Game of Thrones, kolmas tuotantokausi

Yhdeksän vuotta sitten kirjoitin George R.R. Martinin Valtaistuinpeli-kirjasta näin: Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Sittemmin Valtaistuinpeli-bloggauksestani on tullut blogini kommentoiduimpia tekstejä, sillä erityisesti kritiikkini kirjan melko kehnoa suomennosta kohtaan herätti paljon keskustelua. Minä jatkoin kuitenkin Valtaistuinpelin maailmassa tv:n äärellä. Ryhdyin seuraamaan sarjaa Ylen kautta eli vuonna 2012. Tämän vuoden alussa katsoin kahdeksannen tuotantokauden viimeiset jaksot Yleltä - seurasin ohjelmaa siis kahdeksan vuoden ajan.

Emilia Clarke näytteli Daenerys Targaryenia. Kuva: HBO.

En missään vaiheessa ollut Game of Thronesin intohimoisimpia faneja. Pitkin matkaa minua vaivasi epämääräinen tunne: onko tässä tarinassa mitään pintaa syvemmällä vai onko tämä vain "silmäkarkkia" - upeita maisemia, näyttäviä puvustuksia, lavastuksia ja erikoistehosteita, väkivaltaa ja seksiä?

Sarjan viimeisen jakson jälkeen tämä tunne jatkoi kalvamistaan. Päätin hakea vastausta kysymykseeni katsomalla koko sarjan alusta asti uudelleen. Koska ehdin katsella tv:stä aikuisten ohjelmaa ehkä 1-2 h viikossa, olen päässyt viidessä kuukaudessa kolmannen tuotantokauden loppuun. Minulle tämä tahti sopii - silloin voi pureskella ja sulatella katsomaansa ennen seuraavaa jaksoa.

Käsittelen tässä kirjoituksessa niin kolmannen tuotantokauden tapahtumia kuin koko sarjan tapahtumia. Teksti sisältää siis SPOILEREITA eli juonipaljastuksia. Jos ei siis halua tietää mitään Game of Thrones -tv-sarjan käänteistä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Natalie Dormer näytteli Margaery Tyrellia ja Jack Gleeson näytteli Joffrey Baratheonia. Kuva: HBO.

Kolmas tuotantokausi oli tasaista, kypsää kerrontaa ja sen toiseksi viimeinen jakso The Rains of Castamere sisälsi sarjan siihen asti yllättävimmän juonenkäänteen. Jaksossa kuoli äkillisesti niin monta keskeistä päähenkilöä, että mikään sarjassa tämän jälkeen nähty ei enää vetänyt mattoa jalkojeni alta samalla lailla. Kauden aikana seurataan mm. sitä, miten Daenerys Targaryen kokoaa armeijaa idässä, miten Robb Stark ja Tywin Lannister käyvät sisällissotaa Westerosissa, miten Tyrellien suku kasvattaa valtaansa pehmeillä keinoilla Kuninkaansatamassa, miten lyöty vallantavoittelija Stannis Baratheon pyrkii kasvattamaan asemiaan Valon jumalan uskonnon avulla ja miten Jon Snow liittoutuu - ainakin näennäisesti - pohjoisessa asuvien villien kanssa.

Katselun ohessa olen lueskellut netistä jaksoarvioita ja esseitä, joita Game of Thronesista on kirjoitettu. Suosittelen erityisesti Vanity Fairissa julkaistuja Joanna Robinsonin analyyseja sarjasta. Tässä kirjoituksessa hän analysoi Game of Thronesin yhtäläisyyksiä Tarun Sormusten herrasta kanssa.

Syvällisien teemojen etsinnässä koin erityisen antoisaksi Yi Lin kirjoituksen The problem with ethics in Game of Thrones: Honor, bullet-biters, and intuition-chasers. Siinä kuvataan moraalista perusongelmaa, joka on tuttua vaikkapa kristinuskon teoriasta ja käytännöstä. Jos noudattaa ennalta asetettuja moraaliohjeita, onko lopputulos käytännön elämässä silti aina moraalisesti oikea? Jos taas päättää "noudattaa maalaisjärkeä" eli itse tehdä päätöksiä, milloin jokin teko on oikein tai milloin väärin, ajautuu väistämättä tilanteisiin, jolloin omat "oikeat" ratkaisut ovat jonkun muun silmissä vääriä.

Diana Rigg näytteli Olenna Tyrellia. Kuva: HBO.

Tässä valossa kolmoskauden tärkein juonenkäänne ei sittenkään ollut yhdeksännen jakson hääteurastus vaan neljännen jakson kuvaama Astaporin tuhoaminen. Jakson nimi on And now his watch is ended ja siinä Daenerys Targaryen tekee ensimmäisen kerran sen, mistä on puhuttu ensimmäisen tuotannon viitosjaksosta lähtien: polttaa kaupungin. Ensimmäisen kauden aikana kovasti muisteltiin Targaryenien taipumusta käyttää lohikäärmeitään kaupunkien polttamiseen. Toisella tuotantokaudella, kun Daenerys pääsee aavikolta vihdoin oikean kaupungin muurien ääreen, hän heti kättelyssä ilmoittaa, että jos ette tee niin kuin minä sanon, niin lohikäärmeeni polttavat koko paikan kunhan vähän kasvavat. Nyt kolmannella kaudella hän vihdoin pääsee sanoista tekoihin. Toki hänen lohikäärmeensä ovat vielä pienen puoleisia ja enemmän tuhoa taitaa tulla ihmissotilaiden taisteluista, mutta yhtä kaikki, tie on auki.

Koko sarjan valossa tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että alkuperäisen esitysajankohdan aikaan yleisön reaktiot Daenerysin pyromaanisiin taipumuksiin olivat lämpimän kannustavia. Tämän huomaa lukemalla tuolloin kirjoitettuja jaksoarvioita. Daenerys kuvattiin jonkinlaisena oikeutettuna perijänä, jolla on lähes jumalallinen oikeus rautavaltaistuimeen verenperimänsä ansiosta. Koska lohikäärmeet ovat siistejä ja Daenerys myös puhui orjuuden poistamisen puolesta, oli helppoa asettua Daeneryksen kannustusjoukkoihin.

Mutta kun sarjan loppupuolella Daenerys eteni vihdoin Kuninkaansatamaan asti ja teki kaupungille tismalleen samaa kuin muillekin kaupungeille eli poltti sen poroksi lohikäärmeensä tulella, osa sarjan faneista koki pettymystä. Eikö Daenerys ollutkaan vapauttava messias? Ehkä siinä jäi huomaamatta, että vaikka Daenerys vaati muilta orjien vapaaksi päästämistä, hän pidätti itsellään mielivaltaisen oikeuden tuikata epämieluisat henkilöt tuleen lohikäärmeitään komentamalla.

Toisaalta, mihinpä muuhunkaan lohikäärmeitä voisi käyttää? Saunan kiukaan sytyttämiseen? Hevosilla voi ratsastaa ja lehmiä voi lypsää, mutta lohikäärmeen hyödylliset ominaisuudet ovat huomattavasti rajatummat.

Maisie Williams näytteli Arya Starkia ja Rory McCann näytteli Sandor "Hurtta" Cleganea. Kuva: HBO.

Moraalisten valintojen teorian ja käytännön lisäksi pohdiskelin sarjan äärellä menneisyyttä ja tulevaa. Historioitsija minussa hykerteli, kun hoksasin tämän teeman: kuinka paljon menneisyys on läsnä nykyhetkessä ja kuinka paljon aikaa sitten päättyneet tapahtumat sanelevat nykyhetken valintoja? Tv-sarjan tapahtumien taustalla on paljon sellaisia asioita, joita sarjassa ei näytetä lainkaan. Menneisyys tulee esille henkilöhahmojen dialogin tai muun taustoituksen kautta.

Daeneryksen hahmossa tämäkin on hyvin konkreettista: hänellä ei ole henkilökohtaisia muistikuvia Westerosista eikä hän edes tiedä, tietääkö Westerosin kansa hänen olemassaolostaan. Silti hän päättää lähteä tavoittelemaan rautavaltaistuinta, koska siellä hänen esi-isänsäkin hallitsivat. Kolmannella kaudella viitataan useammankin kerran Westerosin valloittajaan Aegon Targaryeniin ja hänen sisareensa - ja vaimoonsa - Visenya Targaryeniin. Hekin saapuivat idästä Westerosiin lohikäärmeet mukanaan ja aloittivat dynastian.

Samalla tavalla Starkin sisarusten elämässä näkyy se, mitä heidän isänsä Ned Stark teki tai jätti tekemättä. Ned piti piilossa Jon Snow'n todellisen syntyperän, eikä kolmannella kaudella Jon itsekään vielä tiedä totuutta. Kun huolestuneen näköinen Jon vastahakoisesti mutta päättäväisesti yrittää hoitaa velvollisuutensa tilanteessa kuin tilanteessa, hän heijastelee Ned Starkin asennetta ja valintoja. Samoin Arya Starkin tulevaisuus muuttui silloin, kun hän näki isänsä kuoleman ensimmäisellä tuotantokaudella.

Myös Jaime Lannister on menneisyytensä vanki, tavalla, josta hän kolmoskauden aikana tekee selkoa Tarthin Briennelle. Hän päätti pelastaa Westerosin surmaamalla Hullun kuninkaan Aerys Targaryenin eli Daeneryksen isän. Tästä hyvästä hän sai itselleen valapaton leiman, jota on kantanut siitä asti.

Richard Madden näytteli Robb Starkia ja Michelle Fairley näytteli Catelyn Starkia. Kuva: HBO.

Erityisen paljon pohdiskelin tällä katselukierroksella Cersei ja Jaime Lannisteria. Heidän suhteensa on ollut alusta asti sarjan keskeisiä jännitteitä: he ovat kaksoissisaruksia mutta myös rakastavaisia. Kuningatar Cersein lapset Joffrey, Myrcella ja Tommen Baratheon eivät olekaan edesmenneen kuningas Robertin laillisia perillisiä, sillä heidän isänsä on heidän enonsa Jaime Lannister. Tätä "twincest"-kuviota pidetään - aivan ymmärrettävästi - ällöttävänä, mutta tarinankerronnan keinona se on todella vahva. Cersei ja Jaime ovat edellisen kerran edes nähneet toisensa joskus ensimmäisen tuotantokauden puolella ja vasta kolmoskauden viimeisessä jaksossa he kohtaavat uudelleen. Silti heidän välisensä jännite kantaa koko sarjan ajan - erityisesti, kun heidän isänsä Tywin Lannister vielä tässä vaiheessa kieltäytyy uskomasta "inhottavia juoruja".

Cersein ja Jaimen rakkaus on monella tavalla traagista: Jaimen olisi mahtisuvun esikoispoikana jo aikoja sitten pitänyt mennä naimisiin ja hankkia perillisiä, mutta sitä hän ei ole tehnyt, osin johtuen myös asemastaan kuninkaankaartissa. Cersei naitettiin Robert Baratheonille, mutta edes Robertin kuolema ei vapauta häntä avoimesti rakastamaan Jaimea. Cersei ja Jaime rinnastuvat myös Targaryenin dynastian pitkäaikaiseen tapaan naittaa sisarukset keskenään. Koska mahtisukujen ominaisuudet ja symbolit ovat sarjassa keskeisessä osassa, voi tulkita että suvun tyypilliset ominaisuudet ovat vaikkapa Targaryeneissä vahvistuneet sisäsiittoisuuden kautta. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole, jos ottaa huomioon vaikkapa suvussa vallinneen taipumuksen sytyttää ihmisiä ja kaupunkeja palamaan.

Kun kysyin, löytyykö Game of Thronesista syvällisiä teemoja, voin nyt kolmannen kauden loppupuolella vastata itselleni, että kyllä löytyy. Jos ihminen tekee velvollisuutensa, johtaako se yhteisön tai yksilön onnellisuuteen? Onko kenelläkään oikeutta päättää, milloin moraalisia sääntöjä saa jättää noudattamatta yhteisen edun nimissä? Missä määrin ihmisen valinnat johtuvat vapaasta tahdosta, missä määrin ne ovat menneisyyden tapahtumien sanelemia?

Näiden mietteiden kera on hyvä jatkaa neljännen tuotantokauden pariin. Valar dohaeris!

Lue myös nämä:
Dickens-sarjoja Yle Teemalla
TV-sarja: True Blood
TV-sarja: Oz

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Kansi: Urpo Huhtanen / Otava.

- Sota, suursota, miettii Stalin. - Sota on minulle vastenmielistä. Miten kärsinkään, kun suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliiton kimppuun Mainilassa 1939. Minä en ole koskaan halunnut kenenkään maata, paitsi ehkä Puolan itäosat 1939 ja seuraavana vuotena Karjalan Kannaksen, Viron, Latvian ja Liettuan sekä Bessarabian ja pohjois-Bukovinan. Mutta periaatteessa olen viaton, olen syytön, täysin syytön!

Veikko Huovisen Ronttosaurus valikoitui luettavaksi osin alitajunnan johdattelemana, osin sattumalta. Olen pitkin koronakevättä miettinyt, että pitäisi lukea uudelleen Huovisen Lentsu. Sehän kertoo tarttuvasta flunssasta, jonka outona sivuoireena ihmiseen iskee vahva halu puhua suunsa puhtaaksi. Myös viimeksi lukemani kirja, Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, herätti halun lukea jotain samantyylistä. Muratan lakoninen, itkettävän hauska, yhtä aikaa yksinkertainen ja syväluotaava tyyli muistutti Huovisesta.

Mutta kun menin katsomaan kirjahyllyäni, hoksasin että eihän minullakaan olekaan Lentsusta omaa kappaletta. Niinpä tartuin Ronttosaurukseen, jonka olen joskus napannut talteen kaupungilta kirjankierrätyshyllystä. Hyväkuntoinen Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on muuten siistissä kunnossa, mutta takakannessa on pieni tahra. Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja se sisältää lyhyitä erikoisia.

Koska luin vähän aikaa sitten Liettuan historian ja sitä kirjoittaessani pohdiskelin, miksi koulussa ei puhuttu Baltian maiden miehityksestä, sähköistyin Ronttosauruksen ääressä kun tajusin että kyllähän näistä asioista joku on puhunut. Olen minäkin Ronttosauruksen lukenut ennen, ensimmäistä kertaa varmaan yläkouluikäisenä. Ehkäpä alitajuntani sähkötti minulle, että kyllä Sotkamon tarkka-ampuja kritisoi suomettumista. Tästähän eivät kaikki aikalaiset tykänneet.

Alun sitaatti on novellista Stalin vihassa. Neuvostoliiton miehitystoimet mainitaan myös Hankalissa illallisissa ja novellissa Isku yössä tehdään oikein kierros Suomenlahden etelä- ja itäosissa. Tarinassa salaperäinen mies vapauttaa Korkeasaaren eläimiä luontoon ja ilves lähtee liikkeellä yli jäätyneen meren: 

Seuraavana yönä ilves juoksee koko yön etelään. Se ylittää uimalla kolme laivaväylää. Aamuyöllä se tulee Naissaarelle Viron rannikolle ja saa saaliikseen fasaanin. Seuraavana yönä se nousee Viron mantereella Lahepean lahdella. Ilves kiertää idän puolella Baltiskin ja vaeltaa Piirsalun kautta Kullamaalle. Wiljandi- ja Hallistejokien viidakoissa se viettää pari viikkoa. Sieltä se menee Hallisten kautta Latvian puolelle Mattiaseen ja Dikelniin. Väinäjoen se ylittää maantiesiltaa pitkin. Maaliskuun alussa se tulee jo Liettuan puolelle. Viikon kuluttua se on jo Klaipedassa (ent. Memel). Se kulkee varoen Kurski Zalivia (Kurisches Haff) rajoittavaa kapeaa hiekkasärkkää pitkin lähelle Kaliningradia (Königsberg) . Sieltä se kääntyy takaisin pohjoiseen ja juoksee Tauragen, Rokiškisin, Pytalovon ja Ostrovon kautta kääntyen sitten luoteeseen.

Kaiken kaikkiaan Ronttosaurus oli erinomaista luettavaa. Olen Huovisen hyviä puolia hehkuttanut kyllästymiseen asti, mutta kerrataan vielä: mahtavaa kielenkäyttöä, pirullista huumoria, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei tästä tarinaniskeminen parane!

Päätin nimetä kolme mielestäni parasta tämän kokoelman lyhyttä erikoista. Valinta ei ole helppo, mutta tehtävissä:

3. Lintuja elämänmuutoksen edessä. Kukapa ei voisi samastua happamaan kookaburraan, jota kyllästyttää toisten kookaburrien aivoton räkätys kuluneille vitseille.

2. May-Britt valitsee oikean tien. Mannekiini May-Britt tulistuu turhan herkästi ja kiroilee kuin merimies, ja siitä hänen herkkäsieluinen sulhasensa ei oikein tykkää.

1. Hankalat illalliset. Intohimoiset ruokakuvaukset sykähdyttävät aina ja vaikka työelämä on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, pystyn täysin samastumaan pr-mieheen, jolle maksetaan hymyilemisestä ja pokkuroinnista kummallisissakin tilanteissa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kansi: Gummerus.

Veden maustaminen ei tuntunut minusta tarpeelliselta, joten join pelkkää keitettyä vettä ilman teepussia.

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen on kansainvälinen hitti, tragikoominen tarina, yhtä aikaa yksinkertainen ja monitulkintainen. Kirjaa on luettu mm. Kirsin Book Clubissa ja Tavauksessa. Olen aiemmin lukenut Sayaka Muratalta novellin nimeltä Siisti liitto, joka on julkaistu Granta 4 -aikakauskirjassa.

Kuten ylläolevasta sitaatista ilmenee, kirjan päähenkilö Keiko Furukura arvostaa käytännöllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta. Hän toteuttaa tätä omistautumalla työlleen lähikaupan myyjänä. Konbini, vuorokauden ympäri auki oleva lähikauppa, kuiskuttaa ohjeita suoraan Furukuran sisimpään. (Kaupassa myyjiä kutsutaan sukunimellä.) Valitettavasti hänen perheensä, tuttavapiirinsä tai edes kollegansa eivät ymmärrä, miksi 36-vuotias sinkkunainen tekee vuodesta toiseen opiskelijoiden sivutöiksi miellettyjä myyjän töitä.

Kirjasta voisi varmasti löytää monenlaista kritiikkiä japanilaista yhteiskuntaa kohtaan, mutta oma ymmärrykseni Japanista on niin pintapuolista, etten tohdi lähteä pitkälle meneviä tulkintoja tekemään. Kirja toimii mainiosti myös universaalilla tavalla: missä määrin ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen perustuu ennalta tiedossa olevien oletusten toteuttamiseen ja muiden matkimiseen?

Muistan lukemattomia kertoja, joissa olen itselleni uudessa tilanteessa päättänyt ensin vähän katsella, miten kokeneemmat toimivat. Sen jälkeen olen yrittänyt käyttäytyä itse vastaavalla tavalla sulautuakseni joukkoon. Furukura toteuttaa tätä mallia äärimmilleen vietynä. Hän haluaa "olla normaali", mutta turhautuu, kun kanssaihmiset antavat epätäydellisiä tai ristiriitaisia neuvoja.

Ensilukemalta kirjan loppu tuntui traagiselta, mutta kun makustelin sitä uudelleen, päätin tulkita sen positiivisella tavalla: Furukura pääsee täyttämään kutsumustaan ja kokee elämänsä täytenä ja tarkoituksenmukaisena. Kaiken kaikkiaan kirja oli hauskaa ja terävää luettavaa ja nauroin monessa kohdassa ääneen.

Käännöksestä

Suomennoksesta vastaa japanologi Raisa Porrasmaa, jolta olen lukenut Japanin historiaa naisnäkökulmasta käsittelevän tietokirjan Auringonjumalattaren tyttäret. Porrasmaa kirjoittaa soljuvaa ja kaunista suomea, käännös oli miellyttävää luettavaa. Yhden pikkuvirheen huomasin, eräässä kohtauksessa "käly" oli vaihtunut "miniäksi". Mutta mitäs pienistä kun kokonaisuus toimii!

Lue myös nämä:
Haruki Murakami: Norwegian Wood 
Kreetta Onkeli: Beige
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin 

Aulis Kallio: Liettuan historia

Kansi: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry.

Päätin perehtyä Liettuan historiaan, sillä olen tehnyt duunikuvioissa yhteistyötä liettualaisten kanssa jo vuosia ja olen myös käynyt jokusen kerran Vilnassa. Työmatkoilla paikalliskulttuuriin tutustuminen jää yleensä erittäin pintapuoliseksi - onneksi kirjoista löytyy apua.

Toimittaja Aulis Kallion Liettuan historia on julkaistu vuonna 2009 Liettuan juhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1009 Liettuan nimi mainittiin ensi kerran historiallisessa asiakirjassa eli Quedlinburgin luostarin annaaleissa. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen vain Liettuan historiaan keskittyvä kokonaisesitys. Kalliolta on ilmestymässä tänä vuonna teos Liettuan vaikea vuosisata, joka keskittyy 1900-lukuun.

Ensi alkuun on sanottava, että tämä oli minulle todella hidaslukuinen kirja. Iltalukemisena en päässyt tämän kanssa eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Varsinkin varhaisen historian kohdalla kirjoitustyyli tuntui kouluesitelmämäiseltä vuosilukujen, nimien ja paikkojen vyöryltä. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kokonaan kesken, vaan siirryin silmäilevään lukutapaan, jolloin pystyn selättämään kirjan kokonaisuutena. Pienen kustantajan vähäiset resurssit näkyivät siinä, että editointia tai kuvatoimitusta ei ole tainnut olla kovin paljon kirjoittajan tueksi tarjolla. Alkusivujen karttoja lukuunottamatta kirjassa ei ole lainkaan kuvitusta. Tekstin "pötkömäisyyteen" olisi luultavasti saanut parannusta, jos toimitustyöhön olisi ollut saatavilla ammattimaisen kustannustoimittajan merkittävä työpanos. Tekstissä on melko paljon mukana kirjoitusvirheitäkin, kuten välilyönnin puuttuminen pisteen jälkeen.

Liettuan historia itsessään on kyllä kiinnostavaa ja panin mieleen erilaisia teemoja ja henkilöitä, joista olisi mukava lukea lisää. Lukiessani mietin myös, miksi pohjatietoni Liettuasta ovat niin vähäiset. Osaselitys taitaa löytyä siitä, että olen syntynyt aikana, jolloin Kekkonen oli presidentti ja "puolueettomuus" ja "rauha" merkittäviä iskulauseita Suomessa. Vaikka kävin lukion siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto oli hajonnut, ei oppikirjoihin asti ollut tainnut ehtiä kovinkaan paljon asiaa entisten neuvostotasavaltojen asioista. Kuinkahan moni suomalainen on mahtanut kuulla esimerkiksi Romas Kalantasta, kaunaslaisesta opiskelijasta, joka teki polttoitsemurhan vuonna 1972 protestoidakseen Neuvostoliittoa vastaan?

Liettuan historiaa lukiessa kävi selväksi, että Baltian maiden niputtaminen yhteen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Liettualle historiallisesti lähimmät kontaktit ovat olleet Puola ja Valko-Venäjä. Katolisella kirkolla on Liettuassa vahva asema, joten sekin sitoo Liettuaa enemmän Keski- ja Etelä-Euroopan suuntaan kuin pohjoiseen ja itään.

Liettuassa pystyttiin pitämään kiinni omasta uskonnosta melko pitkälle keskiaikaan asti ennen kuin katolinen usko alkoi saada pysyvää jalansijaa. Liettuan pakanalliset perinteet olisivat todella kiinnostava aihe jatkolukemiseksi, sillä Kallio käsittelee aihetta melko lyhyesti. Esimerkiksi TrueLithuania-sivustolla aihetta käsitellään, mutta jätän sivuston luotettavuuden arvioimisen jokaisen oman lähdekriittisyyden varaan.

Toista maailmansotaa seurannut neuvostomiehitys oli monin tavoin julmaa ja vaikeaa aikaa Liettuan historiassa. Lukiessa pohdin, miten Suomen ja Liettuan sodanjälkeistä historiaa voisi verrata. Suomen kannalta lopputulos oli toki sikäli onnellinen, että Suomen rajojen sisään jääneet säästyivät kyydityksiltä Siperiaan, pakkosiirroilta kauas pois kotoa, kymmenen vuoden metsäsissisodalta, KGB:n kidutuksilta ja muulta mielivallalta, mutta mitä enemmän aikaa sodasta kului, sitä häkellyttävämmäksi suomettumisen meininki meni. Liettuassa säilyi koko Neuvostoliiton ajan selkeä vastarintahenki, jossa puolustettiin omaa kulttuuria ja vaadittiin itsenäistä päätäntävaltaa. Näin vuoden 2020 perspektiivistä tuntuu entistä selvemmältä, että suomalaiset päättäjät ja älymystö oikein heittäytyivät matelemaan venäläisten eteen, tulihan idänkaupan kautta kaikenlaista aineellista hyvää. Monenlaisia näkemyksiä on esimerkiksi siitä, miksi presidentti Mauno Koivisto tuntui suhtautuvan melko nihkeilevästi Baltian maiden itsenäistymiseen. Aiheesta löytyy lisäluettavaa esimerkiksi Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-sivustolta.

Tässäpä jokunen kiinnostava nainen Liettuan historiasta aikajärjestyksessä. Heistä lukisin mielelläni lisää.

• Emilia Plater (Emilija Pliaterytė) oli aatelisnainen, joka kokosi liettualaisista vapaaehtoisista sotajoukon vuonna 1830, johti sitä ja sai lopulta kapteenin arvon. 
• Albina Neifaltienė-Griškonytė oli partisaanitaistelija toisessa maailmansodassa.
• Dalia Grinkevičiūtė karkoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Siperiaan. Hänen muistelmansa on julkaistu suomeksi vuonna 2016 nimellä Dalian kirja. Kirjasta on blogannut mm. Suketus. 
• Jurga Ivanauskaitė oli taiteilija, jonka romaani Ragana ir lietus nostatti kulttuuriskandaalin vuonna 1993.

Jos joku osaa suositella hyviä täsmäteoksia Liettuan historiaan ja kulttuuriin liittyen, otan vinkit mielelläni vastaan.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Jari Tervo: Myyrä