Hanna Marjut Marttila: Lahjakas Anu Lovack

Tulipa luettua pitkästä aikaa myös (trendikästä?) uutta suomalaista kirjallisuutta. Lahjakas Anu Lovack jäi mieleen, kun se mainittiin parissakin eri aikakauslehdessa lukemisen arvoisena, ja kirjastosta kun opus löytyi, niin mukaan vaan. Lähetänkin tässä yleisesti ja yhtäläisesti kiitokset kaikille kirjastotyöntekijöille, jotka kokoavat kirjastoihin näitä "suositteluhyllyjä". Siis pistävät uusia ja mielenkiintoisia kirjoja hyllyihin esille, niin että niistä on helppo bongata sopivaa luettavaa.

Kirjassa on hyvät puolensa, mutta en nyt itse mitenkään erityisesti siihen ihastunut. Melko mukava ja omaperäinen tyyli Marttilalla kyllä tuntuisi olevan, mistä hetken päästä lisää. Kerrotaan tässä nyt lyhyesti kirjan juoni ensin: nimeämättä jääneessä lähiössä sijaitsevan Lankku-baarin juopporemmi holhoaa ja ihailee Anu Lovack -nimistä tyttöä. Tytön äiti on kuollut ja isä on tuntematon, tosin yksi jos toinenkin kirjan miehistä toivoisi olevan tämän kauniin ja viehättävän, juuri täysi-ikäistyneen neidon biologinen isä. Anu Lovack itse ei kirjassa esiinny kuin kirjeiden ja postikorttien kautta: hän on muuttanut Berliiniin ja lähettelee Lankku-baariin viestejä, joissa toivoo rahaa milloin mihinkin menoihin. Merkittävää on, että viestit on usein osoitettu "isälle". Siitähän kanta-asiakkaiden elämä menee sekaisin, kun pitää koettaa selvittää, kuka Anu Lovackin isä oikeastaan on.

Kirjan minäkertoja on Aulis, pitkäaikaistyötön, jolla on paha sosiaalisten tilanteiden kammo ja joka siksi viettää pitkiä aikoja asunnossaan poistumatta sieltä mihinkään. Viehättävä ja hauska tyyliristiriita syntyy siitä, että vaikka kirja kuvaa työttömiä alkoholisteja lähiössä, käyttävät kaikki henkilöhahmot erittäin huoliteltua, kirjakielimäistä ja parodioidun sisäsiistiä kieltä. Ohessa katkelma:

"- Mukava nähdä sinua, Robert sanoi, kun olin istuutunut häntä vastapäätä. - Olet taas ollut muutaman päivän omissa oloissasi. Olet tainnut vain lepäillä?
- Niin.
- Ja kuriiri on tuonut viinaa?
- Näin on tapahtunut.
- Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Robert heristeli sormeaan kuin lapselle, ja minä nauroin hyväntahtoisesti hänen turhantarkan miehisyyden murtavalle huolenpidolleen."

Mutta mutta. Lukijana huomioni kiinnittyi muutamaan häiritsevään yksityiskohtaan - kaikkihan tiedämme että uskottavien detaljien varassa taideteoksen maailma seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi, miksi ihmeessä kirjan henkilöt käyttävät Anu Lovackista puhuessaan koko ajan koko nimeä, siis "Anu Lovack" eikä "Anu"? Jos kyseessä on rakas ja läheinen ihminen, on aika epäluontevaa käyttää koko nimeä jatkuvasti. Toiseksi - kun kirja sijoittuu nykyaikaan, miksi ihmeessä Anu Lovack pyytää lähettämään rahaa maksuosoituksena berliiniläiseen pankkiin? Kai kaikilla lähiönuorillakin on verkkopankkitunnukset ja Visa Electron -kortti, joilla pääsee pankkiasioitaan säätämään kätevästi ulkomaita myöten. Entä miksi kirjan hahmot juovat korostetusti suomiviinaa, siis nimenomaan suomiviinaa eikä mitään muita kirkkaita? Pitänee tarkastaa seuraavan kerran Alkossa käydessä, että onko Suomi-viinan litrahinta muka oleellisen paljon halvempi kuin muiden vastaavien tuotteiden. Tai miten ihmeessä Anu Lovackin isän henkilöllisyys voi olla niin suuri mysteeri, luulisi olevan selvää että jos isä tuttavapiiristä löytyisi, olisi tyttäressä väkisinkin samaa näköä. Ulkonäköviitteitä kyllä hieman kirjassa sivutaankin, mutta tarpeeksi painoarvoa tähän näkökulmaan ei mielestäni kiinnitetä.

Tyypillistä uusille suomalaisille kirjoille on teoksen ulkoasu. Vaikka kirja on 192-sivuinen, on se erittäin nopealukuinen. Kirja kun on painettu A5-koossa, paperi on paksua, fontti iso ja taitto väljää. Jos vaikkapa Täällä Pohjantähden alla painettaisiin samanlaisessa asussa, ohittaisi se hyllymetreissä varmasti Kalle Päätalonkin. Eipä kirjan pituus toki sen laatua ratkaise, mutta jotenkin on jäänyt sellainen näppituntuma, että uusia kirjoja koetetaan "venyttää" painamalla ne paksun näköisiksi, vaikka toisenlaisessa julkaisuasussa kirja voisi olla hyvinkin ohut ja kevyt.

Kannattaako kirja siis lukea vai ei? Yksityiskohtiin takertuvasta kritiikistäni huolimatta sanon että kannattaa, nimenomaan tuon mainion kielellisen tyylin ansiosta. V. 1961 syntynyt Marttila on näköjään julkaissut aiemmin yhden romaanin ja pari nuortenromaania (jos nyt taas kerran halutaan pitää yllä tuota hieman keinotekoista jakoa "nuortenkirjojen" ja "aikuisten kirjojen" välillä). Kirjat ovat syntyneet muutaman vuoden välein, joten saa nähdä koska ja minkälaista tarinaa Marttila seuraavan kerran julkaisee. Mikäli tyyli tästä vielä eteenpäin kehittyy, saadaan melkoista herkkua. Omaperäisyys kun on takuuvarma valttikortti missä tahansa luovassa työssä.

On vaikea päättää, onko kirja realistinen kuvaus syrjäytyneiden suomalaisten elämästä vai ei. Tavallaan on - henkilöhahmojen elämäntapaa ei mitenkään kaunistella. Toisaalta tuo kirjakielimäisyys on tehokas vieraannutuskeino. Iso plussa myös siitä, ettei kirja missään tapauksessa ole ainakaan synkistelevää sosiaalipornoa, vaan tarina etenee surkuhupaistenkin käänteitten aikana valoisaan ja myönteiseen sävyyn.

Lue myös nämä:
Kreetta Onkeli: Beige
Anja Kauranen: Kultasuu
Raija Oranen: Isorintainen nainen

L.M. Montgomery: Mistress Pat

Mistress Pat on L.M. Montgomeryn suomentamatonta tuotantoa ja se löytyi Suomalaisen Kirjakaupan verkkokaupasta edullisena pokkariversiona. Ryhdyin metsästämään L.M. Montgomeryn kirjoja, kun talvella olin taas kerran lukenut Runotyttö-sarjan alusta loppuun. Hämärä mielikuva siitä, että suomentamatonta Montgomerya on paljon, sai vahvistuksen - mistäpä muualta kuin Internetistä. Esimerkiksi LMM-instituutin listalta voi nähdä kokonaiskuvan tuotteliaan kirjailijan teoksista, suomennoksista en kunnollista listaa löytänyt, koska esimerkiksi WSOY:n lista kirjailijaesittelyn yhteydessä pitää sisällään vain Annat ja Runotytöt. On vaikea sanoa, miksi Montgomerya ei ole suomennettu kattavasti - meneehän Annaa ja Runotyttöä jatkuvasti uusina painoksina, ja esimerkiksi Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen mainio Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi 2005) kertoo siitä, miten paljon kirjailijan teokset ovat jo vuosikymmenien ajan suomalaisille lukijoille merkinneet. Muutama vuosi sitten WSOY suomensikin mm. viimeiset Annat, lisäksi Colombina Oy suomensi 90-luvulla Jane of Lantern Hillin nimellä Jane Victoria, ja taisipa sama kustantaja kääntää pari muutakin Montgomerya. Colombina Oy:sta ei tunnu löytyvän verkosta järkevää tietoa oikein mistään, mikä ei ihmetytä sen valossa, että sen julkaisemat Montgomery-suomennokset olivat ns. juosten kustuja.

Mistress Patin jälkeen ehdin tilata Amazonista jo vuoroaan odottamaan A Tangled Webin, lisäksi Suomalaiselta sain myös The Blue Castlen, jonka toki olen suomennoksena lukenut jo pariin kertaan. Jos jaksaisi lukea kirjaa näytöltä, voisi Gutenberg-projektin sivuilta lukea .txt-julkaisuna vaikkapa Kilmeny of the Orchardin. Vähän aikaa jaksoinkin, ja kyllähän Kilmeny vetävästi alkaakin, mutta taidanpa silti mieluummin tilata tuonkin Amazonista kuin tihrustaa näytöltä. Tarkoitus on lukea noita itselleni uusia Montgomery-kirjoja säästellen, että uuden, ennen lukemattoman ihanan tarinan nautinto olisi maksimaalinen. Jossain vaiheessa pitää ehdottomasti perehtyä Montgomeryn päiväkirjoihin (The Selected Journals of LMM). Niitä saisi myös tilattua kotiin, mutta kalliita ovat - pitänee ensin selvittää saako niitä kirjastosta, ainakin kaukolainana luulisi löytyvän. Päiväkirjoista muistan lukeneeni, että ne ovat monesti kaukana romaanien aurinkoisesta ja hyväntuulisesta sävystä - eihän pitkän elämän eläneen kirjailijan arki suinkaan ollut aina yhtä onnellista ja turvattua kuin kirjojen sankarittarien. Odotan mielenkiinnolla...

Takaisin Mistress Patiin. Kirjaa edeltää Pat of Silver Bush, jota siis en ole lukenut - kärryille pääsemisen kannalta se ei mitenkään kohtalokasta toki ollut. V. 1935 julkaistu Pat sijoittuu jo modernimpaan maailmaan kuin vaikkapa Anna, ero näkyy esimerkiksi siinä, että Silver Bushin tytöt ajavat ahkerasti autolla. Kirja kiertyy varsin yksinkertaisen, mutta kantavan perusajatuksen ympärillä: Pat Gardiner rakastaa kotiaan Silver Bushia, joka on vanha, viehättävä maatalo. Hänellä on monta sisarusta, ikääntyvä isä ja sairasteleva äiti, lisäksi kotiapulainen Judy ja renki Tillytuck kuuluvat ehdottomana osana perhepiiriin, kuten myös talon kissat. Pat vihaa muutosta - hänestä on ahdistavaa katsoa, kun sisarukset menevät naimisiin ja muuttavat pois, läheiset ikääntyvät ja hän itse kieltäytyy naimisiinmenosta kerta toisensa jälkeen, jotta saisi pysyä rakkaassa kodissaan. Silver Bushin huoneita, esineitä, puutarhaa ja puita hän suorastaan palvoo. Kirjan juoneen kuuluu Montgomerylle ominaiseen tapaan pikku tarinat sukulaisista, kyläyhteisöistä, ystävistä, juhlista - lopun ratkaisee suorastaan eräänlainen deux ex machina -käänne, jota en tässä spoilaa.

Tunnelmaltaan kirja on viehättävä ja tarjoaa taattua Montgomeryä. Erityisesti irlantilaisen Judyn tarinoinnit ovat nautittavaa luettavaa. Toki asiaan kuuluu myös vihollinen (vrt. Anna ja Josie Pye, Emilia ja Evelyn Blake), joka tällä kertaa on nimeltään May Binnie, rahvaanomainen tyttö joka kehtaa vieläpä mennä naimisiin Patin veljen kanssa ja muuttaa Silver Bushiin. Aristokraattiset Gardinerit joutuvat siis sietämään Mayta ja hänen sukulaisiaan, erityisesti vielä rahvaanomaisempaa äitiään.

Kirjan luettuani ihmettelin jälleen kerran, miksi Montgomery mielletään nuortenkirjailijaksi - vaikka kirjoissa lapsuutta ja nuoruutta paljon kuvataankin, en itse keksi mitään syytä, miksi vaikkapa Mistress Pat pitäisi leimata nuortenkirjaksi. Oikeastaanhan Montgomeryn kirjat ovat eräänlaisia tutkielmia tiiviistä ja rajatuista yhteisöistä, kuten melko tiukan käytöskoodin alla elävistä kyläyhteisöistä tai suvuista, joissa sukulaisten menemisiä ja tekemisiä seurataan tarkasti. Niistähän se paras huumorikin irtoaa - sen verran vinkeitä tuokiokuvia ja osuvia, suorastaan pirullisen osuvia henkilöhahmoja niistä löytyy. Eli mitä kaikkea seuraa siitä, kun ihmispolo yrittää elää hänelle asetettujen raamien mukaan, kun kuitenkin rajat venyvät ja paukkuvat suuntaan jos toiseen, yleensä ihan perusinhimillisten mokailujen vuoksi, usein myös kapinoinninhalun ja oman tien kulkemisen johdosta.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni
L.M. Montgomery: Emily of New Moon (Pieni runotyttö)
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken

J.K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire

Kukaan ei varmaan ylläty että Harry Potter on ollut tämän kuun lukulistoilla. Pari viikkoa takaperin podin flunssaa, ja lukemisen puutteessa luin kolmannen kerran sen ainoan omistamani Harry Potterin, eli Harry Potter ja Salaisuuksien kammio -kirjan. Siitähän se kierre taas alkoi, jälleen kerran piti lukea sarja alusta alkaen. Piti lainata kirjastosta Viisasten kivi ja kotona käydessä lukea pikkuveljen hyllystä Azkabanin vanki (pikkuveli ei kylläkään itse ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan). Viimeisin rysäys ennen Puoliverisen prinssin tipahtamista kirjaston varausjonosta oli tuo Goblet of Fire. Order of Phoenix jäi nyt lukematta, koska luin sen viimeksi kesällä pohjana Half-Blood Princelle.

Luen siis Pottereita mielelläni sekä suomeksi että englanniksi. Suomennokset ovat olleet osuvia, ja ylipäätään luen lähes kaikki kirjat mieluiten suomennoksina. Ei siksi, ettenkö osaisi englantia, vaan siksi, että suomen kieli on minulle tärkeä asia. Nyt, kun Harry Potterin lisäksi tuli luettua myös L.M. Montgomerya englanniksi, eli suomenkielisen luettavan prosentuaalinen osuus pieneni tietyllä ajanjaksolla, tuli heti ihan ikävä suomenkielisiä kirjoja. Näin siitä huolimatta, että Harry Potter on sen verran yksinkertaista englantia, ettei siitä mitään ohi mene, ja siitä, että esimerkiksi englantilaiset tervehdys- ja kohteliaisuusfraasit ovat mukavia alkukielisinä. Jotenkin siihen britti-ilmapiiriin pääsee heti paljon paremmin sisälle... Esimerkiksi Harryssakin esiintyneet "Could I have a word with you?" "Potter! Weasley! Will you pay attention?" tai "Hello there, Arthur" eivät vain taivu suomeksi aivan samalla tavalla. Alkaen jo vaikkapa siitä syystä, että suomalaisessa käytöskulttuurissahan etunimien käyttöä vältellään suoraan toiselle puhuttaessa, ja muutenkin peruskommunikaatio on hyvin suoraviivaista töks-töks-meininkiä, pahimmillaan tyyliin "sori-häh-moi". Tai sitten vain mennään suoraan asiaan, ilman että kysyttäisiin, että "Voisinko vaihtaa kanssasi sanasen, Jaakko?"

Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niin kuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle. Noh, oma etuni toki on että linja jatkuisi samana, eli valtiovalta ja sensaationhakuinen lööppimedia jahdatkoot elokuvia ja tietokonepelejä vapaasti, mutta jättäkööt kirjaston rauhaan. :)

Mikä siinä Harry Potterissa sitten viehättää? Lapsena ja nuorena luin lukemattomia samantapaisia seikkailukirjoja - joissa lapsisankari joutui käymään taisteluun sitä Maailman Pahinta voimaa vastaan - mutta ei tule mieleen että näin aikuisiällä jaksaisi yhtä monta kertaa muita seikkailuja lukea. Ehkä viehätys tulee siitä, että Rowling on oivaltanut välttää pari tyypillisintä sudenkuoppaa. Yleensä esimerkiksi pahiksen pahuudella mässäillään ihan liikaa - lopulta koko kirja alleviivaa joka rivillä sitä, että pahis on hirmuisenkamala ja maailma tuhoutuu jos sankari ei sitten voitakaan häntä loppurytinöiden koittaessa. Ketä kiinnostaa. Paljon mielenkiintoisempaahan on sankarien arkielämä - tässä tapauksessa koulunkäynti, läksyjen teko, orastavat ihmissuhdeseikkailut tai vaikkapa vain Tylypahkan linnasta löytyvät erilaiset kummitukset ja salahuoneet. Kyllä sen sarjan huipentumisen osaa jo etukäteen arvata, Harryn ja Voldemortin loppurytinät siis. Kiinnostavaa on se, mitä kaikkea sitä ennen tapahtuu - esimerkiksi se, mitä kamalaa Dursleyn perheelle seuraavan kesäloman loppuessa tapahtuukaan, kun Harryn paluu kouluun koittaa.

Toinen on Rowlingin taito juonenpunojana. Vaikkei häntä tyylillisesti ihan maailmankirjallisuuden klassikoiden kanssa samalle viivalle voi nostaakaan, niin omassa sarjassaan hän osaa oivallisesti juonen kuljettamisen, hämmentävien vinkkien heittelyn pitkin matkaa ja lopuksi lankojen solmimisen. Ainakin itse olen mennyt monta kertaa lankaan pähkiessäni vaikkapa tässä Liekehtivässä pikarissa Ludo Bagmanin kummaa käytöstä, Rita Skeeterin lööpinmetsästystaitoja tai Fredin ja Georgen salamyhkäisiä touhuja. Lisäksi Rowling osaa laajentaa taikamaailmaansa joka osassa uudella tavalla. Fantasiakirjallisuus huonoimmillaan hahmottelee maailman lainalaisuudet hyvin nopeasti ja pintapuolisesti, ja lukijan on tyydyttävä toistoon vaikkapa siitä, että "ooh, meillä muuten on lohikäärmeitä täällä". Rowling on antanut kirja kirjalta lukijalle uusia kokemuksia, vaikkapa Kielletyn metsän olioita, Tylyahon kylän tai Dumbledoren ajatusmuistot menneistä tapahtumista.

Liekehtivä pikari aka Goblet of Fire on Harry Potter-sarjan parhaimmistoa, ihan jo siitäkin syystä että sarja on kehittynyt koko ajan edetessään. Feeniksin kiltaan verrattuna Liekehtivässä pikarissa Rowling on välttänyt pahimman tarinan venytyksen (Feeniksissä meinasi kestää parisataa sivua ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan) ja Puoliveriseen prinssiin verrattuna jännite ei ole vielä taittunut. En sano että Puoliverinen prinssi olisi vailla jännitettä, mutta niinhän se on, että ennen kuin oli selvinnyt sitäkään, mitä nyt tiedämme siitä miten ja millä lailla Harry joutuu Voldemortin kanssa mätsäämään sarjan lopuksi, niin jännite oli tiiviimpi. Tuntematonhan se aina jännittävintä on... Lisäksi joulutanssiaiskohtaus ja erityisesti siihen valmistautuminen on hauskimpia episodeja koko sarjassa.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Marita Lindqvist: Mariella ja vanhan rouvan aarre

Kaari Utrio: Isabella

Isabella tarttui mukaan maaliskuun alussa kotona käydessä. Äiti oli ostanut sen lomalukemisiksi ja pisti minulle kiertoon. Ollaan kai molemmat luettu Kaari Utrion romaanituotanto kokonaan jo aikoja sitten, ja itse olen lähes kaiken tainnut lukea jo kahteen kertaan. Mutta eihän se hyvää kirjaa huononna, parantaa vaan. :) Tämä painos Isabellasta on julkaistu Kaarin kirjasto -sarjassa, johon on pyritty löytämään tyylikäs ja yhdenmukainen ulkoasu, ja siinä pitkälti onnistuttukin. Minua kyllä viehättävät vanhemmatkin ulkoasuratkaisut, erityisen ihastunut olin viime kesänä joensuulaisesta divarista löytämääni resuiseen Viipurin kaunotar -pokkariin, painos vuodelta 1973. Kaari Utriolla on muuten paljon lukemista tarjoavat kotisivut.

Mutta asiaan. Isabella on Utrion sankarittarien joukossa tyyppiä "rikas ja kaunis". Muita tyyppejä ovat köyhä ja kaunis, köyhä ja mitättömän näköinen (ei kuitenkaan niin ruma että sankaritarta olisi rankaistu vaikka aknella tai epämuodostumilla), tai rikas ja mitättömän näköinen. Luonteeltaan sankarittaret voidaan jakaa ujoihin ja arkoihin ja sitten taas voimakasluontoisiin tai tulisiin. En kyllä muista että kovin moni sankaritar olisi yhtä aikaa rikas, kaunis ja voimakasluontoinen - johan siinä lukijaa alkaisi ärsyttää, miten sellaiseen muka voisi samaistua. Sopivat vastoinkäymiset pitävät lukijan tyytyväisenä. Isabellakin menee siis ujojen joukkoon, ainakin ensi alkuun, mikä on toki ikävää, kun hän sattuu olemaan huikean rikas ja kaikki ilkimykset koettavat siksi väkivalloin saada hänet omakseen.

Juonta ei ehkä kannata sen enempää analysoida, ainahan ne viihderomaaneissa menevät saman kaavan mukaan - eli happy end, rakkaus voittaa ja vastoinkäymiset nujerretaan. Ja niin sen pitää ollakin. Nostankin tässä esille Kaari Utrion muita ansioita, kuten romaanien historiallisuuden. Itse ainakin voin sanoa, että kaikki, mitä Suomen keskiajan historiasta tiedän, tiedän Kaari Utrion romaanien kautta, niin filosofian maisteri ja yleisen historian asiantuntija kuin olenkin. Ensimmäiset Utriot luin joskus yläastetta aloitellessa, joten vertailupohjaa yläasteen ja lukion kouluhistoriaan ja Utrion historiakuvauksiin ehti tulla runsaasti. Isabellan, Vendelan, Sunnevan ja muiden seikkailuista jää taatusti mielikuva monesta asiasta, joita kouluhistorian pohjalta ei todellakaan osaisi hahmottaa. (Eikä yliopisto-opintojenkaan, ainakaan jos lukee tenttikirjoista vain sisällysluettelon ja yhteenvedon, kuten itse tein aivan liian usein...) Esimerkiksi käsite "Ruotsi-Suomi", jota kai edelleenkin oppivelvollisille tyrkytetään. Siitähän saa kuvan, että Ruotsi ja Suomi ovat muodostaneet eräänlaisen tasavertaisen unionin. Höpö höpö. Utrion romaaneista havainnollistuu esimerkillisesti se, että nykyisen Suomen valtion alueella sijaitsevat asutusalueet olivat todellakin Ruotsille vain yksi valloitettu alue muitten joukossa, ja ettei "Suomea" sellaisessa muodossa kuin nykyään ajatellaan, edes ollut. Suomi eli nykyinen Varsinais-Suomi, Häme, Karjala jne niputettiin kyllä Itämaa-käsitteen alle, ja käytiinhän lisäksi pohjoisessa, esimerkiksi Tornion seudulta käsin, kauppa-, ryöstö- ja metsästysretkillä. Mutta kovin vähäväkinen, sirpaleinen, monikulttuurinen ja -kielinen, ja eri uhkien painetta jatkuvasti kokeva maankolkka tuolloin oltiin.

Muita mainioita sivujuonteita lemmenseikkailujen lisäksi ovat esimerkiksi kuvaukset keskiaikaisista käytöstavoista. Seuraavaksi teen tunnustuksen, joka kuulostaa ehkä hieman absurdilta, mutta on täyttä totta. Lapsena olin melko nirso ruuan suhteen, ja esimerkiksi läskiä kammosin kuin ruttoa. Oikeastaan en voinut syödä mitään lihaa kunnolla, kun pelkäsin aina sitä läskiä. Kun sitten 12-13-vuotiaana aloin lukea Utriota, törmäsin kuvauksiin pajunvitsanhennoista sankarittarista, jotka ahmivat hyvällä ruokahalulla esimerkiksi naurismuhennosta, jossa kellui ihaniksi mainittuja läskinkimpaleita. Muutenkin kirjoissa korostui se, että ankarina aikoina oli pakko syödä aina kun sai ja voi, nirsoilla ei voinut, johan siinä olisi kuollut. Liha, läski ja muu rasva oli parasta, mitä ylhäiset neidot suuhunsa saattoivat pistää. Tämän jälkeen suhtautumiseni ruokaan muuttui huomattavasti tervehenkisemmäksi ja lihakin alkoi maistua. Nykyään en parempaa tiedäkään kuin vaikkapa joulukinkun ihana läskireunus.

Muuten Isabellassa (ensimmäinen painos 1988) on jo nähtävissä Utrion tyylin eräälle aikakaudelle tietynsorttinen vakiintuminen. Isabellaa seuraavat romaanit, mm. Vendela (joka onkin oma suosikkini kautta aikojen Utrion tuotannosta), Haukka - minun rakkaani ja Vanajan Joanna ovat melkein kuin samaa sarjaa, sen verran yhtenevä kerronta niissä on. Tämän huomaa hyvin jos vertaa niitä vaikka Pirkkalan pyhät pihlajat -sarjaan 1970-luvun lopulta tai uusimpiin Saippuaprinsessa- ja Ruma kreivitär -teoksiin. Onpa tuottelias kirjailija ehtinyt tänä aikana lisäksi tehdä myös paljon tietokirjoja, joista itse olen lukenut Perhekirjan, joka käy läpi eurooppalaisen perheen historiaa. Utrio on eri yhteyksissä muistellut purevaan sävyyn takavuosina kokemaansa halveksuntaa, joka kohdistui kaikkiin, jotka viihdettä kirjoittivat, mutta onpa hänelle tuon jälkeen ehditty myöntää mm. Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä vuonna 2002.

Ylipäätään tämä romanttisen viihdekirjallisuuden genre on täysin aliarvostettu. Asia, joka saa miljoonat ellei miljardit ihmiset rentoutumaan, nauramaan ja voimaan paremmin joka päivä, ei voi olla turhaa tai hömppää. Tähän asiaan perusteellisemmin on paneutunut Kirsti Ellilä mainiossa romaanissaan Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin (Karisto 2005). Siitä siis toinen tämän postauksen kirjasuositus Isabellan lisäksi. :)

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö
Kaari Utrio: Uhritulet
Laila Hirvisaari: Grand Hotel

Pentti Saarikoski: Runot

Ostin Pentti Saarikosken Runot-kokoelman (Otava 2004, yhteisnide kaikista PS:n runokirjoista) tällä viikolla. Sen hankkiminen olikin mutkan takana: Suomalaisen kirjakaupan verkkokauppa tarjosi eioota eikä Lappeenrannan kirjakaupoissakaan sitä hyllyissä ollut. Onneksi on internet: reippaana tyttönä lähetin mailia erinäisiin kirjakauppoihin ja Suomalaisen kirjakaupan Iisalmen myymälä toimitti minulle kirjan Lappeenrantaan. Herää kysymys, miksi Lappeenrannan myymälä ei voinut saman tien tarkistaa muiden myymälöiden hyllytilannetta, kun näköjään sellaiseen mahdollisuus on...

Saarikoski-tuttavuuteni alkoi lukiossa, arviolta vuonna 1995. Kaverillani Ainolla oli Tanssiinkutsu, jonka minäkin luin. Ensi kerralla tuntui siltä, että runot eivät avautuneet millään. "Do ut des" on ihan ensimmäinen muistikuva tuosta kirjasta. Olin kuitenkin lukenut jo jonkun verran runoja, ja kyllähän ne runot sieltä rupesivat auki kiertymään. Niissä viehätti tunnelma, joka osui ja upposi meikäläiseen paremmin kuin kenenkään toisen nykyrunoilijan tyyli. Saarikosken tyylihän on yhdistelmä välinpitämättömyyttä ja älyllisyyttä, toisaalta taas melankoliaa ja tunteikkuutta, näiden päälle kun ravautetaan vielä mustaa huumoria niin a vot!

1997 kirjahyllyi karttui sekä Tiarnia-yhteiskokoelmalla että Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerran ensimmäisellä osalla. Tiarnia-runot (Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit) tulikin luettua noihin aikoihin etu- ja takaperin. Sen jälkeen olen lukenut niin elämäkerta- kuin muistelmateoksia, Saarikosken proosateoksia sekä varhaisempia runoja, tosin yhtään varhaisemmista en niin paljon kuin Tiarniaa. Martti Mäkelän äänikirja Ääneen on kyllä syövyttänyt jotkut varhaisemmista runoista hyvin tajuntaan. Erityisesti merkillinen ja kiehtova Suurkaupungit I, "Me eletään uutta aikaa..." on tätä kautta noussut suosikkien joukkoon. Saarikoski-lausujista nostan kyllä Martti Mäkelän edelle Raimo Grönbergin, joka joskus Yle Radio 1:llä luki Tiarnia-runoja.

Runot onkin tarkoitus lukea alusta loppuun ja toivon mukaan saada vihdoin se kokonaiskuva PS:n tuotannosta. Ja löytää myös uusia suosikkirunoja. Runoilla kun on sama taipumus kuin laulunsanoilla: jossakin tilanteessa ne tulevat mieleen ties mistä, niitä pyörittelee ja muistelee, ja jos ei muista kokonaan niin on pakko myöhemmin tarkistaa, että miten hitossa tämä nyt meneekään. Viime aikoina sisäinen jukeboksi on jostain syystä jumittanut Elvis-runon kohdalla. (Tanssiinkutsu XLVI, alunperin julkaistu v. 1980). Se alkaa näin:

"Elvis

on pöhöttynyt ja vatsakas

läähättää

hiki valuu otsalta silmiin

hän heittelee valkoisia pyyheliinoja

kaulastaan yleisölle

tytöt tappelee niistä"

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu
Harri Sirola: Turha hätkähtää
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle