Petri Tamminen: Enon opetukset

Enon opetukset tarttui kirjastosta mukaan joskus kesällä. Ehdin kertaalleen uusia lainauksen, ennen kuin tuli sopiva rako lukea kirja. Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä lukea jotain Petri Tammiselta, koska tuntuu että hänestä kirjoitetaan nykyään aika paljon arvostavaan sävyyn. Lopullinen sysäys tämän kirjan lainaamiseen tuli, kun muistin että arvostamani elokuvaohjaaja Matti Ijäs on tekemässä elokuvaa Enon opetuksista. Näyttelijäkaartiin kuuluu myös lahjakas ja hurmaava Aku Hirviniemi. Ylen sivut kertovat, että tarina kuvataan kaksiosaiseksi tv-elokuvaksi ja se esitetään syksyllä.

Enon opetukset on ilmestynyt vuonna 2006, joten huomasin taas, että minun lukurytmini poikkeaa kovasti kustantamojen ja kirjakauppojen sesonkiajattelusta, kun ajatuksissani mielsin kirjan uutuudeksi. Olen näköjään niin hidas, että jos tämän syksyn lukulistalle pääsee kirjahitti neljän vuoden takaa, niin todennäköisesti vuoden 2010 kirjahittejä luen vasta joskus vuosien päästä. Kirja-alan sesonkeja on tällä viikolla pohtinut myös Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Kun ryhdyin lukemaan kirjaa, jouduin tarkistamaan olinko lainannut isotekstisen painoksen. En ollut, vaan kirja oli monen muun nykykirjan tavoin painettu isohkolla fontilla, pieneen kokoon ja harvalla rivivälillä, jotta opus olisi romaanille sopivasti 205 sivun mittainen. En pysty vertaamaan merkkimääriä, mutta olen melkoisen varma, että kirja on suurin piirtein saman mittainen kuin Mika Waltarin eräät pienoisromaanit. Tätä kirjojen ulkoista "venytystä" olen ihmetellyt aiemminkin. Mutta lukijatyyppejä on monenlaisia, toiset arvostavat tiivistä ja lyhyttä ilmaisua, toiset laajaa ja runsasta. Minä olen laajojen kirjojen kannattaja, ja lyhyytensä vuoksi Enon opetukset oli todella nopealukuinen, parin tunnin lukeminen riitti.

Minuun Petri Tammisen tyyli ei kolahtanut samalla lailla kuin moneen muuhun lukijaan. Vaan olisiko tämä johtunut siitä että ennakko-odotuksia oli jonkun verran. Tammisen uusin kirja sai positiivisen arvion Etelä-Saimaassa, mutta kriitikko siteeraa kaveriaan, joka oli luonnehtinut Tammisen tyyliä sanomalla, että "ei sitä ruikutusta pirukaan jaksa lukea". Taidan kallistua kaverin kanssa samoille linjoille, sillä Enon opetusten päähenkilö tuntui melkoiselta kitisijältä. Nuorelle pojalle ujous on luontevaa, mutta kun päähenkilö aikuisenakin vain vaikeroi, niin se alkaa kyllästyttää.

Mutta ei varsinainen ongelma ollut tässä. Minusta Tammisen kieli oli melko yksitoikkoista. Kaipaan suomalaiselta kirjallisuudelta rikasta ja monipuolista kieltä, siksi pidänkin esimerkiksi niistä kirjoista, joissa käytetään mehevää murretta. Ja puhtaalla kirjakielelläkin voi ilmaista itseään todella monipuolisesti. Vaan Tammisen kieli jää vähän yksioikoiseksi.

Lisäksi minua häiritsi se, että aika ajoin Tamminen ei malta antaa päähenkilön kokemusmaailman puhua puolestaan, vaan hän tuikkaa väliin selittäviä lausahduksia. Tähän tapaan: "Seisoin aloillani ja ajattelin, että eno tietää mitä hän tekee. Kaikki lapset uskovat, että aikuiset tietävät mitä he tekevät. Lapsuus on onnen aikaa." "Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet." Minusta lukemisessa parhaita puolia on se kokemus, että pääsee hyppäämään toisen ihmisen nahkoihin, näkemään asioita hänen kannaltaan. Ja näkökulman rajaus vaatii kirjailijalta taitoa. Pitää osata kertoa niistä asioista ja vain niistä asioista, joita valittu henkilö pystyy kokemaan. Kaikkitietävän kertojan käyttö on asia erikseen, mutta mikäli haluaa kuljettaa tarinaa yhden ihmisen kokemusmaailman kautta, pitäisi malttaa olla hyppimättä jonnekin hänen päänsä ulkopuolelle, selittämään ja tasoittamaan päähenkilönsä ajatuksia. Parhaat kirjailijat osaavat jättää johtopäätösten teon lukijalle itselleen.

Kirja jakautuu kolmeen jaksoon, jotka tapahtuvat vuosina 1981, 1994 ja 2005. Minäkertoja Jussi kuvaa kolmea erillistä tapahtumaa, jotka hän kokee enonsa seurassa. Eno Olli on häntä kymmenen vuotta vanhempi, joten nuorelle Jussille enon mukaan pääseminen on jännittävää matkaamista aikuisten maailmaan. Kirjan ensimmäisessä osassa poika, eno ja enon kaveri Myrsky lähtevät Turkuun ostamaan arkkua, koska kotitilalla isoisä tekee kuolemaa. Aihelmasta tulee mieleen Heikki Turusen kirja Seitsemän kurvin suora, joka on jäänyt mieleen todella hauskana kirjana. Tästä kirjasta enemmän Hesarin arviossa ja Suomi24:n keskustelussa. Toisessa osassa aikuinen Jussi lähtee kalareissulle enon luokse. Kalaan ei päästä, juopottelemaan vain. Kolmannessa osassa Jussi menee tapaamaan enoa avioeronsa jälkeen.

Valitettavasti Jussin ja enon käänteet jäivät minulle tunnetasolla melko yhdentekeviksi. Eivätkä ne kirjan nimessä mainitut enon opetuksetkaan kovin kummoisia ole. Lisäksi minua häiritsi se, että kirjan piti kuvata varsinaissuomalaista maaseutusukua, mutta kielellisesti tästä horjahteltiin epäuskottavaan suuntaan aika ajoin. Vai sanooko mukaan kukaan varsinaissuomalainen juoppo mies toista "oliivinlehdeksi", kuten eno Jussia nimittää?

No, kaikki eivät voi tykätä kaikesta. Ehkä kokeilen joskus jotain toista Tammisen kirjaa. Häneltä on julkaistu kirjoja jo pitkään, esikoisteos on vuodelta 1994. Mutta mikäli pitäisi nimetä nelikymppisiä hyviä suomalaisia mieskirjailijoita, niin esimerkiksi Reidar Palmgren on mielestäni huomattavasti Tammista parempi. Samoin Riku Korhosen Lääkäriromaanissa pyöritetään nuorten miesten seikkailuja Varsinais-Suomen maisemissa mielestäni paljon Tammista kiinnostavammin.

Lue myös nämä:
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mirja Tervo: Huimaavat korot

Sain Huimaavat korot luettavaksi kaveriltani Riitalta, joka suositteli kirjaa. Muistan myös kuulleeni talvella kirjoittaja Mirja Tervon haastattelun radiosta kirjan tiimoilta. Kirjan lähtöasetelma on herkullinen: pohjoissuomalainen etnologi pestautuu töihin kenkäsalonkiin New Yorkissa. Tervo lähestyy kenkämaailmaa tutkijan ottein ja raportoi lukijalle kiinnostavasti muotimaailman raadollisuuksista. Tervo viittaa taustateorioihin, lähdekirjallisuuteen ja tutkimusasetelmiin, mutta teksti on sujuvaa luettavaa.

New Yorkin kenkäshoppailut ovat minulle tuttuja Sinkkuelämää-tv-sarjasta. Päähenkilö Carrie Bradshaw on innokas ostoskelija ja himoaa varsinkin Manolo Blahnikin kenkiä. Kirjallisuudessa shoppailu-teemaa on käyttänyt erityisesti Sophie Kinsella Himoshoppaaja-sarjassaan. En ole itse näitä kirjoja lukenut, mutta esimerkiksi Aamunkajo on. Muuallakin chick lit -genressä shoppaaminen on tuttu aines, myös Marian Keyesin ja Jennifer Weinerin kirjoista löytyy ostoshulluja ja kenkähulluja.

Minä olen vuosien varrella laiskistunut vaatekaupoilla käymisen suhteen, mutta laiskuushan on vain optimoitua tehokkuutta. Käyn vaatekaupoissa kun tarvitsen jotain, ja yleensä osaan tehdä nopeita päätöksiä ja lopputuloksena on ainakin minun makuuni ihan tyylikkäitä ja kivoja vaatteita. Kotioloissa viihdyn parhaiten verkkareissa ja villasukissa. Aivan täysin en osaa samaistua New Yorkin mallin shoppailuhulluuteen: Mirja Tervon kuvaamat asiakkaat ostelevat luottokortilla tuhansien dollarien edestä kenkiä ja sitten palauttavat ne, kun ei olekaan rahaa maksaa laskua. Järjetöntä tuhlausta ja typeryyttä.

Lukukokemus oli sujuva, mutta ei läheskään koko aikaa miellyttävä, sillä kirjan edetessä alkoi tulla paha mieli naisten ja ihmiskunnan puolesta. Tervo kuvaa perusteellisesti "kauneuden tähden pitää kärsiä" -perinnettä, joka ilmenee nykyään siinä, että korkokenkien käyttäjät hankkivat itselleen tieten tahtoen vakavia jalkavammoja. Muotimaailman nopea sykli, raadollisuus ja järjettömät hinnat saavat myös kirpeän analyysin. Tervo kuvaa kenkäkaupan asiakasryhmiä ja luokittelee heitä osuvasti. Löysin myös oman ryhmäni, vaikka siihen uhrattiin alle sivun verran tekstiä: olen sinisukka.

"Sinisukille korkokengät ovat rudimentti häntäluun tai korvanliikuttajalihaksen tavoin, arkaainen ja eksoottinen jäänne ajalta, jolloin naisen ei haluttu liikkuvan eikä olevan muuta kuin sievä ja hymyilevä patsas pylvään päässä. - - - Sinisukan tunnistaa älykkään uteliaasta, mutta hieman huvittuneesta katseesta, jolla hän silmäilee salongin kenkiä. Jos sinisukalla on luennon pito tai palkinnon vastaanotto, hän sanoo tarvitsevansa etikettikengät. Kengät ovat tällöin juhlavat mutta kävelyn mahdollistavat."

Toinen kirjan samaistuttava ostajatyyppi oli valtanainen - nainen, joka käy ostoksilla itse ansaitsemillaan rahoilla, jolla on oma asema työelämässä ja joka ei tarvitse kenkiä ollakseen edustava nukkevaimo tai houkutteleva tyttöystäväehdokas.

Tervo työskenteli kenkäsalongissa vielä syksyllä 2008, taloustaantuman iskiessä. Kirjan viimeinen luku onkin osuvasti "Saan kenkää". Huippumuodin myynti romahti ja työntekijöille alettiin jaella potkuja.

Kirjan mielenkiintoisesta kirjallisuusluettelosta minua houkutti eniten Paul Fussellin vuonna 1983 julkaistu tutkimus Class: A Guide Through the American Status System. Tervo käyttää kirjaa lähteenä verratessaan kenkäkaupan asiakkaiden jakaumaa amerikkalaiseen luokkajakaumaan.

Kirjasta jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta suretti ja ihmetytti newyorkilaisten ostohulluus ja korkokenkämuodin järjettömyys. Toisaalta huomasin pohtivani, että taidan tarvita syksyksi uudet kävelykengät, ja kävin jo vilkaisemassa kenkäkaupan valikoimia. Mutta mikäli ostoksille lähden, valitsen ehdottomasti matalakantaiset kengät.

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Marian Keyes: Anybody Out There?
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema

Tämä kirja oli heräteostos. Suurin syy ostokseen oli sopiva esillepano myymälässä. Olin ruokakaupassa, ja kassan lähellä oli pokkariteline. Heräteostokseen vaikuttavia positiivisia seikkoja olivat myös houkuttelevan tyylikäs retrohenkinen kansi, Agatha Christien tunnettu nimi ja kohtuullinen hinta. Milloinkahan kovakantisetkin kirjat saataisiin ruokakauppoihin? Isoissa marketeissahan niitä jo on.

En ole hirveän innokas dekkarien lukija, mutta pienen alkutahmaamisen jälkeen Dame Agathan teksti tempaisi mukaansa. Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 1945 nimellä Sparkling Cyanide. Suomeksi Helmeilevä kuolema on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1959 ja tämä pokkaripainos on jo seitsemäs painos. Eero Ahmavaaran suomennos on nostalginen, mutta joitakin hassutuksia käännöksestä bongasin. Kustantajan kannattaisi tarkistuttaa ja oikolukea käännös, mutta eipä näihin pokkaripainoksiin yleensä sellaista vaivaa viitsitä nähdä.

Kirjassa selvitellään kauniin nuoren aviovaimon, Rosemary Bartonin itsemurhalta vaikuttanutta kuolemaa. Sureva leski George päättää järjestää kopion kohtalokkaista syntymäpäiväillallisista. Mutta näidenkin juhlien lopputuloksena on ruumis, ja kaksoismurhaaja ei voi olla kukaan muu kuin joku pöytäseurueen jäsenistä.

Perinteinen salapoliisiromaani siis. Agatha Christien taidot näkyvät siinä, että hän kuljettaa kertomusta vuoroin kunkin avainhenkilön näkökulmasta ja osaa heitellä lukijalle täkyjä niin, että lukija arvuuttelee ja epäilee vuoroin jokaista henkilöä murhaajaksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, tosin olen melko helposti yllätettävä lukija.

BBC:n pukudraamasarjoja telkkarista ahmineena pidin kirjan rivien välistä välittyvästä tunnelmasta. Christie on tässä kirjassa melko taloudellinen kielenkäyttäjä. Hän on taitava: yläluokkainen elämänmeno käy ilmi pienistä sivuseikoista, eikä dekkarijuoneen keskittyvän lukijan tarvitse häiriintyä liioista kuvauksista. Rosemaryn perheen ja lähipiirin elämä on vanhan ajan brittiyläluokan säänneltyä elämää: herrat luovat uraa, mutta naisen elämänkaareen kuuluu kutsuilla käyminen ja myöhemmin aviomiehen uran tukemiselle omistautuminen. Kaikki ulkomaalaiset ovat epäilyttäviä. Palvelusväki on huonoimmillaan epäilyttävää ja epäluotettavaa ja parhaimmillaan näkymätöntä väkeä joka ei ansaitse huomiota. Avioliitto voi olla kulissi, mutta kulissien takana eletään rakkausseikkailuja, mutta ne eivät saa sotkea vakiintuneita puitteita.

Nostalgiseen tunnelmaan vei jo kirjan fonttikin, tällainen klassinen Sapo-sarjasta tuttu fontti:

Jotenkin lohdulliselta tuntuu sekin ajatus, että vuonna 1945, toisen maailmansodan loppumetreillä, Agatha Christie on keskittynyt punomaan dekkarijuonia. Melkoisen moni ihminen noina vuosina ja paljon niiden jälkeen on etsinyt hetken helpotusta arjen askareisiin upottautumalla Christien dekkareihin.

Palaan vielä Blogistaniassa kiihkeänä velloneeseen kirjastokeskusteluun (ks. tämän jutun loppu ja kommentit). Lisää mielipiteitä on kertynyt, asiaan ovat ottaneet kantaa mm. Aamuvirkku yksisarvinen ja kirjailija Laura Saari alias Muskeli-Netta. Minuun iski huono omatunto, kun Muskeli-Netta kertoi itkeneensä keskustelun tahon vuoksi ja haastoi keskustelijat pohtimaan asioita oman lokeronsa ulkopuolelta. Koska pidän itseäni ihmisenä, joka kykenee ajattelemaan asioita eri puolilta, esitän tässä pari pohtimaani mallia kirjastojen ilmaisuuteen ja kirjailijoiden lainauskorvauksiin.

Lähtötilanne: Kirjojen lainaaminen kirjastoista on ilmaista. Kirjailija saa lainauskorvausta 0,01 euroa per lainaus. On esitetty, että kohtuullisempi korvaus olisi 0,2 - 1,0 euroa per lainaus. Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen on ehdottanut Amerikan mallin mukaista sponsorointia: halukkaat voisivat ostaa vapaaehtoisen "kirjaston kultakortin", josta rahat menisivät sitten kirjailijoille lainauskorvaukseksi. Otetaan tämä ehdotus tarkasteluun. Pohdin asiaa ja mietin, että minulle kätevin malli olisi se, että esimerkiksi vuoden lopussa maksaisin seuraavalle kalenterivuodelle tällaisen sponsorisumman. Kertamaksu riittäisi ja kirjaston käyttö tuntuisi edelleen ilmaiselta, kun lainaustapahtumassa ei tarvitsisi miettiä rahaa.

Blogi on siitä kätevä, että lukuhistoriani on hyvin tallessa. Luen keskimäärin 50 kirjaa vuodessa, eli noin kirjan per viikko. Arvioin näppituntumalta, että puolet lukemistani kirjoista on kirjastolainoja. Jos olisin vuoden 2009 alussa maksanut vaikkapa 25 euron sponsoriosuuden kirjastolle, kenelle rahat olisivat menneet?

Vuoden 2009 lukemisistani kirjastolainoja ovat olleet Amélie Nothombin, Jude Deverauxin (2 kpl), Mika Waltarin (2 kpl), Anssi Kelan, Mauri Kunnaksen, Hintikka - Häppölän, Aapeli - Kimmo Taskisen, Orvokki Aution, Toni Morrisonin, Charlotte Brontën ja Raija Orasen kirjat. Elossa olevia suomalaisia kirjailijoita näistä ovat Kela, Kunnas, Hintikka ja Häppölä, Taskinen, Autio ja Oranen. 25 / 6 = 4,17 euroa. Tämähän on 417-kertainen korvaus siihen normaalin 1 sentin korvaukseen verrattuna. Taitaa vastata 1-2 kirjan myyntituloa, kirjailijan osuus kirjakauppahintaan myydystä kirjasta lienee parista eurosta muutamaan euroon.

Minusta olisi mukava lisä, jos vuoden lopussa voisi valita, missä suhteessa rahat haluaisi jakaa. Tietty voisi olla joku minimi, että ketään ei voisi aivan ilman korvausta jättää. Mutta jos vuoden lopussa on sitä mieltä, että Hintikka - Häppölän kirja oli mahtava ja sille kannattaa antaa enemmän rahaa kuin Kunnakselle, joka tienaa hyvin jo myynnillään, voisi päättää että annankin toiselle kirjalle 7,17 euroa ja toiselle vain 1,17 euron. Tällä lailla lukija voisi palkita suosikkejaan mieltymystensä mukaisesti.

Mikäli säännökset eivät sallisi elävien kotimaisten kirjailijoiden suosimista ulkomaisten kirjailijoiden ja kuolleiden kirjailijoiden kustannuksella, rahat pitäisi jakaa kaikkien kesken. Tällöin sponsoritulo tasan jaettuna olisi 1,92 euroa per kirja. Olisihan tämäkin jo 192-kertainen tulo suomalaisille.

Vaan entäpä jos joku elossa olevien suomalaisten kirjailijoiden himofani lainaisi kauhean paljon, mutta ei osallistuisi sponsorointiin? Silloin tulot ja menot kannattaisi järjestää toisella tavalla.

Lainauskorvausten maksua valvoo käsittääkseni Sanasto. Vaihtoehtoinen mallini numero 2 keskittyykin Sanasto-järjestöön. Sanasto voisi tehdä saman tempun kuin kotimaiset yliopistot nykyään, eli avata lahjoitustilin, jonne halukkaat yksityiset ja yritykset voisivat lahjoittaa rahaa. Näin Sanasto voisi tilittää tulot kaikille kirjailijoille lainausmäärien perusteella. Näin kirjailijat olisivat tasa-arvoisessa asemassa lainausmäärien ja saatujen sponsorirahojen suhteen. Sanastoon suuntautuvalla lahjoitusrahalla olisi sekin hyvä puoli, että siinä pidettäisiin kirjastot täysin erillään tästä lahjoitusrahamallista. Se alleviivaisi kirjastojen maksuttomuutta käyttäjälle, kenenkään ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa, vaikka kävisikin kirjastossa eikä "kultakortteja" ostelisi.

Kun pahin kiukkuni oli laantunut, suodatin Henna Helmi Heinosen blogitekstistä niitä hyviä puolia esiin. HHH ihmettelee, eivätkö kirjailijat ole järjestäytyneet tehokkaasti valvomaan etujaan ja ehdottaa Jouko Ahosen palkkaamista kirjailijaliiton johtoon. Hyvä idea, tosin epäilen että jos Ahoselle ehdottaisi vaikkapa 1 vuoden määräaikaista pestiä kirjailijaliiton johtajaksi vuodelle 2011, hän pyytäisi niin kovaa palkkiota ettei kirjailijoilla olisi varaa sitä maksaa. Mutta oletetaan, että Ahonen on innokas lukuharrastaja ja hänelle riittäisi muodollinen palkkio, vaikka se, että jokainen liiton jäsen lupaisi hänelle vapaakappaleen uusimmasta kirjastaan. Ahonenhan saisi metreittäin hyllyntäytettä ja luettavaa moneksi kuukaudeksi. Silloin Ahonen saattaisi jyrähtää ja ryhtyä ajamaan rahavirtoja kirjailijoiden tilille.

HHH rinnasti osuvasti musiikin ja kirjat: radiosoitossa kappaleista maksetaan teostokorvaus soittomäärien mukaan, ja niistä muusikot voivat saada huomattavia tuloja. Kai korvaus enemmän on kuin 1 sentti per soittokerta. Tämänhän voisi laajentaa kuvataiteenkin puoleen. Vaikka Mannerheim-patsaan veistäjä olisi voinut vaatia sopimukseensa pykälän, että hänelle pitää maksaa vuosittaista provisiota sen perusteella, kuinka monta ihmistä kulkee patsaan ohi näköetäisyydeltä ja saa näin nauttia patsaasta. Hyvät fyffet tulisi perikunnallekin. Ajatus ei ole kaukaa haettu, sillä käsittääkseni teiden rakentajat saavat nykyään provisiotuloa sen perusteella, paljonko valmiilla tiellä kulkee tien käyttäjiä.

Mahtavatko kirjailijat olla niin individualistisia, etteivät ole saaneet joukkovoimaa järjestäytymään edunvalvonnassaan? En paljon tiedä kirjailijaliiton tekemisistä, mutta jotenkin riitaisa ja wannabe-elitistinen mielikuva minulla siitä on. Saatan tietty väärässäkin. Onneksi siellä toimii puheenjohtajana arvostamani Tuula-Liina Varis, josta minulla on mielikuva jämptinä naisena.

Mutta pallo on teillä, kirjailijat. Mikäli keskustelu jatkuu, katsotaan tapahtuuko joskus jotain.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Jude Deveraux: Perijätär

Helsingissä asumisessa on hyvät ja huonot puolensa, mutta hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että täällä on paljon divareita ja ne ovat yleensä hyvätasoisia. Piipahdin männäviikolla Vaasankadulla Divari Kalevassa tutustumisreissulla, ja sieltä lähti tämä priimakuntoinen Jude Deverauxin Perijätär mukaan vitosella. Olisiko ollut lahjaksi saatu kirja tai kiertoon pistetty arvostelukappale, sillä kirja oli aivan virheettömässä kunnossa ja vaikutti lähes koskemattomalta. Divari Kalevassa oli muutenkin mukava shoppailla, sillä siellä hyllyt olivat hyvässä järjestyksessä, kirjat oli luokiteltu ja aakkostettu ja lisäksi siellä oli halukkaille ilmainen kahvitarjoilu.

Perijätär on ilmestynyt alun perin vuonna 1995. Suomeksi kirja on ilmestynyt alunperin Book Studion pokkarina, mutta tämä Gummeruksen uusi, kovakantinen painos on vuodelta 2006. Kesäviihteeksi pitkäaikainen suosikkini Deveraux oli omiaan, vaikka aivan kärkikastiin viihdyttävyydessä tämä kirja ei noussut. Kirjassa rikas perijätär Axia saa tietää, että hänen isänsä on sopinut hänen naittamisestaan. Köyhä mutta komea Jamie Montgomery määrätään saattamaan Axia tulevan miehensä luo. Seurueeseen kuuluvat myös Axian kuvankaunis pikkuserkku Frances ja uskollinen rampa ystävä Tode. Jamien kotipuolessa hänen siskonsa Berengaria ja Joby punovat kovasti juonia Jamien pään menoksi - he toivovat rahakasta naimakauppaa, jotta perhe selviäisi talousvaikeuksistaan.

Juoneen kuuluu eräs populäärikulttuurissa varsin käytetty temppu - roolien vaihdos. Axia haluaa kokea edes hetken tavallista elämää ja Frances taas nauttia palvonnasta, joten he sopivat esiintyvänsä toistensa hahmossa matkan ajan. Koska Jamie ei ole ikinä tavannut naisia ennemmin, temppu uppoaa häneen täysin. Samalla lailla Deveraux loi jännitettä Ylämaan laulussa, kun sankaritar pukeutui pojaksi.

Juonessa rikotaan kevyesti historialliseen ympäristöön sijoitetun hömppäkirjallisuuden lainalaisuuksia: sankaritar esimerkiksi osoittaa seksuaalista aktiivisuutta ja luopuu iloiten neitsyydestään. Lisäksi Axia on piristävän topakka: taloudellinen ja aikaansaapa. Lopulta juonenkäänteet tietenkin lutviutuvat niin, että kaikki saavat itselleen sopivan parin ja ovat tyytyväisiä.

Kuten sanottu, Deverauxin parhaimmistoon tämä kirja ei lukeudu. Mutta täytti tehtävänsä - viihdyin.

Myös Kirjahyllyn kätköistä -blogin Mandi on lukenut Deverauxia ahkerasti.

Ps. Edellisen kyselyn tulokset yllättivät, sillä kesän suosituimmaksi terassiseuraksi äänestettiin vanha hurmuri Rhett Butler. Suomalainen supersankari Rokan Antti kiilasi kakkoseksi, ja telkkarin hurmaava vampyyri Eric jäi pronssille.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Jude Deveraux: Tunteiden talo

R. Goscinny - A. Uderzo: Obélix et compagnie

Olen blogissa kertonut, että ostan kirjoja kirjakaupasta vain harvakseltaan. Hankin lukemani kirjat kirjastosta, lisäksi teen paljon täsmäostoksia Antikka.netistä, Huuto.netistä ja haen kirjoja divareista, usein vaihtokauppana viemällä sinne omia ylimääräkirjojani. Joskus ostan uusia kirjoja nettikirjakaupoista, usein siitä syystä että ostos pitää muistaa tehdä nopeasti, jolloin tilauksen voi tehdä vaikka aamulla tai myöhään illalla, ilman harhailureissua kirjakauppaan. Olen tehnyt linjapäätöksen, että minun kotini ei tule pursuamaan kirjoja niin, ettei sekaan mahdu mitään muuta. Arvostan silti pientä kirjakokoelmaani ja vaalin sitä innokkaasti. Mutta omaan hyllyyn haluan vain minulle tärkeimmät kirjat - osittain noista tilakysymyksistä johtuen, osittain siitä että tärkeimpiin kirjoihin on vahva tunneside, ja siksi haluan omistaa ne. Tässä pieni näyte sarjakuvahyllystäni - kuvassa näkyy monia blogista tuttuja teoksia:

Harvahko ostotahtini johtuu osittain kirjakauppa-alan luonteesta: tuntuu, kuin joidenkin kirjakauppojen esillepano on rakennettu sillä oletuksella, että ihmiset ovat tyhmiä ja heille pitää tuputtaa jotain todella helppoa luettavaa, tai ehkä katselukirja riittää. Alalla on kaikenlaisia ilmiöitä, eräs parahdus löytyy Bundologista. Mutta yksi kirjakauppa on, johon menen mielelläni piipahtamaan, katselemaan, plarailemaan ja huomaanpa usein päätyväni kassan kautta kotiin. Kyseessä on Helsingin keskustan Akateeminen kirjakauppa (jolla on muuten helketin rumat nettisivut). Siellä on runsas ja kirjojen ystävää ilahduttava valikoima, hyvä sisustus, mm. tuoleja, joihin voi istuskella tutkimaan kirja-aarteita, ja kaikenlaista yllättävää. Erinomainen valikoima englanninkielisiä hömppäpokkareita, kuten suosikkiani Marian Keyesiä. Sarjakuvavalikoima on erinomainen. Viime aikoina olen ilahduttanut itseäni hankkimalla joitakin kovakantisia, ranskankielisiä Asterixeja omaan hyllyyn. Kai näitä saisi Amazonistakin, mutta Akateemisessa paikan päällä ostaminen toimii: valikoiman näkee, sitä voi hipelöidä, ja kas kummaa, sitten onkin jo kassalla.

Asterixit ovat minun ja ties kuinka monen muun suomalaisen kirjallista sielunmaisemaa. Kun olin lapsi, isä luki näitä meille ääneen, ja kun opin lukemaan, luin kaikki albumit miljoonaan kertaan. Aikuisena olen nautiskellut Asterixin parhaista: sarjan keskivaiheilla on jakso, jolloin Uderzon piirrosjälki oli kypsynyt hienostuneen nautittavaksi ja Goscinnyn käsikirjoitukset olivat aivan ykköslaatua. Arvostettu käsikirjoittaja Goscinny kuoli vuonna 1977, ja sen jälkeen ilmestyneet Asterixit ovat olleet Uderzon yksin tekemiä, mikä valitettavasti varsinkin viime vuosina on näkynyt laadussa. Uusimpia Asterixia en ole lukenutkaan, enkä aiokaan. Luen ilolla näitä vanhoja sen sijaan.

Olen lukenut lukiossa lyhyen ranskan, ja kielen osaaminen on rapistunut sitä mukaa, mitä enemmän aikaa lukiosta on kulunut, sillä vaikka englannin kieltä tulee käytettyä jatkuvasti, ranskan kieltä tarvitsee harvemmin. Sen vuoksi tällaisten tuttujen, ranskankielisten sarjakuvien lukeminen on täydellistä kieliharjoitusta. Koska Asterixien juonet muistaa ulkoa, on helppo arvata ja päätellä oudompienkin sanojen merkitys. Lisäksi sarjakuvissa repliikit ovat lyhyehköjä. Niinpä lukiessa onkin helppo oppia, että un menhir tarkoittaa hiidenkiveä ja un sanglier villisikaa. Lisäksi ranskankielisessä lukemisessa oli se ilo, että nyt tarina piti lukea hitaasti ja keskittyneesti. Suomenkielisen Asterixin ahmaisee hetkessä, mutta ranskankielistä seikkailua luin pätkissä ja kauan. Ihanaa!

Obélix et compagnie, suomennettuna nimeltään Obelix ja kumpp. on mainio tarina, johon sisältyy pikakertaus kapitalismin lainalaisuuksista ja inflaatiosta. Erittäin ajankohtainen teos tänäkin päivänä! Asterixin perusjuoneenhan kuuluu, että Rooman valtakunta haluaisi liittää pienen gallialaiskylän osaksi valtakuntaansa. Mutta koska kyläläisillä on yli-inhimilliset voimat antavaa taikajuomaa, he voittavat roomalaiset kerta toisensa jälkeen.

Tässä tarinassa Julius Caesar päättää nitistää gallialaiset rahan mahdilla. Hän lähettää kylän liepeille lipevän nuoren roomalaisen, joka imartelee Obelixia tämän valmistamista hiidenkivistä. Obelix alkaa myydä hiidenkiviä roomalaisille ja kylään alkaa virrata rahaa. Mutta ei gallialaisten yhteishenki tähän sorru. Kylä pistää pystyyn niin massiivisen hiidenkivituotannon, että Rooman valtion kassa hupenee hiidenkiviostoksiin kokonaan, valtakunta ajautuu talouskriisiin ja sestertius pitää devalvoida. Perinteistä villisikajuhlaa vietetään viimeisessä ruudussa taas innokkaasti.

Vielä kirjojen ostosta. Tähän asti olen ollut iloinen ja ylpeä lukuharrastaja ja kirjojen ystävä. Mutta eräässä ensi kevään esikoiskirjailijan blogissa käyty keskustelu pisti minut todella hämilleni. HeHeHe käynnisti keskustelun lainauskorvauksista, ja keskustelu ajautui sellaisille raiteille, että siellä mietittiin jo sitä, pitäisikö kirjailijoiden estää kirjojensa myynti kirjastoille, että ihmiset eivät pääsisi kirjoja ilmaiseksi lukemaan. Olen luullut olevani aktiivinen kirjaharrastaja, mutta nyt olenkin näköjään riistäjä, joka vie leivän kirjailijoiden suusta, koska käytän kirjastoa. Tämä on ehkä pahan mielen aiheuttamaa ylitulkintaa, mutta tällainen olo tuosta keskustelun sävystä tuli. Vertasin keskustelussa ehkä hieman aiheettomasti bloggaajaa Johanna Tukiaiseen, jonka blogia lueskelen myös aika ajoin. Viihdyn sielläkin hyvin, tosin epäilemättä eri syistä, mitä kirjoittaja on aikonut.

Aiheeseen on otettu kantaa muissakin blogeissa. Minun ajatuksiani kaikkein lähimmäksi osui Pasi Ilmari Jääskeläinen erinomaisessa kirjoituksessaan.

Lue myös nämä:
Juan Diaz Canales - Juanjo Guarnido: Blacksad - Arctic Nation
Christophe Blain: Maalari ja merirosvo - Olga
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Marita Lindqvist: Mariella ja Vanhan Rouvan aarre

Dostojevskin jälkeen taisi tulla tarve saada jotain kevyttä välipalaluettavaa. Kirjaston lastenkirjahyllyille päädyin, kun jäljitin kirjoja vanhojen blogijuttujen kuvia varten. Sieltähän lähtikin mukaan vaikka mitä. En ole ollut ainoa, joka kesähelteellä on uppoutunut mielellään lastenkirjojen nostalgiaan. K-blogissa on parhaillaan mielenkiintoista keskustelua lastenkirjoista ja Kirjamieli-blogin marjis kirjoittaa John Masefieldin Keskiyön kansasta.

Mariella ja Vanhan Rouvan aarre on kirja, jonka muistan lapsena lukeneeni, mutta ei tämä varsinainen lempikirja ikinä ollut. Lainasin kirjaston lastenosastolta paljon luettavaa, kirjailija Marita Lindqvistilta muistan lukeneeni myös Maleena-sarjaa. Tämä kirja on ilmestynyt ruotsiksi vuonna 1983 ja suomeksi vuonna 1984 ja siinä on Margareta Nordqvistin hieno, tunnelmallinen piirroskuvitus.

Mariella on 11-vuotias koululainen, joka asuu perheineen Neitsytpolulla Etelä-Helsingissä. Kirja alkaa, kun Mariella kokee suurta vääryyttä siitä, ettei ole päässyt koulunäytelmän pääosaan. Erityisen väärältä tuntuu, että osa annettiin Kirsille, joka ääntää ruotsia hassusti. Muistelen, että minulla meni lapsena täysin ohi tämä kielikysymys. Koska Kainuussa voi elää kaikessa rauhassa vaikka koko ikänsä kuulematta ikinä ruotsia, niin minä en ainakaan lapsena mitenkään hahmottanut, että Suomessa oikeasti asuu ruotsiakin puhuvia ihmisiä. Siksi nämä ruotsinkielisyysmaininnat lastenkirjoissa tuntuivat jotenkin hämmentäviltä.

Lindqvist kirjoittaa sujuvasti, mutta aikuisen makuun kirja on aavistuksen verran liian tylsä, välillä jopa hieman saarnaava. Mariella tapaa näytelmäkiukkunsa jälkeen ihan oikean Vanhan Rouvan, joka kutsuu hänet kotiinsa teelle. Selviää, että rouva on Pietarin emigrantteja ja hän kertoo Mariellalle lapsuusmuistoja. Kirjan lopussa myös näytelmäasiat selviävät ja kaikille jää hyvä mieli.

Sen sijaan aikuisena kirjasta bongaa hauskoja pieniä valistuspätkiä, joiden tarkoitus lienee kasvattaa lapsia. Esimerkiksi näin Mariella keskustelee telakalla töissä olevan isänsä kanssa:

"Mariella istui takaistuimella. Hän kumartui isään päin.

- Mitä jäänmurtajille kuuluu? hän kysyi. - Saatteko rakentaa uusia?

- Hyvä lapsi, isä sanoi, - enkö juuri eilen vai toissapäivänä sanonut ettei asia ole selvinnyt. Emme tiedä vielä mitään.

- Voi kun saisitte tietää ennen joulua. Jos joku pelkää että jää ilman töitä pitäisi saada ennen joulua tietää lehdestä ettei ole mitään hätää.

Isä jarrutti punaisissa valoissa.

- Jos tilaus tulee, kenenkään telakkalaisen ei tarvitse lukea sitä lehdestä. Se kerrotaan televisiossa. Ja sitä ennen jokaikinen tietää sen jo.

- Minä pidän peukkuja, Mariella sanoi.

Isä vastasi: - Luuletko etten minä ole pitänyt koko syksyn!"

Vieläkin minua välillä vähän nolottaa lainata isoa pinoa lastenkirjoja aikuisena. Onneksi kirjablogien ja kommenttien kautta on selvinnyt, etten suinkaan ole ainoa aikuinen, joka näin tekee. Lasten- ja nuortenkirjojen lukeminen kannattaa monesta syystä: kirjat ovat nopealukuisia, kirjojen kautta voi palata mieleen omia lapsuusmuistoja ja kirjoista voi löytää uusia, yllättäviä puolia verrattuna lapsuuden lukukokemuksiin.

Ps. Kiiltomadossa on erinomainen pääkirjoitus kustannusalan nykytilasta.

Lue myös nämä:
Mary Marck: Eevan luokka
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli
L.M. Montgomery: Emily of New Moon (Pieni runotyttö)

Fjodor Dostojevski: Idiootti

Muutama vuosi sitten päätin opetella juoksemaan. Pienen totuttelun jälkeen jaksoinkin juosta sellaisia 3-5 kilometrin lenkkejä. Kovin aktiivista juoksijaa minusta ei silti tullut: pisin matka jonka olen juossut on noin 7,5 kilometriä, tarkemmin ottaen sen pururadan mittainen, joka kiertää Lappeenrannan lentokenttää. En ole ikinä edes aikonut osallistua millekään maratonille tai vastaavaan juoksutapahtumaan. Noiden lyhyidenkin lenkkien jälkeen oikeaa polvea jomotteli ikävän tuntuisesti, vaikka minulla ihan hyvät kengät olikin. Tykkäsin juoksemisesta, mutta enpä ole pariin vuoteen käynyt minkäänlaisella juoksulenkillä.

Mutta jos joku juoksuharrastaja tulisi pätemään minulle maratonmatkoillaan, voisin nokittaa hänet kulttuurikunnollani. Että tulipa tuossa lomaillessa vetäistyä Dostojevskin Idiootti, ja olipa muuten hieno kokemus. Sain hyvän ajan, kunto kesti, ja lähes koko matkan oli hieno flow-tila päällä. Että mitenkäs ne sinun Dostojevskin-lukemisesi ovatkaan mahtaneet sujua?

Juoksun ja lukemisen rinnastaminen on tässä tapauksessa paikallaan, sillä molemmissa tietyt saavutukset ovat parhaimmillaan, jos on hieman pohjakuntoa. Minä nautiskelin Idiootista täysillä, mutta voi olla että joku vähän harvemmin lukeva ihminen hyytyy alkumetreillä. Sen verran lavea tämä venäläisklassikko on - ja juuri siksi siitä pidin.

Kirjan lukeminen on ollut mielessä viime syksystä asti, sillä kävin silloin katsomassa Espoon kaupunginteatterissa kirjan näytelmäsovituksen. Teatterin kotisivuilta materiaalia ei enää löydy, mutta Hesarin arvio löytyi. Minusta esityksessä oli jotain hyvää, jotain huonoa - parhaiten mieleen on jäänyt Liisa Mustosen hieno roolityö Nastasjan roolissa. Idiootin lukemista pohtiessani ehdin törmätä Tavaus-blogin arvioon ja Kirjailijan häiriöklinikka -blogin keskusteluun kirjasta. Molemmissa blogeissa on hyviä huomiota - Tavauksen Jarkko kiinnittää huomiota Dostojevskin ihmistuntemukseen ja ihmisluonteen kuvaamiseen taitoon, Kirjailijan häiriöklinikassa taas keskustellaan Idiootin saippuaoopperamaisuudesta ja Dostojevskin huumorista.

Kirjan lähtöasetelma lienee monelle tuttu: epilepsiaa sairastava ruhtinas Myshkin saapuu Pietarin seurapiireihin. Hyvyytensä vuoksi ruhtinasta pidetään idioottina, hänet on usein rinnastettu Kristukseen. Jos juonta yrittää kuvailla tämän enemmän, ajautuu aika saippuaoopperamaisiin käänteisiin. Myshkin tutustuu Pietarin-junassa Rogoziniin, joka on rakastunut kauniiseen mutta paheelliseen Nastasja Filippovnaan. Lisäksi Myshkin menee tutustumaan etäiseen sukulaiseensa, kenraalitar Jepantšinaan. Tämän perheessä on kolme kaunista tytärtä, Aleksandra, Adelaida ja Aglaja, joista nuorin Aglaja on kuvankaunis ja perheen lemmikki. Lisäksi kirjan aikana ruhtinaan lähipiiriin ilmestyy kirjava joukko muitakin henkilöitä. Jos varsinainen juoni pitäisi tiivistää todella lyhyeen, niin minun mielestäni kirjan keskeinen kysymys oli henkilöiden jännitys siitä, mitä Nastasja Filippovna aikoo tehdä - tällä kun tuntuu olevan melkoinen vaikutus usean ihmisen kohdalla.

Kirja on jakautunut useaan osaan, josta ensimmäinen sijoittuu marraskuiseen Pietariin ja loput kesäiselle Pavlovskin huvila-alueelle. Aivan lopussa palataan Pietariin. Ensimmäinen osa oli huimaavan hyvä - se kestää 200 sivua ja kirjan ajassa se kestää yhden vuorokauden. Tämä vuorokausi on riittävä mullistamaan ruhtinaan elämän. Myös tämän jälkeiset osat olivat hyviä, mutta paljon enemmän tasaisempaa kerrontaa. On merkillepantavaa, että ensimmäisen osan jälkeen Nastasja Filippovna katoaa kirjan sivuilta lähes kokonaan palatakseen vasta viimeisissä luvuissa - siitä huolimatta hänen jännitteensä on läsnä lähes koko ajan.

Kirjaa voi tulkita monelta eri kantilta ja niinhän sitä on tulkittukin. Minä nostan tässä esille itselleni läheisen naisnäkökulman. Dostojevski on kirjoittanut kirjan aikana, jolloin seurapiirien nuori nainen saattoi saada tahran maineeseensa, jos teki mitä tahansa muuta kuin hymyili kutsuilla sievästi ja hiljaa. Nastasja Filippovna ja Aglaja Ivanovna ovat saman kolikon kaksi eri puolta - saako nainen olla aktiivinen, toimiva subjekti vai pitääkö hänen olla passiivinen objekti? Nastasjan lähtökohdat elämälle ovat olleet epäreilut, mutta hän järkyttää kaikkia ja ryhtyy tekemään mitä itse tahtoo, saaden tällä lailla "kamelianaisen" maineen. Aglaja taas on varjeltu ja tavoiteltu kenraalin kuopustytär, mutta hän tilittää ruhtinaalle että tuntee elävänsä kuin pullossa, vailla mitään kokemuksia ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Ruhtinas pitää Nastasjaa traagisena ja mielisairaana, ja itsetuhoisia ja itseinhoisia ajatuksia Nastasjalla itselläänkin on itsestään. Niihin ei nykylukijan silmissä olisi syytä - Nastasjahan on vain reipasotteinen bile-eläin, suorasukainen ja älykäs nuori nainen. Aglajan tempoilu kohti oman tahdon ilmaisua vapauttaa hänet osittain - mutta ei loppuun asti.

Ruhtinas hämmentää kohtaamansa ihmiset, koska hän vaikuttaa täysin pyyteettömältä, hyväsydämiseltä ja oikeamieliseltä. Tekipä hän mitä tahansa, hän haluaa ymmärtää lähimmäistään ja kohdella tätä hienotunteisesti. Tämä saa ihmiset luottamaan häneen ja avautumaan hänelle, mutta moni pitää häntä pilkkanaan ja yrittää käyttää hyväksi. Myös ruhtinaalle on luotu rinnakkaishahmo, keuhkotautia sairastava kyyninen Ippolit. Hänet sairaus on koulinut katkeraksi, ruhtinaan taas avaramieliseksi.

Varsinkin kirjan alussa oli ihanaa lukea kuvauksia 1800-luvun Pietarista. Olen asunut Pietarissa yhden kesän ja tykkäsin kaupungista todella paljon. Harmillista, että venäjän taitoni ovat niin vaatimattomat, etten pysty lukemaan Dostojevskiä alkukielellä. Sen verran pääsin venäjän opinnoissani kieleen sisälle, että sain jonkinlaisen käsityksen sen ilmaisuvoimasta, rikkaudesta ja omaperäisyydestä. Mikäli joku harkitsee uuden kielen opiskelua, voin lämpimästi suositella venäjää, se on todella antoisaa ja lisäksi venäjän kielen opiskelu avaa ihan uuden näkökulman venäläisen kulttuurin sisälle.

Dostojevski tarjoilee lukijalle syväsukelluksen historialliseen venäläiseen miljööseen, laajan henkilögallerian, jonka hahmot ovat moniulotteisia, monipuolisia, inhimillisiä ja uskottavia. Juonenkäänteissä riittää draamaa aina sinne saippuaoopperamaisuuteen asti, lisäksi pyrskähtelin nauramaan ääneen useampaan kertaan kirjan aikana. Voin siis suositella kirjaa lämpimästi - mutta mikäli epäilet ettei kulttuurikuntosi vielä kestä tällaisia urheilusuorituksia, kasvata ihmeessä kuntoasi ensin jollakin hieman lyhyemmällä ja kevyemmällä luettavalla.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Juhani Aho: Papin rouva