Laura Honkasalo: Tyttökerho

On kirjoja, joita lukiessa nauttii siitä, että saa sukeltaa tuntemattomiin maailmoihin, eläytyä vieraisiin ympäristöihin ja oppia aivan eri tavalla ajattelevien ihmisten näkemyksiä. Samalla voi kokea sitä universaalia yhteyden tunnetta, kun yhtymäkohtia omaan elämään kuitenkin löytyy. Tällaisia heittäytymisiä ovat minulle olleet vaikkapa Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas tai ihanpa vaikka Ylpeys ja ennakkoluulokin. Sitten on sellaisia kirjoja, joita lukiessa ärsyttää, punastuttaa ja naurattaa, kun kirjan ajatukset, henkilöhahmot ja motiivit ovat ihan liian tuttuja ja omakohtaisia. Laura Honkasalon Tyttökerho oli näitä kirjoja.

Tyttökerhon luin junamatkalla Lappeenrannasta Tampereelle. Melkein joka hiton sivulla oli joku ajatus tai lause, jonka olen itse ajatellut tai kuullut kavereitteni suusta. Toki Honkasalolta aiemminkin lukemani teokset, erinomainen Sinun lapsesi eivät ole sinun ja hyviä novelleja sisältävä Lumen saartama kahvila ovat tarjonneet samaistumispintaa, mutta yksin- ja kaksinelämisen haasteisiin paneutuva Tyttökerho osui ja upposi vielä näitäkin tehokkaammin. "Tuuli heräsi joka aamu yksin, kävi suihkussa ja laittoi hajuvettä, vaikka kukaan ei haistellut hänen niskaansa ennen kuin hän lähti töihin."

Luin netistä kritiikkejä ja muiden bloggaajien kommentteja kirjasta ennen sen lukemista, ja useimmissa oltiin sitä mieltä, että päähenkilö Katrin miehenlöytämishaaveisiin keskittyvä kerronta sulkee liiaksi pois kolmekymppisten kaupunkilaisten muut elämän aspektit: työn, poliittiset kannat, muun maailman. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että henkilöt muuttuivat ärsyttäviksi kitiseviksi ämmiksi, jotka eivät osaa muuta ajatella kuin miehenmetsästystä tai ottaa paineita lapsen saamisesta. Itse olen sitä mieltä, että kyseessä on vain taitavasti rajattu näkökulman valinta - tuntuuhan se tosiaan olevan arkipäivää, että akateemisesti koulutetut työssäkäyvät ihmiset jahkaavat päivät pääksytysten omien ongelmiensa parissa. Jos ei seurustele, kuinka löytäisi Sen Oikean, jos seurustelee niin kuinka saada kumppani naimisiin, jos on naimisissa, kuinka taivutella puoliso hankkimaan lapsia, jos lapsi on tilauksessa, niin kuinka kestää se tilanne, ettei lasta kuulu eikä välttämättä kuulukaan vielä hedelmöityshoitojen jälkeenkään. Ainiin, ja jos on naimisissa ja lapsia hankittu, kuinka sitten suu pannaan jos tulee avioero. "Kun Katri kääntyi, hän näki Tuulin lähellä alttaria. He matkustivat joka talvi yhdessä jonnekin, sillä heillä ei ollut poikaystäviä, joiden kanssa matkustaa."

Kirjan päähenkilö Katri on 28-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt rakastua epätoivoisesti milloin varattuihin, milloin sitoutumiskammoisiin miehiin, joissa hän sitten roikkuu uskoen, että jos vain antaa miehelle aikaa, niin asiat kyllä paranevat. Hänen kaverinsa Tuuli, Nuppu ja Arttu ovat aika lailla yhtä epäonnisia lemmenasioissaan, joskin kukin omalla tavallaan. Vakautta edustaa Katrin sisko Aino, joka on ryhtynyt seurustelemaan jo 16-vuotiaana ja päässyt naimisiin ja oman kodin perustamiseen asti. Kirjan alussa Katri tapaa ihanan Milon, jonka kanssa jo ensi kohtaaminen tuntuu kohtalonomaisen merkittävältä. Milon kanssa homma lähtee hyvin käyntiin, mutta sitten tulee mutkia matkaan. Milo kun on keksinyt parhaan mahdollisen tavan syödä kakku ja säästää se: hän kertoo Katrille miten kaikki vaatimukset ahdistavat häntä ja miten hän arvostaa ihmissuhteissaan kaikkein eniten ystävyyttä: hänellä on runsaasti naisia ystävinä, joiden kanssa hän ei emmi toteuttaa itseään myös eroottisesti. Onhan yksin nukkuminen peräti kurjaa. Niinpä Katri yrittää urhoollisesti olla Milolle ystävä, onhan sekin jo jotain kun Milo sanoo hänen olevan kaikkein paras ja tärkein ystävä. "Isoäiti oli poissa eikä Katri ollut perinyt häneltä muuta kuin ametistimunan. Lapsena hän oli aina ensimmäiseksi mennyt ottamaan munan käteensä, hän oli lämmittänyt sen käsissään ja sen sileys oli lohduttanut. Hänellä ei olisi ikinä lastenlasta, joka peilaisi itseään parmesaaniastian kannesta, sillä hänellä ei koskaan olisi lastakaan, hän jäisi yksin, lämmittäisi käsiään kylkiensä alla."

Kirjan edetessä tekee mieli repiä hiukset päästään, niin pöljä Katri on ja niin sikamainen ja vastuuton on Milo. Toisaalta ei voi kuin nauraa, koska tosiaankin Honkasalolla on ehtymätön taito heitellä kommentteja, luoda tilanteita ja repliikkejä, jotka ovat tuttuja omasta ja kaverien elämästä. Juoni ei onneksi jää liian kauaksi junnaamaan paikoilleen, vaan kyllä Milo loppujen lopuksi heivataan kelkasta ja Katrikin opettelee olemaan mieluummin yksin kuin "ystävänä" sitoutumiskyvyttömälle miehelle. Myös työnarkomaani-Tuuli sekä kiltistä tytöstä liian kovilla kierroksilla käyväksi bilehileeksi muuttunut Nuppu saavat kokea yllättäviä ihmissuhdekäänteitä. "- Noi sun opiskelukaverit näyttävät kaikki samalta, Nuppu sanoi. Se oli totta. Heillä oli nuoren suunnittelijan univormu, mustasankaiset lasit, pohjepituisia vekkihameita, huikean kalliita farkkuja joiden ainoa juju oli nurin käännetty sauma. Pojilla oli loskakelilläkin kangastossut ja nukkavierut pikkutakit, kapeat kaulahuivit ja lippalakit. Naisilla oli tiukkoja housuja ja hapsusaappaita, t-paitoja joissa luki jotain hassua venäjäksi. Jotkut heistä olivat raskaana ja jollakin oli kiinalainen ottolapsi, miten he olivat ehtineet?
- Lähdetään, Katri kuiskasi Nupulle.
- Miksi kaikki haluavat olla erikoisia samalla tavalla? Nuppu kysyi ja kietoi kaulaliinan nenään asti."

Jos haluaa käyttää suuria sanoja, joutuu toteamaan että Honkasalohan on ilmiselvästi kirjoittanut 1970-luvulla syntyneiden, akateemisesti koulutettujen ihmisten sukupolviromaanin. On toki vähän säälittävää, että sukupolviromaanini ei kerro isänmaan jälleenrakentamisesta, ei palavasta uskosta aatteeseen eikä Jumalaan eikä taiteellisesti tai tieteellisesti kunnianhimoisista pyrinnöistä. Se kertoo ikänsä puolesta aikuisten, mutta elämäntapojensa puolesta teini-ikäisten ihmisten arpomisesta, jahkailusta ja itkeskelystä elämänkumppanin löytämisen ja perhe-elämän saavuttamisen paineissa. Tämä on tietenkin myös erittäin surullista. Missä vaiheessa näin itsestäänselvästä asiasta tuli näin vaikeaa? Vai onko se vain hyvä merkki, että on varaa tehdä tällaisesta asiasta vaikea - ainakaan pakkoavioliittoja ei enää tarvitse kokea. "He puhuivat työstä, he olivat aikuisia, kukaan ei olisi uskonut miten kovasti he tappelivat nuorempina. Katrin kädessä tuppo Ainon tukkaa ja Ainon kädessä pala Katrin puseroa. Äiti oli itkenyt koska he tappelivat, äiti olisi halunnut kaksi somaa tyttöä, jotka leikkivät yhdessä Barbie-leikkejä vaaleanpunaisessa huoneessaan, ei kahta pähkinänruskeaa, naarmuista ja takkuista olentoa, jotka leikkivät noitia ja velhoja ja repivät toisiltaan tukkaa päästä, tekivät toisistaan voodoo-nuket, johon pistelivät neuloja, jotta toinen kärsisi."

Kuten sitaateistakin toivon mukaan käy ilmi, Honkasalo kirjoittaa mahtavaa kieltä. Se on sujuvaa, intoutuu välillä runollisiin tajunnanvirtavuodatuksiin, mutta on pääosin täsmällistä, kuvaavaa ja hiton osuvaa. Kuinka joku on osannutkin bongata kaikki mahdolliset yksityiskohdat työelämästä, ihmissuhdeverkoston välisistä suhteista, yksittäisen ihmisen mielenliikahduksista ja tunnetiloista? Tätä kirjaa itseni ikäiset voivat lukea samaistuakseen ja eläytyäkseen, toisista kulttuureista tulevat tai huomattavasti vanhemman sukupolven lukijat kokeakseen sen saman jännittävän eläytymismatkan, jonka minä koin lukiessani Tuntematonta sotilasta. Plussaa vielä siitä, että kirja EI lopu siihen, että Katri tapaisi sen elämänsä miehen, jonka kanssa kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja merkittävältä ensi hetkestä alkaen. Se olisi ollut tässä yhteydessä liian harlekiiniä. Kuitenkin lukijalle jää siinä mielessä hyvä mieli, että hän uskoo, että tarinan päättymisen jälkeen Katri aivan hyvin voisi sellaisen tavata. :)

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä
Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Jude Deveraux: Villiorkidea

Jude Deverauxin tuotantoa rupesin lukemaan viime keväänä, etsiessäni kirjastosta jotain ihanaa hömppää. Deveraux oli täysosuma tähän tarkoitukseen, sillä kuten olen Marian Keyes -postauksessa todennutkin, viihdekirjat eivät läheskään aina ole kovinkaan viihdyttäviä. Deveraux kuitenkin kohosi kertaheitolla minun suosikkieni joukkoon tällä saralla, suurin osa amerikkalaisrouvan 30 vuoden aikana syntyneestä tuotannosta sijoittuu "historialliseen" Skotlantiin, missä kultakiharat liehuvat, uljaat sankarit himoitsevat kauniita mutta oikukkaita neitoja ja lemmenleikit sijoittuvat milloin kolkkoihin vuoristolinnoihin, milloin luonnon helmaan. Hyvä Deveraux!

2000-luvun alussa peräkkäin ilmestyneet kolme kirjaa, Tunteiden talo, Silkkiäispuu ja Villiorkidea poikkeavat kuitenkin tästä kaavasta. Ne sijoittuvat amerikkalaiseen nykypäivään ja käsittelevät elämää huomattavasti laajemmalla otteella, eikä niitä millään muotoa voi pitää enää kioskikirjallisuutena. Veikkaanpa, että jos ne olisi julkaistu toisella nimellä, niitä olisi hyvinkin voitu suitsuttaa lehdissä "vanhan ajan lukuromaaneiksi" tjsp. Mutta annetaanpa Villiorkidean kahden päähenkilön, kirjailija Ford Newcomben ja hänen assistenttinsa Jackie Maxwellin itse ottaa tähän ilmiöön kantaa:

"Pannessani murhatun naisen haamun astumaan näyttämölle ensimmäisen kerran ajattelin, ettei tästä tule mitään. Tämä ei ole kirjallisuutta. Mutta sitten muistin, mitä olin kuullut erään bestsellerkirjailijan sanovan: "Emme voi valita mitä kirjoitamme. Kukaan ei tule luoksemme leijaillen vaaleanpunaisella pilvellä ja sano: Annan sinulle kirjoittamisen lahjan. Niitä on kahdenlaisia, kumman haluat? Haluatko elää köyhänä mutta kirjoittaa klassikoita kuten Jane Austen vai haluatko rikastua bestsellereillä, jotka kuitenkin unohtuvat kuoltuasi? Meille ei anneta valinnan mahdollisuutta. Meidän on vain otettava vastaan lahja, joka meille annetaan, ja kiitettävä Jumalaa neljästi päivässä siitä, että Hän on antanut meille ylipäätään jonkin lahjan.""

Näin Newcombe luomistyössään. Jackie Maxwell puolestaan kertoo kutsuilla pitkän anekdootin siitä, miten kirjoitetaan kirja jolla voitetaan Pulitzer-palkinto. Koko juttu on liian pitkä tässä lainattavaksi, mutta napataan sieltä yksi pätkä:

"Ne jotka kirjoittavat tällaisia hienoja romaaneja haluavat lukijoiden uskovan, että he ovat korkealla rakkausviihteen kirjoittajien ja kauhukirjailijoioden ja jännityskirjailijoiden yläpuolella. Juuri sen vuoksi he kätkevät tarinansa niin syvälle; he eivät voi ottaa riskiä, että heidät yhdistettäisiin genrekirjailijoihin. Totta puhuen jotta romaani voittaisi palkinnon, kirjailijan on kätkettävä tarinat niin syvälle kirjan uumeniin, että raati tuskin huomaa niitä."

Villiorkidean löysin hyväkuntoisena kappaleena lappeenrantalaisesta divarista viidellä eurolla, ja se on kyllä niitä kirjoja, jonka lukee ahmien ja luettuaan miettii, pitäisikö kirja aloittaa alusta että pääsisi sen tunnelmaan heti takaisin. Samalla tavalla minulle käy myös Harry Potterien ja L.M. Montgomeryn kanssa. Juoneen olennaisena osana kuuluu melko lailla selkäpiitä karmiva aihe: miten käy, jos ihminen joutuu liian läheisiin tekemisiin paholaisen kanssa. Se on kuitenkin vain osa kokonaisuutta: leskeytyneen kirjailijan ja hänen uuden assistenttinsa tutkimukset Syvän Etelän pikkuisessa vuoristokylässä ovat kiehtovaa luettavaa joka tapauksessa. Oikeastaan kirja kertoo samalla useamman tarinan, kuten Newcomben edesmenneen vaimon Patin hienostuneesta ja rakastettavasta perheestä sekä kirjailijan omasta punaniska-junttisuvusta ja hänen piinaavista lapsuusmuistoistaan. Muutenkin ihmiskuvaus on nautittavaa ja vivahteikasta: henkilöhahmot ovat värikkäitä ja epämiellyttävimmätkin heistä erittäin sympaattisia. Erityiskiitos lapsikuvauksesta: pikkutyttö Tessa on lempihahmojani. Deveraux'lla on myös ihana huumorintaju, joka taittaa kärjen pahimmalta paholaisen kirous -pelottelulta.

Tunnelman amerikkalaisuus (perhearvot, alueelliset luonne-erot, työstä löytyvä intohimo) pistää kyllä joiltakin osin silmään, mutta ei häiritse, antaa vain oman ripauksensa. Suomennoksesta annan sen verran rapsuja, että kirjan nimi "Villiorkidea" tuntuu täysin irralliselta. Ei kirjassa mitään orkideoista puhuta, kämmeköistä kylläkin. Epäkasviharrastajana minulla ainakaan ei ole mitään käsitystä, ovatko orkideat ja kämmekät samaa kasvisukua - jos "Villikämmekkä" ei ole nimeksi kelvannut, niin miksei kirjan nimeksi ole suosiolla laitettu jotain ihan muuta?

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: A Tangled Web
Jennifer Weiner: Lainakengissä
Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä

Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies

Matti Yrjänä Joensuun dekkareita aloin lukemaan muutama vuosi sitten. Ensimmäisenä luin kirjan Harjunpää ja rakkauden nälkä. Se riitti selvittämään minulle, miksi Joensuun dekkareista puhutaan niin eri sävyyn kuin kenenkään muun suomalaisdekkaristin teoksista: niissä on ihan oma klanginsa, ja "dekkari" on niille melkein väärä määre, vaikka ne muodon puolesta poliisi- ja rikosromaaneja ovatkin. Joensuulla on uskomaton lahja kuvata se sellainen ihmisen epävarmuus, joka arkielämässä piinaa vailla mitään järkevää syytä: epämääräiset tuntemukset, aavistukset, assosiaatiot, ihmiselämän nolot ja hävettävät piirteet, arjen keskellä välähtävät kuolemanpelko ja ikuisuuden tuntu.

Rakkauden nälän jälkeen tuli pitkähkö tauko, kunnes jossain vaiheessa ryhdyin lukemaan Joensuun tuotantoa melko säännöllisesti. Lähes kaikki Harjunpää-kirjat olen tähän mennessä kertaalleen lukenut, ja puuttuvista osista Joensuun esikoisteos, Väkivallan virkamies, pitikin haetuttaa kirjaston varastokokoelmista. Jostain syystä en ollut aiemmin hokannut, että se aloittaa Harjunpää-sarjan, johtuen kai siitä että se on nimetty eri tavalla kuin muut Harjunpää-teokset ja koska Joensuun toinen kirja, Possu ja paavin panttivangit, ei Harjunpäästä kerro. Väkivallan virkamies piirtääkin lähtötilanteen Joensuun lukijoille tutuksi tulleen Timo Harjunpään poliisiurasta. Kirjassa hän on 25-vuotias, vanhempi konstaapeli, esikoistytär Pauliina on vielä konttausikäinen. Kirjassa selviävät myös syyt Harjunpään uravalinnalle, ja ne ovatkin totisesti kaukana myyttisistä poliisisankaritaruista.

Myöhempiin teoksiin verrattuna tuntuu siltä, että Väkivallan virkamiehestä Joensuu on pyrkinyt tekemään tarkoituksellisen epädramaattisen, mitä tulee rikokseen ja erityisesti sen ratkaisemiseen. Tämähän toki on leimallista hänen tyylilleen muutenkin, poliisityön arkipäiväisyyden ja rikostutkinnan sattumanvaraisuuden kuvaaminen. Kuitenkin myöhemmissä teoksissa lukijaa saatetaan jopa pikkuisen pitää jännityksessä muualta dekkarimaailmasta tutuksi tulleilla konsteilla. Nyt levyseppä Konttisen murha, johtolankojen jäljitys ja syyllisten etsintä tapahtuu mahdollisimman epäsankarillisesti. Draamaa ei silti tunnelmasta puutu: Harjunpään tuntemukset tutkintatyössä, vierailu ruumishuoneella ruumiinavauksessa ja työn vaarallisuus tulevat kyllä esille, vaikka amerikkalaisten tv-sarjojen tyylistä ollaan mahdollisimman kaukana.

Kirjaa lukiessa minua vaivasi, että onko olemassa ilmaisua, jolla kuvataan Joensuun kerrontatapaa. On kirjailijoita, jotka taustoittavat tarinaansa laajalti kuvauksilla historiallis-yhteiskunnallisista virtauksista. Joensuukin kyllä kommentoi maailmanmenoa yleisellä tasolla, mutta silti näkökulma on tiukasti yksilön. Toiset kirjailijat pomppivat ajassa eteen ja taakse tai selittävät ja tulkitsevat hahmojensa käyttäytymistä melkein enemmän kuin lukija itse tekee. Ehkä ilmaisua voisi yrittää kuvata vertaamalla sitä tietokonepelin rakenteeseen: pelaaja/lukija liikkuu hahmonsa nahoissa, näkee tapahtumat hahmon silmin, reaaliaikaisesti, ehtii nähdä ja kokea itse kohtaamiensa henkilöiden ilmeet, eleet, ulkoilman, kadun ja luonnon tapahtumat... Harjunpään liikkuessa kaupungilla lukija saa kokea kaikki samat arkiset havainnot, mielenliikahdukset ja ruumiintoiminnot, aistihavainnot. Erityisen merkillinen taito Joensuulla on kuvata ihmisen nolouden, häpeän ja myötätunnon tunteita. Jos johonkin pitäisi verrata, niin Väinö Linnan armottoman rehellinen ihmiskuvaus tulisi jollakin lailla samankaltaisena mieleen. Kyse on ihan pienistä asioista, jotka useimmiten ihminen kai sivuuttaa tiedostamatta kohdatessaan sellaisia itsessään tai toisissa. Veikkaanpa, että on paljon ihmisiä, jotka eivät koko elämänsä aikana moisia mieti ollenkaan. Tällaisia kohtauksia kirjassa ovat esimerkiksi Harjunpään havainnot kuolleen puolison hautajaiskulujen kalleutta hätäilevästä eläkeläisestä ja isänsä surmasta epäillyn pojan liian pitkät varpaankynnet ja hoitamaton akneiho. Tyhjentävästi en osaa selittää sen enempää Joensuun kerrontaperspektiiviä kuin tätä häpeä-empatia-akseliakaan, mutta luulisin että hänen kirjoistaan pitävät tunnistavat nuo asiat myös.

Tässäkin kirjassa minulle tuotti iloa sen piirtämä ajankuva oman aikansa arkielämästä, eli 1970-luvun suomalaisesta elämänmenosta. Alunperin vuonna 1976 ilmestynyt kirja varmasti sensuroitaisiin nykyisen tupakkalainsäädännön aikana, siinä nimittäin poltetaan ihan joka paikassa ja koko ajan. Siis joka paikassa - kerrostalojen käytävissä, toisten ihmisten asunnoissa lupia kyselemättä, jopa ruumiishuoneella! Eikä kukaan ihmettele mitään. Tuohon aikaan on näköjään myös raitiovaunuissa ollut rahastajia, roskapussin sijaan pihan perälle on käyty tyhjentämässä roskasanko, Lahden sininen on ollut suosittu olutmerkki. Mielestäni tällaiset asiat ovat loistava piirre kaunokirjallisuudessa, ja vieläpä sellainen, joka on arvokasta täysin riippumatta kirjan taiteellisista tavoitteista ja ansioista. Ei hyväkään kirjailija voi tietää, mitkä asiat hänen kirjassaan näyttäytyvät kolmenkymmenen, sadan tai tuhannen vuoden päästä lukijasta kiehtovilta, merkittäviltä ja antoisilta, koska eihän ihminen nykypäivässään pysty havaitsemaan, mitkä yksityiskohdat ovat olevinaan historiallisesti kiinnostavia ja mitkä eivät. Kuten nyt vaikkapa tuo tupakointikin - olisiko vuonna 1976 otettu tosissaan ajatusta, että sisätiloissa tupakointi olisi jotenkin paheksuttavaa ja typerää?

Seuraavaan katkelmaan tiivistyy mielestäni monta ylläkuvaamaani Joensuun kirjailijanlaadun erityisominaisuutta. Toivottavasti hahmotatte tämän perusteella, millaisesta kirjailijasta on kysymys:

"Harjunpää lompsotti portaita alas ja antoi olkavartensa laahata seinää. Hän ei tiennyt vielä, miten selittäisi Norrille, ettei pojalla ollut osuutta Konttisen kuolemaan. Norrille ei riittänyt vaistoaminen ja päätteleminen, etenkin, kun Heikki oli tavannut Merimiehenkadulla isänsä naikkosia ja saanut siten aihetta suuttumiseen. Jollekin toiselle se olisi riittänyt syyksi isän pieksämiseen, mutta ei Heikki Kaleville, jolla oli hailakat silmät ja joka ei tajunnut, miten sairaalloisesti äiti kaipasi juopottelevaa miestään.

Harjunpää aikoi sytyttää puoliksi polttamansa savukkeen uudelleen, mutta ei löytänyt tulitikkujaan. Väsymyksestään huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, hän pysähtyi pohjakerroksessa asukasluettelon viereen. Lasiovesta tulvi päivänvaloa, lattialla oleva moska erottui hyvin. Harjunpää irroitti taulusta yhden T-kirjaimen ja siirsi sen Kontiseen. Siitä tuli jälleen Konttinen. Nimenkorjaus kävi helposti, hänen ei tarvinnut kurottautua edes varpailleen."

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Reidar Palmgren: Tunneli
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Kirjastosta on näköjään tullut kannettua tavalla tai toisella uskontoa käsitteleviä tai siihen viittaavia kirjoja. Ravilon voi omalla tavallaan tähän sarjaan laskea, vuoroaan odottaa Kari Hotakaisen Iisakin kirkko. Myöhempien aikojen pyhiä edustaa tätä skaalaa kiistattomasti. Juha Itkosta voikin onnitella taatusti persoonallisesta aiheenvalinnasta. Yleensä kolmekymppisten mieskirjailijoiden esikoisteokset ovat hirmuisia itkuvirsiä, huonosti naamioituja omaelämäkertoja nuoren wertherin kärsimyksistä, joissa kuvataan suomalaisnuorukaisen kivuliaista kasvua ymmärtämättömässä ympäristössä, jossa kukaan ei tajua eivätkä naisetkaan suosi. (Kauko Röyhkän kirja Miss Farkku-Suomi on tällaisesta tyylilajista loistava kieli poskella tehty variaatio, lukekaa se, niin tiedätte mitä tarkoitan.) Itkonen ei tähän leikkiin ole lähtenyt ollenkaan, vaan hänen esikoisteoksensa on taatusti vieraannutettu omasta elämästä - se kertoo kahdesta Suomeen lähetystyöhön saapuvasta amerikkalaisesta mormonipojasta.

Mormoneja näkyy aina silloin tällöin Lappeenrannankin katukuvassa, ja Itkonen on kyllä oivallisesti onnistunut näkökulman valinnassaan. Kirja on myös hyvä kuvaus uskonnollisen ihmisen vakaumuksen horjumisesta elämän koettelemusten edessä ja hengellisen elämäntavan törmäyksestä maallisten kokemusten kanssa.

Ei ehkä kuulosta maailman vauhdikkaimmalta ja värikkäimmältä aiheelta, mutta kirja lähtee vetämään tekstin puolesta hyvin heti alusta. Jossain vaiheessa tahti hieman junnaa, eli mikään ns. page-turner ei tämä kirja minun kohdallani ollut, koska joiltakin osin se draaman kaari tuntuu löystyvän. Missään tapauksessa kirja ei kuitenkaan ole huono. Kielellisesti se on erinomainen. Itkosta lukiessaan tuntee tuulahduksen Jari Tervon kielellisestä poljennosta, miksei Kari Hotakaisenkin. Jotain tunnistettavia yhteisiä tekijöitä suomalaisten mieskirjailijoiden nykysukupolvelle siis löytyy. Ja koska suomalaisia aina kiinnostaa että mitähän se elefantti minusta ajattelee, onnistuu suomalainen Itkonen antamaan tosi osuvia kuvauksia suomalaisesta arjesta amerikkalaisen silmin nähtynä. Tähän lankaan lukija menee mielellään.

Kirjasta löytyy huikein vähään aikaan lukemani neitsyydenmenetyskuvaus, jota pohjustetaan niin ikään ahdistavalla väkivaltakohtauksella. Hienoa tässä on se, ettei kyseessä todellakaan ole monen sivun pornostelu tai veren ja suolenpätkien lentäminen. Mormonipoika Davidin uskonahdistus, sulkeutunut elämäntapa ja hengellinen horjuminen vain muodostavat niin tehokkaan taustajännitteen, että pienillä asioilla tapahtumiin saadaan melkoinen tenho. Näin se homma hoidetaan, eikä aina vain kierroksia ja tehoa lisäämällä!

Ylläolevasta antaa toivon mukaan jonkinlaisen yhteenvedon seuraava katkelma:

"Eero pysäköi autonsa torin laidalle, kävelykadun päähän. En ollut ikinä nähnyt kaupunkia sellaisena, yhtä mielettömänä. Helvetti oli olemassa, olin keskellä sitä. Autot ajoivat kilpaa ympäri toria, jarruttivat äkisti ja kiihdyttivät taas, viistivät ohi vaarallisen läheltä. Avoimista ikkunoista työntyi aukinaisia päitä, stereoiden meteli sekoittui ihmisten huutoon, karjahdukset kaikuivat kivisistä seinistä. Lapset pyörivät kadunpätkällä muovipussit käsissään, sekaisin viinasta tai huumeista, aineista joita en tuntenut. Kaikkein halvinta on laittaa liimaa pussiin ja haistella sitä, niin olin lukenut jostain."

Itkosen toista romaania, Anna minun rakastaa enemmän, on kehuttu julkisuudessa paljon. Noh, niin kuin Ravilo-postauksesta ilmi käy, median lemmikkinä oleminen ei suinkaan aina kirjallisen laadun yksiselitteinen tae ole, mutta esikoisromaanin perusteella nappaan kyllä sopivan tilaisuuden tullen myös kakkosromaanin lukulistalleni, kunhan se kirjaston kierrosta kohdalle osuu.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet

Hilkka Ravilosta on vaivihkaa kehkeytynyt yksi suosikkikirjailijoistani. Tuttavuuteni Ravilon kanssa sai alkunsa, kun luin v. 1997 Hesarista arvostelun tuolloin Finlandia-ehdokkaana olleesta kirjasta Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Arvostelusta jäi mieleeni kiehtova aihe: pohjoissavolaisen körttiläiskunnan pedofiilipappi ja hänen ympärilleen kytkeytyvät tapahtumat. Kun luin kirjan, pidin siitä kovasti. Jos siis pitäminen on oikea sana, kun kirjassa on raakaa kuvausta naisten ja lasten hyväksikäytöstä, hyväksikäytetyn mielen järkkymisestä ja elämän tuhoutumisesta, sekä tuhon yltämisestä koko lähipiiriin. Pitämistä parempi sana olisi kai tässä yhteydessä arvostaminen - kirjallinen ja kielellinen tyyli on mahtavaa, tarina imaisee mukaansa ja ennen kaikkea puhuttelee. Hyvä kirja kun parhaimmillaan vie lukijansa katharttiseen puhdistautumiskokemukseen. Sitä olen itse Ravilon kirjoista löytänyt - ne ovat ruisleipää pullahötön keskellä, täynnä raakaa energiaa, joka kepittää ns. vihaisten nuorten miesten angstin mennen tullen.

Toisena kirjana Ravilolta luin hänen esikoisteoksensa Kuin kansanlaulu. Sepä onkin ehdoton suosikkini Ravilon muutenkin kovatasoisessa tuotannossa - savolaisen naturalismin tyylillinen kukkanen. Kierosilmäinen Eeva syntyy torpan kymmenenneksi lapseksi sotienjälkeiseen Pohjois-Savoon, kylään, jota hallitsevat köyhyys, tietämättömyys ja körttiusko. Tytöt muuttuvat ripiltä pääsyään synnytyskoneiksi jotka vähitellen nääntyvät lapsivuoteeseen, ja kierosilmäistä Eevaa pidetään puolihulluna. Hän onnistuu pakenemaan Helsinkiin piiaksi ja - no, käsitelläänpä tätä kirjaa lukupäiväkirjassa ehkä joskus myöhemmin, tai lukekaa se itse ensin ja ottakaa selvää.

Kuolleet lehdet on siis kaiken kaikkiaan Ravilon kuudes romaani. Kansanlaulua ja Mesimarjaa seurasivat Älä itke äitini ja Yö yllä viljan, joka onkin sitten se kolmas suosikkini kahden ensinmainitun ohella. Tämän jälkeen ilmestyi Pahan tytär, jossa oli hieman välityön makua. Kuolleita lehtiä odotinkin sitten suurella mielenkiinnolla.

Aivan kolmen parhaan veroinen romaani Kuolleet lehdet ei ole, mutta Ravilo-fani huomaa tietynlaisen yhteenvedon tunnun kirjassa. Päähenkilö Orvokki kehittyy ammatiltaan kirjailijaksi, ja hänen kauttaan Ravilo suomii ankarasti suomalaista kirjallisuusintelligentsijaa, joka tunnetusti saattaa olla suosionosoituksissaan kovin mielivaltainen ja epätasapainoinen. Uskontoa kritisoidaan jälleen kerran ankarasti, ja lisäksi lukija saa hyvän kuvan suomalaisen arjen lähihistoriasta - naisen asemasta, köyhyydestä, maaltamuuton tuomasta rakennemuutoksesta.

Kirjan Orvokki on nuoresta tytöstä asti ollut rakastunut naapurin Arviin, jonka kanssa sitten onnistuukin pääsemään hieman erikoisella tavalla naimisiin. Suuren vihtiläisen maatalon perijän vaimona olo ei kuitenkaan ole helppoa: Arvi on tyly hyväksikäyttäjä ja saituri, ja Orvokki joutuu elelemään aika lailla oman onnensa nojassa. Kirjoittamisesta hän löytää henkireiän, rupeaapa tienaamaan rahaa virkistävän epätyypillisellä tavalla - pornonovellien kirjoittajana. Aviomiehen valta ryhtyy myös murenemaan, kun Orvokki keksii alkaa myrkyttää miestään...

Ravilon lievästi sanottuna raadollinen näkemys miehen ja naisen suhteesta huonoimmillaan käy toivottavasti ilmi seuraavasta kohtauksesta, jossa nuori emäntä Orvokki ostaa ruumiinsa hinnalla kirjoituskoneeseensa värinauhaa kulkukauppiaalta, joka on kerran jo raiskannut hänet. Syy raiskaukseen oli se, ettei Orvokilla ollut muuta päällepantavaa kuin kuminauhalla kokoon harsittu pöytäliina, ja hänen vahingossa pyllistettyään kauppiaalle tämän eläimelliset himot ottivat miehessä vallan...

"Mies oli jättänyt värinauhat ostamatta, että sillä olisi syy tulla uudestaan varmalle saannille. Entä jos kieltäydyn, ajattelin, kunnes tajusin olevani talossa kahdestaan miehen kanssa, joka oli jo kerran tehnyt sen väkisin. Sen verran olin miesten käyttäytymisestä oppinut, että tiesin suostumalla pääseväni pienemmin vaurioin. Ja jos aioin saada värinauhoja, minun oli pakko suostua, miten minä muuten niitä saisin.

- Saat, sanoin.

- Mitä? mies ihmetteli.

- Sitä mitä olet vailla, sanoin jurosti."

Koti, uskonto ja isänmaa saavat muutenkin Ravilon käsittelyssä kovaa kritiikkiä. Korulausein sanottuna hän antaa äänen sotienjälkeisen sukupolven köyhälle ja kovaa työtä tehneelle väestönosalle, erityisesti sille kaikkein huonoimmassa asemalle olleelle osalle eli naisille. Kilteimmillään Ravilon kommentit uskonnosta ovat tätä luokkaa:

"Käyn lähetysmuseossa, mutta juutalaisten jumala on hyödyke, jota ei olisi pitänyt koskaan keksiäkään. En ymmärrä, mikä siitä kiukkuisena jäkättävästä ukonkampurasta tekee niin erinomaisen tuotteen, että sitä on vietävä Afrikkaan meidänkin, joilla sentään olisi vietävänä luontoystävälliset jumalat: Ukko, Ahti, Tapio ja Rauni. Ne on meiltä tapettu ja saatu tilalle yksi ainoa kyylä, joka ei osaa muuta kuin kostaa ja vihata. Museosta lähtiessäni sanon lippuluukulla istuvalle happamalle vanhalle jumalankuvalle, että lähetystyö on lailla kiellettävä."

Jos ei ole Raviloa lukenut, voi hyvin aloittaa tuotannon läpikäymisen Kuolleista lehdistä ja siirtyä sitten kovempaan kamaan, kuten Kansanlauluun ja Mesimarjaan. Mikäli ylläolevat tyylinäytteet eivät riitä antamaan mielikuvaa Ravilon tyylistä, koetan tässä määritellä häntä vastakohtien kautta. Hän on yhtä kaukana kuolettavan tylsästä "tuijotin harmaata seinää marraskuisena aamuna" -tyylilajista kuin pinnallisesta citykirjallisuudesta, jossa jutellaan mukavia ja briljeerataan tuotemerkeillä. Abstrakti ja tekotaiteellisen korkealentoinen hän ei missään tapauksessa ole, vaan tarjoaa lukijoilleen kunnon tarinan, kunnon henkilöhahmoja ja taatusti tunnistettavan suomalaista maisemaa ja kielenkäyttöä. Hän ei myöskään ole tylsä junnaaja, vaan tarina kulkee eteenpäin kuin juna. Eikä ennalta-arvattava, vaan kirjojen henkilöt ja tapahtumat tarjoavat mielenkiintoisia koukkuja lukijalle, kuten Orvokin pornokirjailijaura tässä tapauksessa.

Googlettamalla olen löytänyt monien muidenkin fanien kehuja Ravilosta, vaikuttaisi siltä että hänelle on kehittynyt laaja lukijakunta, vaikkei median pyörityksessä ole ollutkaan. Tätä en ihmettele yhtään - lukijakunta on itseoikeutetusti ansaittua.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia
Peter Høeg: Lumen taju