Kirjastosta on näköjään tullut kannettua tavalla tai toisella uskontoa käsitteleviä tai siihen viittaavia kirjoja. Ravilon voi omalla tavallaan tähän sarjaan laskea, vuoroaan odottaa Kari Hotakaisen Iisakin kirkko. Myöhempien aikojen pyhiä edustaa tätä skaalaa kiistattomasti. Juha Itkosta voikin onnitella taatusti persoonallisesta aiheenvalinnasta. Yleensä kolmekymppisten mieskirjailijoiden esikoisteokset ovat hirmuisia itkuvirsiä, huonosti naamioituja omaelämäkertoja nuoren wertherin kärsimyksistä, joissa kuvataan suomalaisnuorukaisen kivuliaista kasvua ymmärtämättömässä ympäristössä, jossa kukaan ei tajua eivätkä naisetkaan suosi. (Kauko Röyhkän kirja Miss Farkku-Suomi on tällaisesta tyylilajista loistava kieli poskella tehty variaatio, lukekaa se, niin tiedätte mitä tarkoitan.) Itkonen ei tähän leikkiin ole lähtenyt ollenkaan, vaan hänen esikoisteoksensa on taatusti vieraannutettu omasta elämästä - se kertoo kahdesta Suomeen lähetystyöhön saapuvasta amerikkalaisesta mormonipojasta.Mormoneja näkyy aina silloin tällöin Lappeenrannankin katukuvassa, ja Itkonen on kyllä oivallisesti onnistunut näkökulman valinnassaan. Kirja on myös hyvä kuvaus uskonnollisen ihmisen vakaumuksen horjumisesta elämän koettelemusten edessä ja hengellisen elämäntavan törmäyksestä maallisten kokemusten kanssa.
Ei ehkä kuulosta maailman vauhdikkaimmalta ja värikkäimmältä aiheelta, mutta kirja lähtee vetämään tekstin puolesta hyvin heti alusta. Jossain vaiheessa tahti hieman junnaa, eli mikään ns. page-turner ei tämä kirja minun kohdallani ollut, koska joiltakin osin se draaman kaari tuntuu löystyvän. Missään tapauksessa kirja ei kuitenkaan ole huono. Kielellisesti se on erinomainen. Itkosta lukiessaan tuntee tuulahduksen Jari Tervon kielellisestä poljennosta, miksei Kari Hotakaisenkin. Jotain tunnistettavia yhteisiä tekijöitä suomalaisten mieskirjailijoiden nykysukupolvelle siis löytyy. Ja koska suomalaisia aina kiinnostaa että mitähän se elefantti minusta ajattelee, onnistuu suomalainen Itkonen antamaan tosi osuvia kuvauksia suomalaisesta arjesta amerikkalaisen silmin nähtynä. Tähän lankaan lukija menee mielellään.
Kirjasta löytyy huikein vähään aikaan lukemani neitsyydenmenetyskuvaus, jota pohjustetaan niin ikään ahdistavalla väkivaltakohtauksella. Hienoa tässä on se, ettei kyseessä todellakaan ole monen sivun pornostelu tai veren ja suolenpätkien lentäminen. Mormonipoika Davidin uskonahdistus, sulkeutunut elämäntapa ja hengellinen horjuminen vain muodostavat niin tehokkaan taustajännitteen, että pienillä asioilla tapahtumiin saadaan melkoinen tenho. Näin se homma hoidetaan, eikä aina vain kierroksia ja tehoa lisäämällä!
Ylläolevasta antaa toivon mukaan jonkinlaisen yhteenvedon seuraava katkelma:
"Eero pysäköi autonsa torin laidalle, kävelykadun päähän. En ollut ikinä nähnyt kaupunkia sellaisena, yhtä mielettömänä. Helvetti oli olemassa, olin keskellä sitä. Autot ajoivat kilpaa ympäri toria, jarruttivat äkisti ja kiihdyttivät taas, viistivät ohi vaarallisen läheltä. Avoimista ikkunoista työntyi aukinaisia päitä, stereoiden meteli sekoittui ihmisten huutoon, karjahdukset kaikuivat kivisistä seinistä. Lapset pyörivät kadunpätkällä muovipussit käsissään, sekaisin viinasta tai huumeista, aineista joita en tuntenut. Kaikkein halvinta on laittaa liimaa pussiin ja haistella sitä, niin olin lukenut jostain."
Itkosen toista romaania, Anna minun rakastaa enemmän, on kehuttu julkisuudessa paljon. Noh, niin kuin Ravilo-postauksesta ilmi käy, median lemmikkinä oleminen ei suinkaan aina kirjallisen laadun yksiselitteinen tae ole, mutta esikoisromaanin perusteella nappaan kyllä sopivan tilaisuuden tullen myös kakkosromaanin lukulistalleni, kunhan se kirjaston kierrosta kohdalle osuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti