Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarellan kirjan sain kirjaston varausjonosta. Olikin mukaansatempaava kirja: rupesin lukemaan tätä maanantai-iltana kymmenen jälkeen katsottuani Täydelliset naiset, ja piti sitten lukea kertaheitolla loppuun asti, vaikka meni melkein puolilleöin ennen kuin pääsi nukkumaan. Melko harppovaa lukemistahan se sitten oli, mutta ei malttanut jättää kesken. Joitakin Mazzarellan esseeteoksia olen aiemminkin lukenut ja olen hänen tyylistään pitänyt.

Mazzarella tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen: fanaattiseen isovanhemmuuteen. Näin kolmikymppisenä tämä on kiinnostava aihe. Erilaisia "mummolehtiä" (Eevaa, Kodin Kuvalehteä, Kotiliettä) lukiessa törmää joskus järkyttäviin kuvauksiin 60-70-vuotiaiden keskinäisestä kilpailusta, jonka välineenä ovat lapsenlapset. Muistan yhdenkin haastattelun, jossa iäkästä pariskuntaa kuvailtiin sanoilla "he olivat jo kadehtineetkin muiden onnea" - syynä se, että kumpikaan pariskunnan kahdesta tyttärestä ei ollut pyöräyttänyt lapsenlapsia, ja naapureilla ja tuttavilla semmoisia oli. Karmaisevin ja koomisin oma kokemukseni on takavuosilta, kun olin kyläilemässä omien vanhempieni kanssa erään heidän tuttavapariskuntansa luona. Emäntänä toimiva rouva ylisti monisanaisesti ihania lapsenlapsiaan ja kertoi että hän on tilannut niitä neljä, mutta kaksi puuttuu vielä, koska hänen tyttärensä eli sinkkuna eikä ollut lapsenlapsituotantoon mukaan siis ehtinyt. Aikansa juteltuaan rouva tiiraili vanhempiani ja tokaisi: "Teillä sitä ei vielä lapsenlapsia olekaan." Oli aika pöllämystynyt olo. Olisi kai pitänyt osata sanoa vaikka että "anteeksi, juoksenkin tästä synnyttämään", mutta harmi kun nämä nasevat vastaukset keksii aina vasta jälkikäteen.

Mutta kaipa isovanhemmuus ilmiönä on nykyään päässyt muotoutumaan erilaiseksi kuin ennen, kun perheet ovat pienentyneet, synnytysikä noussut ja ihmisten keski-ikä ylipäätään venynyt. Valtavat jälkeläisjoukot eivät enää ole yhtä itsestään selviä kuin ennen (mikä tietysti on monessa mielessä vain hyvä asia), joten kaipa niihin harvoihin lapsenlapsiin sitten voi keskittyä ihan eri lailla. Tai sitten iäkkäiltä naisilta puuttuu kokonaan se oma elämä, jos onni on aivan riippuvainen niistä lapsenlapsista. En muista että oma mummini olisi elinaikanaan mitenkään erityisesti hurahtanut ja hössöttänyt meidän lastenlasten takia, tosin hänellä olikin viisi lasta, kymmenkunta lastenlasta ja hän ehti nähdä vielä ison liudan lastenlastenlapsiakin.

Mazzarella analysoi kirpeästi ja hauskasti tätä ilmiötä, ja valottaa samalla omia kokemuksiaan isovanhemmuudesta. Hyökkäävin mahdollinen isoäiti hän ei ole, osin jo siitäkin syystä että hänen ainoa poikansa asuu Amerikassa ja Mazzarella pääsee tapaamaan poikansa perhettä kerran pari vuodessa. Suhdetta mutkistaa myös välit miniän kanssa: vaikka Mazzarella pitää miniäänsä viehättävänä, fiksuna ja topakkana, jokin ainesosa keskinäisestä kemiasta puuttuu ja anoppi ja miniä tuntevat olonsa vaivautuneiksi toistensa seurassa. Myöhemmin pojalle ja miniälle tulee avioero, joten perhesuhteita sekoittavat vielä uudet kumppanit.

Suomenruotsalais-tanskalaisen Mazzarellan lapsenlapset ovat amerikanjuutalaisia. Globaalin maailman perhesuhteita käsitellään paljon. Samalla Mazzarella sivuaa lastenkasvatusta: jos ennen lasten piti näkyä mutta ei kuulua, nyt innokkaan isoäidin pitäisi aina olla valmis heittäytymään mahalleen lattialle leikkimään lastenlastensa kanssa heti kun näitä näkee. Tavaran paljous, harrastusten paljous, elämysten paljous ja ihmissuhteiden paljous (avioerot vielä moninkertaistavat huomiota vaativien ihmiskontaktien määrän lasten elämässä) mietityttävät. Samoin käytöstavat nyt ja ennen. Mitään "ennen kaikki oli paremmin, kesälläkin hiihdettiin kouluun" -narinaa teksti ei onneksi ole, vaan Mazzarellalla on kyky katsoa niin menneisyyteen kuin nykyhetkeenkin ja arvioida historian virtaa.

Pieni sivuraide: "ennen kaikki oli paremmin" -tyylistä saa palkinnon toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi, joka tämänpäiväisessä Ilta-Sanomien jutussa kuvaa Panu Rajalan lapsuutta lauseella: "50-luvulla oltiin jatkuvasti ulkona, eikä tietokoneen äärellä." Riemastuttavaa anakronismia, sillä aihetta tutkinut Petri Paju kertoo Turun Sanomien jutussa, että 1950-luvulla Suomessa vasta rakennettiin maan ensimmäisiä tietokonekokeiluja. Onpa hyvä juttu, että natiaiset eivät menneet häiritsemään professorien tutkimuskokeiluja.

Jopas lipsahti. Tosin tämäntapaisia sivuraiteita Mazzarellakin tekstissään suosii, mikä onkin yksi syy hänen kirjojensa viehätysvoimaan. Ilmankos tämäkin kirja on kirjastoissa kovasti jonotettu.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Marianne Backlén: Karma
Laura Honkasalo: Tyttökerho

L.M. Montgomery: Emily of New Moon

L.M. Montgomerya englanniksi -projektini jatkui Pienellä runotytöllä, alkukielellä siis Emily of New Moon. Mikäli kirja suomennettaisiin nyt, en näkisi mitään ongelmaa kääntää kirjan nimeä suoraan. Siispä Uuden Kuun Emily olkoon 2000-luvun nimi Pienelle runotytölle. Vanha käännös puoltaa tosin paikkaansa, sillä käsitteenä "pieni runotyttö" on ehtinyt juurtua syvälle suomen kieleen. Herkkiä, kirjallisuudesta pitäviä nuoria naisia kutsutaan usein runotytöiksi, välillä positiivisessa, välillä negatiivisessa mielessä.

Inspiraatio kirjan (uusinta)lukemiseen tuli Sokeripala-blogin riemastuttavan anarkistisesta Runotyttö-analyysista. Suomeksi Runotytöt olen minäkin lukenut monesti, englanniksi kerta oli ensimmäinen. Taas kerran nautin siitä, että ensinnäkin lukeminen kesti kauemmin alkukielellä ja lisäksi Montgomeryn englanti on hienovaraista, kaunista ja ymmärrettävää. Lukemisen aikana mieleen muistui myös tuore uutinen: L.M. Montgomeryn pojantytär Kate Macdonald Butler kertoi, että kirjailijan kuolema 67-vuotiaana ei johtunutkaan sairaudesta, vaan hän teki itsemurhan lääkkeillä. Asiasta voi lukea vaikka täältä. Uutinen herätti monenlaisia mietteitä. Muistan lukeneeni aiemminkin, että Montgomeryn viimeiset vuodet olivat raskaita, mutta itsemurha tuntuu kovin suurelta kontrastilta verrattuna siihen elämäniloon, positiivisuuteen, elämän ymmärtämiseen ja lämpöön, joita hänen kirjoistaan lukijalle välittyy. Juuri siksi hänen kirjojaan edelleen luetaan ja niistä pidetään. Mutta elämä ja fiktio ovat kaksi eri asiaa - tämän vuoksi pitäisi entistä suuremmalla syyllä tarttua jonakin päivänä The Selected Journals of L.M. Montgomery -teoksiin, että ymmärtäisi, mitä kaikkea kirjojen taustalla, kirjailijan omassa elämässä tapahtui.

Takaisin Emilyyn, josta suomennoksissa käytetään nimeä Emilia. Nimien vaihtelun ja muunkin vuoksi voin painokkaasti suositella, että Emilyn ystävät lukevat lempikirjansa myös englanniksi. Nyt jaksoin välillä kurkkia joitakin kohtauksia suomennoksesta, ja löysinpä monta kohtaa joissa tekstiä oli saksittu melkoisesti. Esimerkiksi käy kohtaus, jossa vanha Nancy-täti arvioi Emilyn ulkomuotoa:

"- Emily, you're not a beauty but if you learn to use your eyes and hands and feet properly you'll pass for one. The men are easily fooled and if the women say you're not 'twill be held for jealousy.

Emily decided that this was a good opportunity to find out something that had puzzled her.

- Old Mr. Kelly said I had come-hither eyes, Aunt Nancy. Have I? And what are come-hither eyes?

- Jock Kelly's an old ass. You haven't come-hither eyes - it wouldn't be a Murray tradish. Aunt Nancy laughed. - The Murrays have keep-your-distance eyes - and so have you - though your lashes contradict them a bit. But sometimes eyes like that - combined with certain other points - are quite as effective as come-hither eyes. Men go by contraries oftener that not - if you tell them to keep off they'll come on. My own Nathaniel now - the only way to get him to do anything was to coax him to do the opposite. Remember, Caroline? Have another cooky, Emily."

Ja sama suomeksi:

"- Emilia, sinä et ole kaunotar, mutta jos opit käyttämään silmiäsi ja käsiäsi ja jalkojasi niin kuin pitää, niin käyt kaunottaresta. Ota toinen munkki, Emilia".

Hups heijaa, sinne hävisi pitkät pätkät! Tuntuu kuin suomennoksessa olisi muutenkin pudotettu pois "lapsille sopimattomia" aineksia - vaikka juuri ne maustavat kirjaa mainiosti ja antavat välähdyksiä Emilyn näkemästä aikuisten maailmasta ja Emilyn itsensä hurjemmasta puolesta.

Olen käsitellyt aiemminkin nuortenkirjojen vs. aikuisten kirjojen asetelmia - useimmat Montgomeryn kirjat esimerkiksi mielletään nuortenkirjoiksi. Sinänsä en keksi siihen hyvää perustetta, sillä vaikka tässäkin kirjassa Emily on alussa kymmenvuotias ja vanhenee loppuun mennessä kolmetoistavuotiaaksi, sopii kirja erinomaisesti aikuisenkin luettavaksi. Itse asiassa yksi syy siihen, että päähenkilö on näin nuori, lienee siinä että näin Montgomery voi vapaasti käsitellä naispuolista päähenkilöä ilman, että mukaan tarvitsee ympätä väkisin romanssikuvioita. Kun kirjoitetaan parikymppisistä naisista, on keskiössä aina naisen suhde mieheen - onnistuuko nainen löytämään Sen Oikean ja pääseekö hän naimisiin. Nuori tyttö saa olla vielä itsenäinen yksilö, ja hienosti Montgomery kuvaakin Emilyn rikasta sisäistä maailmaa, voimakasta itsetiedostamista ja elämänkokemuksen janoa. Emilyn tulevaisuudenhaaveet keskittyvät omaan kirjoittamiseen, itse asiassa kirjassa viitataan yllättävänkin monta kertaa siihen, miten Emily aikoo tulla kuuluisaksi ja lisäksi ansaita kirjoittamisella paljon rahaa. Naimisiinmeno tai lasten hankkiminen ei samalla lailla kuulu Emilyn toivelistan kärkeen.

Veikkaisinkin, että mikäli Montgomery olisi elänyt 2000-luvulla, hän olisi kirjoittanut sinkkukirjoja. Muistelen, että kahdessa myöhemmässä Emily-kirjassa Teddy (vastine Gilbertille, Hilarylle, ja monelle muulle Montgomeryn mieshahmolle, jotka ovat olemassa lähinnä taatakseen lopussa kunniallisen happyendin sankarittarelle) jää oudosti taka-alalle. Jo nuorena lukijana minua hieman ihmetytti, miksi kuvaukset Emilian tai Annan rakkaussuhteista tuntuivat pinnallistuvan juuri siinä vaiheessa kun niiden olisi pitänyt muuttua intensiivisemmiksi, ja etualalle nousivat taas vain sankarittaren omat ajatukset ja tunteet. 2000-luvulla Montgomeryn sankarittaret olisivat ehkä saaneet olla sinkkuja kaikessa rauhassa, tai käsitellä epäonnistuneita suhteitaankin ilman pakkoa uuteen suhteeseen syöksymisestä.

Erittäin mielenkiintoinen asetelma kirjassa on Dean "Jarback" Priestin mukaan tulo. Jarback - suomennoksissa Pönttöselkä - on 36-vuotias ja Emily 12, kun he tutustuvat. Kuten kaikki tiedämme, myöhemmissä osissa Dean kihlautuu Emilyn kanssa. "L.M. Montgomery ja pedofilia" kuulostaa hieman hurjalta titteliltä kirjallisuusaiheiseen tutkimukseen, mutta erikoiselta tuntuu näin epäsuhtaisen parin toisilleen naittaminen, vaikka tässä osassa Emily ei vielä ymmärräkään Deanin puheita, kun mies kertoo "aikovansa odottaa Emilyä" ja "opettavansa tälle rakkauskohtausten keskusteluja".

Joten kyllähän tuota voisi lukea myös jatko-osat englanniksi, Emily Climbs ja Emily's Quest. Rakenteellisesti tämä kirja toimii paljon paremmin kuin Anne of Green Gables, sillä läpijuoksumaisia kohtauksia ei ole ja Montgomery malttaa sijoittaa tapahtumat kohtuullisen lyhyelle aikavälillä, mikä parantaa intensiteettiä. Kiehtovat sivuhahmot, osuvat luonnekuvaukset, pienen kylän yhteisöllisyys, tapauskonnollisuuden kahleet ja sukusidonnaisuus ja hierarkia ovat omalta osaltaan takaamassa mielenkiintoista luettavaa.

Edit 27.1.2010: Mielenkiintoinen Emily-suomennosprojekti täällä.

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Emily Climbs
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta

Lukaisinpa lämpimikseni myös Eeva-sarjan toisen osan, Vähän enemmän Eevasta. Nopealukuinenhan tämäkin oli, tunti tai pari meni. Mutta nyt Eeva oli saanut jopa hieman persoonallisuutta ykkösosaan verrattuna! Kirja hyötyi muutenkin ykkösosan tapahtumista, sillä esimerkiksi ykkösosassa ongelmia aiheuttaneen Saaran suhteen tapahtui kehitystä uusien käänteiden valossa.

Persoonallisuutta Eeva sai esimerkiksi kirjoitusharrastuksen parissa. Kauhean omaperäinen veto Marckilta ei ole ollut tehdä Eevasta runotyttöä, sillä kirjoittaminen tai siitä haaveilu on hyvin tyypillistä tyttökirjojen sankarittarille. Kumminkin, tämä tuo sävyä Eevan muuten hieman tasapaksuun persoonaan.

Eevan ystävät Hertta ja Marja saavat valitettavasti hieman vähemmän tilaa tässä kirjassa, mutta sen sijaan kirjassa viritellään jo hieman sukupuolten välistä kanssakäymistä. Kevyet pikku ihastukset sävyttävät luokan ihmissuhteita.

Ykkösosaa rohkeammin Marck myös tuo esille kirjan sijaintipaikkaa Helsinkiä sekä viitteitä ympäröivän maailman taloudellisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Kirjahan on julkaistu vuonna 1918.

Ennen ajattelin että on jotenkin noloa lukea nuortenkirjoja aikuisena, mutta sittemmin olen tajunnut että tämähän on varsin yleinen harrastus. Varsinkin naiset tuntuvat lukevan tyttökirjoja paljon, ja kyllähän moni mieskin fiilistelee poikakirjojen ja nuortenkirjojen parissa. Mitään pahaa en tästä harrastuksesta keksi, päinvastoin paljon hyvää. Lukija pääsee lähelle omia lapsuusmuistojaan, jos kirjaa on lukenut jo lapsena ja sieltä palautuu muistoja mieleen. Ja ihan puhtaasti kirjallisessakin mielessä hyvä nuortenkirja tarjoaa yleensä vetävää ja viihdyttävää luettavaa, jonka parissa kiireiselläkään ihmisellä ei mene hirveästi aikaa.

Lue myös nämä:
Mary Marck: Eevan luokka
L.M. Montgomery: Emily of New Moon
Marita Lindqvist: Mariella ja Vanhan Rouvan aarre

Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kuten kerroinkin Reidar Palmgrenin Tunnelin yhteydessä, tämä Jalat edellä -kirja on kummitellut mielessäni pitkään - aina kun käyn uimahallissa uimassa. Siitä on aikaa kun olen tämän vuonna 2001 ilmestyneen kirjan lukenut, joten kovin kirkkaasti tapahtumat eivät mielessä olleet. Muutama kirjan kohtauksista sijoittuu uimahalliin, joten kirjan henkilöhahmot ja tunnelmat ovat palanneet assosiaatioina mieleen aina, kun on itse kauhonut uimahallin rataa edestakaisin ja tuijottanut altaan kaakelilaattojen ristikkokuviota.

Tällä kirjalla on harvinaisen osuva ja täsmällinen takakansiteksti: "Näyttelijä Reidar Palmgrenin esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Enpä olisi sitä osannut itse sen osuvammin sanoa. Onko tämmöistä nähty, että juuri kun kirjassa on käsitelty pikkupojan tapaturmaista kuolemaa, siirrytään hillittömään, mustan huumorin täyteiseen farssiin, jolle lukija pakostakin nauraa? Tai että suomalaiseen arkirealismiin tiukasti kiinnittyvä kerronta laajenee viime metreillä vaihtoehtoisen todellisuuden ja yliluonnollisten tapahtumien suuntaan?

Tämän toisen lukukerran jälkeen olen valmis pitämään tätä kirjaa yhtenä parhaista lukemistani 2000-luvulla ilmestyneistä suomalaisista romaaneista. Kirja on helevetin hyvä. Palmgrenin henkilöhahmot ovat todellisia ja tätä päivää. Kolmekymppisten Katjan ja Riston avioliitto on liudentunut myrkyllisiksi kahnauksiksi ja poissaoloiksi. Kahdeksanvuotiaan Tero-pojan maailmaa kuvataan loistavasti, Palmgren on todella tavoittanut lapsen ajatusmaailman ja tunne-elämän.

Muistelen että Palmgren itse on eräänlainen antijuppi, jossakin parin vuoden takaisessa haastattelussa hän kertoi elävänsä ilman sähköpostia tai kännykkää. Tämä muistikuva nousi mieleeni Riston hahmon perusteella. Palmgren nimittäin piruilee niin vastaansanomattomasti miesten näkymättömälle hierarkialle ja näkyvälle pätemiselle, että ansaitsisi jonkun palkinnon. Risto on raivostuttava henkilöhahmo, ennen kaikkea siksi että hän on niin tuttu todellisesta elämästä. Hän on välinpitämätön aviomies ja perheenisä, joka yrittää hyvitellä lastaan rahalla mutta ei ole todella kiinnostunut tämän kanssa olemisesta. Vaimoaan hän pettää salarakkaan kanssa, ja uskottelee itselleen että molemmat naiset ovat häneen niin rakastuneita, ettei kummankaan kanssa mitenkään voi suhdetta lopettaa, kun ei kumpikaan nainen kestäisi ilman häntä. Töissä hän kadehtii yhtiökumppaneitaan, asiakaspalvelutilanteessa nöyryyttää myyjää, uimahallin lauteilla hermostuu sivullisten typeriin kommentteihin. Lyhytpinnainen, itsekäs, ahne, materialistinen ja pölkkypäinen mies, kaiken kaikkiaan.

No Riston hahmo toki näistä alkuasetelmista kokee muutoksia ja kehittyy. Sitä ennen nähdään kuitenkin melkoista farssia. Esimerkiksi näin Risto fantasioi toimivansa työpaikallaan:

"Ja sitten mä ottaisin Penaa kauluksesta kiinni ja sanoisin sillä lailla hitaasti ja painokkaasti, että jätkä perkele, muistatkos sen Rakennus Oy Ahlforsin osakekaupan viime vuonna. Sä kusetit mua siinä, mä tiedän että sä vuosit Saastamoiselle ne tiedot. Ja kuvittelit etten mä huomaisi mitään, saatanan rotta. Siinä se sitten vapisisi, ihan kuset housussa, ja anelisi armoa että älä lyö, ethän, ja mä sanoisin tosi viileänä vaan, että mä en likaa käsiäni tuommoisiin. Että kato vaan, ettet hypi nenille toista kertaa. Nyt sä tiedät kenen kanssa olet tekemisissä. Ja se vapisisi vieläkin ja sopertelisi kumarassa että anteeksi anteeksi, ja kiitos kiitos. Ja Sirkka nousisi siitä päätteen takaa, sillä olis se tiukka villapaita, ja se katsoisi mua sillai että 'sä oot mies', ja sitä kaduttaisi saatanasti, että se antoi mulle pakit pikkujouluissa."

Kuten mainitsinkin, Palmgrenilla on mahtava kyky vaihdella tyylilajista toiseen. Näin lennokkaasti Riston ajatus karkaa, kun hän joutuu asianajajan työssään tapaamaan testamenttia tekevän vanhuksen ja juomaan tämän kanssa pullakahveja:

"Vanhus palasi kuitenkin syli täynnä kuvia ja alkoi selittää viimekesäisestä Euroopanmatkasta jolla oli ollut. Matkalle oli lähdetty Pirkon ja Voiton matkailuautolla. Kaksostytöt olivat täyttäneet Kööpenhaminassa neljä vuotta, ja syntymäpäiviä oli juhlittu Tivolissa... Ja päivän päätteeksi ne pikku äpärät olivat ahtaneet itsensä niin täyteen karkkia, että olivat oksentaneet koko matkailuauton verhoilun pilalle, Risto tuumi. Siitäkös olivat Pirkko ja Voitto julmistuneet. Kops vaan, paukkuivat tyttöjen päät katukiveen! Ja ruumiit kanavaan loiskis, ja Pirkko ja Voitto pistävät tanssiksi, päästiinpä niistä! Risto katseli kuvaa hymyilevistä kiharatukkaisista kaksosista ja näytteli kiinnostunutta. Häntä alkoi hävettää."

Osuvasta ajankuvasta, perhe-elämän peruspalikoista, elämän ja kuoleman kysymyksistä, hyvästä ja notkeasta suomen kielestä ja rankasta huumorista kiinnostuneille tätä kirjaa voi suositella lämpimin mielin.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Marianne Backlén: Karma

Marianne Backlénin Karma on niitä kirjoja, jotka ovat tainneet roikkua "vois joskus lukea" listalla siitä asti kun olen kirjasta kuullut. Minun kohdallani ensikontakti lienee ollut arvio Hesarissa. Vauhtia projektiini sain, kun Morre luki tämän kirjan, joten muistin taannoisella kirjastoreissulla napata tämän mukaani kun se hyllystä B:n kohdalta vastaan tuli.

Hyppäänkin tästä heti sivupolulle: kummallista, että pienissä kirjastoissa voi aivan hyvin bongata luettavaa kulkemalla koko romaanihyllykön A:sta Ö:hön läpi, mutta isoissa kirjastoissa semmoinen tuntuu heti paljon työläämmältä. Mielestäni pienistä kirjastoista onkin helpompi löytää luettavaa kuin isoista. Ensinnäkin, suosituimmat kirjat voivat isoissa kirjastoissa olla koko ajan lainassa, ja sen sijaan hyllyt täytetään saman kirjan monilla kappaleilla. Pienissä kirjastoissa taas - lähiöissä, pikkupaikkakunnilla, koulukirjastoissa - käyttäjäkunta on pienempi ja niinpä suositutkin kirjat tai uutuuskirjat saattavat olla herkemmin vapaalla jalalla, odottamassa kirjaston hyllyssä satunnaisen lukijan kohtaamista. No nyt olen kuitenkin yrittänyt elvyttää tätä a:sta ö:hön tutkailua jopa täällä Lappeenrannan pääkirjastossa, kun taas vuosikausia tätä ennen "kotikirjastoni" oli Sammonlahden sivukirjasto. Viimeksi ainakin tulokset olivat hyviä, kun lainasin yhden kirjan A-hyllystä ja toisen B-hyllystä. Mitähän kivaa C-hyllystä seuraavaksi löytyisikään?

Back to business. Karma kuvaa "erilaista Suomea". Tässä eivät pääosassa ole torpparit tahi jatkosotijat, vaan maahanmuuttajamiehet ja heidän kanssaan naimisissa olevat naiset. Kirja perustuu "risteilevien polkujen" tekniikkaan, se on jaettu kahdeksaan lukuun jotka kerrotaan eri henkilöiden näkökulmasta. Tapahtumat limittyvät toisiinsa, ihmiset valottavat näkemäänsä eri kantimilta.

Onnistuneimpia ovat Camillan ja Stinan näkökulmasta kerrotut luvut. Backlén on uskottavimmillaan kotikentällään, kertoessaan suomenruotsalaisten naisten suulla tarinaa. Sen sijaan esimerkiksi nigerialaisen Chiken näkökulmasta kerrottu luku sortuu välillä liiaksi ulkokohtaiseen selittelyyn, eli Backlénin omat mielipiteet tai maahanmuuttajista luetut faktat tunkevat liikaa etualalle ja syövät Chiken uskottavuutta.

Monia kirjan henkilöitä yhdistää Jamaika. Suomalaisnaiset ovat lähteneet sinne matkailemaan, kokeneet lomaromansseja, palanneet raskaana tai tuoneet tuontimiehenkin mukanaan. Joku on adoptoinut jamaikalaisia lapsia. Suomeen muuttaneet jamaikalaismiehet kaipaavat kotiinsa.

Kirjan antama kuva suomalaisnaisten liitoista afrikkalaisten tai karibialaisten miesten kanssa on jokseenkin ankea. Naisista tulee mustasukkaisia kyyliä, jotka hoitavat yksin kodin, lapset ja raha-asiat, kun taas miehet kulkevat kaupungilla etsimässä uusia valloituksia. Riipaisevin tarina on kuvaus jamaikalaismiehestä, joka suomalaiselta vaimolta lupaa kyselemättä vie perheen pienen tyttären mukanaan Jamaikalle. Kuten Hesarin arviossa todetaan, epäkorrekti kirja. Lienee lukijasta itsestään kiinni, herättävätkö nämä teesit enemmän "sitähän minäkin, ei pidä alkaa pelleilemään ulkomaalaisten kanssa" vaiko "ei se näin ole, rakkaus ei tunne rajoja!" -tyyppisiä mielipiteitä.

Suomalaiseksi kirjaksi Karmassa oli siis miellyttävän kansainvälinen ote. Koomista on, että tällaiselle sisäsuomalaiselle jo suomenruotsalainenkin kulttuuri tuntuu välillä riittävän eksoottiselta, saati kun siihen vielä lisätään Jamaikaa, Tiibetiä, Nigeriaa. Kirjassa kuvattiin rastafari-uskontoa, ja se herätti kiinnostukseni kerrata hieman faktoja tästä merkillisestä, kiehtovasta, Vanhaa testamenttia ja Etiopian historiaa sekoittavasta jamaikalaisuskonnosta. Täydellisen onnistunut kirja Karma ei kuitenkaan ole, juuri tuon joiltakin osin horjahtelevan kertojanäkökulman käytön vuoksi. Backlén on joissakin kohdissa liian ihastunut yleistämiseen, sen sijaan että olisi aidosti osannut luoda illuusion toisen ihmisen nahkoihin pääsemisestä. Sen verran lähelle hän kuitenkin osuu, että lukijan aivoissa herää mielenkiintoisia ajatusketjuja kirjan käsittelemistä aiheista.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Riku Korhonen: Lääkäriromaani

Vladimir Nabokov: Lolita

Luin hiljan Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjoittaman Lukukirjan, ja siitä jäi sellainen olo, että olisipa mukava laajentaa lukukokemuksiaan hieman uusille urille. Tämä vähän määrittelemätön olo taipui lopulta sellaiseen muotoon, että voisin yrittää etsiä itseäni kiinnostavaa käännöskirjallisuutta enemmän. Olen tätä asiaa aiemminkin blogissa pohtinut. Laskeskelin, että noin 60 % blogini kirjoista on kotimaista tuotantoa. Lukukirjan lisäksi inspiraatiota on herättänyt Keltainen kirjasto -blogi. Tällä blogilla on erinomainen funktio: lukija kertoo lukemistaan Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista. Kaikki kirjaharrastajat tuntevat tämän pitkäikäisen käännöskirjasarjan, mutta kovin kattavia esittelyjä sarjan kirjoista ei kuitenkaan netistä yhdestä paikkaa löydy. Tuo blogi täyttää hienosti tätä vajetta, vaikka ei toki läheskään kaikkia sarjan kirjoja sieltä löydykään.

Kuten tuossa Lukukirja-jutussa mainitsenkin, Margaret Atwood voisi olla mainio valinta, kun haetaan suhteellisen uutta, tasokasta käännöskirjallisuutta. Olen lukenut Atwoodilta muistaakseni yhden kirjan, ja senkin kouluikäisenä. Keltaista kirjastoa rupesin tutkailemaan sillä silmällä, että voisin bongata sieltä naiskirjailijoiden kirjoja. Sepäs osoittautui melko nopeaksi tempuksi, sillä ylivoimaisesti suurin osa sarjan kirjoista on miesten kirjoittamia. Harhailin kirjastossa näiden ajatusten ristipaineessa, ja lopulta päädyin jo kertaalleen lukemaani tasokkaaseen käännöskirjaan, eli Nabokovin Lolitaan.

Tämäkin kirja kuuluu niihin, joita olen ikään kuin "säästellyt" ensi lukemisen jälkeen odottamaan sopivaa uudelleenlukuhetkeä. Minulla on vahva lukumuisto ensi kerrasta tämän kirjan parissa. Olen lainannut sen Joensuun yliopiston kirjaston kaunokirjallisuuden osalta, vuosi lienee ollut 1999. Muistan vielä istuneeni kirjaston toisen kerroksen lepotuoleilla lukemassa tätä. Kirjassa oli punainen kansi, ei kansipapereita. Tällä kertaa lukemani painos on Gummeruksen Best Books -sarjaa vuodelta 1986, ja täytyy sanoa että kannen ulkoasun ja kirjan sisällön välinen ristiriita on suorastaan koominen. Kirjasarja on aikakauden henkinen ja "räväkkä", ja siinä mainostetaan kirjaa "eroottisen kirjallisuuden klassikkona", kannessa alaston nuorehko nainen sälekaihtimien takaa kuvattuna. No vaikka erotiikka merkittävässä osassa Lolitassa onkin, niin jos joku erehtyy lainaamaan kirjan luullen saavansa jotain halpispornoilua, niin kyllä mahtaa tulla aika pitkäksi Nabokovin runollisen ilmaisun parissa.

Kirja teki todella suuren vaikutuksen ensimmäisellä lukukerralla, siksi tällä lukukerralla olikin yllätys huomata, miten huonosti muistin kirjan tapahtumat. Oli monia juttuja, jotka luin ja koin nyt aivan eri tavalla, kuin mitä kymmenen vuoden takainen muistijälkeni antoi ymmärtää. Kirjan juoni ja teema lienee yleisellä tasolla tuttu monille, mutta tässä kuitenkin lyhyt tiivistelmä:

Sivistynyt, keski-ikäinen eurooppalaismies Humbert Humbert jättää Vanhan maailman ja muuttaa Amerikkaan. Eletään 1940-lukua. Humbert tilittää elämäänsä lukijalleen: hän rakastaa ja himoitsee "nymfettejä", joka on hänen oma määritelmänsä esipuberteettiselle hoikalle tytölle. Toisin sanoen Humbert on pedofiili. Sattuman kautta Humbert päätyy vuokralaiseksi leskirouva Charlotte Hazen taloon. 12-vuotiaaseen Dolores-tyttäreen, jota kutsutaan Dollyksi, Lo'ksi tai Lolitaksi, Humbert rakastuu ensi silmäyksellä.

Nabokov on jakanut kirjansa kahteen osaan, mutta käytännössä vaiheita on neljä. Ensin Humbert Humbert kertoo elämästään ja vaiheistaan ennen Lolitaa, sekä kertoo viehtymyksestään nymfetteihin. Toinen vaihe kuluu Hazen vuokralaisena: tällöin hän tarkkailee Lolitaa kaiken aikaa, mutta ei pääse toteuttamaan mielitekojaan. Kolmannessa vaiheessa Humbert ja Lolita autoilevat läpi Amerikan ja heidän välillään on Humbertin kertomana rakkaus- ja seksisuhde, korrektisti sanottuna Humbert siis käyttää Lolitaa hyväkseen. Neljäs vaihe kuvaa Humbertin elämää Lolitan jälkeen. Kertojana on koko ajan Humbert Humbert itse, hänet kuvataan kertomassa tarinaa joko vankilan tai mielisairaalan lukkojen takaa, joka tapauksessa kauan varsinaisten tapahtumien jälkeen. Nabokov leikittelee Humbertin toiveella, ettei Lolita-muistelmaa saa julkaista ennen kuin Lolita itsekin on edesmennyt: "Julkaistuna tätä kirjaa luetaan luultavasti 2000-luvun ensimmäisinä vuosina (1935 plus kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta, elä kauan, lemmikkini) - - -"

Lolitalla ja eräällä uudemmalla kirjalla, Lionel Shriverin Poikani Kevinillä, on yhdistävä tekijä. Molemmissa tapauksissa kirjailija on onnistunut valitsemaan niin raflaavan aiheen, että moni on suuttunut kirjasta vaikkei ole edes lukenut sitä. Kirja on julkaistu 1950-luvulla, prosessista kerrotaan hieman esimerkiksi tällä sivulla. Kirjaa onkin vähän vaikea kehua ilman, että kuulostaisi siltä, että suhtautuu myötämielisesti pedofiliaan. Kehuttu sitä silti on, pidetäänhän kirjaa 1900-luvun romaanitaiteen parhaimmistoon kuuluvana. Minuun kirja tekee vaikutuksen ensinnäkin lumoavalla, runollisella kielenkäytöllään. Tekisi mieli yrittää joskus lukea tätä kirjaa englanniksi, mutta voi olla että se olisi jo hieman liian haastavaa. Suomennos on erinomainen. Suomentajat Eila Pennanen ja Juhani Jaskari taivuttavat Humbert Humbertin lyyriset sanavalinnat viehkeälle, notkealle, taipuisalle suomen kielelle, johon ajan patina on antanut oman viehättävän silauksensa joidenkin hieman jo vanhentuneiden sanakäänteiden kautta. Lisäksi kirjassa viljellään paljon ranskankielisiä fraaseja, puhuuhan Humbert äidinkielenään ranskaa. Oma hupinsa niistäkin irtoaa, oma muinoin opiskeltu lukion lyhyt ranskani vielä nippa nappa taipui ranskankielisten repliikkien edes suurinpiirteiseen ymmärtämiseen. Tällaista Humbertin vuodatus tyypillisesti on:

"Söin lounasta kaupungissa - vuosiin en ollut tuntenut sellaista nälkää. Talo oli edelleen Lo'ton, kun palailin takaisin. Vietin iltapäivän mietiskellen, suunnitellen, autuaasti märehtien aamuista kokemustani.

Olin ylpeä itsestäni. Olin varastanut kouristuksen hunajan loukkaamatta alaikäisen moraalia. Ehdottomasti mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut. Taikuri oli kaatanut maitoa, siirappia, kuohuvaa samppanjaa nuoren naisen uuteen valkoiseen käsilaukkuun; ja katso, käsilaukku oli koskematon. Näin olin hienovaraisesti sommitellut katalan, kuuman, syntisen uneni; ja Lolita oli vieläkin turvassa - ja minä olin turvassa. En ollut mielipuolisesti omistanut häntä, vaan oman luomukseni, toisen, kuvitellut Lolitan - kenties todellisemman kuin Lolita; se peitti hänet osittain, se ympäröi häntä; se leijaili painottomana meidän välissämme, eikä sillä ollut tahtoa, ei tietoisuutta - ei omaa elämää ollenkaan."

Kuten katkelmasta käy ilmi, iso osa Humbertin pohdinnoista kääntyy hänen suuntautumisensa moraalin pohtimiseen. Hän ei halua vahingoittaa "nymfettejään", käytännössä hän kuitenkin Lolitan kohdalla niin tekee. Tämän lukukerran yksi isoimpia juttuja minulle olikin kirjan upea kaksoisvalotus. Nabokov on kirjoittanut kirjaansa monta perspektiiviä. Vaikka tarina kerrotaan puhtaasti Humbertin näkökulmasta, annetaan lukijalle riittävästi aineksia muodostaa kuva myös muista katsantokannoista. Lopulta Humbertkin joutuu myöntämään itselleen sen, että hänen rakkautensa, olipa se hänestä kuinka aitoa ja vilpitöntä tahansa, olikin Lolitan kannalta tuhoavaa, pakonomaista ja orjuuttavaa.

Kirjasta välittyy myös ajan ja paikan kuvaaminen todella hienosti. Humbertin ja Lolitan hurja road trip läpi Amerikan välittää silmien eteen maiseman 1940-luvun Yhdysvalloista. Nabokov itsehän oli syntyjään venäläistä aristokratiaa Pietarista, ja hän eli monikansallisen elämän, asuen vallankumouksen jälkeen Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Samoin Humbertin kautta kuvataan niin kansainvälisen Euroopan kuin kansojen sulatusuunin Yhdysvaltojen kulttuureita.

Olen Nabokovilta lukenut pari muutakin suomennosta, ja se, mikä jatkossa kiinnostaisi on Puhu, muisti. Siinä hän kertoo omasta elämästään, ja kiehtovan kirjailijan elämä tarjoaa varmasti yhtä paljon hyvää luettavaa kuin hyvä romaani.

Mutta takaisin aloitukseen - hyviä kiinnostavia käännöskirjoja saa suositella minulle edelleen. Onhan minulla onneksi toinenkin hyvä "jemmakirja", Anna Karenina nimittäin, jonka niin ikään olen lukenut joskus muutama vuosi takaperin ja jonka voisin sopivan tilaisuuden lukea oikein mielelläni uusiksi. Viimeisimmällä kirjastoreissulla tarttui myös mukaan yksi käännöskirja, muuten sitten sekalainen seurakunta suomalaista tai englanninkielistä luettavaa myös.

Lue myös nämä:
Lionel Shriver: Poikani Kevin
L.M. Montgomery: Emily's Quest
Kauko Röyhkä: Silvia

Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista. Herkullista kasvisruokaa läheltä

Vähän erilainen kirjapolkkaus tällä kertaa, sillä aiheena on keittokirja. Innostuin tilaamaan netistä Multikustannus Oy:n keittokirjan Härkäpapua sarvista. Kimmoke tuli, kun kirjoitin Kvaak.fi -sivustolle juttua Animalian Halpaa makkaraa -sarjakuvakirjasta. Härkäpapukirjasta löytyy Vegaaniliiton sivuilta hyvä pdf-esittely sisältäen valikoituja esimerkkireseptejä.

Valaisen tässä hieman omia ruokatottumuksiani. Olen kohtuullisen innokas kotikokki, ja syön itse kaikkea mahdollista - lihaa, kalaa, sieniä, mitä vaan. Seuraan aika ajoin ruokablogeja, ja reseptejä googlettaessa osuu usein loistaville reseptisivuille. Eräs kivoimmista on Ruokaohjeita ja herkkuja à la Marie, josta suosittelen erityisesti suolaisia piirakoita. Eivät ole kevyimmästä päästä, mutta hyviä ovat! Yksi satunnainen loistolöytö oli Suu auki -blogin paistettu munakoiso, jota olen pari kertaa tarjonnut illanistujaisten alkupaloina. Törkeän hyvää, vaikken edes jaksanut tehdä tuota jugurttikastiketta, lisäsin sen sijaan joukkoon paahdettuja pinjansiemeniä. Klassinen Pastanjauhantaa-blogi tarjoaa monia loistoreseptejä, voin suositella esimerkiksi Päärynäistä possua ja sen seuraksi tulista hapankaalia, jonka muistelin olleen tuolla samassa blogissa, mutten löytänyt. No, sitä tehdään paistamalla öljyssä pieneksi pilkottua chiliä ja viipaloitua vihreää paprikaa, ja lisäämällä joukkoon rasia hyvää hapankaalia (yleisimmin myyty Rasilaisen hapankaali ei mielestäni ole kovin hyvää, kannattaa etsiä muita vaihtoehtoja). Jälkiruoaksi tätä itkettävän hyvää Baileys-kakkua, jota pääsin maistelemaan mökkireissulla kaverin tekemänä. Perinteisimmistä medioista Glorian ruoka ja viini -lehti on todella inspiroivaa luettavaa. Reseptikirjojeni parhaimmistoa ovat silti Kajaanin talouskoulun reseptivihkot, jotka ovat kulkeneet mukanani vuodesta 1996 asti.

No, takaisin kasvissyöntiin. Pohjustuksena voin lämpimästi suositella Kalorilaskuri-sivustoa:

Liityin itse laskuriin muutama kuukausi sitten tavoitteenani pudottaa pari kiloa. Samat kilot ovat kyllä tainneet tulla jo takaisinkin moneen kertaan, mutta tuohon sivustoon olen jäänyt koukkuun. Voitto kai sekin on, etten ole lihonut ainakaan lisää viime kuukausien aikana. ;) Ideana on syöttää syömänsä ruoat päiväkirjaan, samoin jos on harrastanut liikuntaa. Ohjelma laskee, paljonko minun kokoiseni ja ikäiseni nainen oletuksena kuluttaa ja milloin kulutan enemmän kuin syön (=eli on mahdollista laihtua), vielä tärkeämpänä pidän kuitenkin sitä, että näkee oman ruokavalionsa koostumuksen. Minkä verran saan ruoastani rasvaa, hiilihydraatteja ja proteiinia? Tuleeko näitä sopivassa suhteessa toisiinsa nähden? Paljonko liikun viikoittain? Syönkö kasviksia tarpeeksi - siis puoli kiloa päivässä? Tämän perusteella on ollut älyttömän helppo tarkkailla omaa ruokavaliotaan ja yrittää ohjata sitä järkevämpää suuntaan.

Tämä onkin ollut iso motiivi ryhtyä suosimaan kasvisruokia ruokavaliossani. Olen toki jo pitkään kokkaillut mielelläni erilaisia kasviskeittoja ja -patoja, mutta tuo laskuri näytti että todellakaan pelkällä lounasravintolan salaattipöydällä tai parilla leivänpäälliskurkulla ei saa sitä puolta kiloa täyteen. Kätevin ja paras tapa on kokkailla kotona ruokia, joissa kasvisten osuus on runsas. Silloin ruoka on myös helpompi pitää kevyenä, ovathan kasvikset vähäkalorisia luonnontuotteita. Ja syömällä riittävästi kasviksia on olokin parempi.

Härkäpapua sarvista -kirja taas kiinnosti erityisen paljon juuri siksi, että siinä korostetaan myös ruoan energiatehokkuutta. Lihakarjalle syötetään kasviksia, jotka ihminen voisi aivan hyvin syödä itsekin - lihan syönti kuluttaa siis paljon enemmän energiaa kuin kasvisten syönti. Mutta selvää on sekin, että Brasiliasta rahdattu appelsiini on paljon huonompi vaihtoehto energiatehokkuuden kannalta kuin omalla kasvimaalla kasvatettu porkkana. Samoin esimerkiksi suomalainen kasvihuonetuotanto kuluttaa talvisin järjettömät määrät energiaa. Härkäpapua sarvista -kirjan tekijäporukalla onkin resepteissään vahvasti maalaisjärkinen asenne: syödään luonnon kiertokulun ja satokauden mukaan, lähellä tuotettuja kasviksia.

Kirjassa on johdanto-osuus, jossa käsitellään juuri näitä ruoantuotannon eettisiä kysymyksiä. Itse reseptit on jaettu muutamaan pääluokkaan, esimerkiksi keittoihin, salaatteihin ja jälkiruokiin. Tarkoitus olisi kokeilla erilaisia reseptejä erityisesti niitä tilanteita varten, kun tulee töistä kotiin ja on kauhea nälkä ja pitäisi saada maha täyteen, mutta ei kannata mussuttaa mitään epäterveellistä ja lihottavaa, vaan mieluummin jotain mikä täyttää mutta on kevyttä. Ajattelin kokeilla ainakin piparjuurikermaa (raastettua piparjuurta, sokeria, sinappia, omenaviinietikkaa ja kaurakermaa) ja sen kanssa tatti-punajuurisalaattia (paistetaan raakoja punajuuriviipaleita ja pilkottuja tatteja öljyssä, maustetaan persiljalla). Kirja muistutti myös herneiden käytöstä. Kuivattuja herneitä halvemmaksi ei mikään ruoka enää juuri muutu, joten voisin kokeilla perinteisen hernekeiton tekemistä itse, sekä erilaisia hernemuhennoksia ja pateita, joita kirjassa esiteltiin. Kik-herneitä olen käyttänyt jo jonkin aikaa, jäin koukkuun Anni Sinnemäen Nyt-liitteessä esittelemään reseptiin: liotetut ja keitetyt kikherneet maustetaan oliiviöljytilkalla, sitruunamehulla, suolalla, murskatulla valkosipulilla ja mustapippurilla ja jätetään päiväksi tekeytämään jääkaappiin. Mutta toki ihan perinteinen suomalainen kotimaassa kasvatettu herne on varmasti eettisempi valinta kuin muualta rahdattu kik-herne.

Kirja vaikuttaa kokonaisuutena varsin inspiroivalta ja ohjeet ovat helposti muunneltavissa. Toivon, että tämän kirjan vaikutukset tulevat jossain määrin näkymään niin ostoskorissani, keittiössäni kuin sitten vyötärönkin seudulla aikanaan...

Lue myös nämä:
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Marian Keyes: Watermelon