François Villon: Testamentti

Olipa eilen mahtavan mukavaa Naisyrittäjyysseminaarissa, jonka järjestelyporukkaan kuuluin! Seminaarissa puhuttiin muun muassa sosiaalisen median työkaluista yrityskäytössä, myös blogeista keskusteltiin. Eräänä esiintyjänä oli sosiaaliseen mediaan erikoistunut yritys Grapevine Media Oy. Oli mielenkiintoista huomata taas kerran, että oma, harrastuksen kautta hankittu kokemukseni bloggaamisesta onkin näköjään antanut arvokasta tietoa asioista, joita moni miettii yrityksensä näkökulmasta!

Missasin seminaarin vuoksi kirjablogimiitin, mutta toivottavasti uusia tulee, nyt kun on vauhtiin päästy. Seminaarin päätöspalaverissa oli niin hauskaa, että nyt meinaa olla pientä väsymyksen poikasta - aion silti lähteä tänään tungeksimaan karjamarkkinoille, joita kirjamessuiksi kutsutaan. Samalla reissulla täytyy käydä palauttamassa kirjaston kirjoja. Eräs palautettavista on François Villonin Testamentti, jonka lainasin varmaan heinäkuussa Rikhardinkadun kirjaston runo-osaston herätehyllystä. Kirja uhkasi jäädä lukematta, mutta kun olen uusinut lainauksen todella monesti niin päätin, että kyllä tämä nyt vaan täytyy lukea loppuun asti.

Villon on 1400-luvulla elänyt ranskalainen runoilija, jonka elämästä ei paljon tiedetä, mutta sen verran kumminkin että Wikipedia-artikkeli on saatu aikaiseksi. Hänen tuotannostaan on jäänyt elämään erityisesti yksi lentävä lause. "Missä ovat menneen talven lumet" eli Mais où sont les neiges d'antan? Minulle tämä lause on jäänyt pyörimään päähän Merja Virolaisen runosta. Ostin joskus lukiolaisena hänen runokirjansa Hellyyttäsi taitat gardenian, ja siellä on eräs runo, joka alkaa näin: "Totta, Villon, Bashō: minne menivät viime talven lumet?" Niinpä Villonin nimi oli minulle tuttu ja tämä oli yksi syy Testamentin lainaamiseen. Lumi-lausahdus on runosta Ballade des Dames du temps jadis, kirjassa suomennettuna nimellä Ballaadi menneen ajan naisista. Runon voi lukea ranskaksi vaikka täältä. Vaikka oma lukioranskani riittää Asterixin lukemiseen, en Villonin runoista pystyisi ranskaksi nauttimaan. Suomennokseen vertaamalla pystyn seuraamaan runoa myös ranskaksi.

Kirjan suomennos on vuodelta 1974 ja suomentajana on kirjailija Veijo Meri. Takakannessa kirjoitetaan näin: "Veijo Merellä on ollut otsaa ja taitoa pitää tarvittavin osin kiinni alkutekstin poljennosta. Tulos on niin Villonia, että sen nähdessään joutuvat uusiin aatoksiin nekin, joiden mielestä Villon kuuluu käännettäväksi mahdottomiin kirjailijoihin."

Valitettavasti joudun olemaan takakannen kehuista eri mieltä. Kykyni eivät kuitenkaan riitä Meren suomentajan kykyjen täydelliseen arviointiin. Yritin etsiä Hesarin arkistoista aikalaiskritiikiä teoksesta, mutten löytänyt. En saanut kauhean paljon runoista irti, ja yksi syy oli siinä, että mielestäni runon rytmi onnahteli aika lailla. Eikä kyse ollut siitä, että olisi kirjoitettu vapaamittaista modernia runoa - siinäkin on aina rytminsä. Tämä on välillä käännetty rytmiin ja välillä siitä horjahdellaan. Jotkut tekstipätkät ovat suorastaan ärsyttäviä, ja vaikea sanoa johtuuko se Villonista vai Merestä.

"En Jacquet Cardonille mitään suo,

kun ei löydy mitään sopivaa.

Jottei syrjään jäisi kokonaan,

annan pienen laulun. Luulen, se

"Marionetten" säveleeseen käy,

jonka Marion Peutarde sävelsi,

"Avaa oves, Guillemette" sopii myös.

Sinappia on se, kokeilkaa."

Vaan mistäpä minä tiedän, kuinka hyvin Veijo Meri hallitsee 1400-luvun kirjallisen ranskan ja kuinka erinomainen hänen käännöksensä on. Kaipaisin asiantuntijan arviota tästä asiasta.

Kuten kirjan nimestä ja runonäytteestä voi päätellä, runoista suurin osa on testamentin tekemistä: Villon nimeää ystäviään ja vihollisiaan ja määrää heille erilaisia palkintoja ja rangaistuksia. Mukaan mahtuu myös yksittäisiä runoja. Pidin eniten Lihavan Margotin ballaadista, jonka voi lukea ranskaksi täältä. Siinä oli roisia naturalismia ja löyhkäävän vanhan pariisilaisbordellin tunnelmaa.

Kokonaisuutena Testamentin lukeminen meni minulla väkisinlukemiseksi, samalla lailla kävi kesällä Ruusun nimen kanssa. Tulipahan luettua, kun olin etukäteen päättänyt enkä viitsinyt enää lykätä pitemmälle. Yksittäisiä helmiä Testamentista löysin, mutta kokonaisuus ei ollut minulle kauhean antoisa. Olisin halunnut pitää tästä, mutten saanut säväreitä. Mutta epäilen, että suomennos on eräs syy. Vaan taitaapa olla turha odotella, että tästä mitään uutta suomennosta tehtäisiin. Jonkun kustantajan pitäisi olla asiasta niin innostunut, että antaisi jollekin kääntäjälle riittävästi aikaa ja rahaa työn tekemiseen. Kääntäjän pitäisi olla runotaitoinen ja hallita vanha ranskan kieli. Suomalaiset tuskin ryntäisivät sankoin joukoin teosta ostamaan eikä kirjailijaakaan saisi kirjamessuille nimikirjoituksia jakamaan.

Mikäli haluaa tutustua vanhaan ranskalaiseen kirjallisuuteen, voisin suositella François Rabelais'n Pantagruel-kirjoja, joita on suomennettu pikkuhiljaa useita kappaleita. Joten kyllä sitä kulttuurityötäkin tehdään, eivät kaikki kustannuspäätökset onneksi perustu kaupalliseen potentiaaliin. Olen joskus lukiolaisena lukenut yhden Pantagruel-kirjan, ja voisinpa verestää muistiani Pantagruelin parissa tässä joskus sopivana hetkenä. Nuharupi-blogissa on hyvä kuvaus Pantagruel, Dipsodien kuningas -kirjasta ja Kiiltomadossa kerrotaan kirjoista hieman pitemmin.

Selaillessani Merja Virolaisen runokirjaa törmäsin siellä osioon, joka kiinnosti minua nuorena kovasti. Virolainen on omistanut luvun Christine de Pisanille ja kirjoitti joukon runoja de Pisanin näkökulmasta. Kiinnostuin de Pisanista Virolaisen kirjan perusteella, mutta muistan, etten löytänyt hänestä juuri mitään tietoa, vaikka yritin etsiä. (Silloin siis elettiin aikaa ennen Internetin aktiivikäyttöä...) Nyt tilanne on toinen, ja Wikipediasta löytyy paljon asiaa de Pisanista. Pitää tutustua tähän kirjailijaan joskus lisää. Tosin suomeksi hänen runouttaan ei taida olla saatavilla. Ja ehkäpä Virolaisestakin seuraa oma blogipostaus jossain vaiheessa.

Lue myös nämä:
Umberto Eco: Ruusun nimi
R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie
Walt Whitman: Valitut runot

Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari

Javier de Isusin kirjoittaman ja piirtämän Maattoman Juanin matkat -sarjakuvan lukemiseni jatkui toisella suomennetulla osalla Mikä-mikä-maan saari. Ahmaisin tarinan ensin hirmuvauhtia ja sitten piti ryhtyä lukemaan sitä rauhallisesti alusta uudestaan. Koukuttavan tarinan de Isusi on osannut tehdä. Rauhallisemmalla lukukerralla ehdin huomata monia pieniä yksityiskohtia ja ihailla upeita kuvia.

Kuten kerroin kirjoittaessa Marcosin piipusta, Javier de Isusi tekee kunniaa Hugo Prattin luomalle Corto Maltesen hahmolle. Päähenkilö Vasco on vaeltava seikkailija, joka etsii ystäväänsä Juania ympäri Latinalaista Amerikkaa. Nyt Vascon matka vie Nicaraguaan ja siellä Ometepen saarelle, jossa totuus ja tarut elävät rinta rinnan, samaan tapaan kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä. Ei Vasco vieläkään Juania löydä, mutta sen sijaan hän oppii paljon Nicaraguan lähihistorian käänteistä - sisällissodasta, Yhdysvaltain sekaantumisesta Latinalaisen Amerikan politiikkaan ja lapsia auttamaan tarkoitetun kummijärjestötoiminnan nurjasta puolesta.

Olen lukenut monia kirjoja, jotka on rakennettu intertekstuaalisuuden varaan: tekijä viittaa jatkuvasti johonkin toiseen tai toisiin taideteoksiin ja rinnastaa oman teoksensa niihin. Usein tällaisessa on lopputuloksena hengetön tekninen kikkailu tai tylsyys ja vaivaannuttavuus. Mutta Javier de Isusi onnistuu rinnastuksissaan äärimmäisen hienosti. Hän tekee oman tarinansa, jota lukuisat viitteet ja rinnastukset vain rikastuttavat. Kuten nimikin kertoo, Mikä-mikä-maan saari viittaa Peter Paniin. Vasco kohtaa Kadonneet pojat ja Wendyn, 2000-luvun todellisuudessa. de Isusi viittaa paitsi J.M. Barrien alkuperäistarinaan - joka pitäisikin lukea uusiksi ja ehkä tällä kertaa alkukielellä englanniksi - myös Regis Loiselin tekemään huikean hienoon sarjakuvasovitukseen. Minulla on omassa hyllyssä Loiselin tarinan kolme ensimmäistä osaa - loppuja yhteensä seitsenosaisesta tarinasta ei olekaan suomennettu, joten ne pitäisi lukea joko englanniksi tai ranskaksi. Ehkä Loiselista lisää myöhemmin. Mikä-mikä-maan saaressa säilyvät tietenkin myös henkiset ja kuvalliset viittaukset Corto Malteseen. Hänen hahmonsa vilahtaa varjona kirjan alkulehdillä. de Isusi on niin hyvä piirtäjä, että trooppinen kuumuus suorastaan väreilee kirjan mustavalkoisilta sivuilta - lukukokemus herätti halun lukea uusiksi hieno Corto-seikkailu Corto Maltese Etelämerellä.

de Isusi haastaa lukijan uppoutumaan sisäkkäisiin tarinoihin. Hänen henkilöhahmonsa kertovat albumin sivuilla lyhyitä myyttisiä tai arkisia tarinoita, kukin omalla tyylillään. de Isusin taitavuus piirtäjänä näkyy esimerkiksi rakennusten ja maisemien kuvaamisessa, mutta henkilöhahmonsa hän vetää mieluummin luonnosmaisen rosoisesti, viimeistelemättömän näköisesti. Sisäkkäiset tarinat hän piirtää vaihtelevasti eri tyyleillä - lyyrisen kauniisti tai sosialistisen realismin taideihanteita jäljitellen tai lapsenomaisesti, kuten Ometepella asuvan Lyhyen Pojan kertomuksissa:

Kuten viimeksi totesin, Javier de Isusi on onnistunut löytämään sellaisen miljöön, jossa romantiikkaa ja vaarallisuutta sekoittavat seikkailut vielä onnistuvat. Tai ennen kaikkea hän onnistuu kuvaamaan valitsemaansa miljöötä niin. Kuvaukset Nicaraguan verisestä ja julmasta lähihistoriasta kolkuttavat lukijan sosiaalista omaatuntoa. Näihin maisemiin moni eurooppalainen lähtee vapaaehtoistyöhön - ja joko saa jotain hyödyllistä aikaiseksi tai jää lorvailevaksi turistiksi, joka enemmän tuhoaa ympäristöään kuin hyödyttää sitä.

Vaan onkohan minusta tulossa snobi eräässä asiassa - sarjakuvien tekstauksessa. Kvaak.fi -foorumilla on käsitelty tekstaustyylejä ja erityisesti sitä, voiko tietokonetekstausta hyväksyä, onko se käsintekstauksen veroista. Monet ovat sitä mieltä että konetekstaus pilaa kaiken. Minä olen tähän asti lukenut mukisematta tietokoneella tekstattuja sarjakuvia, mutta nyt Mikä-mikä-maan saarta lukiessa kliininen konetekstaus alkoi vähän häiritä. Luulen, että ristiriita johtui siitä, että Javier de Isusin todella kaunis ja persoonallinen kynänjälki ansaitsisi kauniin käsintekstauksen.

Arvelen tämän häiritsevän tunteen perustuvan siihen, että visuaalinen lukutaito on viime vuosina kehittynyt todella paljon. Esimerkiksi elokuvissa käytetään paljon digitaaliefektejä. Jurassic Parkin aikaan ne tekivät vielä vaikutuksen, mutta sen jälkeen rima on noussut: ihmissilmä hakee ja katsoo sitä "oikeaa" kuvaa, moneen kertaan nähnyt kliiniset digitaaliefektit kyllästyttävät. Samoin käy kun katsoo amerikkalaisten tv-sarjojen naisnäyttelijöitä. Vaikka Suomessa kauneusleikatut naiset ovat vielä vähemmistössä leikattuihin nähden, niin tv-sarjoissa ja lehtien muotikuvissa leikattuja ja photoshopattuja ihmisiä näkyy paljon. Silmä turtuu ja kyllästyy. Kohta törröttävät nenänpäät ja pingottavat poskipäät eivät näytäkään enää ihastuttavan sileiltä, vaan tylsistyttävän persoonattomilta ja tunnistettavan keinotekoisilta. Katsoja arvostaa mieluummin aitoutta, vaikka se olisi vähän "rumempaakin" kuin keinotekoinen. Siksi Javier de Isusin kuvia on niin hieno katsella - niissä näkyy käsityön jälki. Ne ovat itse tehtyjä ja aitoja. Siksi olisi ollut hienoa, että myös tekstaus olisi tehty laadukkaasti käsin. Eräästä tekstaajataiturista tein taannoin jutun Kvaakkiin: taidemaalari Kalervo Palsa teki vuosien ajan sivutöinään sarjakuvien tekstauksia.

Syyskuussa pidetyssä Avaimen kirjablogi-illassa sarjakuvatkin tulivat puheeksi. Moni kirjabloggaaja sanoi sarjakuvien olevan itselleen vierasta aluetta. Vaan löytyy sarjakuvien ystäviäkin - esimerkiksi Nulla dies sine legendo -blogin Hreathemus lukee sarjakuvia ja kirjoittaa niistä. Kirjablogi-illan jälkeen kokosin pyynnöstä lyhyen sarjakuvanlukusuosituslistan, jonka voi tsekata Oota, mä luen tän eka loppuun -blogista. Blogisti Anni.m luki taannoin itse Hautuukodin ja teki saman huomion kuin moni muukin taidesarjakuvan löytänyt: sarjakuvahan voi olla aivan omanlaistaan kerrontaa, muutakin kuin Aku Ankkaa. Sarjakuvien tiimoilta voin edelleen suositella Kvaak.fi -foorumia - esimerkiksi eurooppalaista sarjakuvaa käsittelevästä keskusteluosiosta löytää taatusti lukuvinkkejä.

Painavan puolustuspuheenvuoron taidesarjakuva sai vähän aikaa sitten, kun kirjailija Matti Yrjänä Joensuuta haastateltiin Hesarissa. Aiheensa oli television poliisisarjat - Joensuu arvioi kohteliaasti näkemäänsä suomalaissarjaa, mutta piti sitä epäuskottavana, samoin kuin kaikkia muitakin poliisisarjoja. Sen sijaan Joensuu kertoi löytäneensä laadukkaan sarjakuvan ja lukeneensa innokkaasti muun muassa Didier Comèsin teoksia.

Lue myös nämä:
Javier de Isusi: Marcosin piippu
Tapiiri 2/89
Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turusen Simpauttajalla on poikkeuksellisen paljon Google-näkyvyyttä, kun otetaan huomioon, että Simpauttaja on 37 vuotta sitten ilmestynyt kotimainen esikoisromaani. Eräs selitys on kulttimaineeseen noussut tv-elokuvasovitus, joka ilmestyi hiljattain dvd:nä. Simpauttajan sutkautukset ovat jääneet monen mieleen.

Olen lukenut Simpauttajan joitakin vuosia sitten, mutta nyt päätin kuunnella tarinan äänikirjana. Esa Saarion lukema äänikirja on tallennettu jo vuonna 2001, mutta tämän cd-paketin masterointi on toteutettu vasta tänä vuonna. Minua kiinnosti äänikirjassa lukijan onnistuminen Turusen mehevän murteen suhteen. Pelkäsin etukäteen, että lukijaksi on valittu joku, joka ei yhtään tunne pohjoiskarjalaista nuottia. Pelkoni oli aiheeton - Saario oli erinomainen lukija, jonka lukemana murreasuiset repliikit oikein hivelivät korvia. Lisäksi hän eläytyi sopivasti eri henkilöiden rooleihin. Lukutahti oli sopivan rauhallinen. Kirjan kuunteleminen ääneen luettuna on jotenkin alkukantaisiin vaistoihin vetoavaa - aivan kuin saisi istua jossain leirinuotion äärellä kuuntelemassa tarinankertojaa. Vaikka oikeasti istuisikin bussissa tai metrossa kuuntelemisen aikana.

Turusen esikoisromaani kertoo pienestä Lieksan syrjäkylästä Pielisen rannalla. Päähenkilö on Imppa, nuori poika, joka kirjan alussa lähtee tietä pitkin kyllästyttyään työhullun isänsä komenteluun. Hän pääsee kesätöihin Pirtamon taloon, rengiksi salaojaputkia tekemään. Työkaveriksi hänelle sattuu Simpauttaja, suulassanainen mies, jonka menneisyydestä tai oikeasta nimestä ei ota selvää. Simpauttaja iskee silmäänsä verevään Taivaisen Juliaan, jonka mies Kuuno on hyvänahkainen ja hidasliikkeinen. Imppa taas kokee ensirakkauden tuntoja naapurin tytön, Willmanin Marketan, kanssa.

Kirja kestää keväästä pyhäinmiestenpäivään. Kylän värikäs väki tulee tutuksi. Kauniin Jomppa on työttömäksi jäänyt juoppo toimittaja, hänen kaverinsa Sysmänahon Hemmo viettää kesäänsä autioituneessa lapsuudenkodissaan. Impan isä Ryynäsen Hilppa on pahansisuinen ja pahasuinen sotaveteraani. Muistin joitakin välähdyksiä lapsuudestani - silloin vielä sana "sotaveteraani" ei tuonut mieleen Adolf Ehrnrootin juhlapuheita, vaan se tarkoitti äkäistä, lapsen silmiin pelottavaakin miestä. Hilppa painaa työtä pelloillaan vaikka sydämestä ottaa. Tasa-arvo on Simpauttajan kuvaamasta miljööstä kaukana: emäntä kävelee muutaman askeleen miehensä perässä, ja miesten ryyppyporukoissa vitsin aiheiksi kelpaavat perheväkivalta, raiskaus ja insesti.

Jostain on jäänyt mieleeni, että Väinö Linnan on väitetty sanoneen, että hän kirjoitti maaseudun nousun ja Heikki Turunen sen tuhon. Simpauttajassa vuodatetaan maaseudun tyhjenemisen tuntoja Turusen myöhemmästä tuotannosta tutulla tavalla. Pielisen laidan kylät jäivät yhden sukupolven asutukseksi - sodan jälkeen asutustilallisille jaettiin kylmää korpea, sotaveteraanit raivasivat elinpaikan, mutta heidän lapsensa lähtivätkin joukolla Helsinkiin tai Ruotsiin ja tilat tyhjenivät. Suorastaan symboliseksi nousee kirjan keskivaiheilla Sysmänahon autiotalon palaminen, kun miesporukka mellastaa siellä humalassa. Mieleen nousi Seitsemän veljeksen kuvaus saunan palosta jouluyönä. Mutta Kiven veljekset vannoivat palaavansa ja rakentavansa entistä uhkeamman pirtin. Turusen juopot juovat ringissä kiljua ja katselevat talon tuhoa.

Kirjan kuuntelu muistutti minua siitä, miksi kotimaista kirjallisuutta kannattaa ja suorastaan pitää harrastaa. Ei missään käännöskirjassa milloinkaan ylletä sellaiseen sanastoon ja kielen rikkauteen, mitä Turunen käyttää. Vaikka kuvatut asiat saattavat olla monen makuun karkeita, niin kieli on moniulotteista ja hyväilevän runsasta. Kuunnellessa tuli mieleen erilaisia mielleyhtymiä. Toisaalta Simpauttajan tarina on perisuomalainen - tämän suomalaisemmaksi meno ei enää voi muuttua. Toisaalta sen tarina on monelle jo kaukaista eksotiikkaa. Eivät peltotyöt ja savottahommat ole monellekaan ikäiselleni tai nuoremmalle suomalaiselle enää tuttuja, eivät minullekaan muuten kuin muiden kertomina. Simpauttajan miljöössä työ oli raskasta ja aineelliset virikkeet hyvin vähäisiä. Nythän on lähes päinvastoin - työn teolta välttyy moni joko tahtomattaan tai tahtoen, mutta tavaran paljoutta ja kulttuurisia vaikutteita riittää yllin kyllin. Simpauttajaa voi siis lukea - tai kuunnella - kahdestakin syystä: joko uppoutuakseen oikein perinteiseen "oikeaan suomalaisuuteen" tai tutustua todella eksoottiseen, kaukaiseen ja vieraaseen kulttuuriin, pienviljelijöiden elämään 1970-luvun alun Pohjois-Karjalassa.

Simpauttaja on monen mielestä Turusen paras kirja, ja kyllä se minunkin mielestäni parhaiden joukkoon nousee. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja vielä tänäkin päivänä.

Äänikirjan kuuntelu oli erityisen miellyttävää, kun oli kunnon laitteet sitä varten. En ole itse laittanut pennin latia hifilaitteisiin, mutta mieheni on innokas musiikin harrastaja ja hänen Sennheiser HD 25-1 -kuulokkeensa takasivat esteettömän kuuntelunautinnon myös julkisen liikenteen kulkuvälineissä. Voin suositella!

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Kiitän jälleen kerran kirjastonhoitajia houkuttelevien "esittelyhyllyjen" kokoamisesta. Helvi Juvosen koottujen runojen kokoelman Aukea ei koskaan metsään ovi nappasin lainaan jo kesällä viihtyisästä Vallilan kirjastosta. Laina on tullut uusittua aika monta kertaa ja nyt vihdoin luin kirjan. Runoja on tänä syksynä lukenut myös Reeta Karoliina.

Minua on välillä vaivannut "runokirjatrauma", joka tarkoittaa sitä, että tuntuu siltä että jos paksua runokokoelmaa alkaa lukea, se pitäisi lukea kannesta kanteen järjestyksessä ja jättämättä yhtään runoa välistä. Tämä on välillä estänyt hyviin runokokoelmiin tarttumisen. Olen rauhoitellut itseäni ja tsempannut, että ei runokokoelmaa ole pakko järjestyksessä päntätä - sitä voi lukea sieltä täältä, pitää välillä taukoa ja jatkaa myöhemmin. Varsinkin kun runoilijat ovat yleensä samanlaisia kuin näyttelijät - paranevat vanhetessaan. Runoilijoiden ensimmäiset kokoelmat ovat harvoin tuotannon parasta laatua, vaan ne helmet syntyvät vasta uran myöhemmässä vaiheessa. Tämä päti Helvi Juvoseenkin.

Helvi Juvosen nimi oli tuttu, ja tajusin että hänen tunnetuimpia runojaan on varmasti siteerattu koulun äidinkielen oppikirjoissa. Lööppeihin tämä vuonna 1959 kuollut runoilija joutui kaksi vuotta sitten, jolloin lehdet kirjoittivat että hänen hautapaikkansa hoitosopimus oli umpeutumassa eikä kukaan ollut jatkamassa sitä. Aiheesta kertoo Suomen Kuvalehden artikkeli. Muistaakseni Juvosen kustantaja WSOY jatkoi hoitosopimusta. Mutta juuri muuta en Juvosesta tiennytkään. Tämän kirjan lopussa on runoilijakollega Mirkka Rekolan kirjoittama hieno, tiivis elämäkerta Juvosesta. Rekola on toimittanut kokoelman yhdessä Liisa Enwaldin kanssa. Elämäkerrasta löytyi minulle kiinnostava tieto - Juvonen suoritti mottimetsä-kansalaisvelvollisuuttaan kesällä 1944 Paltamossa Kiehimänjoella. Siis minun kotijoellani, jonka rannalla vanhempani vieläkin asuvat!

Kirjaan on koottu Juvosen kuusi runokokoelmaa: Kääpiöpuu, Kuningas Kultatakki, Pohjajäätä, Päivästä päivään, Kalliopohja ja Sanantuoja. Viimeisin, Sanantuoja, julkaistiin postuumisti. Lisäksi kirjassa on Juvosen Parnassoon kirjoittamia esseitä ja vuonna 1974 julkaistu satukokoelma Pikku Karhun talviunet. Monessa kokoelmassa on mukana Juvosen runosuomennoksia. Minua kiinnostivat erityisesti Emily Dickinsonin runojen suomennokset.

Takakansitekstissä määritellään näin: "Helvi Juvosen (1919-1959) runoilijantyö ajoittui modernismin murrokseen, joka näkyi hänen tuotannossaan tietoisuutena niin perinteisestä kuin uudesta runoudesta." Lukiessani minua miellytti se, että Juvosen runot ovat modernin makuisia, mutta samalla melko helppotajuisia. Hän käyttää paljon luontokuvia tai kirjoittaa pieniä tarinoita. Jotkut uudet runoilijat kirjoittavat niin syvällisesti, että runoista on vaikea saada otetta. Joskus aivopähkinät ovat hauskoja, mutta kyllä tämäkin on mukavaa, että runoja voi lukea nauttien ja ymmärtäen. Tässä näytteeksi pätkä runosta nimeltä Elokuun ilta:

"ja lohikäärme katselee

ja miettii, sitten

nielee kuun

ja kylläisenä yllä maan

se loistaa koko vatsallaan."

Ensimmäisessä kokoelmassa, Kääpiöpuussa, poljento on perinteisempi ja mukana on todella paljon hengellistä kuvastoa. Hartaus, joka näkyy niin luonto- kuin jumalsuhteessa, jatkuu kokoelman loppuun asti, mutta liudentuen. Sen sijaan sellainen seikka ei näy runoissa mitenkään, että Juvonen jakoi elämänsä naisen kanssa. Tästä Rekola kertoo lyhyesti. Tulee muistaa, että 1950-luvun Suomessa homoseksuaalinen suhde oli rikos. Juvosen elämänvaiheisiin kuului lisäksi sairautta, mutta myös opiskelua ja työntekoa.

Tässä näyte Dickinson-suomennoksesta:

"Pois tuuli lähti sotiinsa,

jäi lehdet aloilleen.

Graniittihatun marraskuu

toi naulaan nukkaiseen."

Juvosen kokoelman lukeminen virkisti ja piristi lukumieltäni, mutta myös haastoi. Runoja en pysty ahmimaan satoja sivuja päivässä, niitä pitää lukea vähän kerrallaan ja sulatella välillä. Mutta runoissa voi sanoa asioita tiiviisti, yllättävästi, inspiroivasti - siksi runojen lukeminen ruokkii lukemisen ystävän aivotoimintaa. Minulla olisi hyllyssä Arto Mellerin tuhti kokoelma Runot, joka ansaitsisi perusteellisen läpilukemisen. Osin tuon "runokokoelmatrauman" vuoksi sen lukeminen on jäänyt satunnaiseksi plarailuksi. Lupaan itselleni, etten enää ota paineita ja yritä tankata sitä kertaheitolla, vaan voin lukea sitä sieltä täältä, vähin erin.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
Walt Whitman: Valitut runot
Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Elina Jokinen: Vallan kirjailijat

Elina Jokinen väitteli kirjallisuustieteen tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa tutkimuksellaan Vallan kirjailijat - valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa. Tutkimuksesta oli jo syyskuussa pitkä juttu Hesarissa, verkkolehdestä löytyy pikauutinen ja hieman kommentteja. Alkuperäinen juttu oli paljon pitempi, harmillista etten napannut sitä talteen. Juttua on kirjailijarintamalta ehtinyt kommentoimaan ainakin Kirsti Ellilä. Väitöskirjasta sain oman kappaleen siellä Inan järjestämässä Avain- ja BTJ-kustantamojen kirjablogi-illassa, jota hehkutin aiemmin. Myös Reijo Valta on lukenut väitöksen ja kommentoinut sitä Pois työpöydältä -blogissaan.

Ihan ensiksi pitää kehua Elina Jokista: KIITOS! Olet onnistunut kirjoittamaan tutkimuksen, jota myös tällainen ei-tutkija ymmärtää. Vaikka opus on järeä, yli 500-sivuinen lähdeluetteloineen, niin teksti on sujuvaa ja lukeminen miellyttävää. Luin tämän suorastaan pikaisesti, tosin niissä kohdissa, jossa eniten uppoudutaan teoriaan, luin melko silmäilevällä otteella. Olen maininnut blogissani että minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää kirjallisuustiedettä, mutta tätä tekstiä oli helppo ymmärtää, ja siinä oli rutkasti maalaisjärkeä, mistä iso kiitos.

Jokinen valaisee pohjustusosiossa kirjallisuustieteen trendejä. Ennen vanhaan vallalla oli vahvasti biografinen tutkimus: kirjoja pyrittiin analysoimaan kirjailijan elämän valossa, ja löytämään "todelliset vastineet" kirjojen hahmoille ja tapahtumille kirjailijan omasta elämästä. Sitten mentiin toiseen ääripäähään: julistettiin, että kirjoilla ei ole mitään tekemistä kirjailijan reaalielämän kanssa, vaan kirjallisuus elää aivan omassa todellisuudessaan. Sittemmin nämä kaksi asiaa tuntuvat lähentyneen. Jokinen ottaa tarkasteltavakseen, näkyykö eräs reaalielämän ilmiö, eli Suomen valtion kirjallisuusapurahojen jakaminen, kirjallisuuden sisällössä. Ja kyllähän se näkyy, vaikka sekä otsikko Vallan kirjailijat että se Hesarin juttu hieman kärjistivät tutkimustuloksia mielestäni. Jokisen johtopäätös on, että kyllä valtion apurahapolitiikka vaikuttaa kirjallisuuden sisältöön. Mutta ei toki siten, että kirjailijat kirjoittaisivat aivopestyinä propagandaa suomalaisten poliitikkojen puolesta. Kärjistettynä: välillä kirjailijat yrittävät haistella, mikä tyylisuunta mahtaa kulloinkin olla apurahojen jakajien suosiossa, ja sovittaa kirjojaan tähän muottiin.

Apurahalla elävän ongelma tuleekin tässä vastaan: vaikka apurahoja välillä saisi, ei suinkaan voi olettaa, että seuraavalla kerralla apurahan saanti olisi varmaa. Tutkimuksessa analysoidaan, että apurahojen jakoperusteetkin ovat erilaisia: jotkut kirjailijat ovat saavuttaneet "luottokirjailijan" aseman ja heitä eivät muodit horjuttele, toisten kohdalla tilanne elää. Kirjailijakunta puolestaan on usein sitä mieltä, että apurahojen jakaminen on sisäpiirihommaa: lautakunnissa istujat jakavat apurahoja kavereilleen ja ringin ulkopuoliset jäävät ilman. Toisaalta apurahoja paljon saaneet olivat joskus sitä mieltä, että "lellikin" leima harmittaa ja on usein perusteeton.

Tutkimus perustuu kirjailijoille tehtyyn kyselyyn ja apurahoista päättäjille tehtyyn kyselyyn. Kyselyt löytyvät kirjan lopun lähdeluettelosta.

Kirjallisuuden historiasta löytyy mielenkiintoisia käänteitä: 1990-luvun alussa, suuren laman aikaan, 15-vuotiset apurahat kyseenalaistettiin ja tämän seurauksena näin pitkien apurahojen myöntäminen lakkautettiin. Kirjassa siteerataan mm. Seija Sartin ja Seppo Heikinheimon kärkeviä mielipiteitä julkisessa keskustelussa. Julkinen keskustelu tarkoittaa tutkimusajankohdasta puhuttaessa tietenkin mediaa - nykyisenä internet-aikana mielenkiintoista on, että myös nettikeskustelut ovat julkisia, mutta netissä kenenkään ei tarvitse ylittää jonkun toisen määräämää julkaisukynnystä, vaan jokainen saa huudella mitä huvittaa. Ehkä myöhemmissä tutkimuksissa tämäkin otetaan huomioon.

Erittäin mielenkiintoista on Jokisen analyysi laadun ja kaupallisuuden suhteessa. Hän valaisee monitahoisesti, mistä kumpuavat asenteet, joiden mukaan laadukas kirjallisuus on auttamatta vähälevikkistä ja paljon myyty kirjallisuus auttamatta huonolaatuista. Kirjailijat itse kumoavat - ehkä huomaamattaan - tämän myytin tehokkaasti: lomakkeen eräs väite on "Toivoisin, että teoksiani ostettaisiin enemmän." Vastanneista 64 % on täysin samaa mieltä, 22 % jokseenkin samaa mieltä, 10 % on neutraalilla kannalla, 1 % on jokseenkin eri mieltä, 1 % täysin eri mieltä ja 2 %:lla ei ole mielipidettä. Silti myytti laadun ja kaupallisuuden välisestä suhteesta elää edelleen melko vahvana, vaikka Jokinen kuvaa asenteiden 90-luvulta lähtien murtuneen ja viihteen ja korkeakirjallisuuden rajojen alkaneen sekoittua.

Vaikka mainitsin Kahden kaupungin yhteydessä tutkimuksesta tehdyn Hesarin jutun ja siinä mainitut Harri Sirolan ja Arto Salmisen, en valitettavasti onnistunut bongaamaan Sirolan ja Salmisen nimiä itse teoksesta, ja muuten hyvin toimitetusta kirjasta puuttuu henkilöhakemisto. Sen sijaan minua kiinnosti kovasti apurahoja eniten saaneiden listaus. Otan tässä käsittelyyn kirjan sivulta 479 alkavan liitteen 4. Siinä on listattu ne kirjailijat, jotka ovat työskennelleet vähintään kymmenen vuotta valtion apurahalla ajanjaksona 1990-2005.

Lukiessani Jokisen tutkimusta yritin verrata omaa kirjallista makuani apurahoista päättävien makuun. Tutkimuksessa pohditaan paljon sitä, että kirjallista laatua on vaikea mitata - toisin kuin urheilulle, taiteelle on vaikea luoda yhtenäisiä kriteerejä ja sanoa, että nyt tämä kirjailija hyppäsi kaksi senttiä enemmän pituutta kuin tuo kirjailija. Minä olen kuitenkin pitänyt itseäni oikein suomalaisena tyyppilukijana - olen harrastanut lukemista pienestä pitäen, lukenut kirjaston tarjonnasta uutta ja vanhaa. Suomalainen kirjallisuus on sydäntäni lähellä, nautinhan kovasti monipuolisesta suomen kielen käytöstä. Blogistani näkyy, että makuni vaihtelee hömppäpokkareista maailmankirjallisuuden klassikoihin. Olenko minä, suomalainen himolukija, samoilla linjoilla kuin suomalaisen kirjallisuuden "portinvartijat", ne tahot jotka mittaavat kirjailijoiden laatua apurahapäätösten muodossa?

Huom! Tämä kymmenen vuotta apurahoja nauttineiden kirjailijoiden lista on vain yksi tutkimuksen listauksista. Muita listoja ovat 15-vuotista apurahaa nauttineet ja lyhyempiä apurahoja nauttineet. Lisäksi Jokisen tutkimus on rajattu koskemaan vain valtion apurahoja, suurten säätiöiden jakamat apurahat eivät ole mukana.

Linkitän kirjailijan nimeen blogijuttuni, jos olen kirjailijaa blogissa käsitellyt.

Kirjailijat, jotka ovat työskennelleet vähintään kymmenen vuotta valtion taiteilija-apurahalla ajanjaksona 1990-2005:

Ahti Risto

En ole lukenut, kirjastossa muistan joskus plarailleeni.

Alasalmi Päivi

En muista olenko lukenut. Sotken aina Pirjo Hassiseen.

Backlén Marianne

Olen lukenut yhden kirjan, se oli ihan ok.

Enckell Agneta
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Hassinen Pirjo

Ehkä olen lukenut, en muista. Sotken Päivi Alasalmeen.

Hotakainen Kari

Olen lukenut, tykkään ja arvostan.

Huovi Hannele

Ehkä olen lapsena lukenut.

Hänninen Anne

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Härkönen Anna-Leena

Olen lukenut jonkun verran, ihan ok.

Idström Annika

En ole lukenut, kirjastossa muistan joskus plarailleeni.

Inkala Jouni

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Jalonen Olli

En ole lukenut, mutta olen joskus harkinnut lukevani.

Kallioniemi Tuula

Ehkä olen lapsena lukenut.

Katz Daniel

En ole lukenut, kirjastossa muistan joskus plarailleeni.

Konkka Anita

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa. Blogi on tuttu.

Kontio Tomi

En muista olenko lukenut.

Lehtolainen Leena
Olen lukenut vähän, mutten kauheasti arvosta. Tappava säde oli ihan kiva.

Levola Kari

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Liehu Rakel

En ole lukenut.

Lindblad Kjell

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Nieminen Kai

Ehkä olen lukenut.

Raento Esko

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Ranivaara Jorma

En ole lukenut.

Ringbom Henrika

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Ruusuvuori Juha

En ole lukenut.

Salmen Leif

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Sariola Esa

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Seppälä Juha

Olen lukenut ainakin Super Marketin ja pidin siitä.

Silander (Lander) Leena

En ole lukenut, mutta olen joskus harkinnut lukevani.

Sinervo Helena

En ole lukenut.

Snellman (Kauranen) Anja

Olen lukenut, tykkään ja arvostan.

Tervo Jari

Olen lukenut, tykkään ja arvostan.

Virtanen Arto

En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.

Väyrynen (Mäkinen) Taru

Ehkä olen lapsena lukenut.

Minkähänlaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä? Että olen sivistymätön juntti-idiootti, joka ei ymmärrä suomalaisen korkeakulttuurin päälle ollenkaan?

Joissakin kirjablogeissa on bloggaajien itselleen asettamia haasteita, kuten aakkosittainen lukeminen, nobelistien lukeminen tai kirjojen lukeminen maittain. Mä en ole haasteita harrastanut, ehkä siksi että voisi olla stressaavaa ajatella, että olisi pakko lukea jotain tiettyä, sen sijaan että lukisi sitä mitä mieleen juolahtaa. Mutta ehkä tämän listan perusteella voisin asettaa itselleni sellaisen puolisalaisen piilohaasteen. Nyt heti tutustumaan Arto Virtasen, Esa Sariolan ja Henrika Ringbomin kirjoihin! Jos kerran valtiovalta on katsonut juuri nämä kirjailijat niin tärkeiksi, että heidän kirjoitustyötään kannattaa tukea valtion rahalla, jotta suomalaiset saisivat laadukasta luettavaa, niin pitäisihän sitä näin suomalaisena osata nauttia tämän työn hedelmistä. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Elina Jokisen väitöskirjaa voi suositella luettavaksi kaikille kirjojen ystäville, joita kiinnostaa suomalainen kirjallisuuskeskustelu ja erityisesti "laadun" julkinen arviointi.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Klassikko
Panu Rajala: Unio mystica
Jude Deveraux: Villiorkidea

Anja Snellman: Parvekejumalat

Anja Snellmanin Parvekejumalista on kirjoitettu jo todella monessa kirjablogissa. Minä kannoin korteni kekoon osallistumalla K-blogin Parvekejumalat-keskusteluun, kun olin lukenut kirjasta pienvihkona julkaistun lukunäytteen. Lueskelin lukunäytettä kesällä aika kauan ja sitten alkoi kalvaa mieltä - kyllä tämä kirja pitäisi lukea kokonaan. Kirjapedon nettimarkkinointikeskustelun innoittamana pyysin kirjasta Otavalta arvostelukappaleen blogia varten, ja sellaisen sainkin, kiitos Otavalle!

K-blogin kommenteissa kuvaan, että Parvekejumalien parissa ensimmäisessä luvussa minua ärsytti kieli. Kirjan päähenkilö on Anis, somalityttö Itä-Helsingin lähiössä. Koska Anis on kasvanut perheessä, jonka äidinkieli ei ole suomi, eikö hänen kielenkäytössään pitäisi näkyä kahden kulttuurin rajamailla eläminen? Nyt Aniksen puheenvuoroissa käytetään lyyristä ja välillä suorastaan vanhahtavan kaunista suomea - Anja Snellmanin omaa kieltä. Toisena kertojana on Alla-Zahra, rajattoman lapsuuden elänyt kantasuomalaistyttö, joka nuorena aikuisena hakee turvallisia rajoja islaminuskosta.

Mutta kun ryhdyin lukemaan kirjaa alusta loppuun, ärsytys hälveni. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu. Rauhallinen, tasapainoinen ja kaunis suomen kieli sopii tarinaan hyvin. Rohkenen kuvata Snellmanin kirjailijanlaatua siteeraamalla Kaksi kaupunkia -kirjan David Leijaa, kun hän kuvailee kirjailijatyttöystäväänsä Tytti Santiagoa:

"Tytin voima piili siinä, ettei hän milloinkaan ajatellut asioita muiden kannalta. Silti hän oli romaanikirjailija. Mutta ristiriitaa ei ollut, sillä hän oli saarnakirjailija. Tytillä oli todellakin oma vahva ääni ja hän uskoi lujasti siihen mitä kirjoitti."

Kuten kerroin kirjoittaessani Kultasuusta, en ole Anja Snellmanin uusimpia kirjoja lukenut. Joten pisteet kirjailijalle siitä, että hän onnistui Parvekejumalillaan vokottelemaan minut takaisin kirjojensa pariin. Olenhan kaiken järjen mukaan hänelle parasta A-kohderyhmää: koulutettu, nuorenpuoleinen ja feministisesti ajatteleva nainen. Parvekejumalat oli siinäkin mielessä ilahduttava, että siitä puuttui täysin kaikki tekninen kikkailu. Uusia suomalaisia (mies)kirjailijoita lukiessa on joskus käynyt mielessä, että onko vaikkapa Jari Tervon menestys heijastunut kirjailijarintamaan siten, että yksi sun toinen yrittää kikkailla vaihtuvien kertojanäkökulmien, monimutkaisten juonenkieputusten ja verbaalivirtuoosimaisuuteen pyrkimisten kanssa. Läheskään kaikki eivät näissä asioissa onnistu. Anja Snellman on niin hyvä, että hänen ei tarvitse mielistellä lukijaa, vaan hän voi kaikessa rauhassa kirjoittaa kronologisen tarinan, jossa kylläkin kertojanäkökulma vaihtuu vuoroluvuin, mutta vaihdos kerrotaan lukijalle selkeästi luvun otsikoinneilla ja kirjoittamalla henkilöistä kolmannessa persoonassa. Kiitos!

Snellman on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, jotka saavat kirjoilleen niin paljon medianäkyvyyttä kuin ne ansaitsevat. Parvekejumalat on saanut paljon näkyvyyttä paitsi kirjoittajansa, myös aiheensa ansiosta, onhan suomalainen keskustelu maahanmuuttajista saanut välillä melko värikkäitä sävyjä. Aniksen tarina on tärkeä ja tosi. Se on monelta osin kärjistetty, tyylitelty ja etäännytetty, mutta tosi se on - sen verran paljon vastaavia nuorten tyttöjen kohtaloita on ollut ja on ympäri maailmaa. Kontekstit ja aatteet ovat vaihtuneet, mutta tavat ovat olleet samoja - vanhoillisen ajattelun mukaisesti nuoren tytön ei ole sopivaa olla liian utelias ja suuntautua liiaksi kodin ulkopuolelle. Perheen sisäisessä hierarkiassa miespuoliset tulevat ennen naispuolisia, ja tyttären osoittama kiinnostus "epäsopivia" asioita kohtaan vahingoittaa perheen miesten kunniaa. Itse asiassa samanlaisista asetelmista on kirjoittanut vaikkapa Hilkka Ravilo kuvatessaan sotienjälkeistä Suomea - tunnistan yhteisiksi tekijöiksi patriarkaalisen ajattelun, ankaran uskonnon säätelemän tiukan moraalikoodiston ja vaatimattomista oloista kotoisin olevan nuoren tytön vähäiset etenemismahdollisuudet.

Kirjan ensimmäisessä luvussa kuvataan, miten Anis putoaa parvekkeelta joulukuussa 2008. Veripisarat roiskahtavat Virtasaaren lähiön kerrostalon pihaan. Alun jälkeen palataan elokuuhun ja seurataan Aniksen murrosikäistä syksyä: uusien kokemusten varovaista kaipuuta, kun kintereillä ovat siskoaan vahtivat veljet tai tavaroita penkova isä. Aniksen haaveet eivät ole erikoisia: hän haluaisi käydä tanssitunneilla, päästä Madonnan konserttiin, lukea vapaasti kirjoja tai harrastaa piirtämistä.

Alla-Zahra on alkuperäisnimeltään Alla Pohjola. Hän on kasvanut taiteilijakodissa ja saanut kokeilla vapaasti mitä vain. Levottomuuden ja ahdistuksen tunteet eivät ole hellittäneet, mutta islamiin kääntyminen - palaaminen, kuten Alla sanoo - tuntuu tuovan rauhan. Mutta läheiset eivät ymmärrä, miksi yliopistossa opiskeleva suomalaistyttö haluaa käyttää huivia ja harjoittaa islaminuskoa. Alla-Zahra on ärsyttävä, mutta varsin uskottava hahmo, suoraan 2000-luvun yliopistomaailmasta. Moniala-ahdistunut, tiedostava, kaikkia mahdollisia aatemuotivirtauksia kokeillut Alla-Zahra analysoi ympäristöään ja itseään rasittavalla besserwisser-asenteella.

Alla-Zahra saa opastusta Reemalta, vanhemmalta suomalaisnaiselta joka on jo kääntynyt muslimiksi. Kun Reeman oikeaksi nimeksi mainittiin Maaria T. ja vihjattiin hänen hämärään historiaansa yliopiston naistutkimuksen laitoksella, minun piti mennä kirjahyllylle ja kaivaa esiin Pelon maantiede. Niinpä, eräs päähenkilöistä oli Maaru Tang, jonka kerrottiin vaihtaneen nimeään monta kertaa. Piti tsekata netistä onko kukaan muu miettinyt samaa, ja niinpä vain Ilkan kriitikko Hannele Puhtimäki viittaa samaan asiaan kritiikissään. Muitakin kirjallisia sukulaisuussuhteita Parvekejumalista tuntui löytyvän - Allan äiti on vapaamielinen kirjailija Ilma Pohjola, jonka ex-mies ja Allan isä on nimeltään Juri Davidov. Nimi muistutti Kultasuun Jim Davidovista. Ilma Pohjolan kautta Anja Snellman tuo mukaan pari huumorin väläystä muuten varsin vakavasävyiseen tekstiin. Esimerkiksi kuvaus Ilma Pohjolasta kertomassa televisiohaastattelussa kirjastaan Intohimon direktiivi on vähintäänkin itseironinen.

Kirja on pienikokoinen eikä erityisen paksu, mutta niin intensiivinen ja painava, että sen lukemiseen meni aikaa. Kirjan lähestyessä loppuaan sen vaikutus minuun oli suorastaan fyysinen: alkoi itkettää, pelottaa, kurkkua kuristi ja selkäpiitä karmi. Aloin toivomaan onnellista loppua, vaikka se tuntui täysin epätodennäköiseltä. Loppu oli julma ja raaka. Mutta kuten alussa sanoin, tarinalla on monen monta vastinetta todellisuudessa.

Tämä kirja tulee jäämään kirjahyllyyni, ja tiedä vaikka sen innoittamana ryhtyisin lukemaan Anja Snellmanin tuotantoa uudemmista kirjoista vanhempiin. Snellmanin toiseksi uusimmasta romaanista Lemmikkikaupan tytöt on Morre antanut positiivisen puolelle päätyvän arvion. Parvekejumalat on kirjana ulkoasunsa puolesta tyylikkäin, mitä vastaan on tullut vähään aikaan. Ulkoasusta kuuluu kiitos Piia Aholle. Snellmanin omat, uudistetut kotisivut tarjoavat paljon mielenkiintoista lisäluettavaa.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Mika Waltari: Johannes Angelos
Marjane Satrapi: Persepolis

Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Tartuin Rakas Henrietta -kirjaan, kun parissakin blogissa muistutettiin, miten hauska se on. Ainakin Illuusioita ja Mette innostivat Henrietan pariin. Koska olen lukenut Kaari Utrion kaikki romaanit kahteen, kolmeen tai useampaankin kertaan, on Henriettakin vanhastaan tuttu. Aika monta vuotta edellisestä lukukerrasta kumminkin on, joten kirjan parissa viihtyi mainiosti. Populaari-blogi esittelee vuonna 1977 alunperin ilmestyneen Henrietan alkuperäistä kansitaidetta. Minun kappaleeni, tyylikkäässä Kaarin kirjasto -sarjassa vuonna 2003 julkaistu Rakas Henrietta löytyi Huuto.netistä. Takakannessa mainitaan, että tämä uusintapainos on kirjailijan kielellisesti tarkistama. Minulla onkin hämärä muistikuva, että olen joskus lukenut sellaista Utrion kirjaa, jossa miespuolisen päähenkilön nimi oli ensin Fabian, sitten se muuttui kesken kirjan Florianiksi ja oli loppupuolella taas Fabian. Muistaako kukaan muu lukeneensa samaa? Epäilen, että jostakin vanhasta Rakkaan Henrietan painoksesta on ollut kysymys, mutta varma en ole. Tässä painoksessa Fabian saa kuitenkin olla koko ajan Fabian.

Keskiaikaan sijoittuvien romaanien vastapainoksi nämä 1800-luvun Helsinkiin sijoittuvat Utriot kuvaavat ihanan hienostunutta ja hillittyä maailmaa. Nuoren naisen täytyy käyttäytyä äärimmäisen kainosti ja siveellisesti - esimerkiksi miespuolisen tuttavan tervehtiminen kaupassa saattaa olla epäilyttävää, joku tuttuhan voisi luulla, että kyseessä on salainen lemmenkohtaus. Kirjan päähenkilö, vapaaherratar Henrietta Silfverhane, on tunnustettu kaunotar, mutta 24-vuotiaana hän uhkaa jo saada vanhanpiian leiman. Kosijoita riittää, mutta älykäs ja terävä Henrietta ikävystyy kaikkien seurassa. Hänen ystävänsä, kaunis nuori kreivitär Sophie Adlercrantz sen sijaan rakastuu päätä pahkaa komeaan venäläiseen upseeriin.

Kirjassa kuvataan 1840-luvun helsinkiläisiä seurapiirejä ja maalaiselämää Pyhälahden rannalla Kauralassa. Helsingissä asiaan kuuluvat muun muassa tanssiaiset Seurahuoneella ja rekiretket jään yli Viaporiin. Utrio kuvaakin lumoavasti vanhaa Helsinkiä. Pinnan alta voi kuitenkin aavistella muitakin teemoja kuin romanssit. Pienellä ylitulkitsemisella onnistuin kaivamaan hyvinkin terävää yhteiskuntakritiikkiä hurmaavan "hömpän" alta.

Historiallisen romaanin konteksti toimii kahteen suuntaan: toisaalta se etäännyttää lukijan ihanasti arjesta, vie uuden ympäristön pariin. Toisaalta se nostaa lukijan silmien eteen tämän oman elämän. Vaikkapa nuoriin naisiin kohdistuvista ankarista ympäristön asettamista paineista kirjoitetaan paljon. Nykynaisen "pitää" olla ahkera opiskelija, menestyvä työntekijä, kaunis, laiha, isorintainen, urheilullinen ja vaikka mitä. Vaan eipä ollut helppoa Silfverhanen tyttärillä tai Sophiellakaan: ympäristön paineet edellyttivät esimerkiksi täydellistä ristipistokirjonnan hallintaa tai hienostuneen ranskan kielen osaamista. Sen sijaan ihmiset, jotka joutuivat elättämään itseään omalla työllään, olivat seurapiirien mielestä epäilyttäviä, alhaissäätyisiä ja halveksittavia.

Lisäksi historiallisen Helsingin kuvaaminen tuntuu antavan Utriolle tilaisuuden nautinnolliseen pilkantekoon helsinkiläistä itseriittoisuutta kohtaan. Biografiasta selviää, että Utrio on syntynyt ja kasvanut Helsingissä, mutta muuttanut aikuisiällä Somerolle. Tunnetusti perihelsinkiläiset saattavat joskus olla hieman sokeita sille seikalle, että Suomessa on elämää Helsingin ulkopuolellakin. Helsingin ihmeellisyyksien ihastelemisesta Utrio ottaa kaiken irti kuvatessaan ohimennen mutta täsmällisesti, kuinka 1840-luvun Katajanokka oli köyhälistön hökkelikylää, kuinka Bulevardi ja Erottaja olivat Kruununhaassa asuvan säätyläisperheen silmiin melko epäilyttäviä alueita ja kuinka huhut kertoivat susilauman mellastavan Espoon korvessa.

Erittäin mielenkiintoista on pohtia, mahtaako 1970-luvun suomettunut poliittinen ilmapiiri näkyä tällaisen viihteellisen rakkausromaanin sivuilla. Utrio kuvaa sivulauseissa suuriruhtinas-Suomen asenteita venäläistä upseeristoa kohtaan. Useampikin mahtipontinen, pöyhkeä mieshahmo kirjassa on vakaasti sitä mieltä, että hyvän virkamiehen tulee kunnioittaa tsaarin valtaa ja ylioppilaiden röyhkeys ja uhittelu on typerää hullutusta. Kuuliaisuuden piti oleman tärkein ominaisuus, joka auttoi pitkän virkauran saamiseen.

Olen eräässä varhaisessa blogikirjoituksessani, Jude Deveraux'n Villiorkideasta kirjoittaessani, väittänyt että huumori on hömppägenrelle harvinainen ominaisuus. Nyt tuntuu siltä, että pitää täsmentää hieman tätä väitettä. Huumori on olennainen osa hyvää, laadukasta hömppää. Viihdyttäviä ja romanttisia kirjoja lukiessa on hyvin tärkeää, että kirja aina välillä naurattaa. Utrio tarjoilee sarkastista, hykerryttävää huumoriaan Rakkaassa Henrietassa ahkerasti. Komediallisia kohtauksia rakennetaan typerien sukulaisten, tekopyhien ja ahneiden ihmisten kaksinaamaisuuden ja rakastuneiden itsepäisyyden kautta. Sekä Illuusioita ja Mette muistuttivat Utrion huumorista. Onkohan kukaan kirjallisuudentutkija tutkinut hömppäkirjallisuutta huumorin kannalta? Lukisin mielelläni aiheesta, jos tästä jotain lisätietoa löytyy.

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja
Jude Deveraux: Suloisia valheita