Javier de Isusin kirjoittaman ja piirtämän Maattoman Juanin matkat -sarjakuvan lukemiseni jatkui toisella suomennetulla osalla Mikä-mikä-maan saari. Ahmaisin tarinan ensin hirmuvauhtia ja sitten piti ryhtyä lukemaan sitä rauhallisesti alusta uudestaan. Koukuttavan tarinan de Isusi on osannut tehdä. Rauhallisemmalla lukukerralla ehdin huomata monia pieniä yksityiskohtia ja ihailla upeita kuvia.Kuten kerroin kirjoittaessa Marcosin piipusta, Javier de Isusi tekee kunniaa Hugo Prattin luomalle Corto Maltesen hahmolle. Päähenkilö Vasco on vaeltava seikkailija, joka etsii ystäväänsä Juania ympäri Latinalaista Amerikkaa. Nyt Vascon matka vie Nicaraguaan ja siellä Ometepen saarelle, jossa totuus ja tarut elävät rinta rinnan, samaan tapaan kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä. Ei Vasco vieläkään Juania löydä, mutta sen sijaan hän oppii paljon Nicaraguan lähihistorian käänteistä - sisällissodasta, Yhdysvaltain sekaantumisesta Latinalaisen Amerikan politiikkaan ja lapsia auttamaan tarkoitetun kummijärjestötoiminnan nurjasta puolesta.
Olen lukenut monia kirjoja, jotka on rakennettu intertekstuaalisuuden varaan: tekijä viittaa jatkuvasti johonkin toiseen tai toisiin taideteoksiin ja rinnastaa oman teoksensa niihin. Usein tällaisessa on lopputuloksena hengetön tekninen kikkailu tai tylsyys ja vaivaannuttavuus. Mutta Javier de Isusi onnistuu rinnastuksissaan äärimmäisen hienosti. Hän tekee oman tarinansa, jota lukuisat viitteet ja rinnastukset vain rikastuttavat. Kuten nimikin kertoo, Mikä-mikä-maan saari viittaa Peter Paniin. Vasco kohtaa Kadonneet pojat ja Wendyn, 2000-luvun todellisuudessa. de Isusi viittaa paitsi J.M. Barrien alkuperäistarinaan - joka pitäisikin lukea uusiksi ja ehkä tällä kertaa alkukielellä englanniksi - myös Regis Loiselin tekemään huikean hienoon sarjakuvasovitukseen. Minulla on omassa hyllyssä Loiselin tarinan kolme ensimmäistä osaa - loppuja yhteensä seitsenosaisesta tarinasta ei olekaan suomennettu, joten ne pitäisi lukea joko englanniksi tai ranskaksi. Ehkä Loiselista lisää myöhemmin. Mikä-mikä-maan saaressa säilyvät tietenkin myös henkiset ja kuvalliset viittaukset Corto Malteseen. Hänen hahmonsa vilahtaa varjona kirjan alkulehdillä. de Isusi on niin hyvä piirtäjä, että trooppinen kuumuus suorastaan väreilee kirjan mustavalkoisilta sivuilta - lukukokemus herätti halun lukea uusiksi hieno Corto-seikkailu Corto Maltese Etelämerellä.
de Isusi haastaa lukijan uppoutumaan sisäkkäisiin tarinoihin. Hänen henkilöhahmonsa kertovat albumin sivuilla lyhyitä myyttisiä tai arkisia tarinoita, kukin omalla tyylillään. de Isusin taitavuus piirtäjänä näkyy esimerkiksi rakennusten ja maisemien kuvaamisessa, mutta henkilöhahmonsa hän vetää mieluummin luonnosmaisen rosoisesti, viimeistelemättömän näköisesti. Sisäkkäiset tarinat hän piirtää vaihtelevasti eri tyyleillä - lyyrisen kauniisti tai sosialistisen realismin taideihanteita jäljitellen tai lapsenomaisesti, kuten Ometepella asuvan Lyhyen Pojan kertomuksissa:
Kuten viimeksi totesin, Javier de Isusi on onnistunut löytämään sellaisen miljöön, jossa romantiikkaa ja vaarallisuutta sekoittavat seikkailut vielä onnistuvat. Tai ennen kaikkea hän onnistuu kuvaamaan valitsemaansa miljöötä niin. Kuvaukset Nicaraguan verisestä ja julmasta lähihistoriasta kolkuttavat lukijan sosiaalista omaatuntoa. Näihin maisemiin moni eurooppalainen lähtee vapaaehtoistyöhön - ja joko saa jotain hyödyllistä aikaiseksi tai jää lorvailevaksi turistiksi, joka enemmän tuhoaa ympäristöään kuin hyödyttää sitä.Vaan onkohan minusta tulossa snobi eräässä asiassa - sarjakuvien tekstauksessa. Kvaak.fi -foorumilla on käsitelty tekstaustyylejä ja erityisesti sitä, voiko tietokonetekstausta hyväksyä, onko se käsintekstauksen veroista. Monet ovat sitä mieltä että konetekstaus pilaa kaiken. Minä olen tähän asti lukenut mukisematta tietokoneella tekstattuja sarjakuvia, mutta nyt Mikä-mikä-maan saarta lukiessa kliininen konetekstaus alkoi vähän häiritä. Luulen, että ristiriita johtui siitä, että Javier de Isusin todella kaunis ja persoonallinen kynänjälki ansaitsisi kauniin käsintekstauksen.
Arvelen tämän häiritsevän tunteen perustuvan siihen, että visuaalinen lukutaito on viime vuosina kehittynyt todella paljon. Esimerkiksi elokuvissa käytetään paljon digitaaliefektejä. Jurassic Parkin aikaan ne tekivät vielä vaikutuksen, mutta sen jälkeen rima on noussut: ihmissilmä hakee ja katsoo sitä "oikeaa" kuvaa, moneen kertaan nähnyt kliiniset digitaaliefektit kyllästyttävät. Samoin käy kun katsoo amerikkalaisten tv-sarjojen naisnäyttelijöitä. Vaikka Suomessa kauneusleikatut naiset ovat vielä vähemmistössä leikattuihin nähden, niin tv-sarjoissa ja lehtien muotikuvissa leikattuja ja photoshopattuja ihmisiä näkyy paljon. Silmä turtuu ja kyllästyy. Kohta törröttävät nenänpäät ja pingottavat poskipäät eivät näytäkään enää ihastuttavan sileiltä, vaan tylsistyttävän persoonattomilta ja tunnistettavan keinotekoisilta. Katsoja arvostaa mieluummin aitoutta, vaikka se olisi vähän "rumempaakin" kuin keinotekoinen. Siksi Javier de Isusin kuvia on niin hieno katsella - niissä näkyy käsityön jälki. Ne ovat itse tehtyjä ja aitoja. Siksi olisi ollut hienoa, että myös tekstaus olisi tehty laadukkaasti käsin. Eräästä tekstaajataiturista tein taannoin jutun Kvaakkiin: taidemaalari Kalervo Palsa teki vuosien ajan sivutöinään sarjakuvien tekstauksia.
Syyskuussa pidetyssä Avaimen kirjablogi-illassa sarjakuvatkin tulivat puheeksi. Moni kirjabloggaaja sanoi sarjakuvien olevan itselleen vierasta aluetta. Vaan löytyy sarjakuvien ystäviäkin - esimerkiksi Nulla dies sine legendo -blogin Hreathemus lukee sarjakuvia ja kirjoittaa niistä. Kirjablogi-illan jälkeen kokosin pyynnöstä lyhyen sarjakuvanlukusuosituslistan, jonka voi tsekata Oota, mä luen tän eka loppuun -blogista. Blogisti Anni.m luki taannoin itse Hautuukodin ja teki saman huomion kuin moni muukin taidesarjakuvan löytänyt: sarjakuvahan voi olla aivan omanlaistaan kerrontaa, muutakin kuin Aku Ankkaa. Sarjakuvien tiimoilta voin edelleen suositella Kvaak.fi -foorumia - esimerkiksi eurooppalaista sarjakuvaa käsittelevästä keskusteluosiosta löytää taatusti lukuvinkkejä.
Painavan puolustuspuheenvuoron taidesarjakuva sai vähän aikaa sitten, kun kirjailija Matti Yrjänä Joensuuta haastateltiin Hesarissa. Aiheensa oli television poliisisarjat - Joensuu arvioi kohteliaasti näkemäänsä suomalaissarjaa, mutta piti sitä epäuskottavana, samoin kuin kaikkia muitakin poliisisarjoja. Sen sijaan Joensuu kertoi löytäneensä laadukkaan sarjakuvan ja lukeneensa innokkaasti muun muassa Didier Comèsin teoksia.
Tuosta vois mieheni tykätä.
VastaaPoistaSuosittele ihmeessä miehellesi tätä, Hannele!
VastaaPoistaTäällä taas sarjisvinkkejä etsimässä. Laitoin tämän, hautuukodin ja Ayan varaukseen. :)
VastaaPoistaMahtavaa, hyviä valintoja olet tehnyt. ;)
VastaaPoista