- ja 70-lukujen Helsingistä Siltasaari-Kallio -akselilta, elämänhaluisten nuorten bailaajatyttöjen seikkailuista ympäri maailmaa, Los Angelesin ei-niin-kiiltokuvamaisten kaupunginosien höyryisestä arjesta ja paljon paljon muusta. Anja Kauranen - anteeksi, siis Snellman - tee meille lukijoille palvelus, käy henkäisemässä Kultasuun tarinaa ja puhalla sama henki vielä tuleviinkin kirjoihisi. Kiitos.

Ps. Katso myös Rakkaus on koira helvetistä -blogin kirjoitus Kultasuusta.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Pohjan hovi
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Laura Honkasalo: Tyttökerho