Tulipa luettua pitkästä aikaa myös (trendikästä?) uutta suomalaista kirjallisuutta. Lahjakas Anu Lovack jäi mieleen, kun se mainittiin parissakin eri aikakauslehdessa lukemisen arvoisena, ja kirjastosta kun opus löytyi, niin mukaan vaan. Lähetänkin tässä yleisesti ja yhtäläisesti kiitokset kaikille kirjastotyöntekijöille, jotka kokoavat kirjastoihin näitä "suositteluhyllyjä". Siis pistävät uusia ja mielenkiintoisia kirjoja hyllyihin esille, niin että niistä on helppo bongata sopivaa luettavaa.Kirjassa on hyvät puolensa, mutta en nyt itse mitenkään erityisesti siihen ihastunut. Melko mukava ja omaperäinen tyyli Marttilalla kyllä tuntuisi olevan, mistä hetken päästä lisää. Kerrotaan tässä nyt lyhyesti kirjan juoni ensin: nimeämättä jääneessä lähiössä sijaitsevan Lankku-baarin juopporemmi holhoaa ja ihailee Anu Lovack -nimistä tyttöä. Tytön äiti on kuollut ja isä on tuntematon, tosin yksi jos toinenkin kirjan miehistä toivoisi olevan tämän kauniin ja viehättävän, juuri täysi-ikäistyneen neidon biologinen isä. Anu Lovack itse ei kirjassa esiinny kuin kirjeiden ja postikorttien kautta: hän on muuttanut Berliiniin ja lähettelee Lankku-baariin viestejä, joissa toivoo rahaa milloin mihinkin menoihin. Merkittävää on, että viestit on usein osoitettu "isälle". Siitähän kanta-asiakkaiden elämä menee sekaisin, kun pitää koettaa selvittää, kuka Anu Lovackin isä oikeastaan on.
Kirjan minäkertoja on Aulis, pitkäaikaistyötön, jolla on paha sosiaalisten tilanteiden kammo ja joka siksi viettää pitkiä aikoja asunnossaan poistumatta sieltä mihinkään. Viehättävä ja hauska tyyliristiriita syntyy siitä, että vaikka kirja kuvaa työttömiä alkoholisteja lähiössä, käyttävät kaikki henkilöhahmot erittäin huoliteltua, kirjakielimäistä ja parodioidun sisäsiistiä kieltä. Ohessa katkelma:
"- Mukava nähdä sinua, Robert sanoi, kun olin istuutunut häntä vastapäätä. - Olet taas ollut muutaman päivän omissa oloissasi. Olet tainnut vain lepäillä?
- Niin.
- Ja kuriiri on tuonut viinaa?
- Näin on tapahtunut.
- Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Robert heristeli sormeaan kuin lapselle, ja minä nauroin hyväntahtoisesti hänen turhantarkan miehisyyden murtavalle huolenpidolleen."
Mutta mutta. Lukijana huomioni kiinnittyi muutamaan häiritsevään yksityiskohtaan - kaikkihan tiedämme että uskottavien detaljien varassa taideteoksen maailma seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi, miksi ihmeessä kirjan henkilöt käyttävät Anu Lovackista puhuessaan koko ajan koko nimeä, siis "Anu Lovack" eikä "Anu"? Jos kyseessä on rakas ja läheinen ihminen, on aika epäluontevaa käyttää koko nimeä jatkuvasti. Toiseksi - kun kirja sijoittuu nykyaikaan, miksi ihmeessä Anu Lovack pyytää lähettämään rahaa maksuosoituksena berliiniläiseen pankkiin? Kai kaikilla lähiönuorillakin on verkkopankkitunnukset ja Visa Electron -kortti, joilla pääsee pankkiasioitaan säätämään kätevästi ulkomaita myöten. Entä miksi kirjan hahmot juovat korostetusti suomiviinaa, siis nimenomaan suomiviinaa eikä mitään muita kirkkaita? Pitänee tarkastaa seuraavan kerran Alkossa käydessä, että onko Suomi-viinan litrahinta muka oleellisen paljon halvempi kuin muiden vastaavien tuotteiden. Tai miten ihmeessä Anu Lovackin isän henkilöllisyys voi olla niin suuri mysteeri, luulisi olevan selvää että jos isä tuttavapiiristä löytyisi, olisi tyttäressä väkisinkin samaa näköä. Ulkonäköviitteitä kyllä hieman kirjassa sivutaankin, mutta tarpeeksi painoarvoa tähän näkökulmaan ei mielestäni kiinnitetä.
Tyypillistä uusille suomalaisille kirjoille on teoksen ulkoasu. Vaikka kirja on 192-sivuinen, on se erittäin nopealukuinen. Kirja kun on painettu A5-koossa, paperi on paksua, fontti iso ja taitto väljää. Jos vaikkapa Täällä Pohjantähden alla painettaisiin samanlaisessa asussa, ohittaisi se hyllymetreissä varmasti Kalle Päätalonkin. Eipä kirjan pituus toki sen laatua ratkaise, mutta jotenkin on jäänyt sellainen näppituntuma, että uusia kirjoja koetetaan "venyttää" painamalla ne paksun näköisiksi, vaikka toisenlaisessa julkaisuasussa kirja voisi olla hyvinkin ohut ja kevyt.
Kannattaako kirja siis lukea vai ei? Yksityiskohtiin takertuvasta kritiikistäni huolimatta sanon että kannattaa, nimenomaan tuon mainion kielellisen tyylin ansiosta. V. 1961 syntynyt Marttila on näköjään julkaissut aiemmin yhden romaanin ja pari nuortenromaania (jos nyt taas kerran halutaan pitää yllä tuota hieman keinotekoista jakoa "nuortenkirjojen" ja "aikuisten kirjojen" välillä). Kirjat ovat syntyneet muutaman vuoden välein, joten saa nähdä koska ja minkälaista tarinaa Marttila seuraavan kerran julkaisee. Mikäli tyyli tästä vielä eteenpäin kehittyy, saadaan melkoista herkkua. Omaperäisyys kun on takuuvarma valttikortti missä tahansa luovassa työssä.
On vaikea päättää, onko kirja realistinen kuvaus syrjäytyneiden suomalaisten elämästä vai ei. Tavallaan on - henkilöhahmojen elämäntapaa ei mitenkään kaunistella. Toisaalta tuo kirjakielimäisyys on tehokas vieraannutuskeino. Iso plussa myös siitä, ettei kirja missään tapauksessa ole ainakaan synkistelevää sosiaalipornoa, vaan tarina etenee surkuhupaistenkin käänteitten aikana valoisaan ja myönteiseen sävyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti