Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen. Minulla lomalukemiston ensimmäinen urakka oli Pentti Saarikosken proosateos Asiaa tai ei, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 1998, nuorena humanistiopiskelijana. Uusintalukemisena kirja oli kenties vieläkin antoisampi kuin ensimmäisellä kerralla, varsinkin kun tänä aikana olen ehtinyt lukea Pekka Tarkan hienon Saarikoski-elämäkerran sekä paljon Saarikosken runoja, viimeisimmäksi Runot-kokoelman. Siitä voisin yhteenvetona sanoa, että kaikki muut runot maistuivat, paitsi välillä melko puuduttavaksi äityneet Islannin matkaa kuvaavat runot 60-luvulta.

"Ensin en millään tahtonut päästä liikkeelle, vähäisinkin askare oli vaivan takana, mutta sitten alkoi sujua. Söin ruispuuroa ja sen antamin voimin tein yhtä ja toista. Kun alkoi hämärtää, rupesin keittämään lihasoppaa.

Soitin lääkärilleni Annikalle ja kerroin että minun kuntoni on aika hapero. Sovimme toimenpiteistä.

Katsoin televisiosta ruotsalaisen elokuvan norjalaisista pakolaisvirroista Ruotsiin sodan aikana.

Söin soppaa, siitä tuli ehkä vähän laihaa, mutta söin, lihaakin. Olen saanut erilaisia lomakkeita jotka pitäisi täyttää. En saa surua heltiämään."

Tähän tapaan etenee Saarikosken tarinointi. Asiaa tai ei ja sitä seurannut proosateos Euroopan reunalla ovat vähän vaikeasti määriteltäviä teoksia - tavallaan ne ovat päiväkirjoja, mutta sellaisia jotka on kirjoitettu tietoisesti julkisuutta varten. Toisaalta, tätähän Saarikosken elämä ja kirjallisuus pitkälti oli muutenkin, jonkinasteista julkista teatteria. Uskoisin, että tämä kirja antaa eniten niille, jotka tuntevat Saarikosken runoutta ja elämää. Toisaalta, ilmiö nimeltä Pentti Saarikoski on sellainen, että siihen pääsee sisälle kun aloittaa jostain ja jatkaa sitten eteenpäin. Kuten aiemmin olen maininnutkin, Saarikosken runot ensituntumalla tuntuivat vaikeasti avautuvilta ja mystisiltä, ne alkoivat avautua sitten kun niihin pääsi sisään. Nyt Asiaa tai ei -kirjassa tulee vastaan monia tuttuja tilanteita ja hetkiä - näitä samoja ajatuksia, maisemia, ihmisiä ja tapahtumia Saarikoski käsittelee myös Tiarnia-runoissaan. Fania hykerryttää.

En muista oliko se Saarikoski itse vai joku toinen, joka totesi että runossa pitää olla vapaana juoksevan koiran rytmi. Sellainen rytmi Saarikosken kielenkäytössä kumminkin on, proosa imee mukaansa, soljuu eteenpäin, syöksähtelee yllättäviin johtopäätöksiin, mutta sointuva ja kaunis vapaa rytmi siinä on. Päiväkirjanomainen teksti on merkillistä luettavaa. Lukija saa sen epäilemättä tarkoituksellisen illuusion runoilijan päänsisäisiin ajatuksiin pääsemisestä, toisaalta sinne tänne ryöpsähtelevät kannanotot päivänpolitiikasta, omista perhesuhteista, kaupungilla kohdatuista ihmisistä ja eri kansojen historiasta ja mytologiasta ovat kuin pienoisesseitä. 26 vuotta vanhassa kirjassa esiintyy myös useita edelleen päivänpolitiikassa aktiivisesti mukana olevia hahmoja. Mainintoja saavat niin Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen kuin Ilkka-Christian Björklundkin. Esimerkiksi Tuomiojaa analysoidaan tähän tapaan:

"Lehdestä luen että Erkki Tuomiojasta on tullut apulaiskaupunginjohtaja Helsingissä, pojat menestyvät, ja kun tämä virkanimitys merkitsee Tuomiojalle eduskunnasta luopumista, lienee selvää että Arvo Salo nyt pääsee takaisin, kovin toisenlainen Arvo kuin se, joka vuonna 1966 valittiin. Mitähän Tuomioja aikoo tehdä kun tulee isoksi? Minä olen poissa enkä kuule juoruja, voin vain arvailla, mutta sopii muistaa että hänen isänsä oli kerran presidenttiehdokkaana. Erkillä on aikaa. Hän on kunnianhimoinen ja taitava, tuskinpa hän vähän yli 30-vuotiaana mihinkään eläkevirkaan on asettunut."

Kirjan kirjoittamisen aikaan Saarikoski asui siis Länsi-Ruotsin rannikolla, Tjörnin saarella. Kirjassa nouseekin aika ajoin esille ruotsinsuomalaisten siirtolaisten asema. 70-luvulla suomalaisia oli lähtenyt siirtolaiseksi pilvin pimein Ruotsiin, ja monet kokivat henkisesti erittäin raskaina kielivaikeudet ja ruotsalaisten halveksunnan kohteeksi joutumisen. Saarikoskea tunnuttiin pitävät jonkinlaisena henkisenä tukena, olihan hän tunnustettu ja arvostettu kulttuurihahmo. Vanha vakaumuksellinen kommunisti joutuu epäilemään Neuvostoliitonkin auvoisuutta ja pohtimaan muutenkin erilaisten yhteiskuntamallien onnistumista. Parhaimmillaan Saarikosken havainnot ovat melkoisen terävänäköisiä:

"En tunne mitään tarvetta tehdä valintaa, asettua joko Kiinan tai Neuvostoliiton puolelle, ainakaan nyt kun usein vaikuttaa siltä että ne ovat kaksi toisilleen mustasukkaista Yhdysvaltain riiaajaa: Moskova on kimpurana, kun Deng leikkii cowboyta, aivan niin kuin Pekingiä joitakin vuosia sitten kismitti se että Brezhnev pelehti amerikkalaisen loistoauton ratissa, ja sai sen vielä lahjaksi. Hattu tai auto, ei siinä suurta eroa ole.

Jos minua nyt pyydettäisiin sanomaan, kumman kosijoista luulen voittavan Yhdysvaltain mielisuosion, niin vastaisin että Kiinan, mutta suhteesta ei tule pitkäaikaista."

Toisaalla Saarikoski esittää loistavan vaihtoehtoismallin jatkosodalle ja tiivistää samalla suomalaissiirtolaisuuden ongelmat Ruotsissa samaan syssyyn:

"Tyhmyyksiähän Suomi on tehnyt, kuten vuonna 1941, kun hyökättiin Karjalaan vaikka olisi pitänyt hyökätä pohjois-Ruotsin malmikentille, nehän ovat yhtä hyvin suomalaisia alueita kuin Äänisen rannat. Sitten olisi myyty rautaa samaan aikaan Saksalle ja Neuvostoliitolle, voitaisiin nyt hyvin, sveesejä tulisi Suomeen siirtotyöläisiksi, siivoamaan valtion konepajojen lattioita."

Viime kädessä pidän Asiaa tai ei -kirjasta kuitenkin siitä välittyvän mielialan vuoksi. Kuten Runot-postauksessa mainitsinkin, Saarikoskelle luontainen yhdistelmä melankolisuutta, älyllisyyttä ja mustaa huumoria osuu ja uppoaa meikäläiseen ihan kympillä. Ehkäpä muutkin Saarikoski-fanit kokevat samaa sielullista sukulaisuutta - tässä maailmassa on ollut joku ihminen, joka ajattelee ja tuntee samansuuntaisella tavalla. Saarikosken henkinen epävarmuus käytännön asioiden edessä, kuvaukset omasta alkoholismista, terveydentilasta ja raha-asioista sekä oman kuoleman ajoittain esille nouseva ennustelu ovat myös puhuttelevia kohtia. Ja kieltämättä pitää tuntea hienoista ihailua Saarikosken kyvystä tehdä omasta elämästään eräänlainen kokonaistaideteos, vaikka harva meistä kai haluaisi hänen laillaan julkinen eläin olla. Aika harva kuitenkaan voisi julkaista kirjan, jossa ei ole mitään punaista lankaa, vaan lähinnä omia päänsisäisiä jorinoita, jotka saattavat etäisesti liittyä ympärillä olevaan maailmaan, kuvauksia omasta ruoanlaitto- ja siivouspuuhista sekä vessassa käymisestä, vieläpä siten, että lopputuloksena on hienoa ja ajatuksia herättävää kirjallisuutta. Melkomoinen metkuttaja se Pentti tuntui olevan.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Heikki Turunen: Maalainen
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Marilyn Monroe on kiehtova hahmo. Mistä hänen vetovoimansa ja valokuvauksellisuutensa oikein tulee? Hänestä otettuja kuvia ja hänen elokuviaan katsoo intensiivisesti, keskittyen, koko ajan ymmällään siitä että mistä se viehätys viime kädessä johtuu. En ole keksinyt vastausta, mutta en ole ainoa: kuten Sarah Churchwell kirjassaan osuvasti kuvaa, Marilynin "arvoitusta" on yritetty intensiivisesti ratkaista 50-luvulta asti, ja tuntuu siltä että tahti senkun kiihtyy.

Churchwellin Marilyn-kirja on ollut pitkään mielessä, ja vihdoin oli aikaa siihen tarttua. Kaverini Riitta ehti teosta jo kehua. Kuluneen vuoden aikana olenkin ehtinyt harrastaa yhtä sun toista Marilyniin liittyvää: kävin Tampereella katsomassa erinomaisen Marilyn-musikaalin, Sari Siikander nimiroolissa, ja kesällä näin Lahjomattomien kuvauksista ja Bert Sternin "Viimeisen istunnon" kuvista kootun loistavan valokuvanäyttelyn. Erityisesti Sternin kuvat kiehtoivat. Miten kukaan voi olla niin käsittämättömän fotogeeninen kuin Marilyn Monroe oli? Churchwellin kirjassa annetaan yhden sortin vastaus asialle: erään anekdootin mukaan Marilyn totesi valokuvaajalle, joka ihmetteli hänen syttymistään kameralle, että "se on sama kuin jos tuhat kundia kävisi nussimassa ja eikä voisi tulla raskaaksi."

Muuten Churchwellin mainio kirja muistutti mieleeni ne opit, joita päähäni koetettiin takoa historianopintojen parissa Joensuun yliopistolla. Muista lähdekritiikki, käytä luotettavia lähteitä, kyseenalaista, älä usko silmittömästi mitä muualla kirjallisuudessa sanotaan. Churchwellin kirja on kriittistä lähilukua kaikesta siitä, mitä Marilynistä on viimeisten vuosikymmenien aikana kirjoitettu. Marilynin elämänvaiheet, elokuvaura, kuolemaan liittyvät huhut käydään läpi tarkasti ja eri näkökulmia peilaten. Perinteisessä elämäkerrassa kirjoittaja tyypillisesti epäselvissä kohdissa "valitsee puolensa", ottaa yhden näkökulman, jonka sitten perustelee lukijalle totuutena. Tämä näkyy Marilyn-kirjallisuudessa esimerkiksi siinä, että jotkut puhuvat hänen kuolemastaan murhana, jotkut itsemurhana, jotkut tahattomana yliannostuksena. Churchwell ei tarjoile totuuksia, vaan analysoi eri näkökulmien totuudellisuutta lähdekritiikin avulla. Lukija saa itse tehdä päätelmänsä.

Toinen, myös historiantutkimuksesta tuttu oppi, oli sen asian tajuaminen taas kerran, miten vähän voimme tietää "faktoja" menneistä tapahtumista tai toisten ihmisten elämästä. Marilyn on maailman kuuluisimpia naisia kautta aikojen, ja silti ei ole pystytty selvittämään kuka oli hänen isänsä. Ja hän oli kuitenkin syntynyt 1900-luvulla länsimaisessa valtiossa, jossa oli toimiva väestörekisterikäytäntö. Yksinomaan Marilynin nimestä ennen taiteilijanimen käyttöönottoa on valtavasti epäselvyyksiä.

Aiemmin olen lukenut Donald Spoton 1990-luvulla julkaistun Marilyn-elämäkerran, ja sekin saa runsaasti huomiota Churchwellin käsittelyssä. Muita keskeisiä teoksia, joita kirjassa analysoidaan, ovat Norman Mailerin kiistelty "romaanielämäkerta" 1970-luvulta sekä Anthony Summersin 1980-luvun elämäkerta. Mutta kirjallisuus- ja lähdeluettelo kirjan lopussa on monen sivun mittainen, ja analyysiin pääsevät niin Marilynin aviomiehen Arthur Millerin näytelmä Jälkeen syntiinlankeemuksen, jossa esiintyy kovasti Marilynin oloinen Maggie-hahmo, kuin Marilynistä tehdyt haastattelut 1950- ja 1960-lukujen aikakauslehdissä.

Välillä Churchwell intoutuu hieman ylisyvällisiin tulkintoihin, mutta noin yleisesti ottaen kirja on sujuvaa ja selkokielistä luettavaa. Myyttiä puretaan monelta kantilta: joskus Marilyn nähdään viattomana lapsinaisena, välillä rahvaanomaisena itsensä tyrkyttäjänä. Välillä häntä pidetään niin luonnollisena, ettei hän edes näyttele, esiintyy vain omana itsenään - toisinaan häntä syytetään valheellisesta teeskentelystä ja petollisuudesta. Analyysi laajenee välillä koskemaan koko länsimaista maailmankuvaa, universaaleja symboleja ja tarinoita sekä naistutkimuksen kaikkia osa-alueita: milloin nainen on objekti, milloin subjekti, miksi niin monessa tarinassa kaunotar kuolee rakkauden tähden, miten naisen seksuaalisuus määrittelee naisen ihmisenä ja miten se vaikuttaa ympäröivään maailmaan.

Kokonaisuutena Marilynin elämänkaaresta ja elokuvaurasta saa selkeän kokonaiskuvan. Ristiriitaiset tulkinnat ja teoriat, joita Marilynin elämästä liikkuu, käsitellään perusteellisesti ja lukija voi käyttää omaa harkintakykyään ja tehdä omat johtopäätöksensä siitä, mihin kannattaa uskoa. Erinomainen kirja.

Lue myös nämä:
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
Vladimir Nabokov: Lolita

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Antikka.netin satoa oli tämäkin hyväkuntoinen kappale Hilkka Ravilon Älä itkeni äitini -kirjasta. Ravilon Atena-kustantamon alla julkaisemat kolme romaania (tämän lisäksi Mesimarjani, pulmuni, pääskyni sekä Yö yllä viljan) ovat graafiselta ulkoasultaan kovasti silmääni miellyttäviä. Nyt olisi Ravilon kuudesta kirjasta kolme omassa hyllyssä - täytyy jossain vaiheessa metsästää loputkin itselle, sen verran kovasti mieltynyt olen kirjailijan tyyliin.

Monta kertaa luetuissa kirjoissa on se hyvä puoli, että kun niitä rupeaa lukemaan jälleen kerran, voi nautiskella kirjasta kaikessa rauhassa eikä tarvitse hötkyillä. Ei sivujen hätäistä plaraamista juonen selviämisen toivossa, ei pään rapsuttelua henkilöhahmojen hahmottamisen kanssa, vaan tietää jo suurin piirtein miten homma etenee ja voi keskittyä mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjailija työnsä tekee, ei niinkään sitä, mitä hän tekee. Tällä lukemiskerralla ihmettelin, miksi olen kesällä Kuolleet lehdet -postauksessa arvioinut Älä itke äitini välityöksi. Eihän tämä ole sitä missään tapauksessa. Juoni kulkee kuin juna, henkilöhahmot ovat moniulotteisia, kiinnostavia ja uskottavasti rakennettuja, tyyli on eheä ja yhtenäinen ja ennen kaikkea Ravilon raadollinen, hurja, aggressiivinen ja raaka kerrontatapa pääsee täysiin oikeuksiinsa. Näissä kirjoissa paha saa palkkansa, nämä ovat Shakespearen ja antiikin draamojen sukua siinä mielessä, että ne vievät lukijan uimaan syviin vesiin ja kun pinnalle sukelletaan, kokee katharttisen puhdistumisen tunteen. Näin siitä huolimatta, ettei nyt liikuta kuningasdraamojen maailmassa, vaan tukevasti kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa arkielämässä.

Älä itke äitini tarjoaa monta teemaa: vanhan kunnon Oidipus-tarinan, lisäksi Ravilon perushahmon eli ikääntyvän ja kyynisen savolaisen työläisnaisen, ja aina ajankohtaisen kannanoton siihen, onko biologinen äiti automaattisesti lapselle paras kasvattaja. Ottaessaan kantaa naisen seksuaalikäyttäytymiseen historian ja nykypäivän valossa Ravilo liikkuu samoilla alueilla kuin Kaari Utrio: ammoisista ajoista asti naisen seksuaalisuus on määritellyt naisen ihmisyyden: jos teet mitä tahansa, mikä voidaan leimata epäsiveelliseksi, annat kohtalosi muiden käsiin, ja epäsiveelliseksi voidaan leimata ihan kaikki:

"Kihlauksensa purettuaan Laila oli päätynyt Helsinkiin. Kuusikymmenluvun Pohjois-Savossa kihloissa ollut nainen leimattiin huoraksi, vaikka se itse olisi kihlauksen purkanut. Laila oli ollut riehakkaan onnellinen vapaudestaan, mutta mitä sillä olisi Iisalmessa tehnyt.

Ympäröivällä maaseudulla kokonaiset perheet naulasivat sodan jälkeen rakennettujen asumustensa ovet kiinni ja lähtivät Ruotsiin. Kun Lailan joka tapauksessa oli seisottava elämänsä kaupan tiskin takana, mieluummin hän sen tekisi suuressa kaupungissa, jossa kukaan ei tulisi töllistelemään häntä vain siksi, että oli ollut kihloissa ja purkamalla kihlauksensa muuttunut huoraksi."

Tarinan pahis on varsin ravilomainen hahmo: ajattelemattoman, typerän ja vaiston varassa elävän itsekkään naisen perikuva, Miriam Tawast. Aivan yhtä läpeensä paha kuin Mesimarjani-kirjan rovasti tai Yö yllä viljan -kirjan Minna ei Miriam ole, hänellä on jopa inhimillisiäkin piirteitä, mutta vastenmielisellä käytöksellään hän pääsee kyllä edellämainittuja aika lähelle. Kauneushoitolaa johtava Miriam on nuoruudessaan ollut superjulkkis Suomessa ja pornotähti ulkomailla. Miriam on aistillinen ja rakastaa seksiä, mutta tunnetasolla hän on ollut jokseenkin kyvytön hoitamaan ihmissuhteitaan. Miriamia pitää henkisessä kuristusotteessa Anna, kauneushoitolan omistaja. Samaan soppaan heitetään vielä Lauri, nuoruutensa laitoksissa viettänyt, moneen kertaa hyväksikäytetty ja hylätty kolmekymppinen nuorimies, joka on työnteon sijaan keskittynyt vanhempien naisten siivellä elämiseen, rattopoikana. Laurin intohimo on ompelu, erityisesti applikoimalla toteutettuja koristetöitä ja vaatteita hän tekee taidolla.

Ravilolla on valtavan hieno dialogin ja draaman taju. Jo muutamalla ensimmäisellä sivulla lukijalle tehdään selväksi perusasetelmat ja tarina imaisee mukaansa. Minulle kävi pitkästä aikaa niin, etten voinut lopettaa lukemista alkuun päästyäni, vaan kirja piti lukea lähes kertaistumalla loppuun, vaikka siinä meni aamupuolelle yötä. Vahva kielellinen osaaminen näkyy niin taitavasti mallinnetussa savon murteessa kuin helsinkiläisittäin puhuvan nuorison töksäyttelyssä. Yhtä taitavaa, joskin karmivaa, on Ravilon silmille läväyttämät tilannekuvat kaltoin kohdellusta lapsesta, "perhe-elämästä" pahimmillaan. Vai mitä sanotte tästä:

"Suruunsako Laurin äiti oli juonut, koska oli umpikännissä aamupäivällä? Yllään sillä ei ollut kerrassaan mitään.

- Perkele, ämmä, se ihmetteli ovella, ja Anna teki elämänsä ensimmäisen rikoksen työntymällä väkisin sen ohi asuntoon. Sängyssä makasi alaston mies, jonka kalua piteli pieni poika, Annan puoli vuotta takaperin metsästä löytämä.

Lauri tunsi Annan, ryntäsi itkien takertumaan helmaan.

- Vien pojan jäätelölle, Anna sanoi.

- Vie vaikka vittuun, horjui pojan äiti. - Ittehän sen tänne toitte, mä sitä kaivannu.

- Huora saatana sieltä! karjui mies sängystä. - Vittu mä oon maksanu vitusta ja perkele mulle annetaan pikkupennun kouraa!"

Viime aikoina on jälleen lehtien palstoilla väitelty kiivaasti huostaanottojen oikeudellisuudesta tai vääryydestä, vanhempien oikeudesta biologisiin lapsiinsa, lapsettomien oikeudesta hedelmöityshoitoihin, sosiaaliviranomaisten toiminnasta lastensuojelutapauksissa. Näihin asioihin Hilkka Ravilo ottaa kantaa väkevällä, värikylläisellä ja puhuttelevalla tavalla. On se vaan hyvä kirjailija, ihan helevetin hyvä.

Lue myös nämä:
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Marianne Backlén: Karma

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

"Ryssiä on kuin Raatteen tiellä. Nämä on vaan vähän virkeempiä", totesi eräs nimeltämainitsematon lähisukulaiseni Gostinyj Dvorin metroasemalla Pietarissa. Tässä kirjassa ei olla Raatteen tiellä, mutta melko lailla samankaltaisissa tunnelmissa: Lemetin suurmotissa talvisodassa.

Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioona alkaa pohjustustarinalla talvisodassa palvelleen politrukin päiväkirjasta, joka on säilynyt tallessa sodan ajoista asti ja jonka Karjalassa tv-toimittajana työskentelevä Gordijenko editoi julkaisukuntoon 2000-luvun alussa. En ota tässä sen enempää kantaa siihen, missä määrin kirja todella on autenttinen päiväkirja, missä määrin Gordijenkon tekstiä. Hemmetin uskottava se nimittäin joka tapauksessa on, ja kaikille Suomen sotahistoriasta kiinnostuneille taatusti antoisaa luettavaa.

Itseltäni ovat sotakirjat jääneet vähemmälle lukemiselle, ainoastaan Tuntematon sotilas taitaa olla ainoa sellainen puhdaspiirteinen sotaromaani, jonka olen lukenut. Joka tapauksessa sotaa kuvataan kirjallisuudessa universaalin kaavan mukaan, ajasta ja paikasta riippumatta. Sodan alkaessa miehet lähtevät rintamalle poikamaisen innostuksen vallassa, silmät kiiluen sankaruuden, kunnian ja isänmaan puolustamisen innossa. Sodan edetessä tapahtumat muuttuvat koko ajan absurdeimmiksi ja kamalammiksi: kaverit kuolevat ympäriltä ja sodan kunnia hälvenee koko ajan, kunnes lopulta sotiminen on pelkkää nälkää, pelkoa, kylmää, täitä, ripulia ja ahdistusta. Kuoleman divisioonakin noudattaa tätä kaavaa tyylipuhtaasti.

"Isänmaamme historiassa on sivu, josta ei saanut sanoa eikä kirjoittaa totuutta eikä edes mainita koko asiaa. Se on Suomen ja Neuvostoliiton sota, talvisota, vuosien 1939-1940 "vähäinen" sota, joka tuotti paljon surua neuvostoliittolaisille ja suomalaisille."

Näin alkaa kirja, ja lisäksi johdannossa kerrataan, että talvisota tosiaan on esimerkiksi venäläisessä taiteessa jokseenkin vaiettu aihe. Suuri Isänmaallinen Sota, tunnettu myös toisena maailmansotana, on lähes myyttinen käsite, mutta talvisotaa ei niinkään tunneta. Meille suomalaisillehan tilanne on toinen, ja siksi onkin erittäin mielenkiintoista lukea venäläisen politrukin muistiinpanoja. Tämäkin kirja on niitä teoksia, jotka ovat kiinnostavampia aiheensa kuin kaunokirjallisen tyylinsä vuoksi. Lisäksi suomennos noudattaa melko lailla venäläisen kirjallisuuden suomentamisen tyylipiirteitä, eli välillä venäläiset ilmaukset on käännetty suomeksi hieman hassun kuuloisesti. Harmi, ettei oma venäjän taitoni riitä kirjan lukemiseen alkukielellä. Mutta kyllä kirjasta käyvät mainiosti ilmi venäläisten vuolas, runollisuutta hipova keskustelutyyli, lisäksi politrukki Nikolai Ivanovitsh Klimovin tyyli on mukavaa luettavaa.

Lemetin mottiin joutuneen 18. jalkaväkidivisioonan sota etenee jokseenkin seuraavanlaisesti: lähdetään hyökkäämään Karjalan metsiin, mikä onkin esimerkiksi tankkien kannalta hankalaa: arolla jyrätään eteenpäin junan lailla, mutta kapeateisissä tai kokonaan tiettomissä metsiköissä liikkuminen ei meinaa edetä. Melko pian suomalaiset motittavat divisioonan, ja yhteydet muualle armeijaan katkeavat. Radiolla lähetetään läpi talven avunpyyntöjä ja viestejä esikunnalle, mutta apua tai irtautumislupaa ei kuulu. Ruoka- ja ammusvarastojen täydennykset ovat lentokoneiden pudottamien huoltokuormien varassa, ja lähes yhtä usein lastit putoavat suomalaisten puolelle eikä omaan leiriin. Tiedustelua ei päästä tekemään, varsinkaan siinä vaiheessa kun koko leiri on kierretty piikkilanka-aidalla ja lähimmät suomalaisten juoksuhaudat kulkevat 50-100 metrin päästä. Suomalaiset tarkka-ampujat napsivat sotilaita tasaiseen tahtiin, pommituksissa ja isommissa hyökkäyksissä kuolee kerralla enemmän. Motituksen loppuvaiheessa divisioonaa pommittavat erehdyksessä omatkin joukot, ironista kyllä vieläpä puna-armeijan juhlapäivänä. Lisäksi päälle rapsahtavat jo alkutalvesta tulipalopakkaset, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Divisioonan varusteet ja vaatetus ovat monelta osin täysin sopimattomia pakkasiin, joten viimeisien kuukausien ajan kuolleisuus alkaa nousta yksinomaan kylmyyden ja ruuan puutteen vuoksi. Upseerit syövät hevoset, vangit nahkavyönsä ja pieksunsa, lopulta ruoaksi kelpaavat jo hevosensuolet tai jäätynyt hevosennahkakin. Mitenpä siinä sodit, kun nälkä on heikentänyt kunnon niin pahasti että pelkkä polttopuiden hakkaaminenkin alkaa olla ylivoimainen suoritus.

"Korsussa oli hirveä löyhkä. Iljettävä haju tuli kamiinalla seisovasta ämpäristä. Pioneerit olivat keittämässä hevosen suolia, jotka aina ennen heitettiin ensimmäisenä pois. Suolet oli kaiketi pesty huonosti - vedestä on kova pula. Suomalaiset tarkka-ampujat ovat kaataneet jo kymmenkunta miestä avannolle, josta otamme vettä."

Neuvostojärjestelmän vainoharhaisuus välittyy kirjasta hyvin esille. Politrukki Klimovkin joutuu upseerin kuulusteluun, missä hänen isänmaallisuuttaan epäillään:

"- Sen sijaan että kirjoittaisit syvän puoluehenkisiä ja meille tarpeellisia artikkeleita kaikkien sääntöjen mukaan, olet pannut pystyyn valkosuomalaisten vihollisten lentolehtiskokoelman! Tuputat massoille vihollisten propagandaa! Niinkö? Neuvostovaltaako vastaan haluat väkemme käännyttää? Mikset sano mitään? Pelkoko kielesi söi, vai mitä?

- Kaikki pitää paikkansa, tiedätte kaiken. Tuomio on jo valmis. Minä, vanhempi politrukki, sotakirjeenvaihtaja, olen vastavallankumouksellinen. Ja luutnantti Plattojev loikkari. ---

- Minä vartioin Isänmaan etua. Tiedän päiväkirjastasikin, senkin aika tulee - luetaan ja nauretaan."

Siinä upseeri oli väärässä, että päiväkirja naurattaisi. Itse asiassa koko päiväkirja on sellaista tekstiä, että sodan lopussa Klimov aivan aiheellisesti epäilee joutuvansa leirille, jos päiväkirja häneltä löydään ja luetaan. Vähäisemmätkin syyt riittivät - esimerkiksi yksin jätetyn divisioonan komentajien huhuttiin sodan loppuvaiheessa, kun divisioonan rippeet vihdoin saivat vetäytyä kohti omiaan, ampuneen itseensä. Muussa tapauksessa heidät olisi vedetty tilille huonosta johtamisesta ja leiritys tai kuolemantuomio olisi ollut kohtalona.

Erittäin mielenkiintoinen piirre kirjassa on siinä esiintyvät suomalaiset. Neuvostoarmeijassa kun taisteli varsin paljon joko suomalaisia tai suomensukuisia sotilaita - kansalaissodan jälkeen maahan paenneita kommunisteja ja heidän jälkeläisiään, Kanadasta muuttaneita kommunisteja, lisäksi karjalaisia, jotka puhuivat karjalaa tai suomea. Karjalan verinen historia näyttää taas monet kasvonsa - meille suomalaisille myyttinen Karjala on venäläisestä näkökulmasta vanhaa venäläistä aluetta, esimerkiksi Sortavalan kaupunki alunperin venäläinen. Muutakin tuttua kirjasta löytyy: Klimov haikailee usein saunan lämpöön lian, kylmyyden ja täiden keskeltä. Eräänlaista kulttuurinvaihtoa oli myös molemmilta rintamalinjoilta syydetty sotapropaganda: molemmat puolet houkuttelivat loikkareita omalle puolelleen, luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Suomalaisten johtajista nimeltä tunnettiin ainakin Mannerheim ja Hägglund, ja muutenkin keskusteltiin suomalaisten tavoista ja ominaisuuksista.

Kirjan loppu erityisesti kertoo siitä, miltä sota yksittäisen ihmisen silmin näyttää. Sodat voivat olla maailmanhistorian mahtavimpia voimia, ne mullistavat talouden ja kulttuurin kehityssuunnat, määrittelevät kansallisuudet uusiksi, sanelevat väestönkasvun suunnan. Mutta motissa loukussa olevalle sotilaalle sota on sitä, että maataan kamiinan ääressä kun uloskaan ei voi astua, ja haaveillaan ruuasta. Motituksen viime vaiheella sotilaat puhuivat lähes yksinomaan ruuasta. Nälkä pyyhki mielestä kaiken muun, päivät täytettiin haaveilla ja tarinoilla ruuasta, muisteltiin hyviä aterioita, lempiruokia, kerrottiin reseptejä ja kehuttiin parhaita ravintoloita.

Kirjan henkilöt muistelevat myös Stalinin puhdistuksia. Huonolle armeijan johdolle löytyy hyvä selitys vuoden 1937 puhdistuksista. Kun kokeneet miehet teloitettiin, tilalle nostettiin nuoria, jopa kolmekymmentävuotiaita toimistoupseereja käytännön johtajiksi. Klimovinkin tekee usein mieli puhua suunsa puhtaaksi, mutta pelko kuulusteluista ja leirille joutumisesta hillitsee näitä haluja. Kahdenkeskisissä keskusteluissa henkilöt avautuvat hieman vapaammin. Stalinin karmea rautakoura näkyi ja tuntui jopa Karjalan korvissa, kaukana muista. Uhrattua divisioonaa ei juuri tunnettu: kun sotilaat kuuntelevat Leningradin ja Petroskoin radiolähetyksiä, ei niissä kerrota talvisodasta mitään. Sen sijaan Suomen puolelta lähetettävä radiopropaganda kuuluu kyllä hyvin.

Jonkun verran Klimov on kirjoittanut muistiin yksittäisiä katkelmia satunnaisesti kuulemistaan keskusteluista. Esimerkiksi Mannerheimista spekuloidaan tähän tapaan:

"- Se suomalaisten ylipäällikkö on kuulemma venäläinen. Mannerheimiksi kuuluvat tituleeraavan, ja käännettynä se tarkoittaa "raisu kasakka". On palvellut tsaarin ratsuväessä ja edennyt kenraaliksi. Ristejä on saanut koko hatullisen. Oli hillittömän rohkea. Että minkäkö takia? No siksi, kun on venäläinen, sehän on selvä...

- Hän kaveerasi tsaarin kanssa. Mutta sitten sattui haaveri. Hän on pitkä ja kauniskasvoinen. Tsaaritar iskikin häneen silmänsä. Hän oli saksalainen, ja niin oli Mannerheimkin. He kaakattivat omaa kieltään, ja vielä pimeissä käytävissä. Tsaari Nikolai ei ymmärtänyt heidän puhettaan ja ajoi Mannerheimin tiehensä. Tämäpä lähtikin Suomeen ja rupesi vihapäissään erottautumaan meistä, rakentamaan Mannerheim-linjaa.

- Yksi naapuridivisioonan kuljettaja, joka toi meille joulukuussa rehukauraa, sanoi, että siellä Mannerheim-linjalla on kokonaisia maanalaisia kaupunkeja. Joka paikassa salateräksellä tehtyjä panssarikupuja, ja maa päällystetty paksulla kumilla. Meidän ammukset putoavat ja kimpoavat siitä takaisin..."

Että tällainen leppoisa, mukava ja seesteinen kirja on Kuoleman divisioona. Sotahistoriasta kiinnostuneet tykkäävät kirjasta varmasti. Ja sopiipa kirja myös muistutukseksi suomalais-venäläisestä historiasta - yhteinen elämä rajanaapureina on ollut verinen ja raaka, mutta kumman paljon yhteisiäkin tekijöitä löytyy.

Lue myös nämä:
Väinö Linna: Sotaromaani
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät