Tuli katsottua Kari Hotakaisen kirjaan perustuva elokuva Klassikko pari viikkoa takaperin. Elokuva oli kerrassaan mainio, ihmettelin miten olen saattanut missata sen aiemmin. Sen innostamana piti hakea kirjastosta alkuperäisteos lainaksi.Klassikko olikin paras Hotakaisen kirja, jonka olen lukenut. Olen pitänyt Runokirja-kokoelmasta, Iisakin kirkko oli kivaa luettavaa, Juoksuhaudantien olen lukaissut, mutta se oli mielestäni aika lailla ahdistavampi kuin tämä Klassikko. Klassikko on miellyttävän vinksahtanut kirja, ja elokuvasovitus toteutti oivallisesti Hotakaisen purevia älyttömyyksiä.
Tarina alkaa, kun kirjailija nimeltä Kari Hotakainen saa kustantajaltaan WSOY:ltä ohjeet osallistua Avoimen Suuntauksen 2. vaiheeseen. Kirjailijan pitäisi kirjoittaa avoimen tunnustuksellinen, myyvä kirja. Tämä on sulkeutuneelle kirjailijalle hieman hankalaa, joten hän ryhtyy kirjoittamaan keksittyjä päiväkirjoja nuoruusvuosiltaan sekä alkaa hakea inspiraatiota eläimellisen miehekkäästä ja maanläheisestä automaailmasta. Siellä hän tutustuu Arvi Lindiä ihailevaan käytettyjen autojen kauppias Kartioon sekä ansiosidonnaisella elävään Toyota Corolla -kuskiin Pera Kiilopäähän.
Kirja jakautuu kolmeen osaan, elokuva painottuu ensimmäisen ja viimeisen osan tapahtumiin. Niissä kuvataan yllä selostettua kehyskertomusta, keskimmäinen osa muodostuu kirjailija Hotakaisen keksityistä päiväkirjoista. Hotakaisen tyyli on hieno sekoitus verbaalilahjakkuutta, arkipäivän ilmiöiden tarkastelua absurdista vinkkelistä ja outoa, määrittelyjä pakenevaa ahdistavuutta. Klassikon tyyli toi mieleen myös Veikko Huovisen, sillä Hotakaisella on samanlainen tapa ottaa käsittelyyn jokin arjen ilmiö ja kritisoida se murskaksi huumorin varjolla. Tässä kirjassa suuren painoarvon saa einesruoka.
"Kartiolla oli työmatka. Hänen piti viedä eräs auto Rinta-Joupin autoliikkeeseen Pohjanmaalle. Matkaa kertyi yhteen suuntaan 360 kilometriä. Sen tekee hyvällä autolla neljässä tunnissa. Sen ajan ihminen voi olla syömättä, jos hän on saman vuorokauden aikana pannut suuhunsa jotain kunnollista, esimerkiksi puuroa, perunaa ja kalaa. Kartio oli kuitenkin edellisenä iltana syönyt kaksi Jalostajan valmispitsaa. Ne ovat jauholevyjä, joiden päällä on tomaattikastikkeen tapaista punaista töhkää, viisi jauhelihan murua, nokare juustoa, elintarvikeväriä ja ravitsevia säilöntäaineita. Pitsojen kanssa hän oli nauttinut Valion hedelmäpommijogurtin. Se on kahden desin törppö, johon on laitettu seitsemän sokeripalaa, neljä aprikoosin palasta, diakuva mansikasta ja hyhmäksi hapatettua maitoa. Aamulla hän ei syönyt mitään, koska vatsaa käänsi edellisen illan menu."
Einesruoan turmiollista vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan kuvataan hartaudella. Nuoruuden "päiväkirjoista" löytyy hienoja, järjettömiä jaksoja, jotka liippaavat todellisuutta silti läheltä. Nuori Hotakainen kuvataan esimerkiksi lähettelemässä rakkauskirjeita Aila Meriluodolle ja Tove Janssonille. Ylipäätään päiväkirjoissa tiivistetään koko julkkiskulttuurin typerimmät piirteet: yksityisasioiden veivaaminen mediassa. Upeaa kettuilua koko neljänsadan sivun edestä.
Jäin miettimään, mikä tarinan opetus viime kädessä olikaan. Hotakainen tuntuu syyttävän erityisesti presidentti Martti Ahtisaarta siitä, että hänen aikakautenaan suomalaiset ovat joutuneen avoimuuden piiriin. Ei sitä vaan Koiviston aikana avauduttu lehtien palstoilla läheskään yhtä avoimesti.
Huomattavan painoarvon kirjassa saavat myös kuvaukset autoista ja autoilusta. Tämä julkisuudesta piruilu kiinnosti minua kuitenkin enemmän. Ylipäätään Klassikko oli erittäin myönteinen lukukokemus. Olen ehkä huomaamattani pitänyt Hotakaista himpun verran yliarvostettuna kirjailijana. Klassikon lukeminen korjasi näkemyksiäni. Osuvaa tekstiä, joka on kirjoitettu joustavalla ja runsaalla suomen kielellä. Ja jokin selittämättömän ahdistava pohjavire tekstin takaa kumpuaa, juuri sopivan uhkaava jotta se jää hieman häiritsemään mielen perukoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti