Eilen Tieteiden talolla vietettiin
Kritiikin Päivää. Teemana oli media- ja kustannusalan murros. Tilaisuudessa oli viehättävä miljöö, hyvät ruoka- ja kahvitarjoilut ja mielenkiintoiset esiintyjät. Esiintyjistä minulla ei valitettavasti ole kuvaa, en kehdannut alkaa eturivistä kameralla zoomailemaan, mutta tässä näyte Tieteiden talon kauniista arkkitehtuurista. Komea reliefi on ala-aulassa, sitä voi ihailla jos haluaa vaikka käydä Tieteiden talon
kahvilassa.
Tilaisuuden juonsi SARV:n vuoden 2011 puheenjohtaja
Siskotuulikki Toijonen. Ensimmäisen puheenvuoron käytti
Leena Majander, WSOY:n tuore varatoimitusjohtaja ja kustantaja .
Sormella tökkijät lukemaan
Aivan ensimmäiseksi Majander muistutti, että on harmillista, että median yhteydenotot koskevat liian usein kirja-alan pintakuohuja, ei lukemista ja kirjoittamista. Toimittajat kyselevät rikkaiden kirjailijoiden tienesteistä tai siitä, kuka on tapellut kenenkin kanssa. Majander vastaisi paljon mieluummin lukemista koskeviin kysymyksiin.
Majander analysoi, mitä asioita löytyy kirja-alan murroksen takaa ja nosti ensimmäisenä esiin teknologian muutokset. Kyse on muustakin kuin lukulaitteista: tekniikan kehittyminen vaikuttaa myös kirjan valmistamiseen, varastointiin, logistiikkaan, median sisällöntuotantoon... Samaan aikaan on menossa kirja-alan sukupolvenvaihdos: kun suuret ikäluokat eläköityvät, olisi tärkeä saada hiljainen tieto periytymään.
Toinen tekijä on rahan ja talouden merkityksen nousu. Tämäkin näkyy koko yhteiskunnassa. Kirja-alallakin on ryhdytty tarkastelemaan asioita talouden kannalta ja yritetään tehdä päätöksiä puhtaasti faktojen pohjalta. Mutta kustantajan tärkein kumppani on kirjailija tai kuvittaja, luovaa työtä tekevä ihminen, jonka työ ei yleensä perustu talousanalyyseihin. Kaikkea ei voi "ammattimaisella sopimisella" ratkaista, se ei riitä hyvän luovan työn tekemiseen.
Lukemiseen käytettävä aika huolestutti Majanderia. Hän pohti suomalaisen arjen ajankäytön muutoksia ja mietti, minkä verran ihmisillä on nykyään aikaa keskittyä ja rauhoittua lukemaan, kun erilaiset teknologiset välineet vievät vapaa-ajasta ison osan. Hän kuvasi, kuinka jo rattaissa istuvat pikkulapset tökkivät sormellaan erilaisia laitteita ja mietti, oppivatko he edes käyttämään kirjaa, kääntämään sivuja. Kuulemma moni haaveilee, että "sitten joulunpyhinä minä luen", mutta ei suomalainen kustannusala elä "joululukijoiden" varassa, lukemisen pitäisi olla ympärivuotista.
Kuluttajien silmissä raja korkeakulttuurin ja populäärikulttuurin välillä on hälventynyt. Majander haastoi yleisön pohtimaan, kuinka suvaitsevaista kulttuuriväki onkaan: hyväksyvätkö kulttuurityöntekijät näiden rajojen katoamisen, vai onko kulttuurieliitillä vieläkin tarvetta heristellä sormea vääriä valintoja tekevälle kansalle? Majander muistutti, että pakkopulla ei maistu kenellekään, on kulttuurin työntekijöiden tehtävä saada lukemisesta houkuttelevaa.
Kustantajan tehtävän Majander määritteli osuvasti: kustantamon työtä on saada kirja kirjailijan työpöydältä lukijan yöpöydälle. Pelkkä lupaus julkaista kirja ei hänen mukaansa nykyään riitä, sillä kuka tahansa voi julkaista nykyään ihan itse mitä vaan. (Ks. Kirsin kirjanurkan
keskustelu omakustanteista.) Kustantamon tehtävä on saada kirja lukijoiden käsiin.
Ei kaikki ollut ennen paremmin
Seuraavaksi puhui
Touko Siltala, Kustannusosakeyhtiö Siltalan kustantaja ja entinen WSOY:n kirjallinen johtaja vuosilta 2000-2008. Aivan aluksi hän pääsi letkauttamaan, että olipa ihana kuulla Leenan ylistävän WSOY:ta - onhan Leena Majander ollut pitkän linjan otavalainen...
Siltala aloitti anekdootilla vuodelta 2000. Hän oli ollut kirjailijoiden kanssa matkalla Pohjois-Suomessa, ja eräs kirjailija oli intoillut Stephen Kingin netissä julkaisemasta tarinasta, joka oli innostanut suuren määrän lukijoita lataamaan tarinan ja myös maksamaan siitä netissä. Kyseessä lienee vuonna 2000 aloitettu jatkokertomus
The Plant. "Touko, sinua ei enää ole, kustantamoa ei enää ole", oli kirjailija sanonut. Haaveissa lienee välkkynyt aika, jolloin kirjan tekemisestä ei tarvitsisi maksaa "turhille välikäsille". Tähän teemaan Touko Siltala palasi puheenvuorossa usein.
Erittäin mielenkiintoinen oli Siltalan analyysi kolmen sukupolven kirjailijoista. Hän otti ensimmäiseksi esimerkiksi Mika Waltarin. Kustantajalla ja kirjailijalla oli "hyväntahtoisen mesenaatin ja nöyrän taiteilijan suhde" - Waltari oli uskollinen kustantajalleen ja perääntyi konfliktitilanteissa. Siltala esitti mielenkiintoisen näkökulman: ennen kirjailijoiden toimeentulomahdollisuudet olivat paljon rajatummat kuin nykyään, joten riippuvuus kustantamosta oli suurempi.
Toinen esimerkki oli Arto Paasilinna. Hänen tunnuslauseensa oli kuulemma tämä: "Kirjailija ja kustantaja istuvat aina eri puolilla pöytää." Paasilinna ei kaihtanut konfliktia eikä vetäytynyt riidoista, vaan piti oikeuksistaan kiinni ja tarvittaessa myös iski takaisin. Erään erimielisyyden seurauksena Paasilinnan elämäkerran julkaisu meni WSOY:lta Otavalle. Tästä mainitaan myös
Lentojätkä-nimisen elämäkerran
Hesari-arviossa. Siltala muisteli Paasilinnan sanoneen: "Jos tankki on ajettu asemiin, sillä on ammuttava." Kirjailijan ja kustantamon suhteen muuttumisen yleisenä taustana Siltala näki 1970-luvun poliittisen ilmapiirin, Kirjailijaliittokin alkoi toimia ammattiliiton tavoin.
Kolmas esimerkki oli Sofi Oksanen. Siltalan mukaan "mesenaattisuhde" on 2000-luvulla käytännöllisesti katsoen jo kadonnut kustannusalalta. Koska kirjailijoiden riippuvuus kustantamoista on vähentynyt muiden toimeentulomahdollisuuksien vuoksi, tehdään kaunokirjallisuuden kustantamistakin eräänlaisena projektityönä: haetaan eri kirjoille sopiva kustantaja. Nousussa on myös yksilöllisten sopimusten tekeminen ja yksilöllisen kustannustoimittajasuhteen tarjoaminen.
Siltala nosti esille myös kirjailijoiden perustamat kustantamot. Dekkaristit perustivat osuuskuntakustantamo Crime Timen
ja Sofi Oksanen perusti Silberfeldtin
. (En löytänyt kummankaan kotisivuja, ehkä niitä ei ole?) Siltala sanoi seuraavansa mielenkiinnolla tilannetta, mutta kysyi, mahtaako kustantaminen olla kirjailijalle paras mahdollinen sivuammatti. Kuulemma painotalojen tarjousten vertailu ei niin kovin hohdokasta ole. Lisäksi Siltala kyseenalaisti voimakkaasti Crime Timesta julkisuudessa esitetyt talousluvut ja arveli, etteivät Crime Timen tuotot aivan niin hyviä ole kuin on annettu ymmärtää.
Ylipäätään Siltala näki kustannusalan murroksen tärkeimpänä taustatekijänä kirjojen myynnin laskun. Vuoteen 2000 asti kirjojen myynti kasvoi, sitten se tasaantui ja vuonna 2006 alkoi laskea, vuonna 2009 oli iso notkahdus alaspäin. Yritin etsiä tähän liittyen tilastotietoa kirjojen myynnistä, mutta en valitettavasti ihan tuoreita lukuja löytänyt. Tuoreimmasta päästä oli Suomen Kustannusyhdistys ry:n julkaisema neljäs
Suomi lukee - tutkimus vuodelta 2008. Tutkimustulokset voi lukea
pdf-muodossa. Siinä esitetään päinvastainen väite: "Kirjoja ostaneiden määrä on siis 2000-luvulla kasvanut merkittävästi." No, tutustukaa asiaan ja esittäkää näkemyksenne.
Lopuksi Siltala puhui kriitikon roolin muutoksesta. Hän hämmästeli suomalaisen lehdistön trendiä julkaista parintuhannen merkin kritiikkejä ja ihmetteli, mistä tämä päätös on oikein kummunnut. Hän kaipasi lehtiin pitkiä kritiikkejä takaisin. Siltala sanoi lukevansa ihan mielellään myös hyviä blogitekstejä, mutta koska työpäivät kuluvat koneen ääressä, haluaisi hän lukea painettuja laatukritiikkejä. Hyvänä esimerkkinä hän nosti esille saksalaisen Frankfurter Allgemeine -lehden, jossa edelleen julkaistaan vaikka kuinka pitkiä arvioita. Lehden
kotisivujen perusteella näin todella on.
Miksi lukea lehtiä, jos ne julkaisevat eilisen päivän nettiuutisia?
Kolmas puhuja oli
Ville Hytönen, Savukeidas Kustannuksen kirjallinen johtaja ja kirjailija. Hän lähestyi sanomalehtiä aika eri näkökulmasta. "Olen hyvin väsynyt lukemaan päivälehtien kulttuurisivuja", hän sanoi. Syynä se, että niissä julkaistaan liikaa sellaista materiaalia, jonka hän on jo ehtinyt lukea netistä edellisenä päivänä. Mitä uutisia ne sellaiset ovat? Hän kritisoi myös sitä, että kirjallisuuden lieveilmiöt saavat liikaa tilaa, esimerkiksi kirjailijoiden kustantamovaihdokset. "Kustantamisjulkisuus ei paljon eroa tosi-tv-julkisuudesta", hän täräytti.
Kritiikiltä hän kaipasi uudistumista. Hyvä kritiikki voisi lähestyä esseistiikkaa. Hytönen ehdotti uutta termiä: puhutaan kritiikin sijaan resensiosta. (Tai "rekensiosta", kertokaapa minulle kuinka latinan sana
recensio pitäisikään ääntää.) Hytönen kritisoi samojen latteuksien kierrätystä kritiikeissä: milloin puhutaan sujuvasta esikoisromaanista, milloin "uudesta Tervosta". Mutta hän myös muistutti, ettei kritiikin tarvitse olla kustantamon mainospuhetta eikä lukijan palvelemista, vaan kritiikillä on itseisarvo.
"Sanomalehtien bisnes on ilmoitusmyynti, ei uutisointi"
Kaikki puheenvuorot olivat erittäin mielenkiintoisia, mutta silti "toipuvan toimittajan"
Johanna Vehkoon puheenvuoro oli todellinen loppuhuipennus. Hän on kirjoittanut erittäin mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan
Painokoneet seis! - Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Vaikuttaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta!
Vehkoo analysoi sanomalehden historiaa ja muistutti, että Internetiä on turha syyttää sanomalehden kriisistä. Lehtien ongelma on se, että toimittajan työ on niin helposti korvattavissa. Tiedonjakelun niukkuus on muuttunut yltäkylläisyydeksi. Jos joku on kiinnostunut vaikkapa Afganistanin sodasta, miksi hän lukisi maakuntalehden juttuja aiheesta, jos voi hakea netistä maailman suurimpien mediatalojen juttuja tai etsiä tavallisten ihmisten julkaisemia valokuvia, blogitekstejä tai muuta materiaalia aiheesta? Vehkoo huomautti tylysti mutta osuvasti, että ainoastaan pääkirjoitus ja kuolinilmoitukset ovat sellaista sanomalehden sisältöä, jolle ei löydy juuri nyt korvaajaa.
Uudeksi toimintatavaksi Vehkoo suosittelee erikoistumista. Mikäli sanomalehdet haluavat menestyä, niiden kannattaa erikoistua. Toimittajien palkkaamisessa tärkeintä olisi, että toimittajalla on jonkin alan erikoisosaamista, ja hän voisi keskittyä tekemään todella hyviä juttuja tähän erikoisalaan liittyen.
Vehkoo muistutti myös, että ei lehtien bisnes ole uutisointi vaan lehdet ovat eläneet ilmoitusmyynnillä. Lehti on ollut kätevä "nippu", jossa saa samassa paketissa tietoa eri asioista, ja se on ollut hyvä kohde mainostajille. Kieltämättä Vehkoon puheenvuoro herätti kaikenlaisia ajatuksia - muistammehan esimerkiksi keskustelun siitä, voiko pohjoissuomalainen Kaleva kirjoittaa avoimesti lestadiolaisliikkeessä esiintyvistä ongelmista, vai onko lestadiolaisten tilaajien ja mainostilan ostajien boikottimahti niin suuri, että lehden on parempi vaieta ei-toivotuista aiheista.
Omia havaintoja
Tilaisuus oli kokonaisuutena erittäin kiinnostava, mutta jotkut yksittäiset asiat herättivät minussa ärsytystä. Olen viime aikoina ehtinyt istua useissa sosiaalista mediaa tai verkkopalveluja käsittelevissä tilaisuuksissa, ja olen erittäin kyllästynyt erääseen vakiokommenttiin, joka kuultiin myös Kritiikin Päivässä. Aina joku minua vain 10-15 vuotta vanhempi ihminen nousee pystyy ja ilmoittaa: "Minulla on teini-ikäisiä lapsia ja siellä ne päivät pitkät vain näpyttelevät niitä laitteitaan!" Sitten muut nyökyttelevät että juu-u, sellaisia ne lapset ovat. Tässä minäkin, neljättäkymmenettä käyvä naisihminen, näpyttelen laitteitani silmät kiiluen, eikä tunnu missään. Minusta on typerää ja aika vastuutontakin "ulkoistaa" teknologian kehitys lasten ja nuorten harteille. Kyllä täällä verkossa on kaikenikäisiä aktiivisia keskustelijoita ja sisällöntuottajia, eikä mikään estäisi näitä teini-ikäisten vanhempiakaan tutustumasta verkkosisältöön ja -teknologiaan.
Muutenkin tuntui, että tilaisuudessa oli paikoin eräänlainen henkinen muuri, joka erotti meidät verkon käyttäjät verkkoa vierastavista. Eräskin yleisön edustaja, joka kertoi toimineensa joskus Lapin yliopistossa media-alan professorina, kommentoi esityksiä näin: "Kai te tiedätte että Hesaria ei kohta kukaan enää lue, kun kaikki vaan lukevat niitä blogeja." No ei se nyt ihan näinkään ole. Toinen yleisön edustaja kommentoi Vehkoon kirjaa: "Tutkimuksesi on hyvä, mutta keskittyi liikaa materialistisiin asioihin. Lehtien ideologia on porvarin sielunelämä!"
Tietotekniikan syyttäminen lukemisen vähentämisestä taas oli ristiriidassa sen kanssa, että eräs kysyjä ihmetteli, ovatko kirjat nykyään paksumpia kuin ennen. Johanna Vehkoo kertoi tutkineensa asiaa ja vahvisti, että keskimäärin kirjojen sivumäärät todella ovat kasvaneet. Kustantamojen edustajat arvelivat, että syynä kirjojen sivumäärän kasvuun on Wordin käyttö - tekstinkäsittelyohjelmalla on helpompi tuottaa enemmän tekstiä kuin kirjoituskoneella.
Ja itse henkilökohtaisesti olen havainnut, että Internetin käyttö on lisännyt ja vahvistanut lukuharrastustani, kiitos kirjablogimaailman. Vaan eipä tätä yksityistä kokemusta toki passaa yleistää liian laajalle.
Lisäksi tilaisuus alkoi myöhässä, eteni myöhässä ja loppui puoli tuntia myöhemmin kuin oli ilmoitettu. No enpä minä siellä jäniksen selässä ollut, mutta kun nykyään saa tai joutuu osallistumaan todella moniin aikataulutettuihin tilaisuuksiin, niin järjestäjän pisteet ropisevat silmissäni heti, jos aikataulut venyvät. Aikataulujen asettaminen ja niiden noudattaminen on ammattitaitoa, aikataulujen pettäminen on huonoa organisointia.
Tilaisuuden hinta-laatusuhde oli kuitenkin erinomainen, tilaisuuteenhan oli vapaa pääsy. Seuratkaa SARV:n sivuja ensi syksynä, varmaankin Kritiikin Päivä järjestetään myös ensi vuonna.
