Sain Veikko Huovisen vasta ilmestyneen Pojan kuoleman postitse isältäni, joka tavalliseen tapaansa oli ostanut ja lukenut uusimman Huovisen heti ilmestymispäivänä. Kirjasta oli toki ennakkoon lehtijuttuja tehty, kertoohan se Huovisen henkilökohtaisesta elämästä tavalla, joka on täysin poikkeuksellista kirjailijan tuotannossa muistelmateosta Muina miehinä lukuunottamatta. Aihe on raskas: oman pojan masennus ja itsemurha.
Kirjailija Juha Seppälän blogin kommenteissa joku jo ehti huokailla, että pitääkö Huovisenkin vanhoilla päivillään mennä mukaan henkilökohtaisen elämän paljastuskirjoihin. Mutta ei Pojan kuolema ole paljastuskirja, se on muistokirjoitus. Nelikymppiseksi eläneen Pekka Huovisen poikavuodet, opiskeluajat ja niistä alkanut syrjäytyminen porvarillisen yhteiskunnan elämänmenosta ja päätyminen psykiatriseen hoitoon sekä arvio itsemurhaan päätymisen syistä käydään läpi 115-sivuisessa kirjassa. Veikko Huovisella on aina ollut valtavan tarkka ihmistuntemus ja ihmisluonnon arviointikyky, eikä tämä arviointikyky petä myöskään omaa poikaa kuvattaessa. Pekka tuntuu olleen niitä ihmisiä, joita jokaisella on tuttavapiirissään ja tutun tuttuina: älykkäitä, lahjakkaitakin ihmisiä, jostain syystä kenties useammin miehiä kuin naisia, joilla elämä ei oikein ota sujuakseen. Opinnot venyvät ja keskeytyvät, viinan kanssa läträäminen pilaa otteen arkielämästä, vakuuttelut ja lupaukset muuttaa elämän suuntaa eivät käy toteen. Vaikka lähipiiri jaksaisi muutosta toivoa, ei se riitä, jos ihminen itse ei muutosta halua.
Kuvaus Pekan opiskeluvuosien alussa alkaneista ongelmista kuulosti tuttuakin tutummalta. Ehdin toimia tietotekniikkaa opiskellessani lähes kolmen vuoden ajan osa-aikatöissä opintoneuvojana, ja niin työn kautta kuin opiskelukavereita seuratessa tuli nähtyä lukemattomia samankaltaisia tarinoita kuin Pekan. Yliopisto-opiskelussa syrjäytyy helposti, jos opiskelukavereita ei syystä tai toisesta löydy ja jää pakertamaan yksin. Työelämässä mukana olevaa ihmistä ainakin pomo jollakin lailla seuraa ja on kiinnostunut hänen tekemisistään, mutta opiskelun tuloksista ei ole kukaan kiinnostunut, ellei opiskelija itse pidä hommaa otteessaan. Muistelen Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppilaitospastorin joskus maininneen, että LTY:ssakin tapahtuu vuosittain opiskelijoiden itsemurhia. Ja vaikka näin pitkälle ahdistus ei kärjistyisikään, niin yksinäisyys, opintojen muuttuminen vähitellen yhä pelottavammaksi taakaksi, pelko elämässä epäonnistumisesta ja ihmiskontaktien puuttuminen tekevät pahaa jälkeä.
2000-luvun puolella Pekassa diagnosoitiin masennus. Tämäkin on sellainen asia, josta paljon puhutaan. En muista uusimpia tilastoja - onko masennus sairautena todellakin lisääntynyt huomattavasti vai kiinnitetäänkö siihen vain aikaisempaa enemmän huomiota, niin että tunnistetaan aikaisempaa paremmin eriasteiset psyykkiset häiriöt. Joka tapauksessa, paljon tuota masennusta on omassakin tuttavapiirissä ollut, ja kun en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, täytyy sanoa että se on sellainen sairaus jota ulkopuolisena on aika vaikea käsittää. Kun tietää, ettei ole mitään hyötyä sanoa, että ryhdistäydy nyt ja ota itseäsi niskasta kiinni, mutta vaikealta tuntuu sekin ajatus, että pitäisi vain antaa olla ja katsoa sivusta. Huovinen kuvaa Pekan asteittaista vetäytymistä: pitkällisten opintojen jälkeen poika ei oikein päässyt työelämään kiinni ja muutti ympärivuotisesti Hailuodossa sijaitsevaan perheen kalastusmajaan. Vuosikausia elämässä säilyi jonkinlainen rutiini ja rytmi eristäytyneisyydestä huolimatta, mutta pari viimeistä vuotta olivat hankalaa aikaa. Eleettömyydessään karmealta tuntuu kohtaus, jossa Huovinen kuvaa, miten pitkän hiljaisuuden jälkeen hän ajelee Hailuotoon katsomaan, onko Pekalla kaikki kunnossa:
"Kun tulin mökin nurkalle, tyrmistyttävä näky tuli vastaan. Se oli kuin isku palleaan. Saatana!
Suuri jätesäiliö, johon oli sullottu talven roskat ja biojätteet, oli kumollaan maassa kansi auki. Tuuli ja lokit olivat levittäneet roskat parinkymmenen aarin alalle. Siinä oli talouspaperitukkoja, leikkelekoteloita, pahvipurkkeja, perunankuoria, likaisia kääröjä , säilykepurkkeja, pahvipakkauksia ja kaikkea moskaa mitä voi olla."
Pekka ei keskusteluun reagoi ja häipyy paikalta. Neuvoton isä jää siivoamaan paikkoja kuntoon.
"Köykin siinä kuin marjamies ja poimin roskia kasseihin. Pakko tämä on siivota ennen kuin kovempi tuuli tulee. Olin 76-vuotias ukkeli. Joskus sanotaan senikäisiä jo vanhuksiksi. Mielessäni pyöri koko ajan, että maksan tässä nyt velkaa, maksan jälkilaskua onnellisista vuosista, maksan kehnon kasvattajan korkoa.
Virisi katkeria ajatuksia. Minulla on paljon lukijoita, jotka vuosikymmenien ajan ovat kirjoittaneet, että kirjani ovat auttaneet heitä monien vaikeuksien ja masennusten yli. Perhana, tulisi nyt joku heistä auttamaan, tulisi talkoihin. Kohta tässä kastuukin..."
Katkelmassa vilahtaakin yksi kirjan läpi kulkevia ajatuksia: vanhempien syyllisyys. Ikääntyneet vanhemmat ovat joutuneet lähes kahdenkymmenen vuoden ajan kamppailemaan syyllisyydentuntoja vastaan: miksi poika ei pääse jaloilleen, mitä tuli tehtyä väärin, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin... Vakuuttelu syyllisyyden tarpeettomuudesta ei juuri auta. Säpsähdin myös, kun Huovinen kuvaa kirjassaan tarjonneensa Pekalle Koirankynnen leikkaajasta tehtyä elokuvaa katseltavaksi, johon ehdotukseen ei vastakaikua tullut. "Pelkäsikö hän näkevänsä invalidipoloisessa oman kuvansa?" Huovinen arvelee. Kun Koirankynnen leikkaaja minulla tuoreessa muistissa on, niin oli jo ehtinyt mielessä käydäkin että tosielämän Pekka ja fiktiivinen Mertsi muistuttavat kovasti toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan haavoittuneita miehiä, joiden lahjat ja elämä tärvääntyvät maailman kovassa menossa. Sellaisia, joista tulee evankeliumin toteama mieleen: "murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta". Murtuneita ruokoja ja savuavia lampunsydämiä, joista ainakin Pekka musertui. Vai oliko hukuttautuminen sittenkin vapautus, tietoinen päätös lopettaa yhä huononeva olo? Huovinen ei voi kuin esittää omia arvelujaan ratkaisuun johtaneista syistä, mutta kirjailija, joka pystyy tarkastelemaan asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta, näkee päätöksessä myös rohkeutta ja selkeyttä.
Kirjan lopun kuvaus epävarmuudesta ja odotuksesta on raskasta tekstiä. Sanotaan, että kaikkein vaikeinta on oman lapsen menettäminen, ja lisäksi on hyvin tiedossa, että jos kuolleen läheisen ruumista ei löydy, vaan lopullista tietoa joutuu epävarmuudessa odottamaan ennalta-arvaamattomia aikoja, lisää sekin ahdistusta kovasti. Syksyllä kuolleen Pekan hautajaisia päästiin pitämään vasta seuraavana keväänä.
Sanoin alussa kirjaa muistokirjoitukseksi, ja sellaisena se on harvinaisen kaunis, kunnioittava, ymmärtävä, mutta myös tarkkanäköinen ja kaunistelematon. Kolkosta aiheesta Huovinen kirjoittaa eleetöntä ja puhdasta kieltä. 78-vuotiaana kirjailijalla on pitkä perspektiivi asioihin: lukija saa tietää paitsi Pekasta, myös Huovisen omasta näkemyksestä kirjailijanuran vaikutuksesta perhe-elämään ja hänen omasta suhtautumisestaan julkisuuteen ja tunnettuna olemiseen. Julkaistuja teoksia Huovisella on siis jo uskomattoman kuuloisesti 57 vuoden ajalta. Pojan kuolema ei missään tapauksessa ole se veitikkamainen huumoriteos, jota kirjailijalta on totuttu odottamaan, mutta toisaalta kirjailija, jolla 78-vuotiaana on kirkas ajatuksenjuoksu ja luomisen kyky varmassa tallessa, voi tämänikäisenä kirjoittaa jo ihan mistä ikinä haluaa. Kuolema, vieläpä oman käden kautta, elämässä "epäonnistuminen" siinä mielessä ettei täytä perinteisiä yhteiskunnassa ihmiselolle asetettuja normeja kuten perhe-elämää tai työuraa sekä henkiset ongelmat eivät ole helppoja aiheita, mutta Huovinen mainitsee toivovansa, että kirjasta olisi apua muille samassa tilanteessa oleville omaisille. Ja kuten kaikki tiedämme, sellaisia Suomessa riittää.
Kiitos hienosta merkinnästä sinulle, kirja meni ostoslistalle!
VastaaPoistaKiitos palautteesta. Näin jälkilämpönä, olen miettinyt aika lailla esimerkiksi tuota Veikko Huovisen valtavan pitkää kirjallista luomiskautta. Ei tule ihan äkkiä toista suomalaista (tai kansainvälistäkään) kirjailijaa mieleen, joka olisi aloittanut julkaisemisen parikymppisenä ja vielä liki 80-vuotiaana kirjoittaisi. Tietyntyyppiset kirjailijat kun tuntuvat kuolevan suht nuorena, usein itseaiheutettuihin terveysongelmiin, tai sitten iskee ns. writers's block päälle. Varsin tuottelias Mika Waltari esimerkiksi ei julkaissut mitään 15 viimeisen elinvuotensa aikana, vaikka valtavan ahkera siihen asti oli ollutkin.
VastaaPoistaMinulle tuli "Pojan kuolemasta" mieleen "Kasinomies Tom". Siis sen päähenkilö, nuorehko "sosiaalipummi", ajautunut sivuun.
VastaaPoistaHuovisen "Pojan kuolema" on myös rehellisesti kirjoitettu: ei Huovinen piilottele inhimillisiä heikkouksia: "Mitä naapurit ajattelee".
Hyvä huomio! Tuo Kasinomies Tom on muuten merkillisen vähälle huomiolle jäänyt Huovisen kirja, kuten tuossa Koirankynnen leikkaaja -postauksessa hieman sivusinkin. On se ollut tosi osuva ennuste Suomen suunnasta, ja siitä jos mistä saisi erinomaisen tv-sarjan tai elokuvan.
VastaaPoistaNuo "mitä naapurit ajattelee" -mietteet oli kyllä purettu kirjaan todella rehellisesti. Jotenkin jäi erityisesti mieleen maininta, miten Huovisen alkoi tehdä mieli vähän vältellä vanhoja tuttujaan, jotka pätivät kilvan lastensa ja lastenlastensa menestyksellä. Melkoista kilpavarustelua tuo vanhemmuus ja isovanhemmuus toki joskus tuntuu olevan, mutta tällaisissa tapauksissa se kärjistyy aika lailla.
Ystävä vihjaisi mulle tästä kirjasta johon en ole tarttunut vaikka Huovinen onkin minulle Suomen tärkein elossaoleva kirjailija. Sen osuin blogiarvioosi.
VastaaPoistaTämä on mainio. Sanomalehtien arvostelut katoavat, nämä ovat tarjolla tarpeeseen, kitoos. Nyt pitää etsiä kirja.
Keijo, viittasit aiheeseen, jota olen viime aikoina paljon pohtinut. Meidän kirjabloggaajien mielipiteet tuntuvat usein nousevan Google-osumissa sanomalehtien arvioita paljon korkeammalle. Eli vaikka sanomalehden arviolla olisi yhden päivän aikana kymmeniä tuhansia lukijoita, mutta arviota ei netistä enää löydy, on blogiarvio pitkällä aikavälillä kenties jopa näkyvämpi.
VastaaPoistaItsellä on Pojan kuoleman lukemisesta nyt muutama kuukausi aikaa, ja se on kyllä ollut sellainen kirja, josta on pätkiä ja ajatuksia noussut mieleen jälkikäteen aika paljon.
Kiitän, kauniisti kirjoitettu. Olen "hiukan" jälkijunassa, ostan tämän kirjan kun pääseen seuraavan kerran Suomeen.
VastaaPoistaTervehdys Kölnistä,
Kata
Ethän toki Kata jälkijunassa ole, kirjat eivät onneksi vanhene samalla lailla kuin päivän uutisotsikot. :) Mahtavatko suomalaiset nettikaupat muuten toimittaa kirjoja ulkomaille?
VastaaPoistaSamaa kirjaa on käsitelty muuallakin:
VastaaPoistahttp://blogit.paakallo.fi/karhuherra/2007/jalkeen-jaaneen-tuska/
Ulkosuomalaisena en tiennyt tästä Huovisen kirjasta. Tänään tuli tieto Veken poismenosta, ja selasin nettiä etsien kuvausta juuri tästä, hänen viimeisestä kirjastaan. Kiitos sinulle, Salla, hienosta, lämpimästä kuvauksesta.
VastaaPoistaTerveisin Leena (Lentsu) Ruotsista
Hyvä blogitus. Ajankohtainen taas Veikon kuoltua. Karhuherran blogi on ilmeisesti poistettu jo.
VastaaPoistaMinä luin tämän kirjan noin pari kuukautta sitten, ja nyt uudestaan. Halusin jostain syystä lukea sen uudestaan. Koskettava, rehellinen ja herkkä kirja, ja varmasti voi lohduttaa samassa tilanteessa olevia, jota Huovinen toivoi.
VastaaPoistaOlet varmasti oikeassa, Sorvatar. Tämä kirja tuntuu puhutelleen todella monia ihmisiä.
VastaaPoistaOma poikani elää työttömänä, vuorokausirytmi sekaisin, mutta jokunen hyvä ystävä on. Hän ei halua ns. hanttihommiin, välttelee ihmiskontakteja, ei halua minunkaan luonani käydä. Poden huonon vanhemman syyllisyyttä, herkkä poikani, enkö osannut häntä oikein kasvattaa, jättikö ero ja oma väsyneisyyteni aran pojan mieleen pysyvät jäljet. Eihän tämä tähän blogiin kuulu, mutta nämä ajatukset nousivat taas pintaan... Uskaltaisinkohan tuon liikuttavalta kuulostavan kirjan lukea. Huovisen tuotannosta olen kyllä aina pitänyt, esim. Veitikka oli murkkuikäisen lukemana aivan mainio. Kiitos arvostelustasi.
VastaaPoistaTsemppiä pojallesi ja sinulle! Hyvä että hänellä on ystäviä, parempi niin kuin ei ystäviä ollenkaan. Toivottavasti asiat kääntyvät hyvään suuntaan.
PoistaTämä on hieno kirja, kannattaa lukea, vaikka tätä lukiessa alkaa kyllä helposti itkettää.
Hei, kiitos hyvästä blogikirjoituksesta! Törmäsin tähän kirjaan tänään kotikirjastoni lukuvinkeissä, ja päätin vähän etsiä netistä lisätietoa. Tämä on toistaiseksi ensimmäinen vastaantullut blogi jossa kirjaa ja sen aihetta käsitellään muutenkin kuin toistamalla takakannen esitelyteksti. Blogikirjoitus ja siihen tulleet kommentit ovat ihania.
VastaaPoistaKiitos kiittämästä! En itse sanoisi tätä kirjaa varsinaisesti ihanaksi - sen verran kovasta kohtalosta on kysymys. Mutta hieno kirja kaiken kaikkiaan.
Poista