![]() |
| Kansi: Minerva. |
Kommentoin lukemiani kirjoja ja kerron niiden herättämistä ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kerron myös omasta lukijahistoriastani ja suhteesta lukemiini kirjoihin.
sunnuntai 20. syyskuuta 2026
Ales Adamovitš & Daniil Granin: Leningradin piiritys
tiistai 8. syyskuuta 2026
Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat
Viimeiset todistajat on neljäs lukemani Svetlana Aleksijevitšin kirja. Tätä ennen olen lukenut Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu ja Sinkkipojat. Omassa hyllyssä odottelee vielä Tšernobylistä nousee rukous, jota olen henkisesti vähän säästellyt sellaiseen hetkeen, jolloin haluan lukea jotain todella synkkää. Wikipedian mukaan Aleksijevitšilla olisi vielä yksi teos, jota ei ole suomennettu: Зачарованные смертью (”Kuoleman lumoamat”). Olisipa hienoa, jos sekin suomennettaisiin!
Viimeiset todistajat ei tosin ole aiheeltaan yhtään Tšernobylin ydintuhoa hilpeämpää luettavaa. Se kertoo toisen maailmansodan kokeneiden neuvostolasten muistoista sodan ajalta. Tekniikkana on kollektiiviromaani, jonka muoto on jo tullut tutuksi aiemmista teoksista. Kirjailija on haastatellut ihmisiä heidän kokemuksistaan. Haastateltavat nimetään, mutta sen kummempaa lähteytystä tai taustoitusta kirjassa ei ole. Kirjaa ei siis kannata lukea tietokirjana tai vaatia siltä tietokirjamaisuutta.
Kertojaäänet sulautuvat mosaiikkimaiseksi kokonaisuudeksi, jossa toistuu tiettyjä teemoja. Kokemukset painottuvat läntisen Neuvostoliiton alueelle, erityisesti nykyisen Valko-Venäjän alueelle. Kokijalapset elivät maalaiskylissä, jotka osuivat todennäköisimmin Saksan itärintaman ns. keskustan armeijaryhmän hyökkäysalueelle. Keskustan armeijaryhmä pyrki Moskovaa ja ryhmä mm. miehitti Minskin.
Monessa kirjan tarinassa toistuu kylien polttaminen ja siviilien tappaminen sekä partisaanijoukkojen pyrkimys vastarintaan. Järkyttäviä yksityiskohtia ovat mm. muistot saksalaisten sotakoirista, jotka hyökkäsivät lasten kimppuun, samoin kuvaukset lasten käyttämisestä ”veripankkeina”. Valloittajat ottivat lapsista verta ja käyttivät verta haavoittuneidensa hoitamiseen.
Viimeiset todistajat on erittäin korkealaatuista kaunokirjallisuutta, mutta eihän tätä kenellekään sellaiselle voi suositella, joka haluaa kirjoilta hyvää mieltä. Totuuden etsijöille ja historiaa avoimin silmin tarkasteleville tätä kyllä voi suositella. Suomessa tällä hetkellä vierastetaan kaikkea venäläisyyteen liittyvää tällä hetkellä, mutta eipä venäjäksi kirjoittava nobelisti Svetlana Aleksijevitš ole suuressa suosiossa idässäkään. Venäjän ja Valko-Venäjän auktoriteettien vuoksi Aleksijevitš joutui lähtemään maanpakoon ja hän asuu nykyään Saksassa. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa.
Ehkäpä Viimeisten todistajien innoittamana tartun lähiaikoina myös Tšernobylistä nousee rukous -kirjaan. Turha lykätä lukemista, vaikka aihe onkin ahdistava. Kirjabloggaajat ovat lukeneet Aleksijevitšia paljon. Linkitän tähän Viimeisistä todistajista bloganneet: Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää, Donna Mobilen kirjat.
sunnuntai 16. elokuuta 2026
Salla Jokinen: Peruna!
![]() |
| Kansi: Readme.fi |
Peruna on ollut poissa ruokamuodeista koko 2000-luvun ajan. Tänä aikana Suomessa ovat trendanneet ainakin vähähiilihydraattinen ruokavalio ja aasialainen keittiö. Samoin italialaisen keittiön suosio jatkuu vuodesta toiseen. Peruna tuntuu jääneen mopen osalle, se on ihmisten mielissä jonkinlainen ankean kotimaisuuden symboli, kouluruokalassa pyörivä mauton kumipallero.
perjantai 7. elokuuta 2026
Mika Pesonen - Ada Pykäläniemi: Vegaaniretki
![]() |
| Kansi: Siltala. |
Ostin Vegaaniretken hetken mielijohteesta Siltalan verkkokirjakaupassa asioidessani. Minulla on ollut parin vuoden ajan menossa projekti kokata omat keittokirjani läpi. Tavoitteeni ei ole tehdä jokaisen omistamani kirjan jokaista reseptiä, vaan edes yksi resepti kustakin kirjasta. Omituista kyllä, tämä tavoite tuntuu saaneen minut ostelemaan lisää keittokirjoja. Ennakkoon olin olettanut, että ruokakirjojen keräilylle tulisi stoppi, sillä aika usein keittokirjani ovat saaneet jököttää hyllyssä ihan rauhassa.
No, perustelin Vegaaniretken ostamista sillä, että onhan nuotiomakkaralle aina kiva saada vaihtoehtoja. Vegaaniretki tuntuu kohdistetun osittain samanlaiselle lukijakunnalle kuin Saara Atulan retkiruokakirjat. Oletuslukija tuntuu olevan kasvisruokaa arvostava ulkoilmaihminen, joka on valmis näkemään hieman vaivaa ruokansa eteen.
Lueskelin Vegaaniretken reseptejä ja vaikka kiitän reseptien monipuolisuutta, selkeitä ohjeita ja kauniita kuvia, minua alkoi ärsyttää. Tajusin ärtymykseni johtuvan siitä, että kirjan sisältö ei vastannut sen markkinointipuheita. Takakannessa ja verkkokaupan esittelyssä kirjan ohjeita kuvaillaan helpoiksi, hienostelemattomiksi ja suomalaisiksi. Mielestäni monet kirjan ohjeista vaativat paljon ajankäyttöä, vaikka reseptin ruoanlaittotekniikka ei erityisen vaativa olisikaan. Kirjan makumaailmassa korostuu aasialaisuus, ei niinkään suomalaisuus. Monet ainesosista ovat sellaisia, etten oleta jokaisella kansalaisella olevan niitä valmiina kaapissa eikä kaikkia raaka-aineita löydy pienimmistä lähikaupoista, vaan niitä pitää etsiä isoista supermarketeista, etnisistä myymälöistä tai verkon erikoiskaupoista.
Otan esimerkin: ”Kokkausta tulilla” -osiossa on ohje bao bun -sämpylöihin nyhtökauran, herne-minttupyreen ja pikkelöidyn punasipulin kanssa. Osaan leipoa sämpylöitä, paistaa nyhtökauraa, soseuttaa herneitä ja pikkelöisin vaikka naapurin kissan, mutta en silti väittäisi tätä ”helpoksi retkiruoaksi”. Jos oletetaan, että raaka-aineet ilmestyisivät kotikeittiöön perjantaina klo 16.30, menisi jo bao bun -sämpylöiden leipomiseen ja höyryttämiseen pari tuntia. Hernepyreessä menisi ehkä vartti, pikkelöityyn punasipuliin vähintään tunti, jos joutuu desinfioimaan lasipurkit uunissa pikkelöinnin aikana. Pikapikkelöityyn voisi tietysti käyttää mitä tahansa astiaa, jolloin yksittäisannoksen saisi liemeen vartissa.
Toki, jos pakastimesta löytyy valmiita itsetehtyjä bao bun -sämpylöitä ja jääkaappi pullistelee pikkelöityjä vihanneksia, voi retkelle lähtiessään vain nakella kaikki reppuun mukaan ja pääsee nopeasti kokkaamaan. Mutta itseltäni ainakin menisi edellinen ilta tällaisen eväsruoan valmisteluun, jos pitäisi tehdä kaikki alusta alkaen, enkä suinkaan ole kaikkein kädettömin kotikokki.
En ryhtynyt googlettamaan huippukokki Mika Pesosen perhetilannetta, mutta kirjasta välittyi sellainen mielikuva, että hän ei taida kovin usein raahata retkilleen mukaan kärsimätöntä, mutta nirsoa lapsilaumaa. Kirjan reseptejä voisi helppouden ja nopeuden sijaan kuvailla näin: ”Hyviä reseptejä ihmisille, jotka rakastavat keittiössä nysväämistä pitkien raaka-ainelistojen parissa.”
On kirjassa kuitenkin myös yksinkertaisen tuntuisia ohjeita. Valitsin testattavaksi savutofu-perunagnocchiohjeen, joka löytyi ”Kaupasta metsään” -osiosta. Päätin kuitenkin vaihtaa gnocchit sesongin mukaisesti varhaisperunoihin. Ohjeessa neuvottiin keittämään gnocchit kattilassa ja lisäämään muut aineet kattilaan. Minusta tofuun sopii rapsakka paistopinta, joten valitsin välineeksi retkipaistinpannuni.
Samalla tuli testattua kotiimme ilmestynyttä painekeitintä. Perunat keitin etukäteen ja paistoin pannulla ensin tofukuutiot ja sitten keitetyt, paloitellut perunat. Vegaanisen parmesaanin tein cashewpähkinöistä ja ravintohiivahiutaleista.
Ruoan maku oli hyvä, chilin säväyttämä arrabbiatapesto sopi savutofuun hyvin. Jos ruoan tekisi isommalle porukalle, kannattaisi käytössä olla tarpeeksi suuri kattila tai paistoastia, oma retkipannuni on pienehkö. Lisukkeeksi avasin purkin itse pikkelöimiäni, timjamilla maustettuja kirsikkatomaatteja. Ne sopivatkin ruoan kanssa hyvin yhteen.
Vegaaniretkeä sekä voi suositella että ei voi suositella. Suosittelen tätä sellaisille kotikokeille, joilla on jo jonkinlaista kipinää ja osaamista ruoanlaittoon. Ei ole pakko edes lähteä retkelle, monet ohjeet sopivat sellaisenaan ihan sisäkokkailuun. Sen sijaan perheretkiä harrastaville en tätä uskalla suositella. Aidosti yksinkertaisia ja nopeampia kasvisretkiruokareseptejä löytyy Saara Atulan kirjoista.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2026
Cari Beauchamp: Without Lying Down - Frances Marion and the Powerful Women of Early Hollywood
![]() |
| Kansi: University of California Press |
- Mykkäelokuvien kuningatar Mary Pickford
- Koomikko ja Oscar-voittaja Marie Dressler
- Näyttelijästä juorutoimittajaksi muuntautunut Hedda Hopper
- Upporikkaan William R. Hearstin rakastajatar Marion Davies
- Sivulauseessa mainittu Peggy Hopkins Joyce, jolla oli uskomaton kyky lypsää miehiltä käsittämättömiä summia rahaa, arvoesineitä ja muuta omaisuutta
- Elokuvaohjaaja Lois Weber, joka aloitti elokuvien parissa jo vuonna 1908
Kirjan lukeminen antoi minulle hyvää perspektiiviä oman (vaatimattoman) elokuvatuntemukseni pohdiskeluun. 1970-luvulla syntyneenä minulle oli normaalia, että "elokuvauutuus" tarkoitti jotain Uuno Turhapuron tai Indiana Jonesin kaltaista elokuvaa, joissa naisille oli tyypillisesti varattu varsin stereotyyppinen roolitus ja ainakaan ohjaajana ei naisen nimeä näkynyt. Mutta silloiset pohdinnat, että "voiko nainen ohjata elokuvaa", ovat olleet sen ajan luuloja. Without Lying Down kertoo painavasti, miten naiset ovat kirjoittaneet ja ohjanneet elokuvia vaikka kuinka paljon.
Kirjasta ja Frances Marionin hahmosta olisi vaikka mitä muutakin sanottavaa, mutta lopuksi kiittelen kirjassa kuvattujen naisverkostojen voimaa. Hollywoodin naisille keskinäiset verkostot olivat tärkeä voimavara ja tasapainottava tekijä. Verkoston daamit ovat myös julkaisseet suuren määrän erilaisia Hollywood-muistelmia, joten kenties niiden joukosta löytyisi kiinnostavaa jatkoluettavaa. Tai sitten voisin lukea Frances Marionin oppaan How To Write And Sell Film Stories, joka ilmestyi vuonna 1937.
torstai 25. kesäkuuta 2026
Mitä kuuluu Kindle-lukulaitteelle?
Kiitos, että olet ollut Kindle-asiakas jo pitkään. On hienoa, että laitteemme on ollut sinulle hyödyksi näin monen vuoden ajan.
20.5.2026 alkaen lopetamme tuen Kindle-laitteilta, jotka on julkaistu vuonna 2012 tai sitä ennen. Tämä tarkoittaa käytännössä seuraavaa:
Voit edelleen lukea laitteelle jo ladattuja kirjoja.
Et voi enää ostaa, lainata tai ladata uusia kirjoja näille laitteille tämän päivämäärän jälkeen.
Jos poistat laitteen Amazon-tililtäsi tai palautat sen tehdasasetuksiin, sitä ei voi enää ottaa käyttöön uudelleen.
Tämä koskee muun muassa seuraavia laitteita: Kindle (1. ja 2. sukupolvi), Kindle DX ja DX Graphite, Kindle Keyboard, Kindle 4, Kindle Touch, Kindle 5 sekä ensimmäisen sukupolven Kindle Paperwhite.
Lukaisin viestin nopeasti ja ajattelin, että pitää vaikka kesemmällä ostaa uusi Kindle-lukulaite. Asia jäi sikseen, mutta kun nyt hiljakkoin googletin, mitä muutoksesta kirjoitettiin mediassa, törmäsin mielenkiintoisiin uutisiin. Esimerkiksi BBC uutisoi käyttäjien ärtyneistä reaktioista. Reddit-keskustelufoorumilla on paljonkin kommentteja vanhojen Kindlejen käyttäjiltä, esimerkiksi tässä ketjussa.
Kun huomasin, että vanhoilla Kindle-lukulaitteilla on suuri ja tyytyväinen käyttäjäkunta, tajusin että minunkin kannattaa arvostaa luotettavasti palvelutta Kindleäni. Monet vanhat Kindlet ovat edelleen olleet ahkerassa käytössä. Kannattaako Amazonin ilmoitusta purematta niellä?
Olen käyttänyt Kindle Touch 3G -lukulaitetta jo neljätoista vuotta. Tämä on helppo tarkistaa, sillä olen kirjoittanut laitteesta Ensikokemuksia Kindlestä -postauksen elokuussa 2012. Kindleni toimintaa ei ole hidastanut edes se, että 3G-verkko on ajettu alas. Suomessa sen toiminta päättyi pari vuotta sitten. Wifin käyttö on riittänyt mainiosti ja suurimman osan aikaa lukulaitteeni ei ole verkossa lainkaan kiinni, koska wifi-yhteys on ollut tarpeen vain uusien kirjojen lataamisessa laitteelle.
Ajan hampaan huomaa lähinnä siitä, että laitteeni kaunis riikinkukkosuojus on kulunut hieman rähjäiseksi ja tarvitsisi hellävaraisen ompelijan varovaista paikkailua. Itse lukulaite toimii edelleen kuin tauti. Akun kesto on erinomainen, pitkänkin kirjan saa luettua, vaikka lataisi laitetta vain muutaman päivän välein. Joskus olen unohtanut laitteen offline-tilaan pitkäksi aikaa ja silloin sitä sai käynnistellä vähän perusteellisemmin, mutta henkiin herättyään laite jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olen lukenut Kindlelläni 70 Amazonista ostettua kirjaa, 22 Project Gutenbergista ladattua kirjaa ja kaksi Elisa Kirjasta ostettua kirjaa. Lisäksi olen lueskellut laitteella lukunäytteitä, joitakin artikkeleita tai muita satunnaisia tiedostoja.
Joten kysyn: mikä muu 14 vuotta vanha elektroninen laite on yhtä suorituskykyinen ja alkuperäistä vastaava? Puhelimet, tabletit ja tietokoneet happanevat tuossa ajassa käsiin ja päätyvät SER-romuksi. Kindlen kesto on ollut niin hyvä, että olisi loogisempaa, että Amazon tukisi näin hyviä laitteita täältä ikuisuuteen asti.
Ehkä Amazonin ilmoitus on vain ahneen omistajan keino yrittää pakottaa vanhojen laitteiden omistajat ostamaan uusia laitteita. Toki uusissa laitteissa saattaa olla parannuksiakin, esimerkiksi taustavalo voisi olla kiva juttu. Mutta olen pärjännyt ilman taustavaloa tähänkin asti, ei se ole pakottava syy ostaa uutta laitetta.
Niinpä päätin testata, saisinko ostettua Amazonista kirjan ja siirrettyä sen Kindleeni vaikka pienellä vaivannäöllä. Onnistuihan se.
Ostin testiksi mahdollisimman halvan kirjan. Koekappaleeksi valikoitui Mila Finchin fantasiaromanssi Runebreaker, koska se maksoi vain reilun dollarin. Pikavilkaisulla kirja vaikuttaa kaavamaiselta ja yksinkertaiselta jenkkibulkilta, joten katsotaan tuleeko tätä kirjaa varsinaisesti luettua koskaan.
Kirjan ostaminen itsessään onnistui vanhaan tapaan, mutta kirja jäi killumaan pilvikirjastooni ja laite ilmoitti, ettei voi synkronoida tiedostoa laitteelle. Myöskään sähköpostilla siirtäminen ei onnistunut, sähköposti palautti virheilmoituksen.
Onneksi Kindlen voi kytkeä USB-kaapelilla tietokoneeseen. Jouduin vaihtamaan kaapelia muutaman kerran, ennen kuin käteen osui sellainen, joka suostui tunnistamaan Kindlen ulkoiseksi kovalevyksi. Sitten konvertoin epub-muotoisen Runebreakerin mobi-tiedostoksi Calibrella. Olen Calibrella rassaillut tiedostoja vähäisessä määrin aiemminkin. Jouduin puljaamaan sillä Project Gutenbergin kirjaa vuonna 2022. Tähän liittyvät yksityiskohtaiset ohjeet voi lukea vanhasta postauksestani. (Tuon jälkeen en ole joutunut Project Gutenbergin tiedostoja muokkaamaan Kindleä varten, vaan tiedostot ovat olleet valmiiksi käyttökelpoisia.) Tarvittaessa Calibresta löytyy erilaisia ohjevideoita YouTubesta, tässä eräs esimerkki.
Siirsin tallentamani mobi-muotoisen kirjan USB-kaapelin avulla Kindlen tiedostoihin. Ja tattadaa, kirja oli nätisti luettavissa lukulaitteella!
Ehkä en siis vielä noudata miljardööri Jeff Bezosin käskyjä uuden laitteen ostamisesta, vaan jatkan Amazon-kirjojen lukemista vanhalla Kindlelläni. Niin kauan kuin Calibrella konvertoiminen onnistuu, pitäisi kirjat saada luettavaksi. Lämmin kiitos Calibren kehittäjälle, Kovid Goyalille.
Työläämpi homma on vielä jäljellä: osaanko siistiä kankaisen suojuksen reunat niin, että lopputulos on asiallisen näköinen? Vai joudunko tilaamaan lukulaitteelleni upouuden suojuksen seuraavan 14 vuoden tarpeisiin?
torstai 18. kesäkuuta 2026
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Lupauduin vetämään työyhteisössä pienimuotoista lukupiiriä ja sen tiimoilta luimme Johanna Sinisalon esikoisromaanin Ennen päivänlaskua ei voi, joka ilmestyi alun perin vuonna 2000. Tämähän onkin melkoinen esikoinen: se voitti saman tien Finlandia-palkinnon. Hesari haastatteli Sinisaloa viime vuonna ja teoksen pitkä elinkaari käy hyvin ilmi: useita käännöksiä, neuvottelua elokuvaoikeuksista. Sinisalo mainitsee haastattelussa, että oletti kirjan olevan vain suomalaisten lukijoiden ymmärrettävissä, mutta kansainväliset lukijat ottivat teoksen innokkaasti vastaan.
Henkilökohtaisesti minua alkoi häiritä erikoinen muistikatkos, joka toisaalta sopii Sinisalon genrerajoja rikkovaan tyyliin, jossa on mukana fantasia-aineksia. Olen aivan varma, että luin Ennen päivänlaskua ei voi melko tuoreeltaan, sanotaan vaikka viiden vuoden sisään sen ilmestymisestä. Mutta kun luen blogikirjoitustani vuodelta 2013, jolloin luin Sinisalon Enkelten verta, väitän siinä, että Enkelten verta on ensimmäinen lukemani Sinisalon teos. Mitä ihmettä? Miksi muistan vuonna 2026, että olen lukenut Ennen päivänlaskua ei voi, mutta vuonna 2013 olen ollut täysin muistamaton? Outo aikahyppy, mutta kuten sanoin, outous sopii Sinisalon kirjojen yhteyteen.
Sen verran aikaa tuosta oletetusta ensimmäisestä lukukerrastani on, että nyt luin teosta tuorein silmin. Yhdyn kriitikoihin: teos on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin. Todella raikkaan tuntuinen kirja edelleen, vaikka samaan aikaan siinä on ilmestymisaikaan sidottuja elementtejä ja vahvaa paikallisuutta päähenkilön kotikatua myöten. Ajan ilmiöitä ovat ainakin se, miten paljon mainostoimiston väki tuntuu viihtyvän iltapäiväkaljoilla lähipubissa, miten hulppeita palkkioita ja runsaasti työaikaa freelancervalokuvaajalle tarjotaan ja miten päähenkilö tulostaa kiinnostavan nettisivun paperille talteen.
Kirjan juoni lienee jo osa yleissivistystä, mutta tarjoan pikakertauksen: valokuvaaja Mikael, jota sanotaan vetävän ulkonäkönsä vuoksi Enkeliksi, löytää pihalta peikon. Hän vie sen kotiinsa ja hoivailee sitä kuntoon. Villipeto kerrostalossa on salaisuus, joka vähitellen tihkuu Mikaelin lähipiirin tietoon ja mullistaa monta asiaa.
Juonellista tarinaa pilkkovat fragmentit ”tietokirjoista” ja ”kaunokirjallisuudesta”. Panin nämä lainausmerkkeihin, koska uskoakseni kaikki tekstit ovat Sinisalon omaa käsialaa. Ihailin esimerkiksi Eino Leinon tyyliin kirjoitettua Helkavirsi-pastissia ja bongasin yhden sisäpiirivitsin, Markku Soikkelin nimiin pannun Koulu-tv:n lausunnon.
Lukupiirikirjana kirja toimi mainiosti, sillä se on monitulkintainen ja herätti eri ihmisissä erilaisia ajatuksia. Keskustelua herättivät ainakin vankeus, ihmissuhteiden verkosto, halun ja himon kuvaukset, feromonit, sukupuolivähemmistöön kuuluminen, luonnon ja ihmisen suhde, teknologian ja ihmisen suhde. Kirjasta jää myös kutkutteleva ”mutta mistä tämä OIKEASTI kertoo” -olo, eli onko kirjan peikko pelkkä peikko vai symboli jollekin muulle?
Ihailin kirjan upeaa ja monipuolista kieltä. Juoni on vetävä ja jo kirjan napakka avauslause luo jännitteen. (Sehän on ”Alan hätääntyä.”) Myös loppu on minusta toimiva, vaikka lukupiirissä oli muitakin näkemyksiä. Lopun jälkeen voi itse pähkäillä, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisikaan seuraavaksi tapahtua.
Pidin myös siitä, että Ennen päivänlaskua ei voi ei ole lainkaan saarnaava. Hieman muistelen, että lievää saarnaamisen makua joissakin Sinisalon myöhemmissä kirjoissa on esiintynyt. Sinisalon uusin kirja, Joutsenlaulu, ilmestyi viime syksynä. Siitä voi lukea vaikkapa Kirsin Book Clubin arvion. Ehkä täytyy itsekin ottaa Joutsenlaulu lukulistalle.
Ennen päivänlaskua ei voi sopii mielestäni hyvin juhannuskirjaksi, sillä juhannukseen kuuluvat luonto, yöllä valvominen ja erikoiset, vähän maagisetkin yön tapahtumat. Uskallan näin sanoa, vaikka kirja itsessään ei juhannusta käsittele, sen kronologinen aikajana päättyy huhtikuuhun.
sunnuntai 31. toukokuuta 2026
Prinssi Harry: Varamies
![]() |
| Kansi: Otava. |
Luin pari kuukautta sitten Andrew Lownien kirjan Entitled - The Rise and Fall of the House of York. Olen seuraillut myös Lownien Substack-tiliä ja sitä kautta olen välillä päätynyt lukemaan muidenkin Substack-kirjoittajien kuninkaallisjuttuja. Kenties tämän vuoksi nappasin kirjaston elämäkertahyllystä Prinssi Harryn omaelämäkerran Varamiehen lainaan, kun se sopivasti silmiin sattui.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2026
Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika
![]() |
| Kansi: WSOY. |
Sanat ja käsitteet, joilla asioista puhutaan, muokkaavat kulttuuria enemmän kuin ajatellaan. Jos jokin asia kerrotaan voimaantumisena, se on kehotus toimia niin. Jos sama asia kerrotaan röyhkeytenä tai välinpitämättömyytenä, se luo kyseiselle toiminnalle stigman.
Joskus törmää kirjoihin, jotka tuntuvat selittävän koko maailman ymmärrettävästi ja valaisevasti. Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen alkuvuodesta ilmestynyt Itsekkyyden aika vaikuttaa olevan tällainen kirja. Se on löytänyt lukijoita todella paljon, siitä on otettu muutamassa kuukaudessa useita painoksia. Luin kirjan ahmien ja nyökytellen, sivuja koirankorville taittaen. Kirjasta kannattaa lukea myös vaikkapa Hesarin kirjailijahaastattelu, Seuran arvio ja Luetut.netin arvio.
Kun luin pari vuotta sitten Juha Itkosen kirjan Teoriani perheestä, kuvasin lyhyesti kahta keskenään ristiriitaista vaatimusta, joiden keskellä ruuhkavuosiäitinä elän. Minulta tunnutaan odottavan sekä sitä, että olen menestyvä yksilö, joka yksilöllisesti kehittää itseään koko ajan paremmaksi ja sitä, että olen intensiivivanhemmuuteen panostava äiti, joka jalostaa jälkikasvuaan yksilöllisiksi menestyjiksi. Totesin, että kumpaankaan odotukseen en pysty vastaamaan, en ainakaan sellaisella tavalla, että sillä pääsisi keräämään kehuja.
Näihin pohdintoihin Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa mahtavia näkökulmia. Hän lataa kirjaan pitkän tutkimuskokemuksensa ja laajan osaamisensa koko painoarvollaan. Lopputuloksena lukija havahtuu. Ehkä vika ei olekaan minussa, vaan kyseessä on iso kulttuurin muutos, joka näkyy kaikille elämänalueilla. Ja että äärimmilleen viety yksilöllisyys ei olekaan ihmiselle hyväksi, koska yhteisöllisyys on monesti ihmiselle parempi asia. Yhteisöllisyys taas vaatisi vähemmän itsekkyyttä ja enemmän muiden hyväksi toimimista. Valitettavasti tällaiset asiat ovat poissa muodista, mutta ehkä edelläkävijät ryhtyvät näihin panostamaan?
Keltikangas-Järvinen erittelee, miten työelämän muutokset, sosiaalisen median algoritmit, lastenkasvatusihanteet, teknologiauskovaisuus, temperamenttien arvottaminen ja jopa kehityspsykologian ilmiöt ovat johtaneet eräänlaisten ”narsististen taaperoaikuisten” syntyyn. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä kaukaa, jopa maailmanpolitiikasta löytyy helposti ihmisiä, jotka ajattelevat lähinnä omaa napaansa.
Kirjan lukeminen virkisti kuin kylmä vesi. En olekaan ainoa, jota kyllästyttää vaikkapa jatkuva maalailu ”omien unelmien tavoittelusta”. Välillä tavallinen perusarki ilman sen kummempaa unelmointia on ihan hyvä juttu. Kaikessa ei tarvitse myöskään kehittyä koko ajan paremmaksi. Saa olla ihan ok, jopa huono. Oman edun tavoittelusta luopuminen ja toisten hyväksi toimiminen voikin olla erittäin hyvä asia, vaikka se ei johtaisikaan juuri minun yksilölliseen menestymiseeni.
Suosittelen kirjaa
lämpimästi kaikille, jotka ovat joskus ihmetelleet vaikkapa
seuraavia asioita: tuntuuko sosiaalisen median sisältö näytelmältä,
miksi talkoisiin, järjestötoimintaan tai yhdistykseen on vaikea
löytää vapaaehtoisia, miksi pitäisi olla ”paras versio
itsestään”, voiko mielipiteensä ilmaista suoraan vai pitääkö
se kääriä pumpuliin, mitä tarkoittaa sitoutuminen vai onko se
aivan vanhanaikaista, miksi kaikkia tuntuu ahdistavan koko ajan tai
mitä tarkoittaa ”talentti”.
lauantai 7. maaliskuuta 2026
Andrew Lownie: Entitled - The Rise and Fall of the House of York
![]() |
| Kansi: William Collins |
En ole mikään kuninkaallisten ykkösfani, vaan jonkinlaista keskikastia: luen mielelläni juorupalstoilta kuninkaallisten kuulumisia ja jos televisiosta tulee häitä tai kruunajaisia, vähintään silmäilen niitä, ellei parempaa tekemistä ole. Varhaisimpia muistikuvani Andrew'sta ja Sarahista on "varvaskohu", jota Lowniekin käsittelee. 1990-luvulla Sarahista otettiin salakuvia, joissa rakastaja suutelee hänen varpaitaan. Tämä oli siihen aikaan hirvittävä mediamylläkkä Buckinghamin palatsista katsottuna. Sarahin iskunkestokyvystä kertoo paljon, että hän on näihin päiviin asti jatkanut seurapiiripalstoilla poseeraamista, vaikka kohuja on tullut ja mennyt.
perjantai 27. helmikuuta 2026
K.N. Rauhala: Bolshevismi ja olot Venäjällä
Seurauksena on luonnollisesti ennenaikainen voimien väheneminen, työkyvyn heikkeneminen, mikä on suorassa suhteessa ravinnon saantiin, ja tautien leveneminen, jota tuskin voidaan estää katsoen yleiseen verenvähyyteen.
Luin pari vuotta sitten Leonardo Paduran upean romaanin Mies joka rakasti koiria ja olin silloin merkinnyt muistiin K.N. Rauhalan kirjan Bolshevismi ja olot Venäjällä. Kirja on saatavilla Project Gutenbergista. Kirjan julkaisi vuonna 1920 Edistysseurojen Kustannus Oy ja se perustuu Rauhalan Keskustaklubissa pitämään esitelmään.
Kirja on erittäin mielenkiintoinen, tosin suosittelen tätä varsin rajatulle kohderyhmälle: niille, jotka ovat kiinnostuneita sekä Neuvostoliiton varhaisvaiheista että kansantalouden tilastoista. Rauhala pyrkii analysoimaan, miten bolshevistien suuret puheet Neuvosto-Venäjällä ovat toteutuneet. Apunaan hän käyttää saatavilla olleita media- ja tilastotietoja, joiden hän myöntää olleen varsin rajallisia ja yksipuolisia.
2020-luvulta käsin sana "Neuvostoliitto" tuo useimmille mieleen kansantaloudellisen epäonnistumisen. Kun Neuvostoliitto luhistui 1990-luvun alussa, tuli länsimaiden asukkaille lopullisesti selväksi, miten kehnosti tavallisen ihmisen asiat olivat Neuvostoliitossa olleet. Tosin monen mielestä Neuvostoliiton jälkeiset vuodet toivat tavalliselle venäläiselle vielä huonompia aikoja.
Mutta vuonna 1920 koko Neuvostoliiton käsite oli vakiintumaton. Tämä näkyy siinä, että Rauhala käyttää nimityksiä Venäjä ja Neuvosto-Venäjä. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjällä elettiin levottomia aikoja ja Suomen itsenäisyyskin oli tuore asia. Rauhala pyrki muodostamaan jonkinlaisen kokonaiskuvan entisen isäntämaan uudesta tilanteesta.
Analyyttisella otteella Rauhala kuvailee saatavilla olevia tilastotietoja ja pohtii niiden loogisuutta. Aineisto osoittaa, että rahan arvo oli romahtanut, tehtaiden tuotantomäärät pienentyneet ja elintarvikkeista oli huutava pula. Maatalouden kollektivisointi oli alkutekijöissään eivätkä viljelijät olleet ajatuksesta mitenkään innoissaan. Puna-armeijaa rakennettiin ja teloitukset ja murhat olivat yleisiä.
Lopuksi Rauhala huomauttaa: Pysyn niissä rajoissa, jotka olen tehtävälleni asettanut ja jätän yleiset arvostelut ja johtopäätökset. Jätän ne lukijan itsensä tehtäväksi. Tämä kehotus toimii edelleen, sillä historiasta kiinnostuneille Bolshevismi ja olot Venäjällä tarjoaa monenlaista mietittävää.
Jämsän seudun historiaa koonnut Museo24-sivusto esittelee K.N. Rauhalan elämäntarinan. Se onkin melkoinen: orpopojasta päätoimittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen runsaaseen tuotantoonsa kuuluu jopa scifikirja. Maailman loppu: romaani ankarasta elämästä avaruudessa on myös saatavilla Project Gutenbergissa.
maanantai 9. helmikuuta 2026
Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story
![]() |
| Kansi: Dey Street Books. |
















