Lokakuun luetut

Lokakuu on kai kirjasyksyn kuuminta sesonkiaikaa? Olen omasta mielestäni melko epäsesonkimainen lukija, mutta kun katson kirjalistaa, niin olen ainakin ehtinyt lukea ja osallistua kirjajuttuihin aika paljon!

Heti alkukuusta tulikin melkoinen kävijäpiikki plagiointia vastustavan flashmobin ansiosta. Julkaisin ensin täysin luotettavan Seitsemän veljestä -juoniselostuksen ja seuraavana päivänä asian selittävän tiedotteen. Tempaus herätti kiitettävän paljon huomiota, joten toivottavasti edes muutama vanhempi ja opettaja on aiempaa paremmin tietoinen kopiointiriskeistä. Minulla meni pari päivää niin, että saatoin kadulla kävellessäkin revetä holtittomaan hihittelyyn, kun mietin kanssabloggaajieni mahtavia valejuoniselostuksia. Upeat valekommentit kruunasivat kaiken! Nostan omaksi suosikikseni Sinisen linnan kirjaston Marian karun ja arkirealistisen tulkinnan Romeosta ja Juliasta.

Ja karua on kai sekin, että flashmobimme ei suinkaan ollut lokakuun ainoa plagiointikupru - vain muutama viikko tämän jälkeen bloggaaja Katleena Kortesuo osoitti Helsingin Sanomien toimittajan plagioineen tekstiä. Plääh!

Kirjarintamalla kampitin jyhkeän klassikon ja vielä tykkäsin. Rikos ja rangaistus toimii Olli Kuukasjärven komeana suomennoksena mainiosti. Kustantamo Osuuskumman ensimmäinen julkaisu Kumman rakas taas ei niin erikoisesti sykähdyttänyt. Kätilön upeasta tarinasta pääsin nauttimaan toistamiseen, nyt onnistuneen äänikirjan muodossa.

Turkka Hautalan Salo meni kuun lukukokemusten kärkeen! Erittäin suositeltavaa luettavaa. Tärkeänä pidän myös Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jäänyttä teosta Harjunpää ja rautahuone.

Myös sarjakuvien parissa pääsin viettämään laatuaikaa, olihan Maattomien mailla huikea huipennus Javier de Isusin sarjalle. Ennätinpä pitkästä aikaa runojenkin pariin Tua Forsströmin kokoelman äärellä. Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja viehätti tunnelmallaan.

Ja minäkin olin mukana kirjamessuilla, minne kirjanystävät kokoontuvat sankoin joukoin kaikkialta Suomesta ja osa kauempaakin.

Marraskuussa toiveena on päästä parin kiinnostavan uutuuden kimppuun, jatkaa kirjastopinon selvittämistä ja toivottavasti saisin taas vähän e-kirjablogattavaakin. Kaikki lukutoukat tietävät, että pimeyden ja synkkyyden karkoittamisessa hyvään kirjaan uppoutuminen on mahdottoman hyvä keino. :)

Kirjamessukuhinaa

Vanha sanonta sanoo, että ei ole olemassa ilmaista - on vain maksutonta. Niinpä totean, että nautin kirjamessuviikonlopun aikana maksuttomista pääsylipuista, sain maksutonta ruokaa ja kahvia ja repun täydeltä maksuttomia kirjoja. Suhtautukaa siis bloggaukseeni sen mukaisesti. :)

Messuhalli on sen verran himerä ja pistemäisesti valaistu, että tulevia messuja varten minun pitää harjoitella valokuvaamista tosissaan, että saisin parempia otoksia aikaiseksi! Muita messuvieraan niksejä voisi olla jonkinlaisten pikku eväiden mukaan pakkaaminen - vaikka pähkinät tai jotkut välipalapatukat voisivat olla käteviä. Nyt raahasin mukana vesipulloa, mikä tuli tarpeeseen, ja jälkimmäisenä päivänä tungin reppuun myös hiukan suklaata evääksi. Messutungos uuvuttaa yllättävän äkkiä!

Lauantaiaamu alkoi WSOY:n bloggaajabrunssilla, jossa esiintyivät kirjailijat Seita Vuorela, Laura Lähteenmäki, Pekka Hiltunen ja Katja Kettu. Kaikkien muiden tuotannosta olenkin jotain lukenut, mutta Seita Vuorelan (ent. Parkkolan) kirjoja ei ole tullut luettua. Hänen nuortenromaaninsa Karikko kuulosti haastattelun ja lukunäytteen perusteella houkuttelevalta. Lisäksi Vuorela on voittanut ranskalaisen Pépites-kirjallisuuspalkinnon. Kuvassa näkyvän Laura Lähteenmäen uusi kirja North End - Niskaan putoava taivas kuulosti myös hyvältä. Lähteenmäki ei ainakaan kaihda rankkoja aiheita, käsittelihän Marenkikeiju lapsen ylipainoa, North End ilmastonmuutoksen jälkeistä aikaa ja ensi keväänä ilmestyvä Iskelmiä kertoo seurustelusuhteen väkivallasta.

Lauantai-iltapäivän ruuhkaisimpia hetkiä taisi olla Sofi Oksasen esiintyminen. Oksasta tunnutaan fanittavan kuin rokkistaraa, mitä vain korosti messuhallin seinälle levitetty valtavan kokoinen mainoslakana. Kuuntelin haastattelun alkua, mutta sitten piti luovuttaa kesken kaiken ja lähteä kotiin, messutungos vie tehokkaasti mehut!

Kävin myös Readberry.fi:n osastolla tutustumalla tulossa olevaan sähköiseen kirjapalveluun. Palvelun takana on Pulp Republic -niminen tuore yritys. Ideana on yhdistää lukeminen ja kirjakeskustelu, ja demoversion perusteella palvelu vaikuttaa mielenkiintoiselta! Sydämeni sykkii uusille, innovatiivisille sähköisen liiketoiminnan yrityksille, ja olen lupautunut alustamaan yhtä kirjakeskustelua Readberryssä, kunhan homma käynnistyy. Palvelun vetäjät Mikko Aarne ja Jarkko Ylikoski ovat taustansa puolesta hyvä pari toimintaa vetämään, sillä edellinen on toiminut pitkään kirja-alalla kustannuspäällikkönä ja jälkimmäisen työhistoriasta löytyy muun muassa Nokian käytettävyyspsykologin kokemusta.

Kirjakahvilan liepeillä piti käydä kurkkaamassa Haluatko kirjailijaksi? -keskustelupistettä. Kustantamot päivystivät pisteellä ja halukkaat pöytälaatikkokirjailijat pääsivät kysymään neuvoa julkaisukynnyksen ylittämiseen.

Kariston Minna Klapuri keskusteli Milla Ehrnroothin kanssa. Ehrnrooth työstää käsikirjoitusta maagisen realismin tyylilajiin kuuluvasta nuortenkirjasta. Aikaa oli vain muutama minuutti per vierailija, joten kenenkään käsikirjoitusta ei siinä ajassa luettu. Sekä Klapuri että Ehrnrooth pitivät tapaamispaikkaa hyvänä ideana, jossa kustantamojen ja kirjoittamista harrastavien on helppo kohdata.

Anja Snellmanin ja Venla Hiidensalon yhteishaastattelu oli minulle yksi messujen kiinnostavimmista  ohjelmanumeroista. Yhdistäähän Ivana B:tä ja Mediahuoraa poleemisuus ja ajankohtaisuus, kun kummassakin kirjassa pöllytetään nykyistä mediailmapiiriä reippaalla kädellä. Haastattelijana oli Baba Lybeck, joka hoiti haastattelun ammattitoimittajan osaamisella, mutta eräs seikka pikkuisen harmitti. Tässäkin keskustelussa keskityttiin enemmän kirjailijoiden henkilökohtaisiin kokemuksiin ja mielipiteisiin eikä kirjojen sisältöön. Kai se vaan on vakiintunut tapa, mutta silti... varsinkin kun keskustelun keskeisenä teemana oli, minkä verran kirjailijan pitää antaa itsestään julkisuudelle ja voiko julkisuutta hallita.

Mutta teräviä mielipiteitä kumpikin kirjailija laukoi. Kulttuurijournalismin taso on romahtanut, kirjailijan status on pudonnut jonnekin BB-talon asukkaan tasolle ja kirjoja julkaistaan Suomessa aivan liikaa, jotta niille kaikille löytyisi lukijoita ja näkyvyyttä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Lybeck nosti esiin myös kirjablogit kirjallisuuskeskustelun areenana, mutta Snellmanin mukaan blogeilla ei ole juuri merkitystä kirjojen myynnin suhteen.

Mitä pitemmälle sunnuntai eteni, sitä enemmän messuväsy iski taas, joten optimoin tilanteen juurtumalla Aleksis Kivi -lavan edustalle. Ehdin kuunnella erittäin mielenkiintoista vankileirikeskustelua: Martti Anhava, Pekka Haavisto, Rosa Liksom, Sofi Oksanen ja Eila Tiainen puhuivat Gulag-seminaarissa. Synkästä aiheesta huolimatta keskustelua oli ilo kuunnella, kun jokainen osallistuja hyödynsi laajaa yleissivistystään ja mieletöntä tietomääräänsä. Lisää tällaista! Gulagin jälkeen Aleksis Kivi -lavalla käsiteltiin Riikka Kempin ja Jussi Lähteen Haavisto-kirjaa ja Haavisto-ilmiötä presidentinvaaleissa.  Sitten lavalle nousivat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta kisaavat esikoiskirjailijat. Kuuntelin jonkun aikaa, sitten piti suunnata jo eteenpäin.

Ylitsepursuavat kirjapinoni kiittävät, sillä en ostanut yhtään kirjaa! Päätin etukäteen, etten hamstraa kirjoja, kun lukemista riittää kuitenkin vaikka minkä verran ja edellisvuodenkin ostokset ovat lukematta... Olin jättänyt itselleni takaportin, ajattelin että Sarah Watersin Vieras kartanossa -pokkaripainoksen voin ostaa hienon Blogistania-leiman vuoksi, mutta kirja ei osunut kohdalle, joten jäi ostamatta.

Hatunnosto vielä kaikille messuilla työskenteleville! Tungos ja häly väsyttävät messuille osallistujankin, joten neljä päivää messutyötä kellon ympäri on varmasti rankkaa. Mutta eiköhän useimpien mielestä silti sen arvoista, ovathan kirjamessut melkoinen kirjanystävien yhteinen kohtaamispaikka.

Hyvä, Kortesuo! Voi harmi, Hesari...

Päivän mielenkiintoisin uutinen oli tietokirjailija ja kouluttaja Katleena Kortesuon Hesari-käräytys. Ei oo totta -blogia pitävälle Kortesuolle oli sunnuntai-Hesarin ääressä herännyt epäilys Vainoharhaisuus johtaa hyljeksintään työpaikalla -jutun äärellä. Kortesuo otti asian blogissaan esiin ja tsädäm! Epäilyt saivat vahvistuksen, kun kommentoijat kaivoivat esiin englanninkielisiä tekstejä, joista toimittaja Petri Mäenpää oli suomentanut "haastateltavien" kommentit. Episodi ylitti ainakin Ylen uutiskynnyksen, myös Hesarilla tapahtunutta pahoitellaan.

Katleena Kortesuo. Kuva: Mikaela Löfroth / Ei oo totta.

Hatunnosto Katleena Kortesuolle tarkkasilmäisyydestä! Minulla on ollut ilo osallistua hänen vetämiinsä laadukkaisiin verkkoviestintäkoulutuksiin. Tällainen aktiivisuus lisää Kortesuon uskottavuutta, luotettavuutta ja ammattitaitoa entisestään. Kortesuo on julkaissut useita kirjoja, tuoreimmasta päästä taitaa olla Blogimarkkinointi, joka on kirjoitettu yhdessä Jarkko Kurvisen kanssa.

Omatekoisen sisällön laadusta ja kopioinnista olen kirjoitellut aika ajoin, viimeksi alkukuusta flashmobin tiimoilta. Mäenpää-jutussa minua erityisesti kiinnostaa tekstin suomalaisuusfiilis tai oikeastaan tämän fiiliksen puuttuminen. Toki kiinnostavaa on sekin, että Suomen suurin sanomalehti jää housut kintuissa kiinni näin nolosta kopioinnista, mutta valitettavasti näitä kopiointihässäköitä on viime vuosina ollut eri yhteyksissä niin paljon, että valtavaa uutuusarvoa tällä sählingillä ei enää ole.

Kortesuon epäilyt heräsivät, kun tekstin kieli tuntui epäsuomalaiselta. Bingo! Olen itsekin valitellut englannista suomennettuja kirjoja lukiessani, että tekstin epäsuomalaiset rakenteet ja sanavalinnat häiritsevät minua. Kirjoitukseni George R.R. Martinin Valtaistuinpelin suomennoksesta on herättänyt aiheesta toistaiseksi vilkkaimman keskustelun täällä blogissani.

Myös sanomalehtiartikkeleita tai muita mediatekstejä lukiessani ärsyynnyn anglismeista. Inhokkilistani kärjessä ovat sinä-passiivi, tulla-futuuri, omata-verbin liikakäyttö ja toimesta-sanan käyttö, jonka tulkitsen johtuvan englannin kielen by-sanan suomentamisesta. Olen huomannut, että monet suomalaiset kirjoittajat - bloggaajatkin - kirjoittavat kovin englanninmakuista kieltä, muun muassa näitä rakenteita viljellen. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että he lukevat liian vähän hyvällä suomella kirjoitettua tekstiä ja liikaa puolihuolimattomasti englannista suomennettuja tekstejä tai liikaa englantia. Näin anglismit tarttuvat ja leviävät suomen kieleen.

Mutta Kortesuon löytö osoitti sen, että ehkäpä syynä englanninmakuisiin lehtijuttuihin eivät olekaan toimittajan alitajuntaan jääneet lukuvaikuttimet. Jos juttuja tuotetaan pöllimällä internetistä englanninkielisiä tekstejä ja kääntämällä ne pikaisesti, ei mikään ihme että kökköyksiä jää. Kääntäminen on vaativaa työtä. Jotta käännös onnistuu, täytyy kääntäjän hallita suomen kieli hyvin.

Mikä on tarinan opetus?

1. Kirjoittajan pitää kirjoittaa tekstinsä itse. Tämä vaatii aikaa ja ajatustyötä, mutta on sen arvoista. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla: mitä enemmän kirjoittaa, sitä sujuvammaksi asiatekstien kirjoittaminen yleensä muuttuu. Kaunokirjoittamisessa toki tunnetaan "writer's block" -ilmiö. Luonnollisesti kopiointi ei silloinkaan ole oikea ratkaisu.

2. Ei kannata tuottaa maksaville asiakkaille pettymystä. Sanomalehden tilaajat maksavat siitä, että saavat hyvää tekstiä luettavakseen. Lisäksi kaupalliset mediat ovat joko ottaneet maksumuurin verkkosivuillaan käyttöön tai suunnittelevat käyttöönottoa. Myös Hesari on tällaista väläytellyt - perusteena laadukas journalismi... Tässäkin tapauksessa ilmaiseksi julkaistu sisältö voitti maksullisen 10-0, sillä mielestäni Ei oo totta -blogin kirjoitukset aiheesta olivat paljon mielenkiintoisempia ja antoisampia kuin Hesarin Vainoharhaisuus johtaa hyljeksintään työpaikalla -juttu.

3. Hyvää suomea oppii kirjoittamaan lukemalla laadukkaita suomenkielisiä tekstejä ja kirjoittamalla itse suomea. Kaikki käytössä olevat palautekanavat kannattaa hyödyntää. Koululaisille äidinkielenopettaja antaa aineista palautetta, lehtien toimituksissa toimituspäällikön pitäisi tarjota toimittajalle kommentointi- ja editointitukea. Hätäiset käännösyritykset englannista tuottavat vain kökköanglismeja, eivät luontevaa ja hyvää suomea. Kannattaa aloittaa suomeksi lukeminen vaikkapa Juhani Ahon, Helvi Hämäläisen tai Sofi Oksasen kirjoista, niin pääsee hyvän ja laadukkaan suomenkielisen tekstin ääreen.

Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja

Kuva: Camilla Pentti / Teos.

Tua Forsströmin runokokoelma Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja on saanut odottaa lukuvuoroaan yli vuoden. Mitä sitä on tullutkaan sanottua kirjapinoista... Voitin nimittäin vuosi sitten Booksyn arvonnassa lahjakortin ja käytin sen runoihin. Toisen hankkimani runokokoelman, Kuuna päivänä, luinkin tuoreeltaan, mutta tämä ohut, alle 60-sivuinen Forsströmin kokoelma pääsi luettavaksi vasta nyt. Kokoelman on kauniisti suomentanut Caj Westerberg.

Vaan onneksi hyvät kirjat eivät vanhene. Kokoelma on alun perin ilmestynyt suomeksi vuonna 2008, ja taitaakin olla Forsströmin tuorein teos suomeksi. Bibliografiasta näkee, että laajalti palkittu Forsström on julkaissut runoja 1970-luvulta asti. Ruotsiksi kirjoittavan Forsströmin koko tuotantoa ei ole suomennettu ja palkintosadekin keskittyy pohjoismaisiin palkintoihin. Tämän vuoksi tägitän bloggaukseni Pohjoismaat-kategoriaan, vaikka tämä aiheutti hieman pohdintaa. Pitäisikö käydä läpi muutkin suomenruotsalaiset kirjailijat, joiden tuotantoa olen lukenut, ja tägittää heidätkin Pohjoismaihin? Onhan ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla paljon suoremmat yhteydet skandinaaviseen kulttuuriin kuin suomeksi kirjoittavilla. Vai pitäisikö luoda uusi kategoria, suomenruotsalaiset? Vai onko tällainen luokittelu sittenkin liian lokeroivaa?

Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja oli minulle ensitutustuminen Forsströmin runouteen. Meinaamista on kyllä ollut ilmassa jo pitkään, sillä eräs Forsströmin kokoelmista on jo nimeltäänkin kuin runo: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen. Tätä vuonna 1998 suomennettua kokoelmaa ei enää Booky.fin valikoimissa ollut, mutta kirjastosta tai divareista sen varmaan löytäisi. Kokoelma on luettu Hyönteisdokumentti-blogissa, mutta kauhean positiivista palautetta se ei saanut.

Minun odotukseni olivat silti aika korkealla ja kokoelma vastasi niihin kyllä. Forsström kirjoittaa tunnelmallista runoutta, josta löytyy symboliikkaa, luontotunnelmaa ja kytköksiä arkikieleen.

"Yön aikana puutarhat olivat puhjenneet kukkaan
kotona kortteleissa joissa
eläkkeellä olevat merikapteenit asuivat"

Vaikka kokoelmaa ei ole sivumäärällä pilattu, oli lukeminen melko hidasta. Runot vaativat paneutumista, keskittymistä. Tämä ei tarkoita että runot olisivat olleet erityisen vaikeita. Jotenkin runojen tunnelma vain avasi jonkun portin omaan mieleen, ja runot nostattivat kuvia ja tunnelmia sisältäni. Tämä kai runouden viehätys laajemminkin on - runo menee alitajuntaan jotenkin eri lailla kuin proosa. Omalla laillaan.

"Kirkkaassa unessa me tiedämme uneksivamme
Sataa, hevoset juoksevat sateessa"

Hevosia, kissoja ja monia muitakin eläinhahmoja vilahtaa runoissa. Mutta välillä runoilija mainitsee Valtion Rautatiet, Lariam-lääkkeen tai hajautetut laitokset. Kokoelman kansi on paitsi kaunis myös osuva: jossain valveen ja yön rajamailla nämä runot häälyvät.

Tämän perusteella pitää muistaa bongailla tuo Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen joskus luettavaksi.

Lue myös nämä:
Kalevala
Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla
Helvi Juvonen: Aukea ei koskaan metsään ovi

Javier de Isusi: Maattomien mailla

Kuva: Like.

Javier de Isusin Maattoman Juanin matkat -sarja päättyy neljänteen osaansa. Maattomien mailla antaa vastaukset aiemmissa osissa esitettyihin kysymyksiin. Marcosin piippu, Mikä-mikä-maan saari ja Hullu joki saavat komean täydennyksen.

En laita tähän bloggaukseen nyt näyteruutuja näkyviin, sillä käsillä ei ole skanneria, enkä ole saanut kustantaja Likeltä näyteruutuja, vaikka pyysin. Olen todennut että varsinkin mustavalkoisten sarjakuvien näyteruutujen suhraaminen kameralla harvoin onnistuu, ainakaan meikäläisen taidoilla ja käytettävissä olevilla valaistusmenetelmillä... Lisään kuvanäytteitä myöhemmin, jos Like niitä lähettää. Vanhoista de Isusi -postauksista löytyy noita aika kökkölaatuisia kameralla kuvattuja näyteruutuja. Lähetänkin tässä tasapuolisesti terveisiä kaikille sarjakuvia julkaiseville kustantamoille: pankaa ihmeessä julkaisuistanne verkkoon muutama näytesivu tai edes näyteruutu, niille olisi käyttöä. Ainakin Asema Kustannus toimii näin jo nyt.

Maattomien mailla on tyyliltään yllättävän erilainen kuin sarjan kolme aiempaa osaa, jotka olivat yhteiskunnallisesti kantaaottavia seikkailusarjakuvia. Niissä edettiin kronologisesti pisteestä A pisteeseen B. Tilaa käytettiin runsaasti ajankohtaisten yhteiskunnallisten epäkohtien käsittelyyn - esimerkiksi avausosassa Meksikon ihmisoikeusrikkomuksiin. Maattomien mailla sijoittuu Brasiliaan ja yhteiskunnallisena teemana ovat Brasilian maanomistussuhteet, mutta aiheen käsittely jää todella pieneen osaan aiempiin osiin verrattuna.

Sarjakuvakerronnan osalta de Isusi tuntuu kehittyneen huimasti. Albumissa on rikottu aikarakenne, takautumia, lapsuusmuistoja, psykedeelisiä näkyjä... Erityyppisten jaksojen eroja korostetaan piirrostyylin muutoksilla. Erityisesti siirtymien toteutuksesta annan pisteitä. Ja joissakin jaksoissa on mielestäni selviä Craig Thompson -vaikutteita. de Isusi on kuitenkin niin taitava, että hänen intertekstuaalisuutensa ei maistu matkimiselta - onhan päähenkilö Vascon hahmo ollut alusta asti selvä sarjakuvallinen silmänisku Corto Maltesen suuntaan ja sittemmin olen ollut huomaavinani hahmossa myös Lucky Luke -vaikutteita.

Maattomien mailla kertoo siis vihdoin, löytääkö Vasco Juanin vai ei. Samalla lukija oppii kaikenlaista Vascon ja Juanin ystävyyden historiasta. Tarinasta kehkeytyy matka minuuden etsimiseen. Rooleista on luovuttava, jotta voi oppia tuntemaan itsensä paremmin.

Albumin loppupuolella on joitakin aika vereslihaisia jaksoja. Vaikka fiktiivisen tarinan mahdolliset yhtäläisyydet taiteilijan omien kokemusten kanssa ovat sivuseikka, ryhdyin silti pohtimaan, missä määrin Vascon tarina voisi perustua taiteilijan omaan elämään. Kustantamon kirjailijasivulla omaelämäkerrallisuus nostetaan esille.

Sivuhahmoista tykästyin erityisesti Elsaan. Vasco taittaa kappaleen matkaa tämän belgialaisen valokuvaajan kanssa. Elsa on monella tavalla piristävä hahmo: häntä ei ole piirretty kiiltokuvamaisen kauniiksi, vaan hän on realistisen ja persoonallisen näköinen. Hän ei myöskään käyttäydy orastavan ihmissuhteen käänteissä ennalta-arvattavan kliseisesti, vaan pitää langat omissa käsissään.

Maattoman Juanin matkat on mainiota ajankuvaa, sillä sarjassa käsitellään paljon reppumatkailua, monet henkilöt ovat niin sanottuja "travellereita". Itse olen todella tylsä matkailija, käyn moniin ystäviini verrattuna vain harvoin reissussa ja silloinkin yleensä melko lähellä Suomea. En ole rymynnyt reppu selässä viidakoissa enkä kierrellyt ympäri maailmaa. Omakohtaisesti en siis voi traveller-kuvausten uskottavuutta juuri puntaroida, mutta silti de Isusi mielestäni onnistuu välittämään uskottavan ja osuvan fiiliksen reppumatkailusta. Lisäksi länsimaisten travellerien ja Latinalaisen Amerikan köyhälistön väliset ristiriitaisuudet luovat tarinallisesti hyvää jännitettä.

Albumissa on konetekstaus, fontti on sama kuin Hullussa joessa, eli ei liian häiritsevä. Ilmeisesti Liken kustannuspolitiikkaan kuuluu, että käännössarjakuvissa tekstaukset tehdään koneella, käsintekstaukseen ei näemmä panosteta resursseja. Harmi, kyllä laadukas käsintekstaus on hyvälle sarjakuvalle piste iin päälle.

Lue myös nämä:
Javier de Isusi: Marcosin piippu
Javier de Isusi: Mikä-mikä-maan saari
Javier de Isusi: Hullu joki

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Kuva: Lauri Mannermaa / Otava.

Oli minun vuoroni valita lukupiirikirja, ja valitsin Matti Yrjänä Joensuun viimeiseksi jääneen rikosromaanin Harjunpää ja rautahuone. Kirja ilmestyi vuonna 2010, kirjailija menehtyi vuonna 2011. Blogeissa kirjaa on luettu ahkerasti, nostan tähän Kirjapedon, Zephyrin ja Inan bloggaukset.

Lukemista sävytti tieto siitä, että tämä on Harjunpää-sarjan päätösosa, vaikka ei kai Joensuu tätä sellaiseksi tarkoittanut. Olen lukenut Harjunpää-kirjoja vuosien varrella pikkuhiljaa, pitäisi kai aloittaa jo uusintakierroskin, kun ensimmäisenä luetut eivät kovin tuoreessa muistissa ole. Bibliografiasta näkee, että Joensuu julkaisi jopa kirjan vuodessa aina 1980-luvun puoliväliin asti, mutta sitten tahti harveni. Sarjan sisäisessä aikakäsityksessä tämä näkyy mielestäni siten, että sarjan kronologinen aika on hieman "venynyttä". Sarjan alkupäässä esimerkiksi Harjunpään lapset vanhenevat lähes reaaliajassa, joten periaatteessa lasten pitäisi Rautahuoneessa olla jo aikuistuneita. Olisiko Joensuu itsekin pohtinut sarjan sisäisen aikakäsityksen ongelmia, sillä Rautahuoneessa ei mainita Harjunpään lapsia lainkaan, kotioloissa kuvataan vain Elisa-vaimoa.

Harjunpäät ovat myös aina olleet vahvasti ajankuvaa. Esimerkiksi Väkivallan virkamiehessä tupakoitiin jopa ruumishuoneella ja raitiovaunuissa oli rahastajia. Rautahuoneessa internetin käyttö on osa sekä rikollisten toimintaa että poliisitutkintaa. Jonkinlaista ajankuvaa lienee myös Rautahuoneen rikosten synkkä, jopa melodramaattiseksi äityvä kuvaus. Alkupään kirjoissa kuvattiin usein paljon pienimuotoisempia rikoksia, mutta Rautahuoneessa pahuuden kuvaaminen uhkaa mennä jo ylilyönnin puolelle. Samaan aikaan ainakin minulla oli kuitenkin mielessä tosielämän lööpit. Kun reaalimaailmassakin tapahtuu karmeuksia, joita tavallinen ihminen ei osaisi edes kuvitella, voiko fiktiota syyttää epäuskottavaksi? Totuus on tarua ihmeellisempää...

Lisäksi tässäkin kirjassa toistuu eräs Joensuun vakioteema: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Kuka voi julistaa kenetkin syylliseksi, kun hyvät ja pahat teot tuntuvat polveutuvan toisistaan?

Tyypillisesti Harjunpää-kirjoissa vuorotellaan Timo Harjunpään ja jonkun kirjan rikollisen näkökulmien välillä. Nyt toisena kertojana on hieroja Orvo, joka tekee keikkaa seksityöläisenä. Varakkaat naiset ostavat seksiseuraa ja Orvolle lisätienestit kelpaavat. Eräs asiakkaista on pyörätuolissa istuva Neea, jonka kanssa kuviot kääntyvätkin yllättävän suuntaan. Samaan aikaan Harjunpään tutkintaryhmä yrittää selvittää kotiinsa kuolleen naisen kohtaloa...

Kirjan alkupuolella kuvataan sen verran inhottavia ja raadollisia tapahtumia, että välillä oikein kuvotti. Sitten kerronta kevenee ja mukaan tulee kauniita ja runollisia kohtauksia ja kesäisen Helsingin tunnelmaa. Kielellisesti tämäkin Joensuun kirja oli erinomaista luettavaa. Täsmällinen, kaunis ja rikas ilmaisu sävyttää kirjaa. Harjunpää-kirjojen Helsinki-kuvaukset ovat tuntuneet eläviltä jo silloin, kun en itse ole asunut Helsingissä eivätkä kirjoissa kuvatut kaupunginosat tai osoitteet sanoneet minulle mitään. Nyt, kun maisemat ovat minulle tutumpia, tunnistin monet kirjan tapahtumapaikoista. Huonoimmillaan kotimaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan päälleliimatun ja yhdentekevän tuntuista Helsinki-kuvausta, aivan kuin kirjoja ei muka voisi sijoittaa muihin maisemiin. Mutta Joensuun Helsinki-kuvaukset ovat osuvia ja eläviä.

Orvon seksityöläisyys oli kuvattu erittäin mielenkiintoisesti. Samantapaisen asetelman rakensi myös Hilkka Ravilo Muovikassimiehessä. Tekisi mieli kutsua Rautahuonetta jonkinlaiseksi käänteisfeminismiksi - sen verran mielenkiintoisesti Joensuu kuvaa varakkaiden naisten ja nuoren miehen välistä osto-myynti-asetelmaa. Erityisesti eräästä kohtauksesta tuli mieleen Anja Kaurasen Pelon maantiede.  Joensuun kuvaamat naiset ovat vauraita, menestyviä, tyylitajuisia, käskemään tottuneita... joille ihminen on ostettavissa.

Vaikka kirjan tyylilaji meneekin lopussa melodraamaksi, jossa taiteillaan ylilyönnin ja uskottavuuden rajoilla, oli kirja kokonaisuutena hieno lukukokemus. Tunnelma oli niin intensiivinen, että viimeiset luvut piti ahmia. Jännitin ja pelkäsin, ahdistuin ja liikutuin. Harjunpään seuraan aion palata vielä useita kertoja.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Turkka Hautala: Salo

Kuva: Sanna-Reeta Meilahti / Gummerus.

Turkka Hautalan Salon lukemisesta kiitos menee kirjablogeille. Salo tarttui kirjastosta matkaan, kun muistin siitä tykätyn blogeissa. Erityisesti Kirsin kirjanurkan Hautala-kehut olivat jääneet mieleen.

Kustantamoesittely muistuttaa, että vuonna 2009 ilmestynyt Salo voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli ehdolla Finlandia-kisassa. Erinomainen alku kirjailijanuralle siis, onhan Salo Turkka Hautalan esikoisromaani. Sittemmin Hautalalta on julkaistu myös Paluu ja Kansalliskirja. Kirjoista löytyy niin paljon blogiarvioita, että sanon vain LMGTFY.

Aika profeetallisen aloituksen Hautala onkin Saloon saanut. Kirja on episodiromaani, jossa jokainen luku kuvataan eri minäkertojan kautta. Ensimmäisenä ääneen pääsee salolaisen kännykkätehtaan isopomo, joka tietää, että muutaman päivän päästä hänen täytyy kertoa tehtaan sulkemisesta. Vuonna 2012 sitten uutisoitiinkiin Salossa toimivan Nokian tehtaan lopullisesta sulkemisesta.

Mutta ei ajankohtainen aihe eivätkä blogikollegoiden kehut ole syynä siihen, että haluan hehkuttaa kirjaa maasta taivaisiin. Salo on ihan älyttömän hyvä kirja, koska Hautala kirjoittaa aivan mahtavia henkilöhahmoja. Näiden suulla hän pääsee käyttämään rikasta, mehevää, kaunista ja monipuolista kieltä ja siinä samalla vangitsee jotain olennaista suomalaisen pikkukaupungin mentaliteetista:

"Menin pöytään selailemaan paikallislehteä. Uuden ostoskeskuksen avajaisissa oli sattunut pienimuotoinen tragedia. Liukuportaiden yläpäässä oli jaettu ilmaisia sateenvarjoja, mikä oli aiheuttanut väentungoksen. Lopulta uudet tulijat eivät olleet enää mahtuneet siirtymään portaista tasanteelle, eikä kukaan ylettänyt painamaan tungoksessa pysäytysnappia. Liukuportaallinen sateenvarjonhimoisia ihmisiä oli kaatunut taaksepäin toistensa päälle. Loukkaantuneita oli useita, muttei sentään kuolonuhreja."

Episodimaisuuden ja vaihtuvien kertojanäkökulmien vuoksi mieleen nousi verrokkina Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen - varsinkin, kun myös Salossa on mukana värikäs ambulanssikuskikaksikko. Suurin osa minäkertojista on miehiä, mutta kyllä naisiakin mukaan mahtuu. On suuri houkutus ryhtyä tulkitsemaan Saloa mieskirjallisuuden kautta - jonkinlaista henkistä isänmurhaa Hautala kun tuntuu tekevän. Niin suuri on kirjan miesten sukupolvien välinen kuilu. Suurten ikäluokkien edustajat ovat kovia paiskimaan töitä, käsistään käteviä rakennusmiehiä tai muuten vaan tolokun äijiä. Useimmat kirjan nuorista miehistä taas ovat aika kaukana perimaskuliinisista ihanteista. Karri pöllii polkupyöriä pirikoukussa. Eetu on paennut pikkukaupungista Helsingin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, mutta on palannut maitojunalla takaisin. Milfhuntero on omaan huoneeseen jumittunut tietokonenörtti, joka katsoo yöt pornoa ja haaveilee kauniista postinjakajatytöstä.

En oikein tiedä, kuka kertojista nousi suosikikseni, sillä Hautalan henkilöhahmot ovat toinen toistaan parempia. Hattuleidi säksättää salolaismurteella haukkuja kadulla kulkijoiden päälle. Mekaanisen työn leipiinnyttämä rasvanahkaduunari viettää ankeaa poikamiehen krapulasunnuntaita. Sympaattinen grillikioskiemäntä Tiina näkee yöelämän hyvät ja huonot puolet. Ehkäpä äänestän silti suosikikseni Milfhunteron, sillä hänen sisäisen maailmansa Hautala kuvaa hervottoman hykerryttävästi. Hän kääntää nörttistereotypian ympäri: Milfhuntero ei suinkaan pidä itseään syrjäytyneenä, vaan ihmiskunnan edelläkävijänä. Hänellä on jo jotain, minkä muu maailma saavuttaa vasta vuosikymmenten päästä: virtuaalinen elämä.

Ainoan pienen miinuksen annan kebabkuski Nasun hahmosta. Nasu on lähtökohtaisesti hyvä ja osuva hahmo - Salossa nelivuotiaasta asti asunut kurdipoika, joka opiskelee ammattikorkeakoulussa ja haluaa oikeisiin töihin. Mutta hivenen alleviivaavasti Hautala Nasun kautta monikulttuurisuusteemaa peilaa. Esimerkiksi tyttöystävän sukujuhlien kuvauksessa ensin todetaan, minkä ikäisenä Nasu on Suomeen saapunut, ja seuraavalla sivulla Nasu toteaa näin: "Jos mä johonkin en tässä maassa tottunut niin sukujuhliin." Siis miten niin tottunut, jos juuri on kerrottu, että Nasu on asunut Irakissa ainoastaan nelivuotiaaksi asti?

Alleviivaavuus jää onneksi kuitenkin melko vähäiseksi, kokonaisuus kyllä toimii. Hautalalla tuntuu olevan paljonkin sanottavaa suomalaisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta, ja pääsääntöisesti hän onnistuu oivallisesti sijoittamaan sanottavansa hahmojensa suuhun. Näin vältetään kirjailijan oma henkilökohtainen julistus tai pamflettimaisuus. Osuvia ja teräviä havaintoja kirjassa kyllä riittää. Tämä oli niitä kirjoja, joiden lukemisessa julkisella paikalla on riskinsä - luin tätä jonkun matkaa kirjastossa ja pyrskähtelin nauruun niin usein, että aloin jo pelätä häiritseväni kanssalukijoita. Ja aika monet pistoista osuivat tunnistettavasti myös minuun.

Tea With Anna Karenina -blogissa oli vähän aikaa sitten keskustelua siitä, miksi esikoiskirjoista puhutaan usein nimenomaan esikoiskirjoina eikä kirjoina. Tämän tiedostaen totean, että Salo on mielestäni kypsä, hallittu, jopa mestarillisuuteen vivahtava esikoisromaani. Se säilyttää nämä laatusanat myös ilman etuliitettä, ihan vaan romaanina. Onkin mukavaa, että kun nyt pääsin Hautalan lukemisen makuun, on valmista kamaa odottamassa lisääkin. Paluu kuulostaa vetävältä, sen sijaan Kansalliskirja on saanut vähän ristiriitaisia kommentteja.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
Mooses Mentula: Musta timantti
Antti Leikas: Melominen

Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)

Kuva: WSOY.

Jo lukiessani Kätilöä viime helmikuussa suunnittelin kirjan uusintalukemista, totesinhan näin: "En osaa tältä istumalta edes sanoa, pidinkö tästä kirjasta, tämä selvästi vaatii sulattelua, jälkifiilistelyä ja joskus myöhemmin myös uusintalukemista." Kätilön äänikirjaversiota on kuunneltu blogeissa ahkerasti ja palaute on ollut pääosin kiittävää. Lukekaa vaikka Amman, Kirsin, Unnin, Maijan ja Anun kuuntelukokemuksista.

Minäkin yhdyn kehuihin. Eija Ahvo teki lukijana todella hienoa työtä. Murredialogikin kuulosti luontevalta. Ahvon luenta oli upeaa kuunneltavaa!

Koska oli Kätilön kanssa jo kakkoskierroksella, oli kokemus kirjasta jo hieman erilainen - siksipä luenkin hyviä kirjoja mielelläni useita kertoja. Äänikirjana Kätilö tuntui jopa raaemmalta ja julmemmalta kuin luettuna. Sinänsä tämä ei kai ole ihme - lukiessa tahtia voi nopeuttaa, jopa hyppiä inhottavimpien kohtausten parissa. Äänikirjassa pitää vastaanottaa hyvä ja paha sellaisenaan kuin ne tulevat, sitä tahtia kuin lukija lukee. Ahvon taitava luenta vielä korosti värikästä kieltä ja groteskejä käänteitä.

Kätilössä käytetään rikottua aikarakennetta ja vaihtuvia kertojanäkökulmia ja tämähän on usein omiaan pistämään lukijan pään pyörälle. Huomasin kiinnittäväni huomiota moniin asioihin eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, lisäksi jotkut juonenkäänteet loksahtivat mielessäni vasta nyt kohdalleen. Ja bongasinpa ne anakronistiset sukkahousutkin, joista ainakin Ilse antoi hieman rapsuja.

Tarinasta esille nousi erityisesti Villisilmän hullu, järjenvastainen rakkaus. Ja ne sodan ja ihan arjenkin raakuudet ja kauheudet, ulosluiskahtaneista kohduista raiskauksiin. Kettu on onnistunut kirjoittamaan kenties mieleenpainuvimman aborttikuvauksen, jonka olen lukenut.

Kuunneltuna nautin erityisesti myös upeasta kielestä. Sodan kauheuksien vastapainona on kauneutta - Jäämeren rantojen jylhyyttä ja solisevaa kieltä.

Olisiko nyt aika vastata helmikuussa esittämääni kysymykseen? Kyllä, pidän tästä kirjasta. Upea teos, jota toivottavasti luetaan pitkään.

Lue myös nämä:
Kalevala
Heikki Turunen: Simpauttaja
Sarah Waters: Yövartio

Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas

Kuva: Tuuli Hypén / Osuuskumma.

Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen kaipasin jotain kevyempää ja romanttisempaa luettavaa, joten kirjapinoista nousi luettavaksi Kumman rakas. 14 novellin antologiassa on spekulatiivisen fiktion genreen kuuluvia tarinoita "erilaisesta rakkaudesta".
Kyseessä on Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen julkaisu ja sain kirjan arvostelukappaleena joskus loppukesällä. Olisi tosi mukava kehua tuoreen kustantamon esikoisjulkaisua maasta taivaisiin, varsinkin kun tunnen Tarja Sipiläisen, joka on kirjan toinen toimittaja ja yksi antologian novellisteista. Valitettavasti luin kuitenkin kirjaa puoliväliin asti melko ärtyneenä, onneksi loppupuoliskosta löytyi pari valopilkkua, ettei kokonaisuus mennyt aivan mahalaskuksi.

Vaan arviothan ovat aina yhden ihmisen subjektiivisia mielipiteitä. Moni muu on tykännyt Kumman rakkaasta kovasti, lukekaa vaikka Morren, Jorin ja Booksyn mielipiteet.

Ehkäpä tyytymättömyyteeni oli osasyynä huono kirjamiksaus? Kuten usein on todettu, jotkut kirjat korostavat toistensa parhaita puolia peräkkäin luettuna, mutta Dostojevski ja harrastajakirjoittajien genrenovellit saattoivat muodostaa melko kehnon liiton. Mistäpä näistä tietää...

Aloitan kehuista: kaksi novellia täytti odotukseni. Antti Riimuvuoren Nettideitti ja Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa antoivat sitä, mitä takakansitekstin perusteella odotin saavani: ne olivat omaperäisiä, yllättäviä, yliluonnollisesti viritettyjä, huumorilla, romantiikalla tai erotiikalla maustettuja. Lähelle pääsi myös Markku Soikkeli tunnelmallisella tarinallaan Se mikä luonnostaan lankeaa.

Mutta varsinkaan kirjan alkupuolen tarinat eivät kolahtaneet. Kirjan avaa Tuomas Salorannan novelli Diplomaattinen selkkaus. Siinä on hyviä aineksia, kuten murredialogi ja kaksineuvoisia kaunottaria, mutta kokonaisuutena tarina oli jokseenkin kliseistä avaruusoopperaa.

Ehkäpä tässä tulikin ongelmani. Genrekirjallisuushan tyypillisesti hyödyntää ja toisintaa kliseitä. En ole mikään spefispesialisti, mutta riittääkö vieraiden maailmojen luomiseksi se, että pannaan henkilöhahmojen nimiin paljon z- ja x-kirjaimia? Diplomaattinen selkkaus ei tarjoa romantiikan tai erotiikan rintamalla mitään uutta, vaan jää tuikitavalliseksi machopullisteluksi.

Toisena novellina on Kristel Nybergin Saalistaja. Novelli on vain viisi sivua pitkä ja kertoo saalistavasta vampyyristä tai vampyyrinkaltaisesta oliosta. Tämä novelli on klisee alusta loppuun - verenhimoinen saalistaja viettelemässä yökerhokävijöitä on nykyisen vampyyribuumin myötä kertakaikkisen puhkikulunut aihe eikä toteutuskaan tuo teemaan mitään uutta.

Aika monessa muussakin novellissa fiilikseksi jää harrastajamaisuus. No, harrastajiahan lähes kaikki antologian kirjoittajat ovatkin. En kuitenkaan voi olla vertaamatta Kumman rakasta vasta lukemaani Verenhimoon, sillä huomattavan moni kirjailija on mukana kummassakin kokoelmassa: M.G. Soikkeli, Jussi Katajala, Christine Thorel, Tuomas Saloranta. Miksi Verenhimo onnistuu siinä missä Kumman rakas kompastuu? Onko Juri Nummelin vain ollut osaavampi "tilaaja" kuin Osuuskumman kirjoittajapiiri? Esipuheessa kuvataan, että kirja on syntynyt kirjoittajien yhteisöprojektina.

Ehkä takakannen lupaukset jäävät kohdallani lunastamatta siksi, että moni kirjoittaja tuntuu ohittavan rakkaus-teeman melko hätäisesti ja keskittyy fiilistelemään luomassaan spefi-miljöössä? Minun silmissäni Nettideitti ja Kuuntele Tomppaa nousivat muiden yläpuolelle juuri siksi, että niissä yllätyin lukijana.

Joka tapauksessa toivotan Osuuskummalle menestystä, sillä ei spefi vieläkään Suomessa liikaa näkyvyyttä saa. Seuraavaan julkaisuun toivon kuitenkin rohkeampaa irtiottoa kliseistä.

Lue myös nämä:
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Kuva: Timo Numminen / Otava.

Otavan uusi suomennos Rikoksesta ja rangaistuksesta ilmestyi vuonna 2008. Lukemani pokkaripainos on tältä vuodelta. Onnistuneesta käännöksestä vastaa Olli Kuukasjärvi. Tieto uudesta suomennoksesta oli tärkeimpiä syitä Rikoksen ja rangaistuksen päätymisestä lukulistalle - toisena syynä olivat mukavat lukumuistot Dostojevskin Idiootin parissa pari vuotta sitten. Kesälomalukemiseksi tämän olinkin lainannut, mutta kävi samoin kuin Verenhimon kanssa - sain luettua kirjan vasta nyt, kun uusimiskerrat alkoivat paukkua täyteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Raskaanpuoleisen klassikon maineessa oleva Rikos ja rangaistus on ollut blogeissa aika suosittua luettavaa. Löysin useita blogiarvioita, linkitän tässä viisi: Jokken kirjanurkka, Mimun kirjat, Kirjavarkaissa, Kirjallinen projektini ja Maailman ääreen.

Olen aloittanut kirjan lukemisen kerran aiemminkin. Tämä oli pakkotentittävänä jollakin yliopiston venäjän kurssilla - kirjan siis sai onneksi lukea myös suomeksi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi lukea kuin muutaman kymmenen sivua - pakkopulla harvoin innostaa?

Nyt nautin lukemisesta, mutta kyllä tämä aivan ehdottomasti on sellainen kirja, jolle kannattaa varata yhtäjaksoista lukemisaikaa. Lyhyissä pätkissä lukeminen ei toiminut yhtään, vaan sain eniten kirjasta irti, kun pystyin uppoutumaan siihen vähän pitemmäksi aikaa kerrallaan. Muutenkin kirja sopinee parhaiten kirjallisuuden hevijuusereille. Jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, ei välttämättä nauti tästä liki 700-sivuisesta venäläisklassikosta kovin paljon.

Rikoksen ja rangaistuksen perusidea lienee kaikille tuttu, niin paljon tähän vuonna 1864 ilmestyneeseen tarinaan viitataan. Kirjan alkupuolella köyhä opiskelija Raskolnikov murhaa koronkiskurieukon kirveellä ja loppukirjan ajan setvitään sekä Raskolnikovin tuskaisia mietteitä että rikoksen tutkintaa.

En enää ihmettele, miksi Dostojevskin yhteydessä puhutaan "psykologisista romaaneista". Henkilöiden käyttäytymistä ja tunne-elämää peilaillaan monelta kantilta ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja ennalta-arvaamattomia. Sitäkään en ihmettele, miksi tästä kirjasta on tullut klassikko - eri aikakausina Raskolnikovin kirvesmurhan moraalisia ulottuvuuksia tarkastellaan taatusti eri kannoilta ja monenlaisiin tulkintoihin löytyy perusteluja.

Nykysuomalaisen vinkkelistä katsottuna tekisi mieli tehdä rohkean yksioikoinen tulkinta - sivuuttaa yksilönäkökulman moraalipohdinta ja julistaa provosoivasti, että selvästikin murha oli yhteiskunnan vika!

Ensinnäkin Raskolnikov itse: hän on köyhä opiskelija, joka asuu surkeassa asunnossa. Hän selvästi kärsii mielenterveysongelmista. Sekä fyysiset että henkiset olosuhteet olisivat taatusti kohentuneet, jos Raskolnikovilla olisi ollut mahdollisuus opintotukeen, asumistukeen, opiskelija-asuntoon ja mielenterveyspalveluihin. Opiskelijaetuuksia olisi tarvinnut myös hyväsydäminen ja kunnollinen Razumihin, joka ryhtyy auttamaan Raskolnikovia ja hänen äitiään ja sisartaan.

Entäpä epäonnisen Marmeladovin perhe? Raskolnikov tutustuu kapakassa tähän juoppoon virkamieheen ja ryhtyy myöhemmin auttamaan hänen perhettään: keuhkotautista vaimoa, köyhyydessä kituvia pikkulapsia ja prostituoiduksi ryhtynyttä Sonja-tytärtä. Perheen kohtalo olisi taatusti ollut vähemmän kamala, jos yhteiskunta olisi voinut ohjata Marmeladovin päihdekuntoutukseen, tarjota vaimolle julkisen terveydenhuollon palveluja ja maksaa perheelle lapsilisiä. Sonjankin asemaa olisi kohentanut ainakin toimeentulotuki. Kirjasta ei käy suoraan ilmi, oliko prostituutio laillista, tulkitsen eräiden viitteiden perusteella että oli. Erityisen turvatulta prostituoituna työskentely ei kuitenkaan kirjan perusteella vaikuttanut.

Entäs Raskolnikovin äiti Pulheria ja sisar Dunja? Heidän tulevaisuutensa riippuu pitkällä tähtäimellä Raskolnikovin menestymisestä opinto- ja työurallaan, lyhyellä tähtäimellä pelastus on hirveässä herra Lužinissa, joka on kihlautunut Dunjan kanssa. Naiset eivät olisi taloudellisesti riippuvaisia avioliitosta, jos yliopisto-opiskelijaksi ja uraa tekemään olisi lähetetty älykäs ja kylmäjärkinen Dunja eikä synkistelyyn taipuvaista veljeä. Tasa-arvossa olisi siis ollut tekemistä!

Nykyään peräänkuulutetaan yhteisöllisyyttä. Sitä kirjasta kyllä löytyy ja paljon. Raskolnikov auttaa Marmeladovin perhettä, Razumihin auttaa Raskolnikovin perhettä, jopa kirjan loppupuolella merkittävään rooliin nouseva turmeltunut herra Svidrigailov auttaa monia lähimmäisiään.

Mitähän tämä minusta kertoo - huomasin samastuvani kaikkein eniten juuri Svidrigailovin ajattelumalliin. Voihan kääk - Svidrigailov kun kuvattiin rappeutuneena irstailijana, joka ahdisteli perheensä kotiopettajattarena työskentelevää Dunjaa, mistä seurasi tytön maineen turmeleva skandaali. Lisäksi Svidrigailovin menneisyyteen huhutaan kuuluvan epämääräisiä kuolemantapauksia ja nuorten tyttöjen hyväksikäyttöä...

Vaan kenties Svidrigailovin joustava moraalikäsitys istuu 2010-luvun lukijan ajattelumaailmaan paremmin kuin tiukka mustavalkoisuus? Siinä, missä monet henkilöhahmot pitävät murhaa ehdottoman pahana tekoja, ei Svidrigailov säiky Raskolnikovin tekojen edessä, vaan arvioi tilannetta kylmäverisesti ja rauhallisesti. Tosin Svidrigailoville itselleenkään ei käy kovin hyvin...

Siinä missä Idiootissa liikuttiin ruhtinaiden parissa, keskittyy Rikos ja rangaistus köyhälistön eloonjäämiskamppailun. Ahtaat asunnot, likaisuus ja kurjuus tulevat silmille. Tästä huolimatta pietarilaismiljöön kuvaus kiehtoi - jälkipuheessa suomentaja Kuukasjärvi kuvaakin Pietarin olevan kirjassa lähes päähenkilön asemassa.

Kuten useat muutkin 1800-luvun romaanit, myös Rikos ja rangaistus on ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena. Mutta verrattuna vaikka Anna Kareninaan on rakenteessa eroa. Anna Kareninassa jatkokertomuksen rakenne on hyvin selvä, kun taas Rikos ja rangaistus on muodoltaan paljon romaanimaisempi - selkeämmin yksi kokonaisuus kuin vaihtuvista yksittäisistä jatkoista koostuva paketti.

Mielenkiintoista jatkolukemista voisi olla The Gentle Axe, R.N. Morrisin dekkari vuodelta 2007. Kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu. Siinä päähenkilönä on kirvesmurhaa tutkiva Porfiri Petrovitš. Dostojevskin itsensä tuotannon lukemista pitää kyllä ehdottomasti jatkaa tässä joskus. Kenties seuraavaksi Riivaajat tai Karamazovin veljekset? Tai kenties on fiksua suosia ensisijaisesti uusia suomennoksia. Kuukasjärven kädenjälki Rikoksessa ja rangaistuksessa teki vaikutuksen - suomennos oli kaunis ja soljuva, muttei kuitenkaan liiaksi modernisoitu. Muita Kuukasjärven Dostojevski-suomennoksia ovat ainakin Kaksoisolento ja Peluri.

Lue myös nämä:
Fjodor Dostojevski: Idiootti
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (äänikirja)

Flashmob plagiointia vastaan

Kaikki varmaankin arvasivat tai lukivat muualta, mistä eilisessä Seitsemän veljestä -juoniselostuksessa oli kysymys. Virtuaalinen flashmob sai nettihuomiota ainakin näissä medioissa: HS.fi, Nyt.fi, City.fi ja Dome.fi.

Tässä vielä virallinen tiedote:

Helsinki 1.10.2012
Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Suomalaiset kirjablogistit järjestävät flashmob-tapahtuman netissä. Noin 20 blogistia julkaisee maanantaina klo 10 vääristellyn kirja-arvion. Arvioissa vääristellään kirjojen juonta ja teemoja. Syy tempaukseen on blogitekstien lisääntynyt plagiointi. Kirjablogistit ovat huolissaan siitä, että koululaiset ja jopa tekstiammattilaiset kopioivat tekstejä blogeista.

Blogistit näkevät kävijäseurantatyökalujen avulla blogilukijoiden käyttämät hakusanat. Tilastot kertovat karua kieltä: kirjablogeista haetaan esseitä, mallivastauksia ja juoniselostuksia.

Tempauksen tavoite on herättää keskustelua plagioinnista ja havahduttaa opettajat ja lasten vanhemmat ilmiön yleisyyteen, vahingollisuuteen ja laittomuuteen. Toinen tavoite on muistuttaa plagioijille, ettei kaikkea netissä luettua voi ottaa todesta. Kolmas tavoite on ilkikurinen: jos joku koululainen todella kopioisi vääristellyn kirja-arvion ja palauttaisi tekstin opettajalle omana työnään, muistuttaisi tilanne jännittävästi Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan alkuasetelmaa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajina työskentelevät kirjablogistit Kirsi Hietanen ja Minna Rytisalo ihmettelevät, että monet vanhemmat tietävät lastensa kopioivan tekstejä netistä, mutta eivät pidä sitä vääränä. "Kun kerran kysyin plagioinnista kiinni jääneeltä oppilaalta, mitä kotona oli sanottu, hän sanoi vanhempien vain todenneen, että älä jää kiinni seuraavalla kerralla", kertoo Rytisalo. Kouluilla ei ole yhtenäisiä käytäntöjä sen suhteen, miten tekijänoikeusrikkomuksesta kiinni jääneitä oppilaita rangaistaan.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain yhteensä useita satoja kirja-arvioita. Arviot tavoittavat satojatuhansia suomalaisia lukijoita. Kirjablogit tuovat esille myös kirjoja, joita valtamedia ei arvioi. Näin blogit laajentavat kirjakeskustelua.

Vääristellyt kirja-arviot (tekstit julkaistaan 1.10.2012 klo 10):
Aho, Juhani: Rautatie - http://suketus.blogspot.fi/2012/10/juhani-aho-rautatie.html
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo - http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2012/10/ylpeys-ja-ennakkoluulo.html
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-anna-liisa.html
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-tyomiehen-vaimo.html
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/2012/10/sherlock-holmes-ja-baskervillen-arvoitus.html
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/2012/10/f-scott-fitzgerald-kultahattu-huom.html
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja - http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2012/10/frank-nuoren-tyton-paivakirja.html
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/10/pentti-haanpaa-noitaympyra.html
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/2012/10/anna-leena-harkonen-harantappoase.html
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2012/10/ilmari-kianto-punainen-viiva.html
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/2012/10/aleksis-kivi-seitseman-veljesta.html
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/2012/10/stephenie-meyer-twilight.html
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/2012/10/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/2012/10/sodassa-ja-rakkaudessa.html
Orwell, George: Eläinten vallankumous - http://kirjamieli.blogspot.fi/2012/10/george-orwell-elainten-vallankumous.html
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/2012/10/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/10/jd-salinger-sieppari-ruispellossa.html
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/2012/10/william-shakespeare-romeo-ja-julia.html
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2012/10/john-steinbeck-hiiria-ja-ihmisia.html
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/2012/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (juoniselostus)

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on vuonna 1870 ilmestynyt klassikko. Sen juoniselostus mahtuu melko lyhyeen tilaan, koska kirja on mukavan lyhyt ja nopealukuinen, alle satasivuinen. Lisäksi riviväli on harva ja fonttikoko suuri, joten kirja sopii lukupäiväkirjan tehtäviin mainiosti. Kirjan merkitys suomalaiselle kirjallisuudelle on niin suuri, että siitä on kirjoitettu paljon esseitä.

Seitsemän veljestä kertoo seitsemästä veljeksestä, joiden nimet ovat Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Veljesten isä on hävinnyt kuvioista ja äiti kasvattaa poikia yksinhuoltajana. Pojat asuvat Riihimäen lähellä. Ankean tuppukylän meininki kuitenkin ottaa poikia päähän, ja he päättävät karata kotoaan cityelämää viettämään.

Koska Seitsemän veljestä on ilmestynyt ennen Suomen itsenäistymistä, ei Helsinki ollut tuohon aikaan vielä pääkaupunki. Venäjän vallan aikainen pääkaupunki Impivaara oli tuolloin Suomen suurin kaupunki. Pojat innostuvat karkumatkasta koulussa sattuneen tapauksen vuoksi. Äiti ja opettaja ovat koettaneet pakottaa pojat kouluun, mutta heitä ei huvita koulunkäynti. Kerran oppitunnilla he pieksävät opettajan, rikkovat ikkunan ja lähtevät sitten koulusta pakoon Impivaaraan.

Impivaarassa veljekset valtaavat aution talon. Juhani on vanhin ja porukan johtaja. Hän lähettää nuoremmat veljet hankkimaan rahaa ja ruokaa. Veljeksistä kolme nuorinta (Timo, Lauri ja Eero) ovat vielä alle 15-vuotiaita eivätkä he sen vuoksi ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Siksi heidät lähetetään myymälävarkaiksi. Neljä vanhinta (Juhani, Tuomas, Aapo ja Simeoni) keksivät muita keinoja. Juhani päättelee, että huumeiden välitys on tuottoisaa toimintaa ja koska naapurissa toimii moottoripyöräkerho, hän menee sinne tiedustelukäynnille.

Samaan aikaan Riihimäen poliisi etsii poikia. Poliisi saa tietoja veljesten naapurissa asuvalta Venlalta, johon kaikki veljekset ovat ihastuneita. Venla on pitänyt yhteyttä Eeron kanssa ja vahingossa Eero on lipsauttanut tiedon poikien autiotalon sijainnista. Poliisi pyytää impivaaralaista sosiaalityöntekijää käymään talolla.

Sillä aikaa pojat ovat kuitenkin joutuneet ongelmiin. Moottoripyöräkerholaiset ovat suuttuneet Juhanille. Riidan seurauksena veljekset joutuvat lähtemään pakoon. He pakenevat erään teollisuushallin katolle, mutta hallia kiertää neljäkymmentä moottoripyörää ja pojat ovat ansassa. Lauri hankkii lisää ongelmia, sillä myymälävarkausreissulla hän on myös vienyt Alkosta kossupullon, juo sen katolla yksin ja ryhtyy haastamaan riitaa veljiensä kanssa. Muut joutuvat tainnuttamaan Laurin, ettei hän putoa katolta.

Kirja loppuu siihen, kun sosiaalityöntekijät ja poliisit tulevat paikalle ja moottoripyöräkerholaiset hajaantuvat. Koska autiotalo on talvisin kylmä, alkavat pojat olla suostuvaisia palaamaan takaisin kotiin Riihimäelle. Muut suostuvat menemään takaisin kouluun, mutta Juhania ei koulunkäynti vieläkään nappaa, ja häntä pitää taivutella eniten.

Äiti ja sossut toivovat, että pojille olisi tullut järkeä päähän ja heistä kasvaisi kunnon ihmisiä. Kirjan loppu jää kuitenkin avoimeksi. Siinä vihjataan, että Eero selviää tulevaisuudesta parhaiten, koska hän on veljeksistä fiksuin. Tulkinnat jäävät kuitenkin lukijan pääteltäviksi, eikä varmuudella voi sanoa, onko loppu onnellinen vai ei.