Kukaan ei varmaan ylläty että Harry Potter on ollut tämän kuun lukulistoilla. Pari viikkoa takaperin podin flunssaa, ja lukemisen puutteessa luin kolmannen kerran sen ainoan omistamani Harry Potterin, eli Harry Potter ja Salaisuuksien kammio -kirjan. Siitähän se kierre taas alkoi, jälleen kerran piti lukea sarja alusta alkaen. Piti lainata kirjastosta Viisasten kivi ja kotona käydessä lukea pikkuveljen hyllystä Azkabanin vanki (pikkuveli ei kylläkään itse ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan). Viimeisin rysäys ennen Puoliverisen prinssin tipahtamista kirjaston varausjonosta oli tuo Goblet of Fire. Order of Phoenix jäi nyt lukematta, koska luin sen viimeksi kesällä pohjana Half-Blood Princelle.Luen siis Pottereita mielelläni sekä suomeksi että englanniksi. Suomennokset ovat olleet osuvia, ja ylipäätään luen lähes kaikki kirjat mieluiten suomennoksina. Ei siksi, ettenkö osaisi englantia, vaan siksi, että suomen kieli on minulle tärkeä asia. Nyt, kun Harry Potterin lisäksi tuli luettua myös L.M. Montgomerya englanniksi, eli suomenkielisen luettavan prosentuaalinen osuus pieneni tietyllä ajanjaksolla, tuli heti ihan ikävä suomenkielisiä kirjoja. Näin siitä huolimatta, että Harry Potter on sen verran yksinkertaista englantia, ettei siitä mitään ohi mene, ja siitä, että esimerkiksi englantilaiset tervehdys- ja kohteliaisuusfraasit ovat mukavia alkukielisinä. Jotenkin siihen britti-ilmapiiriin pääsee heti paljon paremmin sisälle... Esimerkiksi Harryssakin esiintyneet "Could I have a word with you?" "Potter! Weasley! Will you pay attention?" tai "Hello there, Arthur" eivät vain taivu suomeksi aivan samalla tavalla. Alkaen jo vaikkapa siitä syystä, että suomalaisessa käytöskulttuurissahan etunimien käyttöä vältellään suoraan toiselle puhuttaessa, ja muutenkin peruskommunikaatio on hyvin suoraviivaista töks-töks-meininkiä, pahimmillaan tyyliin "sori-häh-moi". Tai sitten vain mennään suoraan asiaan, ilman että kysyttäisiin, että "Voisinko vaihtaa kanssasi sanasen, Jaakko?"
Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niin kuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle. Noh, oma etuni toki on että linja jatkuisi samana, eli valtiovalta ja sensaationhakuinen lööppimedia jahdatkoot elokuvia ja tietokonepelejä vapaasti, mutta jättäkööt kirjaston rauhaan. :)
Mikä siinä Harry Potterissa sitten viehättää? Lapsena ja nuorena luin lukemattomia samantapaisia seikkailukirjoja - joissa lapsisankari joutui käymään taisteluun sitä Maailman Pahinta voimaa vastaan - mutta ei tule mieleen että näin aikuisiällä jaksaisi yhtä monta kertaa muita seikkailuja lukea. Ehkä viehätys tulee siitä, että Rowling on oivaltanut välttää pari tyypillisintä sudenkuoppaa. Yleensä esimerkiksi pahiksen pahuudella mässäillään ihan liikaa - lopulta koko kirja alleviivaa joka rivillä sitä, että pahis on hirmuisenkamala ja maailma tuhoutuu jos sankari ei sitten voitakaan häntä loppurytinöiden koittaessa. Ketä kiinnostaa. Paljon mielenkiintoisempaahan on sankarien arkielämä - tässä tapauksessa koulunkäynti, läksyjen teko, orastavat ihmissuhdeseikkailut tai vaikkapa vain Tylypahkan linnasta löytyvät erilaiset kummitukset ja salahuoneet. Kyllä sen sarjan huipentumisen osaa jo etukäteen arvata, Harryn ja Voldemortin loppurytinät siis. Kiinnostavaa on se, mitä kaikkea sitä ennen tapahtuu - esimerkiksi se, mitä kamalaa Dursleyn perheelle seuraavan kesäloman loppuessa tapahtuukaan, kun Harryn paluu kouluun koittaa.
Toinen on Rowlingin taito juonenpunojana. Vaikkei häntä tyylillisesti ihan maailmankirjallisuuden klassikoiden kanssa samalle viivalle voi nostaakaan, niin omassa sarjassaan hän osaa oivallisesti juonen kuljettamisen, hämmentävien vinkkien heittelyn pitkin matkaa ja lopuksi lankojen solmimisen. Ainakin itse olen mennyt monta kertaa lankaan pähkiessäni vaikkapa tässä Liekehtivässä pikarissa Ludo Bagmanin kummaa käytöstä, Rita Skeeterin lööpinmetsästystaitoja tai Fredin ja Georgen salamyhkäisiä touhuja. Lisäksi Rowling osaa laajentaa taikamaailmaansa joka osassa uudella tavalla. Fantasiakirjallisuus huonoimmillaan hahmottelee maailman lainalaisuudet hyvin nopeasti ja pintapuolisesti, ja lukijan on tyydyttävä toistoon vaikkapa siitä, että "ooh, meillä muuten on lohikäärmeitä täällä". Rowling on antanut kirja kirjalta lukijalle uusia kokemuksia, vaikkapa Kielletyn metsän olioita, Tylyahon kylän tai Dumbledoren ajatusmuistot menneistä tapahtumista.
Liekehtivä pikari aka Goblet of Fire on Harry Potter-sarjan parhaimmistoa, ihan jo siitäkin syystä että sarja on kehittynyt koko ajan edetessään. Feeniksin kiltaan verrattuna Liekehtivässä pikarissa Rowling on välttänyt pahimman tarinan venytyksen (Feeniksissä meinasi kestää parisataa sivua ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan) ja Puoliveriseen prinssiin verrattuna jännite ei ole vielä taittunut. En sano että Puoliverinen prinssi olisi vailla jännitettä, mutta niinhän se on, että ennen kuin oli selvinnyt sitäkään, mitä nyt tiedämme siitä miten ja millä lailla Harry joutuu Voldemortin kanssa mätsäämään sarjan lopuksi, niin jännite oli tiiviimpi. Tuntematonhan se aina jännittävintä on... Lisäksi joulutanssiaiskohtaus ja erityisesti siihen valmistautuminen on hauskimpia episodeja koko sarjassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti