Kuten blogistani helposti huomaa, tykkään lukea "nuortenkirjoiksi" luokiteltuja kirjoja aika ajoin. Harry Potterit tai L.M. Montgomeryn ja Rauha S. Virtasen kirjat ovat tällaisiksi luokiteltu. No mitäpä luokitteluista, itse tykkään lukea niitä aikuisenakin, ja tiedän että moni muukin tykkää.
Niinpä päätin virkistää muistiani Montgomeryn ja Louisa M. Alcottin suomalaisella aikalaisella. Mary Marckin Eeva-kirjoja olen lukenut viimeksi joskus koululaisena. Minulle valkeni vasta nyt, kiitos googletuksen, että Mary Marck onkin salanimi, jonka taakse kätkeytyi kirjailija Kersti Bergroth. Tämä tuottelias kirjailija on näköjään kunnostautunut myös elokuvakäsikirjoittajana.
Kirjan ihana kansi on tietenkin Martta Wendelinin käsialaa. Lapsena en kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kirjan ikään, nyt tajusin että kirjahan on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1917. Yritin bongata kirjasta jonkinlaista historiallista ajankuvaa kuohuvasta politiikasta, mutta sellaisia viitteitä ei juuri löytynyt. Joitakin kulttuurihistoriallisia yksityiskohtia sentään bongasin, eli kirjassa kuvatut lapset ja nuoret mitä ilmeisimmin kävivät ainakin joskus elokuvissa, sillä erilaisiin filmisankareihin tai elokuvista tuttuihin tilanteisiin viitattiin aika ajoin. Eevan kotikaupunkia ei suoraan mainita, mutta Helsinki käy epäsuorasti ilmi esimerkiksi kadunnimien tai raitiovaunujen mainitsemisesta.
Kun edellisestä lukukerrasta on pitkä aika, tuli päivitettyä mielikuvaa kirjasta. Eevan luokka on melko kaavamainen tyttökirja. Montgomeryn veroinen Marck ei ole, mutta ihan mukiinmenevää teksti on. Hahmot ovat melko kaavamaisia tyyppejä, ja juoneksi riittävät satunnaiset tapahtumat, ja kirjan jälkipuoliskolla koetaan pitempi yhtenäinen jakso, jossa toki on moraalinen opetus. Keskiössä on nimensä mukaisesti 14-vuotiaan Eevan koulunkäynti, lähinnä luokkakaverit sekä opettajat. Jonkin verran huomiota saavat myös oppilaiden vanhemmat sekä Eevan sisarukset. Yhteiskoulua käyvät nuoret ovat säätyläisperheistä. Perheillä on kotiapulaisia, ja nuorille järjestetään kutsuja joissa on tarjolla esimerkiksi voileipiä, kakkuja tai jäätelöä.
Kaavamaisuus tulee näkyviin henkilöiden luonnehdinnoissa. Huonossa fiktiossa henkilöä kuvataan sanallisesti, sanomalla vaikka että "hän on rauhallinen". Tämä annettu ominaisuus ei kuitenkaan mitenkään välity romaanihenkilön käyttäytymisestä, vaan kirjoittajan täytyy jatkuvasti alleviivata haluamaansa ominaisuutta, jotta se menisi lukijalle perille. Eeva on itse hyväsydäminen ja mukava, hänen serkkunsa Marja on ujo haaveilija ja heidän ystävänsä Hertta räiskyvä ja valloittava. Hertta on elävimmin kuvattu hahmo kirjassa. Sivuhenkilöistä ehkä kaavamaisin on Herttaa kadehtiva luokkatoveri Saara, joka tietenkin on nyrpeä ja ärtynyt.
Lainasin samalla toisenkin Eeva-kirjan, jatko-osan Vähän enemmän Eevasta. Katsotaan nyt tuleeko se luettua, aivan niin hyvää tekstiä tämä ei ollutkaan kuin muistelin, mutta ihan viihdyttävää vanhan suomalaisen tyttökirjan lukeminen oli kumminkin.
Kommentoin lukemiani kirjoja ja kerron niiden herättämistä ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kerron myös omasta lukijahistoriastani ja suhteesta lukemiini kirjoihin.
torstai 25. syyskuuta 2008
maanantai 22. syyskuuta 2008
Jari Tervo: Myyrä
Myyrään palasin, kun luin Jari Tervon uuden Troikka-kirjan lehden kirja-arvostelua varten. Myyrän olen lukenut ensimmäisen kerran sen ilmestymisvuonna, syksyllä 2004. Troikkaa lukiessa muistelin, että Myyrä tuntui paremmalta. Kaihersi mieltä, piti selvittää mistä tunne johtui. Eikun kirjastoon ja lukemaan.
Ja kylläpä Myyrä olikin erinomaisen hyvä lukukokemus. Se on parempi kuin Ohrana ja Troikka, tämän historiallisen kolmikon paras tuotos. Ilmestyessään moni syytti sitä liiasta sekavuudesta ja kikkailusta. Minäkin muistan olleeni melko lailla pyörällä päästäni vaihtuvien kertojien, pomppivan aikarakenteen ja aukeavien ja yhteensolmiutuvien juonenpätkien kanssa. Mutta sehän olikin vain ensikertalaisen harhakuvitelmaa. Kun Myyrän luki nyt toiseen kertaan ja muisti juonen osittain, oli rakenne suorastaan selkeä. Juonenkuljetus oli nautinnollista ja taidokasta. Ei tässä mitään kikkailua ole, Tervo vain korostaa useilla päällekkäisille yhteensattumilla elämän sattumanvaraisuutta ja Suomen kokoisessa maassa helposti risteäviä polkuja. Aika-paikkakoordinaateista annetaan kyllä täsmällisiä määrityksiä lukijoille, eikä niitä kertojiakaan nyt niin monta ole. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomaista luettavaa.
Kirjassa myllätään lähihistorian parissa: eletään Presidentin hovissa 1970-luvun lopulla. Kekkosen pyhää nimeä ei turhaan lausuta, mutta hänestäpä tietysti on kysymys. Romaanin keskiössä on kolmekymppinen Suojelupoliisissa työskentelevä Jura Karhu, jolla on sukurasitteena kiihkokommunistinen perhe. Jura joutuu töihin Presidentin lähipiiriin, osin työn puolesta, osin omien sukusyittensä vuoksi.
Vanhenevan, despoottisen, yya-sopimusten kiemuroissa neuvostoystävyyttä harrastavan Presidentin kautta Tervo maalaa värikästä kuvaa suomettuneen Suomen ilmapiiristä. Näin Juran vaimo osallistuu Presidentin syntymäpäiväjuhlallisuuksia suunnittelevan komitean työskentelyyn:
"Kuuntele. Mä otan selvää Kajaanista, onko siellä sinä syyskuun päivänä 1980, jolloin synttärit on, syntymässä vauvaa. Jos on, hyvä, jos ei, siirrytään Hesaan. Se on sentään pääkaupunki. Etsitään hyvissä ajoin poikavauva jolla on oikea laskettu aika ja kysytään vanhemmilta, onko niillä mitään sitä vastaan, että ne ristii sen niitten lapsensa Presidentin mukaan. Mun aavistus on että harvalla on vastaan. Me voidaan vaivasta vähän maksaa jos se siihen menee, mutta sitä ei tarvitse julkisuudessa mainita."
Kirjassa risteillään myös Suomen sisällissodan tapahtumiin, talvi- ja jatkosotaan sekä sotavankien pakkotyöleireihin rajan molemmin puolin, Stalinin Kremliin sekä viimeisessä luvussa myös 2000-luvulle, joka näyttää oudosti hieman erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet. Kirjassa on monia tosi hienoja tai erittäin hauskoja jaksoja. Nostan tässä esille muutaman: Stalin vie puhemies-Kekkosen katsomaan yksityistä balettinäytöstä, Juran Liekki-setä pakkotyössä Neuvostoliiton leirillä Vorkutassa, Jura mustaamassa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen mainetta Presidentin silmissä hieman erikoisilla käytännön piloilla. Mielenkiintoinen sivujuonne on myös kuvaus Sampo Kajanteesta, joka esitellään kirjassa Presidentin aviottomana poikana. Äiti on Moskovan suurlähettilään vaimo Juulia Kajanne, jonka esikuvana on näköjään ollut Anita Hallama. Sampo on holtitonta elämää viettävä älykäs biseksuaali, jonka selkkauksia Jura joutuu välillä ratkomaan. Ja ihan kuin näissä käänteissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, kaadetaan Juran niskaan vielä yksi tunnistamaton ruumis, yksi hänen veljiensä hukkaama, neuvostoliittolaisten Suomen kommunisteille lahjoittama dollarikassi, sekä aviokriisi.
Kirjalla tuntuu olevan monta tarkoitusta. Eräs tarkoitus on selvän pesäeron tekeminen vanhan liiton vasemmistolaisiin suomalaiskirjailijoihin. Tämähän on yllättävän arka asia vielä nykyäänkin. Muistan kun Hesarissa taannoin tehtiin juttua kirjailijoista, jotka pitäisivät poliittisia mielipiteitään enemmän oikealle kuin vasemmalla kallellaan olevina. Niitäpä ei monta löytynyt, ainakaan omilla nimillään lehtiin asti. Mielenkiintoinen oli tuo asetelma. Tervo pöllyyttää Suomen rähmällään oloa sen verran railakkaasti, että tuskinpa hän kovin helliä päänsilityksiä on nostalgiakommunisteilta kerännyt tällä kirjallaan.
Toinen pointti tulee nyt selvimmin näkyviin, kun Myyrää ovat seuranneet Ohrana ja Troikka. Tervo rakensi oman suuren historiallisen kertomuksensa Suomen 1900-luvun kohtalonhetkistä. Erittäin mielenkiintoinen aihe itään päin notkistelu on, ja Tervo ottaa siitä Myyrässä kaiken irti.
Lisäksi kirjaan jää se, mikä tekee tarinasta hyvän tarinan: rikas, monipuolinen, sujuva kieli, vetävästi etenevä juoni, hieno ja uskottava miljöö (oikeastaan monta miljöötä) ja usein pirullinen huumori. Tällaista tekstiä ahmii mielellään. Tämä kirja menee edelleen uusintalukulistalle, muutaman vuoden päästä voisi taas tähän tarttua ja katsoa, mitä silloin kirjasta irti saisi ja ovatko näkemykseni muuttuneet. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Mervi Kantokorven aikanaan Hesariin tekemän arvion sekä samaan aikaan ilmestyneen kirjailijan haastattelun.
Ja kylläpä Myyrä olikin erinomaisen hyvä lukukokemus. Se on parempi kuin Ohrana ja Troikka, tämän historiallisen kolmikon paras tuotos. Ilmestyessään moni syytti sitä liiasta sekavuudesta ja kikkailusta. Minäkin muistan olleeni melko lailla pyörällä päästäni vaihtuvien kertojien, pomppivan aikarakenteen ja aukeavien ja yhteensolmiutuvien juonenpätkien kanssa. Mutta sehän olikin vain ensikertalaisen harhakuvitelmaa. Kun Myyrän luki nyt toiseen kertaan ja muisti juonen osittain, oli rakenne suorastaan selkeä. Juonenkuljetus oli nautinnollista ja taidokasta. Ei tässä mitään kikkailua ole, Tervo vain korostaa useilla päällekkäisille yhteensattumilla elämän sattumanvaraisuutta ja Suomen kokoisessa maassa helposti risteäviä polkuja. Aika-paikkakoordinaateista annetaan kyllä täsmällisiä määrityksiä lukijoille, eikä niitä kertojiakaan nyt niin monta ole. Kaiken kaikkiaan kirja on erinomaista luettavaa.
Kirjassa myllätään lähihistorian parissa: eletään Presidentin hovissa 1970-luvun lopulla. Kekkosen pyhää nimeä ei turhaan lausuta, mutta hänestäpä tietysti on kysymys. Romaanin keskiössä on kolmekymppinen Suojelupoliisissa työskentelevä Jura Karhu, jolla on sukurasitteena kiihkokommunistinen perhe. Jura joutuu töihin Presidentin lähipiiriin, osin työn puolesta, osin omien sukusyittensä vuoksi.
Vanhenevan, despoottisen, yya-sopimusten kiemuroissa neuvostoystävyyttä harrastavan Presidentin kautta Tervo maalaa värikästä kuvaa suomettuneen Suomen ilmapiiristä. Näin Juran vaimo osallistuu Presidentin syntymäpäiväjuhlallisuuksia suunnittelevan komitean työskentelyyn:
"Kuuntele. Mä otan selvää Kajaanista, onko siellä sinä syyskuun päivänä 1980, jolloin synttärit on, syntymässä vauvaa. Jos on, hyvä, jos ei, siirrytään Hesaan. Se on sentään pääkaupunki. Etsitään hyvissä ajoin poikavauva jolla on oikea laskettu aika ja kysytään vanhemmilta, onko niillä mitään sitä vastaan, että ne ristii sen niitten lapsensa Presidentin mukaan. Mun aavistus on että harvalla on vastaan. Me voidaan vaivasta vähän maksaa jos se siihen menee, mutta sitä ei tarvitse julkisuudessa mainita."
Kirjassa risteillään myös Suomen sisällissodan tapahtumiin, talvi- ja jatkosotaan sekä sotavankien pakkotyöleireihin rajan molemmin puolin, Stalinin Kremliin sekä viimeisessä luvussa myös 2000-luvulle, joka näyttää oudosti hieman erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet. Kirjassa on monia tosi hienoja tai erittäin hauskoja jaksoja. Nostan tässä esille muutaman: Stalin vie puhemies-Kekkosen katsomaan yksityistä balettinäytöstä, Juran Liekki-setä pakkotyössä Neuvostoliiton leirillä Vorkutassa, Jura mustaamassa Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen mainetta Presidentin silmissä hieman erikoisilla käytännön piloilla. Mielenkiintoinen sivujuonne on myös kuvaus Sampo Kajanteesta, joka esitellään kirjassa Presidentin aviottomana poikana. Äiti on Moskovan suurlähettilään vaimo Juulia Kajanne, jonka esikuvana on näköjään ollut Anita Hallama. Sampo on holtitonta elämää viettävä älykäs biseksuaali, jonka selkkauksia Jura joutuu välillä ratkomaan. Ja ihan kuin näissä käänteissä ei olisi tarpeeksi tekemistä, kaadetaan Juran niskaan vielä yksi tunnistamaton ruumis, yksi hänen veljiensä hukkaama, neuvostoliittolaisten Suomen kommunisteille lahjoittama dollarikassi, sekä aviokriisi.
Kirjalla tuntuu olevan monta tarkoitusta. Eräs tarkoitus on selvän pesäeron tekeminen vanhan liiton vasemmistolaisiin suomalaiskirjailijoihin. Tämähän on yllättävän arka asia vielä nykyäänkin. Muistan kun Hesarissa taannoin tehtiin juttua kirjailijoista, jotka pitäisivät poliittisia mielipiteitään enemmän oikealle kuin vasemmalla kallellaan olevina. Niitäpä ei monta löytynyt, ainakaan omilla nimillään lehtiin asti. Mielenkiintoinen oli tuo asetelma. Tervo pöllyyttää Suomen rähmällään oloa sen verran railakkaasti, että tuskinpa hän kovin helliä päänsilityksiä on nostalgiakommunisteilta kerännyt tällä kirjallaan.
Toinen pointti tulee nyt selvimmin näkyviin, kun Myyrää ovat seuranneet Ohrana ja Troikka. Tervo rakensi oman suuren historiallisen kertomuksensa Suomen 1900-luvun kohtalonhetkistä. Erittäin mielenkiintoinen aihe itään päin notkistelu on, ja Tervo ottaa siitä Myyrässä kaiken irti.
Lisäksi kirjaan jää se, mikä tekee tarinasta hyvän tarinan: rikas, monipuolinen, sujuva kieli, vetävästi etenevä juoni, hieno ja uskottava miljöö (oikeastaan monta miljöötä) ja usein pirullinen huumori. Tällaista tekstiä ahmii mielellään. Tämä kirja menee edelleen uusintalukulistalle, muutaman vuoden päästä voisi taas tähän tarttua ja katsoa, mitä silloin kirjasta irti saisi ja ovatko näkemykseni muuttuneet. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Mervi Kantokorven aikanaan Hesariin tekemän arvion sekä samaan aikaan ilmestyneen kirjailijan haastattelun.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Kari Hotakainen: Klassikko
Tuli katsottua Kari Hotakaisen kirjaan perustuva elokuva Klassikko pari viikkoa takaperin. Elokuva oli kerrassaan mainio, ihmettelin miten olen saattanut missata sen aiemmin. Sen innostamana piti hakea kirjastosta alkuperäisteos lainaksi.
Klassikko olikin paras Hotakaisen kirja, jonka olen lukenut. Olen pitänyt Runokirja-kokoelmasta, Iisakin kirkko oli kivaa luettavaa, Juoksuhaudantien olen lukaissut, mutta se oli mielestäni aika lailla ahdistavampi kuin tämä Klassikko. Klassikko on miellyttävän vinksahtanut kirja, ja elokuvasovitus toteutti oivallisesti Hotakaisen purevia älyttömyyksiä.
Tarina alkaa, kun kirjailija nimeltä Kari Hotakainen saa kustantajaltaan WSOY:ltä ohjeet osallistua Avoimen Suuntauksen 2. vaiheeseen. Kirjailijan pitäisi kirjoittaa avoimen tunnustuksellinen, myyvä kirja. Tämä on sulkeutuneelle kirjailijalle hieman hankalaa, joten hän ryhtyy kirjoittamaan keksittyjä päiväkirjoja nuoruusvuosiltaan sekä alkaa hakea inspiraatiota eläimellisen miehekkäästä ja maanläheisestä automaailmasta. Siellä hän tutustuu Arvi Lindiä ihailevaan käytettyjen autojen kauppias Kartioon sekä ansiosidonnaisella elävään Toyota Corolla -kuskiin Pera Kiilopäähän.
Kirja jakautuu kolmeen osaan, elokuva painottuu ensimmäisen ja viimeisen osan tapahtumiin. Niissä kuvataan yllä selostettua kehyskertomusta, keskimmäinen osa muodostuu kirjailija Hotakaisen keksityistä päiväkirjoista. Hotakaisen tyyli on hieno sekoitus verbaalilahjakkuutta, arkipäivän ilmiöiden tarkastelua absurdista vinkkelistä ja outoa, määrittelyjä pakenevaa ahdistavuutta. Klassikon tyyli toi mieleen myös Veikko Huovisen, sillä Hotakaisella on samanlainen tapa ottaa käsittelyyn jokin arjen ilmiö ja kritisoida se murskaksi huumorin varjolla. Tässä kirjassa suuren painoarvon saa einesruoka.
"Kartiolla oli työmatka. Hänen piti viedä eräs auto Rinta-Joupin autoliikkeeseen Pohjanmaalle. Matkaa kertyi yhteen suuntaan 360 kilometriä. Sen tekee hyvällä autolla neljässä tunnissa. Sen ajan ihminen voi olla syömättä, jos hän on saman vuorokauden aikana pannut suuhunsa jotain kunnollista, esimerkiksi puuroa, perunaa ja kalaa. Kartio oli kuitenkin edellisenä iltana syönyt kaksi Jalostajan valmispitsaa. Ne ovat jauholevyjä, joiden päällä on tomaattikastikkeen tapaista punaista töhkää, viisi jauhelihan murua, nokare juustoa, elintarvikeväriä ja ravitsevia säilöntäaineita. Pitsojen kanssa hän oli nauttinut Valion hedelmäpommijogurtin. Se on kahden desin törppö, johon on laitettu seitsemän sokeripalaa, neljä aprikoosin palasta, diakuva mansikasta ja hyhmäksi hapatettua maitoa. Aamulla hän ei syönyt mitään, koska vatsaa käänsi edellisen illan menu."
Einesruoan turmiollista vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan kuvataan hartaudella. Nuoruuden "päiväkirjoista" löytyy hienoja, järjettömiä jaksoja, jotka liippaavat todellisuutta silti läheltä. Nuori Hotakainen kuvataan esimerkiksi lähettelemässä rakkauskirjeita Aila Meriluodolle ja Tove Janssonille. Ylipäätään päiväkirjoissa tiivistetään koko julkkiskulttuurin typerimmät piirteet: yksityisasioiden veivaaminen mediassa. Upeaa kettuilua koko neljänsadan sivun edestä.
Jäin miettimään, mikä tarinan opetus viime kädessä olikaan. Hotakainen tuntuu syyttävän erityisesti presidentti Martti Ahtisaarta siitä, että hänen aikakautenaan suomalaiset ovat joutuneen avoimuuden piiriin. Ei sitä vaan Koiviston aikana avauduttu lehtien palstoilla läheskään yhtä avoimesti.
Huomattavan painoarvon kirjassa saavat myös kuvaukset autoista ja autoilusta. Tämä julkisuudesta piruilu kiinnosti minua kuitenkin enemmän. Ylipäätään Klassikko oli erittäin myönteinen lukukokemus. Olen ehkä huomaamattani pitänyt Hotakaista himpun verran yliarvostettuna kirjailijana. Klassikon lukeminen korjasi näkemyksiäni. Osuvaa tekstiä, joka on kirjoitettu joustavalla ja runsaalla suomen kielellä. Ja jokin selittämättömän ahdistava pohjavire tekstin takaa kumpuaa, juuri sopivan uhkaava jotta se jää hieman häiritsemään mielen perukoille.
Klassikko olikin paras Hotakaisen kirja, jonka olen lukenut. Olen pitänyt Runokirja-kokoelmasta, Iisakin kirkko oli kivaa luettavaa, Juoksuhaudantien olen lukaissut, mutta se oli mielestäni aika lailla ahdistavampi kuin tämä Klassikko. Klassikko on miellyttävän vinksahtanut kirja, ja elokuvasovitus toteutti oivallisesti Hotakaisen purevia älyttömyyksiä.
Tarina alkaa, kun kirjailija nimeltä Kari Hotakainen saa kustantajaltaan WSOY:ltä ohjeet osallistua Avoimen Suuntauksen 2. vaiheeseen. Kirjailijan pitäisi kirjoittaa avoimen tunnustuksellinen, myyvä kirja. Tämä on sulkeutuneelle kirjailijalle hieman hankalaa, joten hän ryhtyy kirjoittamaan keksittyjä päiväkirjoja nuoruusvuosiltaan sekä alkaa hakea inspiraatiota eläimellisen miehekkäästä ja maanläheisestä automaailmasta. Siellä hän tutustuu Arvi Lindiä ihailevaan käytettyjen autojen kauppias Kartioon sekä ansiosidonnaisella elävään Toyota Corolla -kuskiin Pera Kiilopäähän.
Kirja jakautuu kolmeen osaan, elokuva painottuu ensimmäisen ja viimeisen osan tapahtumiin. Niissä kuvataan yllä selostettua kehyskertomusta, keskimmäinen osa muodostuu kirjailija Hotakaisen keksityistä päiväkirjoista. Hotakaisen tyyli on hieno sekoitus verbaalilahjakkuutta, arkipäivän ilmiöiden tarkastelua absurdista vinkkelistä ja outoa, määrittelyjä pakenevaa ahdistavuutta. Klassikon tyyli toi mieleen myös Veikko Huovisen, sillä Hotakaisella on samanlainen tapa ottaa käsittelyyn jokin arjen ilmiö ja kritisoida se murskaksi huumorin varjolla. Tässä kirjassa suuren painoarvon saa einesruoka.
"Kartiolla oli työmatka. Hänen piti viedä eräs auto Rinta-Joupin autoliikkeeseen Pohjanmaalle. Matkaa kertyi yhteen suuntaan 360 kilometriä. Sen tekee hyvällä autolla neljässä tunnissa. Sen ajan ihminen voi olla syömättä, jos hän on saman vuorokauden aikana pannut suuhunsa jotain kunnollista, esimerkiksi puuroa, perunaa ja kalaa. Kartio oli kuitenkin edellisenä iltana syönyt kaksi Jalostajan valmispitsaa. Ne ovat jauholevyjä, joiden päällä on tomaattikastikkeen tapaista punaista töhkää, viisi jauhelihan murua, nokare juustoa, elintarvikeväriä ja ravitsevia säilöntäaineita. Pitsojen kanssa hän oli nauttinut Valion hedelmäpommijogurtin. Se on kahden desin törppö, johon on laitettu seitsemän sokeripalaa, neljä aprikoosin palasta, diakuva mansikasta ja hyhmäksi hapatettua maitoa. Aamulla hän ei syönyt mitään, koska vatsaa käänsi edellisen illan menu."
Einesruoan turmiollista vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan kuvataan hartaudella. Nuoruuden "päiväkirjoista" löytyy hienoja, järjettömiä jaksoja, jotka liippaavat todellisuutta silti läheltä. Nuori Hotakainen kuvataan esimerkiksi lähettelemässä rakkauskirjeita Aila Meriluodolle ja Tove Janssonille. Ylipäätään päiväkirjoissa tiivistetään koko julkkiskulttuurin typerimmät piirteet: yksityisasioiden veivaaminen mediassa. Upeaa kettuilua koko neljänsadan sivun edestä.
Jäin miettimään, mikä tarinan opetus viime kädessä olikaan. Hotakainen tuntuu syyttävän erityisesti presidentti Martti Ahtisaarta siitä, että hänen aikakautenaan suomalaiset ovat joutuneen avoimuuden piiriin. Ei sitä vaan Koiviston aikana avauduttu lehtien palstoilla läheskään yhtä avoimesti.
Huomattavan painoarvon kirjassa saavat myös kuvaukset autoista ja autoilusta. Tämä julkisuudesta piruilu kiinnosti minua kuitenkin enemmän. Ylipäätään Klassikko oli erittäin myönteinen lukukokemus. Olen ehkä huomaamattani pitänyt Hotakaista himpun verran yliarvostettuna kirjailijana. Klassikon lukeminen korjasi näkemyksiäni. Osuvaa tekstiä, joka on kirjoitettu joustavalla ja runsaalla suomen kielellä. Ja jokin selittämättömän ahdistava pohjavire tekstin takaa kumpuaa, juuri sopivan uhkaava jotta se jää hieman häiritsemään mielen perukoille.