Maaliskuun luetut

Maaliskuun alussa kerroin kokemuksistani Charles Dickensin kirjoihin perustuvien tv-sarjojen parissa. Jatkoin brittihenkisesti Harry Potter -äänikirjan kanssa - Stephen Fryn luenta viehätti todella paljon!

Sitten vaelsinkin kesäkaupungin helteisillä kaduilla - Pussikaljaromaani taisi olla koko kuun paras lukukokemus!

Olavi Uusivirran laululyriikka on kiehtonut mieltäni niin, että siitä piti oikein kirjoittaa lyhyt juttu. Paneuduin myös konservatiivikirkollisten avioerokiemuroihin Kirsti Ellilän Ristiaallokon äärellä.

Uppouduin mietiskelemään ystävyyssuhteita Arja Mäkisen Meidän kesken -tutkimuksen herättämien ajatusten vuoksi. Ja sukelsin bronxilaisen juutalaisperheen tarinoihin Will Eisnerin sarjakuvaromaanissa Myrskyn silmään.

Yksi kirja jäi kesken. Aloitin György Dragománin Valkoista kuningasta, olenhan tuumaillut että pitäisi lukea muusta kuin englannista suomennettua käännöskirjallisuutta enemmän. Kirjan aihe osoittautui aika kiinnostavaksi, se alkoi neuvostoajan Unkarissa Tšernobylin ydinvoimaonnettomuuden aikaan. Kirjan alkupuoli tuntui kuitenkin eräässä mielessä todella raskaslukuiselta - siinä oli tosi vähän pisteitä! Virkkeet saattoivat olla yli aukeaman pituisia ja niissä käytettiin vain pilkkuja. Tuntui ettei voi vetää henkeä ollenkaan kun ei ollut niitä pisteitä. Niinpä kirja jäi kesken.

Nyt olen erään pääsiäiseen sopivan tiiliskiven alkusivuilla - huomio tosin on karkaillut houkuttelevien sarjakuvien kimppuun ja lisäksi voin vain ihmetellä taas, mikä kirjapino on päässyt kertymään. On kirjastolainoja, arvostelukappaleita, PEKKin kirjoja - no eipähän lopu lukeminen kesken. :) Voi kirjaparat, kun joudutte odottamaan vuoroanne!

Will Eisner: Myrskyn silmään

Will Eisneria pidetään modernin sarjakuvaromaanin isänä. Eisner teki pitkän uran sarjakuvien parissa - jo 1930-luvulla hän sai töitään sanomalehtiin. Eisnerin elämästä kiinnostuneille suosittelen Wikipedian Eisner-artikkelia - tai sitten tätä Myrskyn silmään -albumia, sillä se on vahvasti omaelämäkerrallinen.

Olen lukenut Myrskyn silmään joskus aiemminkin, mutta uusintalukeminen puolsi paikkaansa, kovin kirkkaita muistikuvia ei ollut jäänyt. Albumi on ilmestynyt vuonna 1991 nimellä To the Heart of the Storm ja suomennos on samalta vuodelta. Myrskyn silmään lasketaan käsittääkseni jo sarjakuvaklassikoiden joukkoon. Jalavan suomennostyö on taattua laatua: käännöksestä vastaa Soile Kaukoranta ja tekstauksesta Jari Rasi. Kirjastosta lainaamani kappale tosin alkaa olla jo käyttöikänsä päässä: nuhruinen, rypistynyt ja tahrainen. Eisnerista kiinnostuneiden kannattaa tutkailla Huuto.netin tarjontaa, jossa on tälläkin hetkellä todella runsaasti suomenkielisiä ja englanninkielisiä Eisnereita myynnissä. To the Heart of the Storm löytyy toki myös Amazonista.

Albumin takakannessa lukee näin: "Myrskyn silmään on juutalainen sukukronikka sarjakuvan keinoin kerrottuna. Tällä teoksella Eisner asettuu pysyvästi suurten juutalaisten kirjailijoiden joukkoon."

Suuria sanoja, mutta niillä on mielestäni katetta. Niille, jotka suorittavat Karoliinan mainiota So American -lukuhaastetta, voi suositella tätä albumia - se sopii huomattavan moneen kategoriaan.

Tällä lukukerralla huomioni kiinnittyi suvereeniin piirrosjälkeen. Eisnerin vuosikymmenien ammattilaiskokemus kerta kaikkiaan näkyy... vaikka kuvallisesti Myrskyn silmään on helposti lähestyttävää sarjakuvaa, on tässä monia todella upeita juttuja. Ruutureunoja ei aina tarvita, Eisner jättää rajat piirtämättä tai hyödyntää upotettua ruuturakennetta. Mustaa taustaa käytetään monin paikoin hienosti, tapahtumat ikään kuin nousevat varjoista etualalle. Yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä, mutta runsas yksityiskohtien paljous ei tuki piirrosjäljen ilmavuutta. Ihmiset ovat samaan aikaan hieman karikatyyrimaisia mutta kuitenkin realistisen osuvia.

Kehyskertomuksessa nuori sarjakuvapiirtäjä Willie on matkalla armeijan koulutusleirille vuonna 1942. Hän katselee maisemia junan ikkunasta ja elää lapsuutensa ja nuoruutensa muistoissaan uudelleen. Muistot laajenevat koskemaan myös sukulaisten kertomuksia: 1900-luvun alun Wieniä tai romanianjuutalaisten laivamatkaa Amerikkaan.

Willie on leikkinyt pikkupoikana Bronxin kaduilla ja törmännyt hyvin nuorena juutalaisvastaisiin asenteisiin. Vanhempiensa tarinoiden kautta hän oppii juutalaista kulttuuria, mutta toisaalta hän pitää itseään amerikkalaiseksi syntyneenä. Riipaisevia kohtauksia syntyy, kun Willie saa kavereita, joiden vanhemmat eivät hyväksy juutalaisia tuttavikseen. Lahjakas poika yrittää peitellä taustaansa ja häpeää vanhempiaan. Toisaalta Eisner kuvaa myös, kuinka eri maista saapuneet juutalaiset suhtautuvat toisiinsakin epäluuloisesti. Hitlerin politiikkaa Amerikkaan paenneen saksanjuutalaisen perheen silmissä Itä-Euroopan juutalaiset ovat sivistymättömiä maalaismoukkia.

Eisner kuvaa monia universaaleja teemoja: nuorta rakkautta, köyhien lasten karua osaa suurkaupungissa, periytyviä kohtaloita, rotuennakkoluuloja... Usein episodimaiset tarinat ärsyttävät minua hajanaisuudellaan, mutta Myrskyn silmään kulkee eteenpäin niin soljuvasti, että kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa.

Minulla on lukematta vaikka kuinka paljon Eisnerilta, joten tulipa tässä samalla muistutettua itseään, että ehdottomasti kannattaisi jatkaa Eisnerin parissa. Niin ikään 1990-luvun alkupuolella suomennettu Näkymättömät ihmiset on tullut luettua, mutta muuten olisi näköjään valinnan varaa vaikka kuinka. Kirjastosta Eisneria löytyy näköjään mukavasti myös englanniksi. Ehkäpä voisin etsiä käsiini vaikka Eisnerin sarjakuvasovituksen Moby Dickistä. Se sopisi myös The Unwritten-lukemisiini, sarjan nelososassahan elettiin Moby Dickin maisemissa. Myrskyn silmään taas oli mainiota luettavaa The Unwrittenin vitososan jälkimainingeissa juuri tuon toista maailmansotaa edeltäneen sarjakuvakulttuurin kuvauksen vuoksi.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 5 - On to Genesis
Art Spiegelman: Maus 
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2

Arja Mäkinen: Meidän kesken. Naisten ystävyyssuhteiden arkea

Kuva: Kirjapaja.

Yhteiskuntatieteilijä Arja Mäkinen väitteli muutama vuosi sitten yksin elävien naisten elämästä. Väitöskirjasta muokattiin populäärimpi julkaisu nimeltä Vanhojapiikoja ja vapaita naisia, jonka arvioin Etelä-Saimaaseen. Kirja on jäänyt hyvänä mieleen, suosittelen! Kustantaja Kirjapaja lähetti minulle vuonna 2010 Mäkisen seuraavan julkaisun Meidän kesken, jossa tutkitaan naisten ystävyyssuhteita. 

Taisin olla otollisessa lukumielentilassa, koska tuntuu että viime aikoina olen pohtinut aiempaa enemmän omia ystävyyssuhteitani. On toki normaalia, että eri ikävaiheissa elämäntilanteet muuttuvat, mutta vaikka joskus kuvitteleekin, että muutokset eivät vaikuta ystävyyssuhteisiin, niin taitavat ne silti vaikuttaa.

Opiskeluaikojen parhaina puolina mieleeni on jäänyt tunne yhteisöllisyydestä. Ystävystyminen ja ystävyyden ylläpitäminen on ollut - näin jälkikäteen ajatellen - nykyistä helpompaa, sillä kun on eletty fyysisesti lähekkäin ja arjessa on ollut paljon yhteistä, on yhdessäolo luontevaa. On ollut yhteisiä luentoja, yhteisiä harrastuksia, opiskelijabileitä, isolla porukalla tehtyjä festarireissuja... Kun opiskelusta on siirrytty työelämään, on arki muuttunut.

Monilla ystävyyden painopiste on siirtynyt pois ison kaveriporukan touhuista omaan perhe-elämään keskittymiseen. Moni on vakiintunut avo- tai avioliittoon, monille on syntynyt lapsia. Puolisoon tai lapsiin keskittyminen vaikuttaa muihin ihmissuhteisiin käytettävään aikaan.

Samalla olen miettinyt, onko ystävyys aina vilpitöntä vai onko ystävyydessä kilpailua. Minkä verran ystävänä punnitsee omaa "statusta" muiden elämää vasten? Noilla on isompi talo, mutta minun miehelläni on suurempi palkka. Noilla on enemmän lapsia, mutta meidän lapset on paremmin käyttäytyviä. Tuo on lihonut, mutta sillä on parempi työpaikka. Ei kai ystävyyden pitäisi olla vertailua ja arvottamista? Voiko ystävyyttä esiintyä vain "samanarvoisten" kesken?

Arja Mäkinen haastatteli tutkimustaan varten kolmeakymmentäyhtä 31-57-vuotiasta naista. Taittelin merkkejä varmaan kymmenille eri sivuille - niin paljon tästä löytyi vastauksia tai ainakin lisäselityksiä näihin minua askarruttaviin asioihin. Oli siis suorastaan terapeuttinen lukukokemus! Tosin en varmaan pysty tekemään mitään kokonaisvaltaista yhteenvetoa, koska haluan poimia näitä yksittäisiä kohtia ja verrata niitä omiin ajatuksiini.

Epäilyksistä huolimatta ystävyyden alkaminen nettiystävyytenä on mahdollista. (s. 53)

Hii! Olen tutustunut netissä ihmisiin ja saanut sitä kautta livetuttuja, sellaisiakin, joita uskaltaa kutsua ystäviksi. Keskustelufoorumeilla ja blogeissa ajatuksenvaihto ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa on johtanut siihen, että olen päässyt tapaamaan näitä ihmisiä myös kasvotusten. Usein tavatessa on ollut sellainen tunne, että minähän tunnen tämän ihmisen jo oikeasti. Tapaaminen on vain eräänlainen "sinetti", jos voi todeta, että ollaan hengenheimolaisia myös oikeasti eikä vaan nettikirjoittelussa.

Kun vuorovaikutus vieraiden ihmisten kanssa on keskeinen osa työn sisältöä, tarve yksinoloon vapaa-ajalla kasvaa. (s. 57)

Ah ihanaa! Jotenkin helpottavaa että oikein tutkija näin toteaa. Tämä on yksi isoimmista asioista, joiden vuoksi olen viime aikoina potenut huonoa omaatuntoa. Kun töissä on paljon ihmiskontakteja, tunnen todella tarvitsevani sellaista itsekseen möllötystä vapaa-ajalla, että rentoudun. Kun olin sinkku, oli työn, vapaa-ajan yksinolon ja ystävien tapaamisen välillä tasapaino melko luontevasti. Yksinoloa sai luonnostaan ja ystävien näkeminen täytti vapaa-ajan sosiaalisia tarpeita. Nyt kun elän miehen kanssa, on hyvää yksinoloa luonnollisestikin vähemmän. Aikani jakautuukin aiempaa useampaan kohteeseen: työntekoon kuuluu sosiaalisia suhteita, miehen kanssa vietetään kahdenkeskistä aikaa, ja tarvitsen silti myös yksinoloa. Tässä kombinaatiossa kärsijöinä ovat valitettavasti olleet ystävät - töissä ei voi eristäytyä ihmisistä, miestä ei kannata ruveta hyljeksimään ja olen huomannut että pälli leviää, jos tuppaan kalenterini liian täyteen sosiaalisia rientoja. Silloin kun hyvää yksinoloa on sopivasti arkielämässä, on ystävien näkeminen kivaa eikä uuvuttavaa.

Perhetilanteen muutokset vaikuttavat naisten ystävyyssuhteisiin enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. (s. 62)

Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta aika usein tämä myös kielletään. Jos ajatellaan, että pitkään seurustellut pariskunta eroaa, voivat ystävien reaktiot vaihdella laidasta laitaan. Sinkku saattaa olla salaa iloinen - nyt eronneesta naisesta saa tasavertaisen kaverin leffailtoihin tai kävelylenkeille. Toinen pariskunta saattaa harmistua - keitäs nyt kutsutaan pariskuntaillalliselle, kun noita ei enää voi? Todennäköisesti ystävät ainakin esiintyvät myötätuntoisina eronnutta kohtaan, mutta onko pinnan alla muita, itsekkäämpiä tunteita?

Samassa tilanteessa olevan ystävän kaipaaminen ei ole nirsoilua. Jokainen kaipaa ystävää, jonka kokemukset muistuttavat omia kokemuksia. (s. 68)

 Entäs sitten kun elämäntilanteet muuttuvat? Voiko ystävyys sitten säilyä? Ovatko ystävät vain "väliaikaisia terapeutteja", joiden kanssa menee hyvin vain silloin, kun molemmilla on tismalleen samanlainen elämäntilanne?

Läheinen ystävyys vaatii ystävän minäkuvan keskeisen sisällön hyväksymistä. Minäkuva on kaikki se, mitä ihminen kokee olevansa ja millaiseksi hän uskoo voivansa tulla. (s. 73)

Tämä on se tunne, kun jossakin tilanteessa tuntee voivansa olla oma itsensä ja toinen ymmärtää ja arvostaa sitä, ja itse tietää että toisessa on jotain olennaisen samaa.

Kuitenkaan naisten ystävyys ei ole pelkkää kahden hengen ystävyyttä. Osa naisista kuuluu useiden ystävien muodostamaan ystäväverkostoon, jonka jäsenet kokoontuvat yhteen tapaamaan toisiaan. (s. 76)

Voin olla iloinen - olen kokenut kummankinlaisia ystävyyksiä, sekä kahdenvälisiä että isoon ystäväporukkaan kuulumista.

Ihanteiden mukaan ystävyyteen ei sisälly kilpailua, vaan ystävykset suhtautuvat toisiinsa yksinomaan kannustavasti, empaattisesti, hoivaten ja tukien. (s. 114)

Mäkinen käsittelee luvussa paljon suoranaisia kilpailutilanteita, esimerkiksi saman työpaikan hakemista. Tällaisia olen kohdannut harvemmin, mutta sen sijaan jopa elämänvalinnat tuntuvat minusta usein kilpailulta. Enkä taida olla ainoa. Päin naamaa kateuden tai kilpailunhalun tunteita tunnustetaan harvoin ystävälle, sen sijaan kolmannelle osapuolelle kyllä. Ystävä saattaa tilittää toiselle, kuinka jonkun toisen ystävän menestys saattaa ahdistaa. Menestys voi olla seurustelusuhde, lapsi, työtilanne, ulkonäkö, harrastus...

Usein harmeista, huolista ja epäonnistumisista kertominen sujuu, mutta onnistumisen tuottamaa iloa, tyytyväisyyttä ja itsearvostuksen tunnetta peitellään. (s. 118)

Tämä askarruttaa minua paljon. Voiko "menestyvä ystävyys" olla vain sitä, että ystävään voi samastua jos tällä menee huonosti, mutta yhteydenpito vähenee jos toiselle menee hyvin? Voiko vain murheita jakamalla olla hyvä ystävä? Onko tällainen ystävyys virkistävää ja energisoivaa, jos se perustuu siihen, että kumpikin tilittää huonoja kokemuksiaan ja sitten lohdutellaan toista vuoron perään?

Pitkään jatkunut tuen antamisen ja saamisen epätasapaino johtaa usein ystävyyssuhteen päättymiseen. (s. 132)

Ruma totuus tässäkin. Muistan tilanteita, joissa olen varmasti itse ollut ystävälleni rasittava tilittäjä, jota pitäisi koko ajan kannustaa, mutta olen myös itse antanut kaveruuden hiipua, jos olen tuntenut olevani vain toisen päättymättömien ongelmien vakiokuuntelija.

Ystävyyssuhteiden päättyminen seurustelun takia tuo mieleen murrosikäisten seurustelukokeilut, mutta tosiasiassa tilanne on tuttu monelle aikuisellekin. (s. 146)

Karua mutta totta monessa tapauksessa. Syyt tosin voivat vaihdella: unohtaako seurustelun aloittava nainen ystävänsä täysin, vai onko ystävän uusi kumppani muiden silmissä niin karmea, ettei ystävään tee mieli pitää yhteyttä jottei joutuisi tämän miehen kanssa tekemisiin?

Ensimmäisen lapsen syntymää sanotaan usein naisten ystävyyssuhteiden suurimmaksi koetinkiveksi. (s. 156)

Voi hyvinkin olla. Minulla ei ole lapsia, mutta monilla ystävilläni on. Saumattomimmin ystävyys on jatkunut niiden ystävien kanssa, jotka eivät ole tehneet lapsestaan elämää suurempaa numeroa. On mukava kysyä lapsen kuulumisia, kun tietää, että kysymys ei johda puolen tunnin pätemispaisutteluun tai ivallisensävyisiin vihjailuihin siitä, että eikö teidänkin jo pitäisi kun olette noin vanhojakin. Toisaalta ymmärrän hyvin senkin, että äitiys on iso muutos, joten varmasti näistä muutoksista on mieluista keskustella niiden kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa, jolloin ihailu on molemminpuolista. Lapseton ja perheellinen päätyvät joskus vähän epätasapainoiseen tilanteeseen: onko lapsettoman tehtävä olla "ihailuautomaatti", joka suitsuttaa äidiksi tulleelle kunniaa ja kiinnostusta, mutta äidin ei tarvitse olla kiinnostunut lapsettoman tylsästä elämästä?

Riitelyn sijaan naiset mieluummin vaikenevat, ottavat etäisyyttä tai lakkaavat kokonaan tapaamasta ystäviään. Kynnys riidellä ystävien kesken on paljon korkeampi kuin muissa ihmissuhteissa. (s. 166)

Kuulostaa tutulta. En muista montakaan ilmiriitaa. Sen sijaan muistan lukemattomia tilanteita, joissa puidaan ystävän kanssa muiden ystävien kanssa koettuja ristiriitoja. Joskus tämä alkaa tuntua häiritsevältä. Muistan yhden entisen ystäväni, joka toistuvasti kertoi minulle asioita, joita yhteiset ystävämme olivat kertoneet hänelle luottamuksellisesti. Kun tätä jatkui aikansa, lakkasin itse luottamasta tähän ystävään. Alkoi tuntua siltä, että jos hän kertoo muiden asiat minulle, niin varmaan minunkin asiani leviävät muille. En kuitenkaan koskaan sanonut tätä päin naamaa, ryhdyin vain hieman harventamaan yhteydenpitoa. Olisiko sittenkin pitänyt uskaltaa ottaa tämä esille kasvotusten? Ja missä yleensä menee raja - jos ystävän käytös häiritsee, koska kannattaa ottaa asia puheeksi riidan uhallakin ja milloin on parempi ottaa etäisyyttä ja toivoa, että ärsytyksen aihe häviää ajan kanssa? Entä milloin on itse suuttunut liian pienistä ja jättänyt suuttumuksen syyn selittämättä ystävälle? Tai koska on itse loukannut ystävää eikä ole tajunnut tehneensä jotain väärin?

Vaikka ystävyyksiä alkaa ja päättyy, kulttuurimme suhtautuu ystävyyssuhteisiin aivan kuin kaikki ystävyydet kestäisivät ikuisesti. (s. 175)

Huh miten helpottavaa tämänkin lukeminen oli! Näinhän se on - on pitkäkestoisia ystävyyksiä ja sitten niitä, joista huomaa jälkikäteen niiden alkaneen ja loppuneen. Joitakin menneitä ystäviä muistelee hyvillä mielin, mutta joiden kohdalla omatunto kolkuttaa - olisiko ystävyyden pitänyt jatkua, teinkö itse jotakin väärin?

Mielenkiintoinen kirja kaiken kaikkiaan tämä Meidän kesken oli. Toivottavasti sain tästä ystävyysmietteisiini jonkinlaista uutta realismia. Ehkä ystävyydeltä ei kannata odottaa sen enempää ihanteellista täydellisyyttä kuin rakkaudeltakaan. Realismin puitteissa ne "väliaikaisetkin" tai "vajavaisetkin" ystävyydet voivat olla tärkeitä.

Ja hyvä ystävyys on arvo sinänsä - kun on vaikka mukavissa illanistujaisissa saanut parantaa maailmaa ystävien kanssa, on virkistynyt ja onnellinen olo pitkään. Loppuun sopii vielä yksi lainaus Mäkiseltä:

Ystävyyttä ei voi korvata parisuhteella, vanhemmuudella tai millään muullakaan ihmissuhteella. Tarvitsemme ystäviämme. (s. 179)
 

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini 

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Kuva: Karisto.

Kaipasin jotain sopivan kevyttä luettavaa ja lukemattomien kirjojen pinosta tähän tarkoitukseen sopi Kirsti Ellilän Ristiaallokkoa. Kirkkotrilogian päätösosa liikkuu suomalaisessa arjessa samaan tapaan kuin aiemmatkin osat. Blogiin olen kirjoittanut Pelastusrenkaista. Ristiaallokkoa-juttuja ovat kirjoittaneet ainakin Booksy, Kirsi, Sinisen linnan kirjasto, Sanasulkia ja Villasukka kirjahyllyssä.

Ellilän sarjakuvablogissa on hervoton strippi nimeltä Kirjoittajakoulutuksessa, jossa kuvataan romanttisten novellien tehtailua lehtiin. Jotain "kolmiokirjamaista" on Ristiaallokossakin mukana, mutta ei mitenkään häiritsevällä tavalla. Kirja kuvaa eronneen konservatiivipapin arkea lähivanhempana, ja teologisten pohdintojen ja arkielämän hankaluuksien väliin mahtuu myös orastavaa romantiikkaa useammankin naisen kanssa. Sieltä täältä pompsahtavat suhteenpoikaset ovat mielestäni aika kaukana monen tosielämän sinkun elämästä, mutta kirjoissahan kaikki on mahdollista... Plussaa sen sijaan siitä, että lopussa ei solmittu pikaratkaisuja kaikkiin kirjassa esiteltyihin ongelmiin, vaan aika moni asia joko jäi avoimeksi tai sai tyydyttävän "puolivälin lopun".

Naisen oikeus papin työhön ja naispappien hyväksymättömyys on kirkollisuutisten kestoaihe. Viimeksi tänä aamuna luin lehdestä, kuinka arkkipiispan sihteeriltä evättiin puhujaoikeus lestadiolaisseuroissa. Sihteerin vaimo kun on vihitty papiksi... Ellilän trilogia on siis ajankohtainen ja tärkeä, eikä siinä anneta mustavalkoisia vastauksia. Kiitän jälleen kerran kirjaa siitä, että siinä kuvataan seurakuntaa sisältäpäin ymmärtävästi ja mielestäni uskottavasti. Uskovaisista ei väännellä karikatyyrejä.

Aulis on omassa elämässään vähän hukassa, mutta hän yrittää pitää kiinni traditionaalisista raamatuntulkinnoista kohdatessaan ongelmia. Tosin tämä tuntuu usein johtavan vain uusiin ongelmiin... Jotkut Auliksen tielle johdatetuista haasteista olivat ehkä himpun verran liian kärjistettyjä, mutta kokonaisuutena Ristiaallokkoa vastasi lukutarpeeseeni hyvin. Ei liian raskasta, mutta ei myöskään tyhjäpäistä. Tunnistettavaa suomalaista arkea, mutta ei mitään tylsyydessä vellomista. Kirkollisia piirejä kuvataan raikkaalla tavalla.

Lue myös nämä:
Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita
Craig Thompson: Blankets
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien

Olavi Uusivirran laululyriikasta

Kirjoitin musiikkimaustani ja laululyriikan merkityksestä luettuani Pauli Hanhiniemen kirjan Soitto on sanoja, mutta viime aikoina sisäinen jukeboksini on soittanut Olavi Uusivirtaa. Tämä johtuu eittämättä siitä, että Uusivirran uudesta levystä Elvis istuu oikealla on kirjoitettu eri lehdissä. Itse en ole vielä levyostoksille kerennyt, vaan eiköhän tuo tule hankittua.

Olavi Uusivirta. Kuva: Teemu Lehmusruusu / Johanna Kustannus.

Ensimmäinen ostamani Uusivirran levy oli Minä olen hullu, jota kuuntelin vuonna 2008 todella ahkerasti. Joskus viime syksynä taisin havahtua levyhyllyni puutoksiin, ja tilasin kokoelmiini levyt Preeria ja Me ei kuolla koskaan. Olen nähnyt Uusivirran keikalla pari kertaa, hänessä on samanlaista polvet notkauttavaa karismaa kuin Ismo Alangossa.

Laululyriikka on jotain sukua runoudelle, joskus lajit menevät jopa päällekkäin. On paljon runoja, joista on sävelletty hyviä lauluja, ja on sanoituksia, jotka toimivat hyvin myös kovien kansien väliin painettuna tekstinä. Mutta onpa paljon loistavia runoja, joista tuskin saisi säällistä laulua kirveelläkään, ja hirmuisesti sanoituksia, jotka toimivat laulunteksteinä kuin tauti, mutta joissa ei ole mitään järkeä pelkiltään.

Lisäksi hyvät sanoitukset nousevat ihan uusin sfääreihin kun sävellys on kohdillaan ja esittäjä heittäytyy täydestä sydämestään lauluunsa. Kolmeen minuuttiin mahtuu joskus koko maailmankaikkeus!

Olavi Uusivirralla on paljon kappaleita, joita voi lähestyä suorastaan kiusallisen monella tavalla. Monet vetävät ja tarttuvat rokkibiisit jäävät korvamadoiksi. On oujeetä ja beibiä. Mutta monissa on paljon intertekstuaalista kerroksellisuutta, viitteitä sekä kirjallisuuteen että muiden kirjoittamaan lyriikkaan. Eivätkä viittaukset ole kömpelöitä töksähdyksiä, kuten silloin kun taitamaton kirjoittaja haluaa briljeerata tiedoillaan, vaan kappaleet toimivat aina oman kokonaisuutensa ehdoilla, itsenäisinä tarinoina.

Sinä olit ukonlintu, outolintu
Lapin tuiman tuntureilta
Kuningatar germaaninen

Kappale Ukonlintu ja virvaliekki on eräs suosikeistani Minä olen hullu -levyltä. Eino Leinollehan tässä kunniaa osoitetaan...

Salmisaaren Salome on 22 ja sekaisin

Radiossakin ahkerasti soinut Salmisaaren Salome taas kertoo toisintona Raamatun tarinan Salomesta.

Ja jollet minua saa
Niin sinun isäsi on kyllä tunnettu lakimies

Toiseksi uusimmalta Preeria-levyltä päähäni on erityisen paljon jäänyt soimaan aloituskappale Erika. Laulu on vetävä ja kaunis, mutta olen miettinyt, että onko Uusivirta tahallaan valinnut mahdollisimman kliseiset riimiparit, kenties näyttääkseen että hyvä sanoittaja osaa taikoa niistäkin jotain tuoretta ja omaperäistä. Laulun A-osissa kun käytetään seuraavia riimipareja: taloon-valoon, puuhun-kuuhun, tapaa-vapaa, rahaa-pahaa. Kas kun ei yö-tähtien vyö. Silti Erika luo päähäni tarinan ja sille monia vaihtoehtoisia etenemissuuntia ja tulkintoja.

portaat ylös portaat
rumaan taloon
tottuu silmä tottuu
talvivaloon

Jostain haastattelusta luin että Elvis istuu oikealla -levylle Uusivirta on tehnyt 1970-luvun tyylistä musiikkia Juicen hengessä. Sehän passaa minulle - Juice on eräs kestofanitukseni kohteita.

Lue myös nämä:
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin piti tarttua, koska olen käynyt kaksi kertaa elokuvateatterissa katsomassa Pussikaljaelokuvan. Dvd on jo tilattu verkkokaupasta, koskahan kusti polkee perille asti? Pussikaljaelokuva on mielestäni raikkain pitkään aikaan näkemäni kotimainen elokuva. Tykkäsin siitä, että mitään turhaa mukahollywoodilaista action-räiskintää ei ollut elokuvassa lainkaan ja dialogi oli erinomaista. Ei mitään kliseiden tai tyhjien hokemien toistelua, vaan notkeaa verbaalista irrottelua.

Tosin Pussikaljaelokuva on jakanut mielipiteitä. Harvinaisen moni on vaivautunut elokuvan Facebook-sivulle vain kertomaan, että olipa huono leffa.

Kuva: facebook.com/pussikaljaelokuva

Tämähän on linjassa sen kanssa, että myös Mikko Rimmisen kirjat tuntuvat jakavan lukijakunnan kahtia. Rimminen sai Finlandia-palkinnon kolmannesta romaanistaan Nenäpäivä, mutta kuten Jäljen äänen blogiarviokoosteesta ilmenee, tykkäämisen lisäksi Nenäpäivä ärsytti ja hermostutti monia. Myös Pussikaljaromaani oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2004. Blogiarvioita löytyy ainakin Mikon ja Joken blogeista.

Voi olla, että Pussikaljaromaani olisi jäänyt minulta kesken, ellei elokuva olisi koukuttanut minua niin perusteellisesti. Nyt, kun tarina oli tuttu, oikein hykertelin lukiessani. Koskahan ne menee kenkäkauppaan? Milloin päästään mehukeskusteluun? Samoin lukiessa huomasin, miten onnistunut elokuvan casting olikaan: näin sieluni silmin Eero Milonoffin punakan naaman Hennisen kohdalla ja Ylermi Rajamaan päätä pitkin liimautuneen ohuen rasvatukan Lihin kohdalla. Lisäksi kirja avasi minulle hieman paremmin näkökulmahenkilönä toimivan Marsalkan sielunmaisemaa ja nosti jälkikäteen Jussi Nikkilän näyttelijäsuorituksen pisteitä silmissäni. Marsalkan sisäinen mielenmaisema avautuu kirjan sivuilta vähän paremmin kuin elokuvassa.

Volter Kilven klassikko Alastalon salissa on minulta lukematta, mutta kaikki mitä olen Alastalosta kuullut, tuntuu sopivan myös Pussikaljaromaaniin. Kirja sijoittuu lyhyelle aikajänteelle, tapahtumia on melko vähän, mutta pienetkin yksityiskohdat kuvataan hitaasti ja monisanaisesti. Tykkään vuorokausiromaaneista, joten Pussikaljaromaanin aamusta aamuun kestävä aikajänne oli mainio.

Ja se kieli... Tosiaan, jos haluaa kirjoilta vauhdikkaita tapahtumia ja selkeää kieltä, voi olla ettei tämä ole paras valinta. Meille hyvää suomen kieltä arvostaville kielellisen leikittelyn ystäville Pussikaljaromaani on mannaa. Tässä näyte:

"Tultiin paloaseman takaa puiston kohdalle. Matala aurinko paistoi vielä jotain katutunnelia pitkin kohti ja vaunun läpi, siitä aiheutui samanaikaisesti kuuma ja jotenkin ilmava tilapäinen tunnelma.

- Onpa tuliset vaunut, Henninen sanoi.

- Ja hallava ajuri, Marsalkka sanoi.

- Ja myös, Lihi sanoi, mutta sitten se ei kai keksinyt minkäänlaista jatkoa sille aloitukselle ja niin se vain nielaisi äänekkäästi ja jäi istumaan paikalleen hiljaa.

Vähän aikaa herkisteltiin sitä Lihin keskeytynyttä lauseenmuodostusta seurannutta jotenkin rustoista kolinansekaista hiljaisuutta, ja sitten Henninen lisäsi perään: - Olipa muuten paska dialogi."

Vaikka Marsalkka, Lihi ja Henninen näyttäytyvät kirjassa rahattomina tyhjäntoimittajina, tyhmiä he eivät selvästikään ole. Nuorukaiset viljelevät kultturelleja viittauksia, analysoivat kielellisiä ilmiöitä ja käyttävät muutenkin keskusteluissaan rikasta ja moniulotteista kieltä. Rimminen käyttää mielenkiintoisella tavalla selittäviä täytesanoja: se, ne, sellainen, sitten, sinne, jonkinlainen. Kuitenkaan tämä ei tunnu löysältä, vaan tietoiselta tehokeinolta.

Sinä-passiivin levitessä ruton lailla suomen kieleen oli mahtavaa nauttia Rimmisen mestarillisesta passiivin käytöstä. Marsalkkaa voi pitää näkökulmahenkilönä, mutta hänen ajatuksiaan ei kuvata minä-muodossa. Passiivia käyttämällä Rimminen luo mielikuvan, että kertojanääni saattaa olla välillä kaikkitietävän kertojan, välillä Marsalkan.

Tyylikeinona käytetään myös merkillisen byrokraattisen kapulakielen sekoittamista rentoon kesäletkeilyyn. Lisäksi Rimminen heittää parissa kohdassa todella taitavasti "metakirjallisia" viittauksia, siis vihjaa siihen, että Marsalkka, Lihi ja Henninen tietäisivät olevansa kirjan hahmoja. Tämmöinen "neljännen seinän kaataminen" on epäonnistuessaan usein ärsyttävää, mutta Rimminen ei kompuroi vaan onnistuu.

Vaikka henkilöhahmoja tai heidän historiaansa ei selitetä puhki, tulee Rimminen kertoneeksi yhtä sun toista yleispätevää. Kliseisesti suomalaismiehiä väitetään puhumattomiksi, yksinäisiksi ja aggressiivisiksi. Marsalkka, Lihi ja Henninen ovat puheliaita verbaalilahjakkuuksia, ystävyys on heidän elämässään arvossa ja Hennistä lukuunottamatta pojat välttävät aggressiivisiin konfliktitilanteisiin hakeutumista ja osaavat kiertää väkivallan uhkan. Muutama muukin Suomi-myytti tulee murretuksi. Rimminen kuvaa Suomea, jossa huumeiden käyttö on jo melko arkipäiväinen ja näkyväkin osa arkea. Kaduilla ja puistoissa näkyy ruiskuja, naapurilla on kannabiskasvattamo vaatekaapissa, pojat osaavat lukea vastaantulijoiden kasvoilta huumeidenkäytön merkkejä. Samoin moottoripyöräjengiläiset ovat vakiintuneet Rimmisen kuvaamaan katukuvaan.

Kirjan perusteella voi helposti määritellä optimaalisen lukutilanteen Pussikaljaromaania varten. Kannattaa hakeutua heinäkuisena hellepäivänä kaupunkimaiseen puistoympäristöön tämän kirjan kanssa. Olotilaksi sopii morkkiksensekainen kevytkrapula. Näin Helsingissä asuvana mutta kaikkea muuta kuin "paljasjalkaisena stadilaisena" hölmö Helsinki-hössötys usein ärsyttää minua, mutta Pussikaljaromaanin paikallisväristä nautin. Kirjassa liikuskellaan Helsinginkadun ja Vaasankadun maisemissa - kesällä voisi olla helppo toteuttaa Pussikaljaromaani-aiheinen kiertokävely. :) Kirja on kuitenkin niin universaali, että ei tätä onneksi tarvitse lukea Helsinki-lasit silmillä.

Pussikaljaromaanin perusteella voisin kyllä tarttua Nenäpäiväänkin tässä päivänä muutamana. Toisesta romaanista Pölkystä en muista ainakaan blogeista lukeneeni kovin paljon mielipiteitä. Teoksen kirjailijasivulla kuvataankin, että Rimmis-fanit ovat jakautuneet pussisteihin ja pölkyisteihin. Runoilijana aloittaneen Rimmisen kokoelmista on julkaistu tuore uusintapainos 2 x Rimminen.

Pussikaljaromaanin miljöössä on jotain samaa kuin Arto Salmisen kirjoissa, mutta Rimminen ja Salminen lähestyvät syrjäytyneitä suomalaisia ja kahden kerroksen väkeä eri kulmista. On helppo kuvitella, että synkeä taksikuski, joka roiskuttaa tahallaan Marsalkan, Lihin ja Hennisen päälle lätäköllisen vettä, olisi karannut jostakin Salmisen kirjasta. Salminen on terävä ja kyyninen, Rimminen lämmin ja ymmärtäväinen. Kielellinen moniulotteisuus heitä kyllä yhdistää.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Varasto
Anja Snellman: Parvekejumalat
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince (äänikirja)

Äänikirjojen makuun päästyäni toteutin erään pitkäaikaisen mieliteon - tutustuin kehuttuihin Stephen Fryn lukemiin Harry Pottereihin. Englanninkielisiä äänikirjoja löytyy kirjastosta mukavasti. Mm. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjassa Jeevesiä näytellyt Fry on kerännyt kehuja ja palkintoja luennastaan, minulle mieleen on jäänyt kaverini Tiinan kehut jo vuosien takaa. Tulipa samalla myös kokeiltua, miltä äänikirjan kuuntelu englanniksi tuntuu. Koska Potterit ovat minulle tarinoina tuttuja, oli englanniksi kuuntelu varsin sujuvaa. Toki kirjat on myös luettu selkeällä tavalla. Taidanpa rohkeasti kokeilla myös muita äänikirjoja englanniksi.

Siitä on vain pari vuotta, kun luin koko Harry Potter -sarjan yhteen putkeen englanniksi. Luulin, että olisin pysynyt poissa Tylypahkan maisemista kauemminkin, mutta niinpä siitä näköjään tuli sinne taas palattua... Potterit on tullut luettua jo moneen kertaan, olen tästä teoksesta kirjan muodossa blogannut yli viisi vuotta sitten.

Stephen Fry hyödyntää näyttelijänlahjojaan nautinnollisesti kirjan parissa. Jokaiselle dialogissa esiintyvälle hahmolle oli oma ääni. Harryn luokkakaveri Seamus puhui irlantilaisittain, taikajuomien opettaja Slughorn oli ilmeikkään hedonistinen, Dumbledore viisas ja rauhallinen. Ehkäpä pientä noottia voi antaa nais- ja tyttöhahmojen ääninäyttelystä. Jotenkin Fry sai Hermionen kuulostamaan pikkuisen liikaa hössöttävältä hikipingolta, mitä Hermione ei minun mielestäni missään nimessä ole, vaan älykäs ja aikaansaapa. Samoin Ronin hieman yksioikoista luonteenlaatua pikkuisen alleviivattiin.

Karoliina kuunteli jokin aika sitten kiehtovan kuuloisen kirjan nimeltä Skippy Dies, ja kiinnitti huomiota siihen, kuinka muutoin hyvä ääninäyttelijä kimitti naisten rooleissa vähän liikaa. Samaa vikaa Fry'llakin oli. En muista että suomenkielisissä äänikirjoissa mieslukijat olisivat kimittäneet häiritsevästi. Onko sofistikoitunut Fry niin brittiläis-klassisen sovinismisivistyksen aivopesemä, että alleviivaa huomaamattaan naisten höpsöjä puolia?

Yhtä kaikki, seikkailu tutussa Tylypahkassa oli taas kerran niin kivaa, että piti tänään kiirehtiä kirjastoon lainaamaan myös Harry Potter and the Deathly Hallows äänikirjana. Siitä en kyllä välttämättä enää bloggaa, johan tässä on Pottereita käsitelty edestä ja takaa. Ja hauskaa oli huomata jälleen sekin, että äänikirjan parissa ei voi hätäillä kirjaa eteenpäin. Jännätkin kohdat pitää kuunnella tasan tarkkaan siinä tahdissa kuin lukija ne lukee. Samoin suvantovaiheisiin tulee kenties keskityttyä aavistuksen paremmin, koska niitäkään ei voi ruveta harppomaan.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Dickens-sarjoja Yle Teemalla

K-blogissa keskusteltiin taannoin lukemattomista lempikirjoista. Minä voisin nostaa Charles Dickensin lempikirjailijaksi, jonka kirjoja en ole edes lukenut. Olen seurannut Yle Teemalta Dickensin kirjaan perustuvaa sarjaa Kolea talo, jonka viimeinen jakso tuli tällä viikolla. Ensi viikolla Teema aloittaa David Copperfield -sarjan, jota aion myös ryhtyä katsomaan.

Kolea talo. Kuva: BBC.

Tänä vuonna on Dickensin juhlavuosi, hänen syntymästään on 200 vuotta aikaa. Kirjablogeissa Dickensiä on muistettu ainakin Kirjakossa. Minun Dickens-lukukokemukseni ovat lähes olemattomat, muistelen lapsena aloittaneeni joko David Copperfieldia tai Oliver Twistia mutta hyydyin alkusivuille, olisinko sitten ollut vähän liian nuori Dickens-kokeilussani.

Ennen Kolean talon ensimmäistä osaa minulla oli mielikuva, että Dickensin tarinat pursuavat värikkäitä henkilöitä ja viktoriaanista savusumua. Juuri tällaiseksi Kolea talo osoittautuikin. Tv-sarja ei toki välttämättä ole aina yksi yhteen romaanin kanssa, mutta Kolea talo on BBC:n laatutyötä ja dramatisoijana on ollut Andrew Davies, joka on sovittanut useita brittiklassikoita hienoiksi tv-sarjoiksi.

Lady Dedlock (Gillian Anderson). Kuva: BBC.

Kerrontatekniikan kannalta 1800-luvun jatkokertomus ja tv-sarja sopivat yhteen mahottoman hyvin. Säätykirjo on lavea, välillä seurataan vaikkapa ylhäisen ladyn elämää kartanossa ja välillä kadunlakaisijapojan touhuja. Monet Kolean talon tapahtumat olivat kuin iltapäivälehtien kohulööpeistä: salattuja sukulaisuussuhteita, dramaattisia kuolemantapauksia, yllättäviä rakastumisia, juonittelua ja kieroilua. Dickens liikuttelee pelinappuloita taitavasti. Ehkäpä tv-sarjan viimeiseen jaksoon oli tupattu hieman liikaa loppuhuipennuksia, mutta ilmeisesti lukijaa/katsojaa ei kannata päästää koukusta liian aikaisin.

Mr. Guppy (Burn Gorman). Kuva: BBC.

Dickensin lukeminen olisi paikallaan siksikin, että häneen viitataan angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa todella paljon. Koleaa taloa katsoessani huomasin, että esimerkiksi eräs The Unwrittenin sivuhenkilöistä oli nimetty Kolean talon hahmon mukaan. Dickensin kirjat ovat muutenkin olleet hyvin esillä The Unwrittenin sivuilla, onhan eräs päähenkilöistäkin nimetty Dickensin hahmon mukaan. Samoin vaikkapa Sieppari ruispellossa alkaa Dickens-viittauksella. Olivia-lehden Sieppari-arviossa onkin hauskaa pohdintaa eri suomennosversioiden tavasta viitata Dickensiin.

Itsepetostako lienee, mutta pohdin että Dickensin kirjoihin tutustuminen sopisi mainiosti yhteen lukulaitehaaveiluni kanssa. Olen seurannut suurella mielenkiinnolla blogeissa raportoituja sähkökirja- ja lukulaitekokemuksia. Viimeksi Marjis kertoi Kindlen hankinnasta. Aamuvirkku yksisarvinen on raportoinut e-kirjojen hankkimisesta ja lukemisesta paljon. Anni.m on tehnyt hyvän vertailun Kindlen ja iPadin ominaisuuksista. Booksy lukee iPadilla usein ja on tehnyt mielenkiintoisen raportin KännyKindlestä.

Krook (Johnny Vegas). Kuva: BBC.

Kindle on tällä hetkellä vahvin ehdokas lukulaitteekseni, mutta vielä en ole laitetta raaskinut tilata. Dickensin kirjat sopisivat siinä mielessä hyvin lukulaitteella luettavaksi, että kirjojen iän vuoksi niiden tekijänoikeussuoja on jo rauennut, joten alkukielisiä kirjoja olisi helppo ladata ilmaiseksi laitteeseen. Google-haulla "download free dickens novel" löytyy osumia vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Adelaiden yliopiston Dickens-sivulta voi ladata läjäpäin kirjoja.

Katsotaan saanko aikaiseksi Dickensin lukemista tai lukulaitteen hankintaa vaikka tämän vuoden aikana. :) Ainakin laadukkaiden tv-sarjojen parissa on mukava jatkaa, odotukseni David Copperfieldiä kohtaan ovat korkealla!

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood
TV-sarja: Oz
Jane Austen: Pride and Prejudice