Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Tämä on 200. blogikirjoitukseni. Olkaapa hyvät! Blogilaajennuksista tuorein kokeilu on ollut kyselyjen luominen. Ensimmäisen kyselyn "Neitosista ken on ilkein" voitti Nefernefernefer, toiseksi tuli Mylady Winter ja kolmanneksi Becky Sharp. Käykääpä vastaamassa uuteen kyselyyn!

Harjunpää-kirjoihin palaaminen tuli mieleen, kun talvella uutisoitiin uuden Harjunpää-elokuvan teosta. Varmasti menen elokuvaa katsomaan, tosin itse olen sitä mieltä, että Peter Franzén ja Irina Björklund ovat ehkä vähän liian "hienon" oloisia Harjunpään pariskunnaksi. Kirjoissahan on korostettu Timo Harjunpään arkisuutta ja vaatimattomuutta, samoin hänen Elisa-vaimonsa on oikea vaatimattomuuden perikuva. Mutta katsotaan mitä elokuvasta tulee!

Oman Harjunpää ja pahan pappi -kirjani ostin Huuto.netistä, joka onkin erinomainen kirjojen ostopaikka. Tämäkin kappale oli aivan korkkaamattomassa kunnossa eikä maksanut kuin muutaman euron. Kyseessä on kirjakerhopainos - jostain syystä jotkut keräilijät vähän dissaavat kirjakerhopainoksia, mutta ei minulla mitään niitä vastaan ole. Tämäkin on tyylikäs kovakantinen laitos. Iltakävelyillä olen ehtinyt ihailla läheisellä Hietalahden torilla olevaa näyttävää Harjunpää-mainosta. Kustantamo on ostanut mainospaikan julkisivuremontin suojalakanasta, ja kirjamainos näkyy taatusti kauas:


Harjunpää ja pahan pappi on ilmestynyt vuonna 2003, pitkähkön tauon jälkeen, sillä sarjan edellinen osa ilmestyi vuonna 1993. Tänä syksynä on luvassa uusi osa, nimeltään Harjunpää ja rautahuone. Odotan innolla! Liekö pitkällä luomisajalla ollut vaikutusta kirjan henkilöhahmoihin, sillä eräs tässä kirjassa esiintyvistä henkilöhahmoista on kirjailija Mikko Matias Moisio, joka kärsii writer's block -tilasta. Moisio on kokenut repivän avioeron, ja hänen lapsensa ja ex-vaimonsa saavat oman tilansa kirjassa. Nimihenkilö, "pahan pappi", on itseään Maahiseksi kutsuva mies, joka palvoo Maammoa ja näkee Helsingin lähijunat ja metrot uskontonsa välikappaleina. Tuttu poliisi Timo Harjunpää joutuu jäljittämään mystistä hahmoa, kun metroasemilla alkaa tapahtua itsemurhilta näyttäviä tapaturmia turhan usein.

Olen lukenut kirjan kerran aiemmin sen ilmestymisen aikoihin. Kirjan tapahtumat jäivät mieleen ja ovat kangastelleet mielessä aika ajoin. Mutta kun tartuin kirjaan uudestaan, tempauduin sen mukaan niin että kirja tuli ahmaistua pikavauhtia. Melkein pitäisi lukea kirja heti uudestaan, rauhassa ja keskittyen. Kirja on mestarillisen hyvin kirjoitettu ja siinä on riipaisevia ja pelottavia kohtia. Olen aiemminkin kirjoittanut Joensuun kyvystä kuvata ihmistä vaivaavaa selittämätöntä ahdistusta ja erilaisia pelkoja, mutta tässä kirjassa ne nousevat erityisen hyvin esille. Kirja alkaa kohtauksella, jossa pikku-Mikko kuuntelee vanhempiensa riitaa yöllä peloissaan. Myöhemmin asiaan palataan kirjailija-Mikon arkikuvauksissa. Jos joku kaipaa kuvausta avioeron epäoikeudenmukaisuudesta miehen ja isän näkökulmasta, tästä kirjasta sellainen löytyy. Mikko on joutunut jättämään lapsensa ex-vaimolleen ja ex tekee kaikkensa vaikeuttaakseen niin Mikon kuin lastensa elämää. Samoin Mikon välit omiin vanhempiin ovat kylmät.

Mikon poikaa Mattia kiusataan koulussa, ja puolustajakseen hän löytää yllättäen samaa koulua käyvän Leenan. Leena tietää Maahisen, ja houkuttelee Matinkin mukaan katsomaan häntä ja kokemaan "jänniä vibroja". Mutta millaisia seurauksia Maahisen kohtaamisesta mahtaakaan olla?

Olen kehunut aiemmin Joensuun taitoa kuvata poliisin tutkimustyötä arkirealismia ja epädramaattisuutta korostaen. Sama taito näkyy tässäkin kirjassa, mutta on hämmästyttävää, kuinka sujuvasti Joensuu yhdistää siihen suorastaan yliluonnollisia aineksia. Lisäksi Joensuu kuvaa loistavasti tapahtumia eri henkilöhahmojen nahkoista käsin - tässä kirjassa eräs näkökulma on jopa odottavan äidin vatsassa olevalla sikiöllä.

Virallisesti näitä kirjoja kutsutaan dekkareiksi, mutta oikeasti nämä ovat paljon enemmän kuin dekkareita. Näissä on suomalaisen yhteiskunnan läpiluotausta, ihmissielun täsmäkuvausta ja heikkouden, pelkojen mutta myös itsensä voittamisen kuvausta. Matti Yrjänä Joensuun ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä tekosyvälliseksi, hämäräksi tai monimutkaiseksi, vaan kerronta on selkeää, kieli kaunista ja puhdasta ja tapahtumat ymmärrettäviä. Mestarillista työtä.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Marjane Satrapi: Persepolis

Hautuukodin lukeminen sysäsi minut laatusarjakuvien kimppuun. Persepoliksen lukeminen paikkasi aukkoa sivistyksessä, sillä tämä palkitun ja kehutun sarjakuvan ensimmäinen osa on ilmestynyt Ranskassa alunperin jo vuonna 2000 ja suomeksikin jo vuonna 2004. Tarina on sovitettu myös animaatioelokuvaksi, josta Youtubessa näkyy kiehtova traileri.

Marjane Satrapi kertoo lapsuudestaan Iranissa ja nuoruudestaan Euroopassa, josta hän sitten palaa Iraniin, vain huomatakseen ettei sopeutuminen ole helppoa. Lukiessani huomasin taas kuinka ammottavia aukkoja yleissivistyksessäni onkaan, mitä Lähi-itään tulee - onneksi tässä tuli samalla tuhti annos tietoa Iranin ja lähialueen historiasta ja kulttuurista. Käsi ylös: kuinka monen mielestä Iran on arabimaa? Väärin - iranilaisille arabit ovat niitä muita, he itse ovat persialaisia. Iranilla on huikea tuhansien vuosien historia ja alueella puhutaan persian (farsin) kieltä. Jossain vaiheessa hokasin myös, että Marjanen sukunimi Satrapi on luonnollisesti samaa alkuperää kuin suomeenkin omaksuttu lainasana "satraappi", jota käytetään kuvaamaan vaikutusvaltaista napamiestä. Satraapeista lisää täällä. Marjane kasvaakin vapaamielisessä yläluokkalaisessa kodissa ja elämä on rauhallista aina siihen asti kun vuonna 1979 puhkeaa vallankumous. Alakoululainen Marjane on siihen asti ollut uskonnollisesti sitoutumattomassa ranskalaisessa koulussa, mutta vallankumouksen jälkeen tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin ja tytöille määrätään huivipakko.

Persepoliksen ensimmäinen osa, Iranilainen lapsuuteni, kuvaa Marjanen ja hänen perheensä ja ystäviensä kamppailua ensin vallankumouksen ja sitten Iranin ja Irakin sodan keskellä. Tarina on vahva, koska pikkutytön maailma välittyy siitä niin hyvin. Marjane on ollut sisukas ja voimakasluontoinen lapsi - jos hän olisi elänyt lapsuutensa Suomessa, hän olisi varmasti notkunut ahkerasti yläasteen tupakkapaikalla, meikannut räikeästi yli ja vänkyttänyt vastaan kasvattajilleen. Uskonnollisen vallankumouksenkin keskellä hän ottaa ilon irti sieltä mistä saa: ihailee Kim Wildeä, käy ostamassa musiikkikasetteja katupartioita vältellen ja ilahtuu uusista tennareista.

Marjanen vanhemmat haluaisivat pitää kiinni vapaamielisestä elämäntavastaan, mutta kun poliittinen valvonta kiristyy päivä päivältä, on jokaisen pakko yrittää sopeutua ainakin ulkoisesti. Elämäntapa muuttuu oudon skitsofreeniseksi: kadulla kuljetaan hunnuissa, mutta kodin seinien sisällä voidaan elää omien ystävien kanssa niin kuin haluaa - ellei kukaan ilmianna tai tule tekemään yllätystarkastusta.

Kun Marjane on 14-vuotias, hänen vanhempansa päättävät lähettää hänet turvaan Itävaltaan. Siitä kertoo toinen osa, Kotiinpaluu. Jos murrosikä voi olla kotona asuvillekin nuorille vaikea elämänvaihe, niin erityisen vaikeaksi se saattaa muodostua jos asuu yksin vieraassa maassa, kieltä ei aluksi osaa yhtään, ystäviä löytyy hitaasti ja elämäntavat ovat aivan erilaiset kuin mistä on lähtenyt. Marjane kokee kasvukipuja ja lisäksi hän alkaa tuntea syyllisyyttä siitä, että hän on turvassa ja hänen vanhempansa sodan jaloissa. Sodan vuoksi iranilaiset ovat saaneet huonon maineen Itävallassa, joten omaa identiteettiä ei kaikissa tilanteissa kannata paljastaa. Vapaamielisemmätkin itävaltalaiset suhtautuvat herkästi Marjaneen "kolmannen maailman edustajana".

Tarina oli todella mukaansatempaava ja tunnetasolla puhutteleva. Kirjan takakannessa siteerataan arvioita, jossa suositellaan kirjaa pakolliseksi oppimääräksi suomalaisiin kouluihin, ja voin olla samaa mieltä. Ja kuten totesin lukiessani Maalaria ja merirosvoa, tämän tarinan kertomisessa sarjakuva taidemuotona on loistava valinta: jos tästä olisi kirjoitettu romaani, se olisi valtava tiiliskivi josta jäisi puuttumaan paljon tunnelmasta, joka nyt välittyy visuaalisten keinojen kautta. Näyteltynä elokuvana tästä saattaisi tulla liian totinen, ja lapsen päänsisäinen maailma ja kiehtovat fantasiaulottuvuudet tuskin välittyisivät. Tuo animaatioelokuva alkoi kiinnostaa, ehkä sen saa jostain dvd:nä.

Lisäksi aloin pohtimaan omaelämäkerrallisuutta tarinankerronnassa. Jostain syystä sarjakuvissa on yleisesti hyväksytty ja normaali tapa lähteä siitä oletuksesta, että kun henkilö X tekee sarjakuvaa, jossa on pääosassa samanniminen henkilö X, saa sarjakuvaa lukea joko omaelämäkerrallisena tai ainakin näennäisen omaelämäkerrallisena. Sen sijaan kirjallisuuden tulkinnassa tuntuu olevan ehdottoman kiellettyä lukea mitään tarinaa edes näennäisen omaelämäkerrallisena, vaikka tällaisia kirjoja kirjoitetaan todella paljon. Blogistani löytyvistä kirjoista esimerkiksi Bret Easton Ellisin Lunar Park, Heikki Turusen Maalainen ja Hannu Salaman Tapausten kulku lähtevät kaikki liikkeelle aineksista, joiden yhtymäkohdat kirjailijan biografiaan ovat huomattavat. Toiset sekoittavat tarinaan mielikuvitusta enemmän ja toiset vähemmän. Pieniä muutoksia Marjane Satrapikin tekee, esimerkiksi hänen oma syntymävuotensa on 1969 ja sarjakuvan Marjanen syntymävuodeksi mainitaan 1970. Silti Persepolista on aivan sallittua lukea olettaen, että tällaisia asioita on ihan oikeastikin Marjane Satrapille tapahtunut. Sen sijaan jos olettaisi että Heikki Turusen luomassa fiktiohahmossa, pohjoiskarjalaiskirjailija Heino Oinosessa, olisi mitään yhtymäkohtaa todelliseen Heikki Turuseen, tekisi pahan kirjallisen tulkintavirheen, oikean emämunauksen. Sarjakuvakerronnassa erittäin yleinen ja hyväksytty muoto on omasta elämästä liikkeelle lähteminen. Tarinankertojat toki värittävät ja muuntelevat totuutta hyvin usein sellaiseen muotoon, joka palvelee draamaa parhaiten. Tämänkin lukija hyväksyy ja ymmärtää. Eiköhän vaikkapa esikoisromaaneista hyvin suuri osa ole jonkinlaisia näennäisen omaelämäkerrallisia kasvutarinoita - tämänkin vuoden kirjoista yhtymäkohtia todellisuuteen on ainakin Peter Franzénin, Elina Tiilikan ja ehkäpä jopa Kreetta Onkelin kirjoissa, vaikka Onkeli varsinkin hyödyntää fiktion keinoja sen verran reippaalla kädellä, että toivottavasti hänen kohdallaan ihmiset osaavat selkeästi erottaa toden ja kuvitellun. :)

Persepolis on siinäkin mielessä suositeltavaa sarjakuvaa, että se sopii myös niille lukijoille, jotka assosioivat sarjakuvat joko lasten lehtiin tai sitten tekotaiteelliseen tuhruun. Persepolis on kirjallinen, tasokas ja selkeästi piirretty ja tekstattu sarjakuva. Itse asiassa se on ensimmäinen iranilainen sarjakuvaromaani, mikä kertoo omaa kieltään Marjane Satrapin sisusta ja vahvuudesta.

Lue myös nämä:
Art Spiegelman: Maus
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Alison Bechdel: Hautuukoti

Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed

Tähän kirjaan tarttumisesta kiitos kuuluu nimimerkille "Kriittinen fäni", joka kävi joulukuussa kommentoimassa Sarah Churchwell -kirjoitustani. Hän suositteli Marilyn-aiheisista kirjoista Michelle Morganin teosta Marilyn Monroe - Private and Undisclosed, ja niinpä se tuli tilattua Amazonista. Samassa kuormassa tuli iso lasti muitakin kirjoja, mutta tämä kirja vei mukanaan - kun tämän lukemisen oli aloittanut, ei voinut kesken jättää.

Michelle Morgan on britti, joka perusti faniklubin nimeltä Marilyn Lives Society vuonna 1991. Tämä kirja on julkaistu vuonna 2007, ja Amazonin ostajapalautteissa sitä kehutaan kovin. Pari Marilyn-aiheista kirjaa minäkin olen lukenut, mutten lähellekään niin paljon kuin hardcore-fanit. Aiempiin lukemiini Marilyn-kirjoihin verrattuna tämä oli miellyttävää luettavaa siinä mielessä, että tässä ei yritetty paisutella legendoja, vaan Marilynin hahmoa lähestyttiin suoraan ja arkielämästä käsin. Kirjassa käsitellään Marilynin elämä syntymästä kuolemaan, ja varsinkin lapsuutta ja nuoruutta kuvaavat jaksot olivat todella antoisia. Michelle Morgan on hankkinut kirjaa varten kuvia, joita ei yleensä Marilynistä näe - arkisia otoksia tavallisen elämän keskellä.

Samoin oli ihanaa, että tämä kirjailija ei tuhlannut tilaa läähätyskuvauksiin Marilynin ihmeellisestä vaaleasta tukasta tai uskomattoman kimmoisasta povesta. Muistaakseni Donald Spoto harrasti tätä kyllästyttävän paljon elämäkerrassaan. Morgan kirjoittaa kuin vilpitön fani konsanaan - kohdettaan arvostaen, mutta terävänäköisesti. Kirja ei ehkä ihan kympin arvoinen ole, mutta ysi puolen arvoinen kuitenkin - tämä pieni miinus tulee siitä, että joissakin kohdin Morgankin menee vipuun ja alkaa kuvailla Marilynin päänsisäisiä ajatuksia aivan kuin tietäisi ne varmasti. Sitähän kukaan ei voi tietää. Kirjan lähtökohta on hätkähdyttävä - jokainen voi miettiä omalla kohdallaan, miltä oma elämä kuulostaisi, jos joku tuntematon menisi haastattelemaan omia hengissä olevia tuttuja ja sukulaisia 40 vuotta oman kuoleman jälkeen. Mitä he kertoisivat, mitä asioita voisi pitää totena, mitä kukakin korostaisi ja värittäisi omasta näkökulmastaan käsin? Morgan on saanut kirjaan huiman paljon kokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat Marilynin tavanneet. Mukana on sukulaisia, Hollywood-teollisuuden työtovereita, satunnaisia faneja jotka ovat jahdanneet nimikirjoitusta...

Kirja vahvisti kuvaa Marilynin persoonasta ja samalla sai minut pohtimaan ihmisen elämänkaarta. Jälleen kerran totesin, että elämäkerrat ovat siinä mielessä kiehtovampia kuin romaanit, että elämäkerrassa kuvatut tapahtumat olisivat fiktiossa epäuskottavia. Marilynillä oli repaleinen lapsuus ja nuorena naisena hän oli todella ujo ja hiljainen. On hätkähdyttävää katsoa valokuvien näyttämää muutosta, kun tummasta pörröpäisestä Norma Jeanesta alkaa sukeutua vaaleakiharainen, valovoimainen Marilyn. Samoin viimeisten vuosien kuvat lääkeriippuvaisesta, uupuneesta naisesta, jonka ihossa näkyvät jo ensimmäiset ikääntymisen merkit, tuntuvat riipaisevilta. Kuitenkin Marilyn oli vasta 36-vuotias kuollessaan, vain kolme vuotta vanhempi kuin minä nyt. Huh huh.

Morgan kohtelee tiettyjä aiheita melko neutraalisti eikä lähde revittelemään, mutta hän silti ottaa vaikeatkin aiheet esille ja kertoo sen, mitä olemassaolevan lähdemateriaalin perusteella on mahdollista päätellä. (Tai tähän lukijana on pakko luottaa hänen kohdallaan.) Näitä ei niin kiiltokuvamaisia aiheita ovat esimerkiksi Joe DiMaggion oletettu perheväkivalta tuoretta vaimoaan kohtaan, Marilynin oletetut abortit tai keskenmenot ja muut gynekologiset ongelmat, sekä paljon spekuloitu suhde Amerikan kuninkaallisiin, Kennedyn veljeksiin Johniin ja Bobbyyn. Hämmennyin myös kun luin Marilynin lapsuudesta Kaliforniassa. Lapsuuskuvaukset kertovat rivien välistä aika paljon köyhästä valkoisesta alaluokasta - rikkinäisistä perheistä, rahavaikeuksista, jatkuvasti muuttuvista elinolosuhteista. Mutta myös lähimmäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. Samoin ryhdyin ihmettelemään koko vaikutusvaltaista Hollywood-koneistoa - nuorella Marilynillä ei ollut juuri koulutusta, hän ei ollut harrastanut näyttelemistä missään, hänellä vain oli haaveita näyttelijättären urasta, ulkomuoto kohdallaan, hieman onnea valokuvamallin uran alussa ja pikkuhiljaa esille pääsevä hirmuinen valkokangaskarisma.

Jos pitäisi valita 1900-luvun tunnetuin nainen, niin eiköhän voittajaksi selviytyisi Marilyn Monroe. Hänen käsittämättömästä kulttuurisesta merkityksestään kertoo sekin, että kun tieto hänen kuolemastaan alkoi levitä, monet ihmiset tekivät itsemurhan hänen vuokseen. Fanihuuma ei näytä laantumisen merkkejä. Jo vuonna 1974 hapsottavatukkainen suomirokkari lauloi nuoren pojan kaukorakkaudesta - kyseessä on tietenkin Juice Leskisen laulu Marilyn, Youtubesta löytyi video johon on yhdistetty Juicen laulu ja pätkiä Marilynin esiintymisistä.

Suositeltava kirja kaiken kaikkiaan. Tähän loppuun sopii siteerattavaksi Arto Mellerin runo, joka on julkaistu alun perin kokoelmassa Johnny Be Goethe vuonna 1988:

"Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla.

On kuolema märkää unta.

Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla

kun hiljaa niin hiljaa yössä

soi kylmän sodan

lullabye...

Nuku rauhassa Norma Jean.

Valkoisen lakanan alla.

Your heart belongs to daddy,

ja pitkin reisiä virtaa

Kennedyn veljesten sperma,

sun kuukautisverestä kasvaa

Sikojen Lahden kartta.

Nuku rauhassa Norma Jean

valkoisen lakanan alla.

On kuolema märkää unta.

Nuku rauhassa Norma Jean.

Valkoisen lakanan alla."

Lue myös tämä:
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Alison Bechdel: Hautuukoti

Kuva: Like.

Alison Bechdelin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Hautuukoti - tragikoominen perheeni luin viime kesänä lehteä varten. Bechdel on amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä, joka ennen Hautuukotia on tunnettu parhaiten Lepakkoelämää-strippisarjakuvastaan, jota Olivian Kirjasieppokin kommentoi. Muistelen törmänneeni itse Hautuukotiin ensimmäisen kerran Hesarin jutun kautta, tosin lisäkokemuksia löysin tietenkin Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilta. Uusintalukukertaan sain sysäyksen monestakin syystä. Ensinnäkin, K-blogissa käsiteltiin James Joycen Odysseusta, ja muistin siitä että Hautuukodissahan Odysseus käsitellään perusteellisesti, joskin pilke silmäkulmassa. Toiseksi, kun olen tässä joutessani käynyt blogiani läpi ja lisäillyt kuvia ja Lue myös nämä -linkkilistoja vanhoihin juttuihini, muistin Sarah Watersin Yövartion kautta Hautuukodin. Kolmas syy taitaa olla se, että Hautuukoti kuuluu niihin mieleenpainuviin tarinoihin, joista jää muistijäljet pitkäksi aikaa. Kohtaukset ja tunnelmat nousevat mieleen milloin missäkin, ja jäävät häiritsemään sen verran, että tarinan pariin pitää palata uudestaan ja sukeltaa siihen syvällisemmin.

Kvaak.fi -foorumin keskusteluketjusta käy hyvin ilmi, että sarjakuvaharrastajat jakautuvat joskus kahteen leiriin: niihin, joille kuvallinen ilmaisu on tärkeämpää ja niihin, joille kirjallinen ilmaisu on tärkeämpää. Minä taidan kuulua jälkimmäiseen kastiin, ja siksi minusta Hautuukodin monimuotoiset kirjallisuusviitteet ovat hauskoja eivätkä ärsyttäviä. Bechdel rinnastaa tunnekylmän ja salaisuuksien painolastin raskauttaman perheensä moniin kirjallisuuden klassikoihin: Hautuukodissa mainitaan Joycen lisäksi mm. Marcel Proust, F. Scott Fitzgerald ja Henry James. Kuvaavasti ensimmäisellä sivulla näkyy Alisonin isän lukeman kirjan kansi - Leo Tolstoin Anna Karenina, jonka kuuluisa aloituslause sopii paremmin kuin hyvin Hautuukodin tunnelmaan.

 
Hautuukodissa kerrotaan nuoren Alisonin kasvutarina. Seitsemään lukuun jaetussa tarinassa on jonkin verran aikasiirtymiä - välillä ollaan Alisonin lapsuudessa, mutta aina välillä hypätään Alisonin aikuisuuteen, isän hautajaisiin ja perheessä pinnan alla häilyneisiin salaisuuksiin. Niistä merkittävin on se, että Alison tajuaa opiskelut aloitettuaan olevansa lesbo, ja tämän jälkeen hänelle selviää että hänen isänsä on homo. Alisonin ja hänen isänsä Brucen tarinat ovat rinnakkaisia mutta eivät yhteneviä - Alisonille kaapista ulos tuleminen ja oman identiteetin vapaa julkituominen ovat mahdollisia, mutta pennsylvanialaisessa pikkukaupungissa ikänsä asunut isä eli kaksoiselämää.

Seksuaalivähemmistötarinan lisäksi Hautuukodissa on monta muuta ulottuvuutta - lapsen havainnot vanhemmistaan ja perhe-elämästä, lapsuuden vaihtuminen murrosiäksi ja aikuisuudeksi, perheen ja suvun merkitys, perhe-elämän tunteiden lämpö tai kylmyys. Monipuolinen ja puhutteleva tarina kaiken kaikkiaan. Ja kirjallisuuden ystävät saavat lisämaustetta läpi tarinan kulkevista mielenkiintoisista kirjallisuusviitteistä.

Lue myös nämä:
Sarah Waters: Yövartio
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Henry James: Washingtonin aukio

Toni Morrison: Tervanukke

Tervanukke löytyi hyväkuntoisena kappaleena Sofian antikvariaatista samalla reissulla kuin Uhrituletkin. Minun kansani, minun rakkaani -kirjan jälkilämmössä aloitin kirjaa innokkaasti, mutta jossain vaiheessa lukuinto laimeni. Kirja on pyörinyt aika kauan sängyn alla, ja totesin että en kirjaa ainakaan tällä kertaa pääse pitemmälle kuin puoleenväliin. Päätin kuitenkin blogata kirjasta, vaikka kesken jäikin. "Saako kirjan jättää kesken", ihmetteli K-blogin Jennikin vähän aikaa sitten, ja minä sanon että saa. Hullua kyllä, Morrison-kiinnostukseni ei tähän laantunut, vaan tilasin nettikaupasta Morrisonin uusimman kirjan kirjan A Mercy. Kirja on suomennettu nimellä Armolahja, mutta päätin että kokeilen seuraavaksi Morrisonia englanniksi. Vaikken itseäni pidäkään minään englannin kielen superguruna, niin näköjään sen verran hyvin kieltä olen tähän ikään mennessä oppinut, että suomennoksia lukiessa käännöksen takaa kuultavat englanninkielen ilmaukset häiritsevät.

Tervanukke muistuttaa Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa alkuasetelmansa osalta: suljetun huoneen draamaa on kyseessä täälläkin. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat läkähdyttävälle Karibianmeren saarelle. Rikas johtaja Valerian Street on vetäytynyt eläkkeen viettoon yksinäiselle huvilalle, mikä ei ilahduta hänen vaimoaan, "Mainen johtavaa kaunotarta". Iäkäs musta palvelijapariskunta pyörittää taloutta. Palvelijoiden, Sydneyn ja Ondinen, veljentytär Jadine on saapunut viettämään lomaa huvilalle. Jadine on eräänlaisessa välitilassa: toisin kuin sukulaisensa, hän elää Streetien vieraana eikä palvelijana. Valerian Street on kustantanut hänen opintonsa ja Jadine on asunut pitkiä aikoja Pariisissa mallintöitä tehden. Sitten huvilalle tupsahtaa laivalta paennut musta Son, jota Valerian hetken mielijohteesta alkaa kohdella vieraanaan eikä karkurina. Sonin silmissä mustasta Jadinesta on tullut käytöksensä puolesta valkoinen.

Kirja jäi kesken ehkä siksi, että juonenkulku tuntui käynnistyvän hieman raskaasti. Sinänsä tekstissä oli paljon kiinnostavia aineksia - pienen ryhmän hierarkian tutkiminen, Jadinen kokemukset Euroopassa, Sonin kontrasti kirjan muita henkilöitä vasten, trooppisen kuuma luonto ja isäntäväkeen etäisyyttä pitävät saarelaiset. Luulen, että tällaisen "laatukirjallisuuden" lukeminen käy minulta välillä nihkeästi sen vuoksi, että varsinainen juoni on häivytetty aika tehokkaasti. Viihteellisen genrekirjallisuuden lukeminen on nopeaa, koska kerronta on vahvasti juonivetoista. Tätähän Jude Deveraux analysoi hauskasti Villiorkideassa. Tervanukessa Morrison liikuttelee tarinaa eteenpäin minun makuuni hieman liian jähmeästi. En vain jaksanut pakottaa itseäni lukemaan kirjaa loppuun asti, vaikka plarailinkin loppuosan tapahtumat pikalukuna.

Eniten kiinnitin huomiota mustien henkilöhahmojen kautta esitettyyn toiseuden kokemukseen. Jadinea ärsyttää Sonin syytökset "liiasta valkoisuudesta". Sen sijaan että saisi rauhassa olla sitä mitä on, joutuu Jadine suhteuttamaan itseään rivien välistä tapahtuvaan melko monitahoiseen rotumäärittelyyn: Sonin lisäksi hän joutuu kohtaamaan Valerianin vaimon hieman yleistävän ja alentuvan asenteen, toisaalta saaren mustaihoinen asujaimisto tuntuu hänestä kaukaiselta. Streetien näkökulmasta kaikki mustat ovat mustia, mutta mustat henkilöhahmot joutuvat punnitsemaan omaa olemustaan paitsi valkoisuutta, myös toisia mustia ja heidän ominaisuuksiaan vastaan. Samanlaista toiseuden kuvausta löysin myös Sarah Watersin Yövartiosta lesbohenkilöhahmojen kuvauksessa.

Katsotaan, mihin minun Morrison-lukukokemukseni johtavat. Kunhan tuo A Mercy tulee ja jos sen lukeminen sujuu paremmin kuin Tervanuken lukeminen, jatkan raportointia.

Lue mieluummin tämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Nämäkin jäivät kesken:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Frank Schätzing: Pedot