Jude Deverauxin tuotantoa rupesin lukemaan viime keväänä, etsiessäni kirjastosta jotain ihanaa hömppää. Deveraux oli täysosuma tähän tarkoitukseen, sillä kuten olen Marian Keyes -postauksessa todennutkin, viihdekirjat eivät läheskään aina ole kovinkaan viihdyttäviä. Deveraux kuitenkin kohosi kertaheitolla minun suosikkieni joukkoon tällä saralla, suurin osa amerikkalaisrouvan 30 vuoden aikana syntyneestä tuotannosta sijoittuu "historialliseen" Skotlantiin, missä kultakiharat liehuvat, uljaat sankarit himoitsevat kauniita mutta oikukkaita neitoja ja lemmenleikit sijoittuvat milloin kolkkoihin vuoristolinnoihin, milloin luonnon helmaan. Hyvä Deveraux!2000-luvun alussa peräkkäin ilmestyneet kolme kirjaa, Tunteiden talo, Silkkiäispuu ja Villiorkidea poikkeavat kuitenkin tästä kaavasta. Ne sijoittuvat amerikkalaiseen nykypäivään ja käsittelevät elämää huomattavasti laajemmalla otteella, eikä niitä millään muotoa voi pitää enää kioskikirjallisuutena. Veikkaanpa, että jos ne olisi julkaistu toisella nimellä, niitä olisi hyvinkin voitu suitsuttaa lehdissä "vanhan ajan lukuromaaneiksi" tjsp. Mutta annetaanpa Villiorkidean kahden päähenkilön, kirjailija Ford Newcomben ja hänen assistenttinsa Jackie Maxwellin itse ottaa tähän ilmiöön kantaa:
"Pannessani murhatun naisen haamun astumaan näyttämölle ensimmäisen kerran ajattelin, ettei tästä tule mitään. Tämä ei ole kirjallisuutta. Mutta sitten muistin, mitä olin kuullut erään bestsellerkirjailijan sanovan: "Emme voi valita mitä kirjoitamme. Kukaan ei tule luoksemme leijaillen vaaleanpunaisella pilvellä ja sano: Annan sinulle kirjoittamisen lahjan. Niitä on kahdenlaisia, kumman haluat? Haluatko elää köyhänä mutta kirjoittaa klassikoita kuten Jane Austen vai haluatko rikastua bestsellereillä, jotka kuitenkin unohtuvat kuoltuasi? Meille ei anneta valinnan mahdollisuutta. Meidän on vain otettava vastaan lahja, joka meille annetaan, ja kiitettävä Jumalaa neljästi päivässä siitä, että Hän on antanut meille ylipäätään jonkin lahjan.""
Näin Newcombe luomistyössään. Jackie Maxwell puolestaan kertoo kutsuilla pitkän anekdootin siitä, miten kirjoitetaan kirja jolla voitetaan Pulitzer-palkinto. Koko juttu on liian pitkä tässä lainattavaksi, mutta napataan sieltä yksi pätkä:
"Ne jotka kirjoittavat tällaisia hienoja romaaneja haluavat lukijoiden uskovan, että he ovat korkealla rakkausviihteen kirjoittajien ja kauhukirjailijoioden ja jännityskirjailijoiden yläpuolella. Juuri sen vuoksi he kätkevät tarinansa niin syvälle; he eivät voi ottaa riskiä, että heidät yhdistettäisiin genrekirjailijoihin. Totta puhuen jotta romaani voittaisi palkinnon, kirjailijan on kätkettävä tarinat niin syvälle kirjan uumeniin, että raati tuskin huomaa niitä."
Villiorkidean löysin hyväkuntoisena kappaleena lappeenrantalaisesta divarista viidellä eurolla, ja se on kyllä niitä kirjoja, jonka lukee ahmien ja luettuaan miettii, pitäisikö kirja aloittaa alusta että pääsisi sen tunnelmaan heti takaisin. Samalla tavalla minulle käy myös Harry Potterien ja L.M. Montgomeryn kanssa. Juoneen olennaisena osana kuuluu melko lailla selkäpiitä karmiva aihe: miten käy, jos ihminen joutuu liian läheisiin tekemisiin paholaisen kanssa. Se on kuitenkin vain osa kokonaisuutta: leskeytyneen kirjailijan ja hänen uuden assistenttinsa tutkimukset Syvän Etelän pikkuisessa vuoristokylässä ovat kiehtovaa luettavaa joka tapauksessa. Oikeastaan kirja kertoo samalla useamman tarinan, kuten Newcomben edesmenneen vaimon Patin hienostuneesta ja rakastettavasta perheestä sekä kirjailijan omasta punaniska-junttisuvusta ja hänen piinaavista lapsuusmuistoistaan. Muutenkin ihmiskuvaus on nautittavaa ja vivahteikasta: henkilöhahmot ovat värikkäitä ja epämiellyttävimmätkin heistä erittäin sympaattisia. Erityiskiitos lapsikuvauksesta: pikkutyttö Tessa on lempihahmojani. Deveraux'lla on myös ihana huumorintaju, joka taittaa kärjen pahimmalta paholaisen kirous -pelottelulta.
Tunnelman amerikkalaisuus (perhearvot, alueelliset luonne-erot, työstä löytyvä intohimo) pistää kyllä joiltakin osin silmään, mutta ei häiritse, antaa vain oman ripauksensa. Suomennoksesta annan sen verran rapsuja, että kirjan nimi "Villiorkidea" tuntuu täysin irralliselta. Ei kirjassa mitään orkideoista puhuta, kämmeköistä kylläkin. Epäkasviharrastajana minulla ainakaan ei ole mitään käsitystä, ovatko orkideat ja kämmekät samaa kasvisukua - jos "Villikämmekkä" ei ole nimeksi kelvannut, niin miksei kirjan nimeksi ole suosiolla laitettu jotain ihan muuta?
Kämmekkä tosiaan on orkideakasvi. Suomenkin luonnossa niitä voipi ihastella, ainakin Maariankämmekkää löytyy, joskin uhanalainen se muistaakseni on.
VastaaPoistaIhan näin nyt vaan irrallisena ja epäeksaktina kommenttina.
t: Tiina T
Kiitos! Kyllä minulla vahva epäilys oli, että kämmekällä jotain tekemistä orkidean kanssa on, tuota nimiratkaisua vain ihmettelin. :)b
VastaaPoistaOletkos muuten koskaan lukenut Christina Doddin kirjoja? Törmäsin kuukausi sitten, ja ovat hyvin samanoloisia kuin Deveraux. Tykkäsin kovasti ja tilasin lisää Akateemisesta. Jos haluat lainaan, niin miulta löytyy muutama (Tongue in chic sekä Touch of Darkness, muut on vasta tilauksessa.) Yksi kirja myös, jonka voisin tyrkätä siulle lainaan, on Cecelia Ahernin Yllätysvieras, ellet ole jo lukenut?
VastaaPoistaChristina Doddi (Dodd?) menkööt muistilistalle. Mielelläni lainaan jos joskus joutaa. ;)
VastaaPoistaLuin tämän kirjan jokunen aika sitten ja olo jäi hieman ristiriitaiseksi. Kyllähän siinä oli vetävyyttä, mutta loppu kyllä lässähti ja muutenkin tuo Paholaisteema oli irrallinen ja epäuskottava mielestäni.
VastaaPoistaKyllä minä enemmän tykkäsin Ylämaan enkelistä, jonka luinkin kahdessa päivässä (toissapäivänä ja eilen:D).
-almafiina