Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Kansi: Otava.

Roald Dahlin lastenkirjaklassikko Jali ja suklaatehdas on ollut hiljakkoin uutisissa, sillä englanninkielisen alkuteoksen sisältöä on uusiin painoksiin muokattu. Muokkauksista voi lukea vaikka tämän Helsingin Sanomien jutun kautta. Tarkoituksena on, että vaikkapa ylipainoisuutta ei käytetä negatiivisena leimana. Reaktiot ovat olleet monenlaisia - jotkut syyttävät kustantajaa sensuurista, toisten mielestä on lasten etu, että vanhoja kirjoja mukautetaan nykypäivään.

Ehdin kuunnella Jalin ja suklaatehtaan äänikirjana ennen kuin uutisointi tavoitti korvani. Vuonna 2005 julkaistu äänikirja perustuu Aila Nissisen suomennokseen, joka ilmestyi vuonna 1971. Alkuperäisteos Charlie and the Chocolate Factory ilmestyi vuonna 1964. Suomenkielisen äänikirjan tekstiasun on muokannut Nina Pitkänen. Lukijana on Antti Virmavirta, jonka lukemana olen kuunnellut aikaisemmin ainakin Kalevalan. 

 

Jalin ja suklaatehtaan tunnelma on jäänyt lapsuudesta mieleen hieman pelottavana. Omat lapseni äänikirjan tunnelma suorastaan lumosi, vaikka selvästi jotkut käänteet jäivät pohdituttamaan. Itse repeilin äänikirjalle useaan kertaan - kirjan anarkismi ja suorastaan härski huumori oli riemastuttavaa. 

Kirjan juoni on kuin kasvatusoppaasta: viisi lasta pääsee tutustumaan suureen suklaatehtaaseen ja heistä neljälle käy vähän huonosti, koska he eivät osaa käyttäytyä. Köyhä, kiltti ja vaatimaton pikku Jali pärjää suklaatehtaassa paljon paremmin kuin ahne Aukusti, purkkaa mässyttävä Orvokki, hemmoteltu Marina ja telkkarin orjuuttama Ari.

Antti Virmavirta oli mainio lukija. Jäin pohtimaan, mistä kirjan pelottava tunnelma kumpuaa. Päähenkilö Jalin kuvataan jokusen kerran huomaavan tehtaan vaarallisuuden, mutta päällisin puolin tehtaan omistaja, herra Vonkka, ei mitään suorastaan uhkaavaa kuitenkaan tee. Kaipa Dahl vain on osannut ladata kirjaan niin paljon erikoisia aineksia, että tunnelma kehkeytyy sähköiseksi, vaikka juoni on näennäisen yksinkertainen.

Vetävän juonen lisäksi kirjan voi tulkita kertovan kolonialismista, lapsityövoimasta, sosiaalipolitiikasta, tuloeroista ja vaikka mistä. Ilmankos kirja on saavuttanut lastenkirjaklassikon aseman - eiköhän se kestä myös kiistelyn muutaman sanan muuntamisesta.

Hoksasin myös vasta nyt, että kirjallehan on myös jatko-osa. Jali ja lasihissi -kirjasta voi lukea vaikkapa Risingshadow-sivuston esittelyn.

 

Lue myös nämä:
Dodie Smith: The 101 Dalmatians
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Katsaus lasten äänikirjoihin

Eino Leino: Pankkiherroja

Antti Favén: Eino Leinon muotokuva.
Kuva: Kansallisgalleria.

Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

Koska olen kotoisin Paltamosta, on minut suorastaan marinoitu Eino Leinon runojen tärkeydellä - onhan Leino syntynyt Paltaniemellä. Mielikuva Leinosta on melko yksiulotteinen: hänet mielletään romanttiseksi rappioalkoholistiksi, joka ojan pohjalta käsin, jonkun hellän naisen hoivaillessa häntä, syöksee kalevalamittaista helkavirttä, jossa ylistetään kainuulaista maaseutumaisemaa. Epäilemättä myös hiljakkoin edesmenneen Vesa-Matti Loirin laulamat Leino-tulkinnat ovat vankistaneet tätä mielikuvaa.

 

Pankkiherroja, vuonna 1914 ilmestynyt romaani, ei kuitenkaan sovi lainkaan tähän Leinon nykyimagoon. Romaani kuvaa terävästi helsinkiläisiä finanssipiirejä ja seurapiirejä. Se keskittyy urbaaniin ympäristöön, lähes kaikki tapahtumat ovat kävelymatkan päässä Esplanadilta. Siinä asioidaan yhtä soittoa korkealuokkaisissa ravintoloissa, seurustellaan hienostopiireissä, matkustellaan laajalti ja tehdään bisnestä. Leinohan työskenteli Helsingissä pitkään toimittajana ja hänen tarkkasilmäisyytensä ja älykkyytensä tulevat hyvin kirjassa esiin. 

 

Latasin kirjan luettavaksi Project Gutenbergista. Nopealukuisen kirjan jälkeen minulla oli sellainen olo, että kaipaan sen rinnalle jotain analyyttista, taustoittavaa lisätietoa. Tällaista löytyikin Suomen Pankin sivuilta: vuonna 2014 pääjohtaja Erkki Liikanen esiintyi Eino Leino -seurassa ja piti Pankkiherroista puheen, jossa hän nostaa tosielämän vastaavia tapahtumia esiin.

Pankkiherrojen päähenkilö on Antti Puuhaara, jolla kirjan alkusivuilla on hyvä työpaikka, mukavasti varallisuutta ja kiva perhe. Finanssipiirejä ravisuttelevat talousskandaalit romahduttavat sekä häneltä että monelta muultakin suurimman osan näistä menestyneen elämän tunnuspiirteistä. Samalla Leino ihmettelee velkavetoista kulutusyhteiskuntaa. Todella ajankohtainen kirja siis!

Puntaroin lukiessani kirjan henkilöhahmojen psykologista uskottavuutta ja tulin siihen tulokseen, että se kantaa edelleen. Tietynlainen asetelmallisuus joistakin kirjan henkilöhahmoista paistaa, mutta sillä ei ole väliä, koska jokseenkin samanlaisia elämänvalintoja voisi kuvitella myös nykyihmisten tekevän. Kukaan hahmoista ei ole erityisen miellyttävä. Antti on vähän ajopuumainen mukautuja, hänen ystävänsä Soisalo on laskelmoiva kyynikko, naiset heidän ympärillään lyhytnäköisiä ja itsekkäitä.

Kirjan kieli on viehättävää ja monet sanat kuulostavat suorastaan eksoottisilta nykylukijan korviin. Project Gutenbergiin on lisätty paljon Leinon tuotantoa, joten taidanpa jossakin välissä lukea hänen romaanejaan lisää. Leinon runoutta olen lukenut - kunnon paltamolaisen lailla - hyvinkin runsaasti, mutta romaanituotanto on jäänyt minulta vähemmälle huomiolle.

Lue myös nämä:
Karo Hämäläinen: Erottaja
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Säädynmukaisen vieraanvaraisuusetiketin sisällössä on keskeistä ollut kunnian koodisto. Vieraita kohtaan tuli käyttäytyä tietyllä tavalla, jotta oma kunnia olisi säilynyt. Kunniallista käyttäytymistä  sääteli pappilassa luonnollisesti säädynmukainen käyttäytyminen mutta myös kristilliset ihanteet. Esimerkiksi ruokatarjoilun tuli olla riittävää, muttei pöyhkeilevää. Ruokatarjoilun laadussa ja määrässä tuli ottaa huomioon se, kelle ruokaa tarjottiin.

 

 

Ruokakulttuurin tutkija Maarit Knuuttilan kompakti tietokirja Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta sukeltaa suomalaisen pappilakulttuurin perinteisiin. Kirja kertoo myös vieraanvaraisuuden globaaleista, ikiaikaisista perinteistä, jakaa hauskoja tuokiokuvia entisaikojen juhlista ja kokoaa perinteisten leivonnaisten reseptejä. Mainiota luettavaa! Kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja sen on julkaissut Kustannus Oy Arkki.

Koronapandemia romutti monin tavoin sosiaalisia suhteita ja vuodelta 2023 toivon ainakin itse, että aikaa kasvokkaisille kohtaamisille ja kyläilyille löytyisi. Vieraanvaraisuus ja kylässä käyminen ovat olleet murroksessa jo pitkään. Pappilan hätävarasta käy mainiosti ilmi, että vanhat vieraanvaraisuuden ihanteet nojaavat vahvasti agraariyhteisöjen tapoihin ja nykyajan kaupungistuneessa yhteiskunnassa, jossa asunnot ovat usein pieniä ja yksinasuminen yleistyy, ei ole enää laajaa yksimielisyyttä siitä, mitä vieraanvaraisuuden pitäisi tarkoittaa.

Pappilat ovat mainio tutkimuskohde, sillä Knuuttila kuvaa, että pappilat olivat kyläyhteisöissä usein puolijulkista tilaa, joissa emännän velvollisuus oli ottaa vastaan ja kestittää kaikenlaiset vieraat. Hierarkian huipulla oli tarkastuskäynnille tuleva piispa - tästä kertoo nykyäänkin elävä sanonta, että jotakuta "pidetään kuin piispaa pappilassa". Vaatimattomampaa kestitystä saivat erilaiset kulkijat, jotka pysähtyivät pyytämään pappilasta yösijaa tai apua. Pappilan rouvat eivät saaneet työstään palkkaa, mutta ympäröivän yhteisön oletus ja odotus oli, että pappilan talous pyörii esimerkillisesti ja rouva itse on hyvien käytöstapojensa, huolitellun ulkomuotonsa ja hyvin kasvatettujen lapsiensa kautta ihanne muille.

Tällainen vaatimus tuntuu aika kovalta - nykyään korostuu enemmän puhetapa, jossa toivotaan että ihmiset uskaltaisivat kyläillä toistensa luona, vaikka koti ei olisikaan viimeisen päälle siisti ja tarjoilut olisi haettu kaupan hyllyltä. Pappilat olivat pikemminkin kuin majataloja, joissa ovi kävi jatkuvasti ja yllätysvieraillekin kuului tarjota itse leivottuja kahvileipiä ja järjestää yöpyminen. Tällaiseen ihanteeseen ei monikaan nykynainen pysty vastaamaan. Etukäteen suunniteltujen ja sovittujen kyläilyjen osalta Pappilan hätävara tarjoaa kuitenkin mainioita vinkkejä, reseptejä myöten. Aloin pohtia, millaiseen tilaisuuteen itse voisin leipoa vaikka nimipäivärinkulaa - siinä puolen litran pullataikinasta muotoillaan pullarinkula, jonka sisälle asetetaan viipaloitu kahvikakku, jonka sisälle asetellaan pipareita tai pikkuleipiä.  

Knuuttila siteeraa kaunokirjallisuutta ja Museoviraston Keruuaineiston ja SKS:n Keruuaineiston muisteloja. Kokonaisuudesta piirtyy mainio kuvaus menneestä maailmasta, jossa kuitenkin on paljon läheistä, tunnistettavaa ja tuttua. Monet pappiloiden vierailutapojen perinteet elävät edelleen, vaikka niiden alkuperää ei ehkä aina tunnistaisikaan.

Eräs siteeratuista teoksista on Ilmari Kiannon Vanha pappila. Se löytyy luettavaksi Project Gutenbergista - pitääpä paneutua joskus teokseen.

Kirjan visuaalinen ilme on todella viehättävä - kuvituksena on sekä vanhoja valokuvia että vanhojen keittokirjojen mukaan tehtyjä vinjettikuvia. Kirjan graafisesta suunnittelijasta on vastannut Iiris Kallunki.

Yritin etsiä netistä tietoa Maarit Knuuttilan tutkijanuran kuulumisista, mutta en päässyt niistä täysin perille. Jyväskylän yliopiston sivuilta löytyy pitkä ja vakuuttava julkaisuluettelo, mutta myös teksti "ei aktiivista nimitystä". Ovatkohan viime vuosien massiiviset yliopistorahoitusten leikkaukset osuneet ruokakulttuuritutkimukseen? Todella harmi, jos näin on - suomalaisen kulttuurihistorian tutkiminen luulisi olevan ensisijaisesti suomalaisista itsestään kiinni.

Lue myös nämä:
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit
Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu

Uusintaluvussa Sofi Oksasen Puhdistus

Kansi: Sanna Sorsa / WSOY.

Sisarusten isän palattua kotiin Hans alkaisi suunnitella tämän kanssa peltojen laajentamista. Jo nyt Hans osallistuisi tupakka- ja sokerijuurikaskampanjaan, ja sitten olisi sokerijuurikassiirappia kyllin eikä Ingelin suloisen suun tarvitsisi mutrustua sakkariinin takia. Eikä Aliidenkaan, Hans muisti lisätä.

Sofi Oksasen läpimurtoteoksen, Puhdistuksen, ilmestymisestä tulee kuluneeksi 15 vuotta. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan, koska olen kirjoittanut siitä blogipostauksen toukokuussa 2008. Sittemmin kirjasta on tullut poikkeuksellinen ilmiö kotimaisen kirjallisuuden mittapuulla - se on myynyt maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta ja se on käännetty useille kielille. Kannattaa lukea "Kirjaan liittyvää taustaa" -osio Oksasen kotisivuilta. 

Puhdistuksesta tuli ilmiö ja Oksasesta kirjallisuusmaailman säihkyvä tähti. Minulla uusintalukeminen juohtui mieleen, kun katselin joulun aikaan Yle Areenasta vuonna 2013 valmistuneen dokumentin Sofi Oksanen - syntynyt kirjailijaksi. Puhdistuksen yksityiskohdat olivat jo ehtineet haipua lukumuististani ja kun luen vanhaa bloggaustani ja sen kommenttikenttää, tuntuu että olen ensimmäisellä lukukerralla keskittynyt enemmän kirjan aiheeseen kuin tyyliin. Traagiselta tuntuu, että siinä missä 15 vuotta sitten Oksasen saattoi ajatella kuvaavan lähihistoriaa, nyt Puhdistuksen voi ajatella kertovan nykyisyydestä - Venäjän raa'an hyökkäyssodan jäljiltä Ukrainassa eletään monia samanlaisia hetkiä kuin Puhdistuksen tarinassa.

Puhdistus on niitä kirjoja, jonka olen hankkinut kahteen kertaan. Pyytämäni arvostelukappaleen laitoin jossain vaiheessa kiertoon, sitten alkoi kaihertaa ja ostin uuden kappaleen. Sepä olikin saanut olla hyllyssä niin kauan, että lukeminen alkoi hintalapun irrottamisella takakannesta.

Pikakelaus Puhdistuksen lähtöasetelmaan: iäkäs Aliide elää arkeaan 1990-luvun alun Virossa ja hänen pihalleen tupsahtaa tuntematon nuori nainen, Zara. Menneisyyteen sijoittuvissa ajanjaksoissa opitaan, mitä tapahtui Aliiden sisarelle Ingelille ja Ingelin miehelle Hansille. Kirjassa peilataan, miten neuvostomiehityksen aika ja silloin koetut raakuudet vaikuttivat ihmisten mieliin. Niille löytyy vastineensa myös 90-luvulla Zaran kohtalon kautta.

Ensimmäinen oivallukseni: en muistanut, enkä ehkä kunnolla ollut sisäistänytkään, miten järisyttävän hienosti päähenkilö Aliide on rakennettu. Häntä voi pitää tarinan pääpahiksena, mutta hänen voi tulkita olevan vain lastu laineilla, selviytymistaistelua käyvä tavallinen ihminen maailmanhistorian melskeissä. Häneen samastuu ja hänen tekojaan kauhistelee. Oksanen kääntää peilin lukijan kasvojen eteen: mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa? 

 

Toinen asia, jota makustelin, olivat arkiset naisten työt, jotka toistuivat, olipa Viron niskan päällä kuka tahansa. Aliide kokkaa, säilöö, siivoaa, hoitaa eläimiä, nikkaroi, tekee miehille eväitä ja paikkaa heidän vaatteitaan. No, saako hän tästä kiitosta tai ylistystä? Neuvostopropagandassa kenties kyllä, mutta arkielämässä ei. Miehet ottavat Aliiden työt itsestäänselvyytenä. En yleensä välitä siitä, että "naiseuden kokemus" typistetään ruumintoimintojen kuvailuiksi, mutta Puhdistuksessa Oksanen osaa todella herkästi ja taitavasti kuvata naiseutta kehollisuuden ja fyysisen työn kautta. 

Kun luin Oksaselta Kun kyyhkyset katosivat ja Koirapuiston, muistan että jotkut kielikuvat ja sanavalinnat tuntuivat töksähteleviltä, jopa kömpelöiltä. Niihin verrattuna Puhdistuksessa kieli on sulavaa. Ihailin myös huikeaa dramaturgista taitoa: tapahtumat linkittyvät toisiinsa sekä ennakkovihjeiden että jälkitulkintojen kanssa, jännite kehkeytyy vahvasti, palikat loksahtelevat kohdalleen.

Puhdistusta pidetään jo modernina klassikkona. 15 vuotta sitten, ensi lukemisen jälkeen arvelin, että "ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole". Nyt tohdin olla eri mieltä, sillä lukeminenkin asettuu aina kontekstiin: arvostettua ja tunnettua kirjaa kannattaa lähestyä jo siitä syystä, että pääsee pohtimaan, miksi tämä kirja on noussut arvoonsa. Puhdistuksen tarinassa tärkeää ei olekaan ensisijaisesti aihe, vaan se, miten siinä luodataan ihmismielen pimeitä puolia ja muistutetaan, että moraali ja valinnanvapaus eivät ovat helppoja termejä silloin, kun asiat ympärillä ovat huonosti.

 

Arvelen palaavani Puhdistukseen myöhemminkin ja veikkaan, että löydän siitä silläkin kertaa uusia asioita. Mieluusti myös kuulisin, onko Oksaselta tulossa uutta romaania jossakin vaiheessa - nyt osaan jo odottaa kovaa laatua.

 

Lue myös nämä:
Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma
Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Kansi: Hannu Mänttäri / Otava.

En ole ihmetellyt työpisteeni karuutta - jo valmiiksi ankean toimistohotellin aulasta sermillä erotettua karsinaa -, koska onhan työtehtäväkin niin vaatimaton. Myöhemmin minulle valkeni, että se hipoi loukkausta.

 

Siinä missä Maastamuuttajien lukeminen oli jonkinasteista pinnistelyä, tarjosi Johanna Sinisalon Ukkoshuilu suorastaan elvyttävän lukukokemuksen. Vuonna 2021 ilmestynyt Ukkoshuilu on parhaita lukemiani Sinisalon kirjoja - siinä on väkevä teema, todella säpäkästi kehkeytyvä jännite, ajankohtaisuutta ja hyviä henkilöhahmoja. Tasapainoinen ja vetävä kokonaisuus, jossa Sinisalon kirjailijanlaadun parhaat puolet tulevat hyvin esiin. Pitkän taiteilijauran tähän mennessä tehnyt Sinisalo sai viime vuonna Pro Finlandia -mitalin.

Ukkoshuilun teemana on sää ja sään muokkaaminen. Kirjan ensimmäinen jakso on mahtava Mika Waltari -pastissi muinaisesta Assyriasta, mutta sen jälkeen siirrytäänkin nyky-Suomeen. Nuori meteorologi Leena Lind yrittää selviytyä niin työelämän kuin ihmissuhteiden paikoin mahdottoman tuntuisista haasteista. Tampereen ja lähiseudun maisemat ankkuroivat kirjat arkeen, vaikka juonenkäänteistä löytyy sekä poliittista että tieteellistä lennokkuutta.

Sääennustaminen on arkinen ja tuttu asia kaikille - sään muokkaaminen kuulostaa hurjalta, mutta kuten Sinisalo romaanissaan tuo esille, sitäkin ihminen on tehnyt. Romaanin taustalla heijastelee ilmastokriisi, mutta Ukkoshuilu ei onneksi ole pamfletti vaan draamaa.

Työelämän kipupisteitä Sinisalo käsittelee todella pisteliäästi. Leena ehtii sekä saada potkut että päätyä työkokeilun nimissä tekemään oman alansa töitä. Porkkanana on, että jos hän todistaa arvonsa, hän saattaa kelvata palkkatyöhönkin. Mutta tapahtuuko näin todella, jos työnantaja saa haluamansa irti työkokeilunkin kautta?

Leena on erinomainen päähenkilö - ei mikään sankari, vaan monella tavalla inhimillisen erehtyväinen. Hän tekee typeriä päätöksiä, joista on vahinkoa sekä hänelle itselleen että hänen lähipiirilleen. Hän uskottelee itselleen mustan valkoiseksi. Hän sählää ja säätää, mutta on oikeilla hetkillä kuitenkin neuvokas ja taistelunhaluinen.

Kirjasta tekee suorastaan piinaavan ajankohtaisen siihen kuuluva Ukrainaa käsittelevä juoniosuus, jota en tässä spoilaa.

Jos Johanna Sinisalon tuotanto ei ole ennestään tuttua, Ukkoshuilusta kelpaa aloittaa. Toisaalta arvelen kirjan olevan todella antoisa myös Sinisalon vanhoille faneille.

 

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Johanna Sinisalo: Linnunaivot