 |
| Kuva: Lauri Mannermaa / Otava. |
Lukemista sävytti tieto siitä, että tämä on Harjunpää-sarjan päätösosa, vaikka ei kai Joensuu tätä sellaiseksi tarkoittanut. Olen lukenut Harjunpää-kirjoja vuosien varrella pikkuhiljaa, pitäisi kai aloittaa jo uusintakierroskin, kun ensimmäisenä luetut eivät kovin tuoreessa muistissa ole. Bibliografiasta näkee, että Joensuu julkaisi jopa kirjan vuodessa aina 1980-luvun puoliväliin asti, mutta sitten tahti harveni. Sarjan sisäisessä aikakäsityksessä tämä näkyy mielestäni siten, että sarjan kronologinen aika on hieman "venynyttä". Sarjan alkupäässä esimerkiksi Harjunpään lapset vanhenevat lähes reaaliajassa, joten periaatteessa lasten pitäisi Rautahuoneessa olla jo aikuistuneita. Olisiko Joensuu itsekin pohtinut sarjan sisäisen aikakäsityksen ongelmia, sillä Rautahuoneessa ei mainita Harjunpään lapsia lainkaan, kotioloissa kuvataan vain Elisa-vaimoa.
Harjunpäät ovat myös aina olleet vahvasti ajankuvaa. Esimerkiksi Väkivallan virkamiehessä tupakoitiin jopa ruumishuoneella ja raitiovaunuissa oli rahastajia. Rautahuoneessa internetin käyttö on osa sekä rikollisten toimintaa että poliisitutkintaa. Jonkinlaista ajankuvaa lienee myös Rautahuoneen rikosten synkkä, jopa melodramaattiseksi äityvä kuvaus. Alkupään kirjoissa kuvattiin usein paljon pienimuotoisempia rikoksia, mutta Rautahuoneessa pahuuden kuvaaminen uhkaa mennä jo ylilyönnin puolelle. Samaan aikaan ainakin minulla oli kuitenkin mielessä tosielämän lööpit. Kun reaalimaailmassakin tapahtuu karmeuksia, joita tavallinen ihminen ei osaisi edes kuvitella, voiko fiktiota syyttää epäuskottavaksi? Totuus on tarua ihmeellisempää...
Lisäksi tässäkin kirjassa toistuu eräs Joensuun vakioteema: tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla. Kuka voi julistaa kenetkin syylliseksi, kun hyvät ja pahat teot tuntuvat polveutuvan toisistaan?
Tyypillisesti Harjunpää-kirjoissa vuorotellaan Timo Harjunpään ja jonkun kirjan rikollisen näkökulmien välillä. Nyt toisena kertojana on hieroja Orvo, joka tekee keikkaa seksityöläisenä. Varakkaat naiset ostavat seksiseuraa ja Orvolle lisätienestit kelpaavat. Eräs asiakkaista on pyörätuolissa istuva Neea, jonka kanssa kuviot kääntyvätkin yllättävän suuntaan. Samaan aikaan Harjunpään tutkintaryhmä yrittää selvittää kotiinsa kuolleen naisen kohtaloa...
Kirjan alkupuolella kuvataan sen verran inhottavia ja raadollisia tapahtumia, että välillä oikein kuvotti. Sitten kerronta kevenee ja mukaan tulee kauniita ja runollisia kohtauksia ja kesäisen Helsingin tunnelmaa. Kielellisesti tämäkin Joensuun kirja oli erinomaista luettavaa. Täsmällinen, kaunis ja rikas ilmaisu sävyttää kirjaa. Harjunpää-kirjojen Helsinki-kuvaukset ovat tuntuneet eläviltä jo silloin, kun en itse ole asunut Helsingissä eivätkä kirjoissa kuvatut kaupunginosat tai osoitteet sanoneet minulle mitään. Nyt, kun maisemat ovat minulle tutumpia, tunnistin monet kirjan tapahtumapaikoista. Huonoimmillaan kotimaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan päälleliimatun ja yhdentekevän tuntuista Helsinki-kuvausta, aivan kuin kirjoja ei muka voisi sijoittaa muihin maisemiin. Mutta Joensuun Helsinki-kuvaukset ovat osuvia ja eläviä.
Orvon seksityöläisyys oli kuvattu erittäin mielenkiintoisesti. Samantapaisen asetelman rakensi myös Hilkka Ravilo Muovikassimiehessä. Tekisi mieli kutsua Rautahuonetta jonkinlaiseksi käänteisfeminismiksi - sen verran mielenkiintoisesti Joensuu kuvaa varakkaiden naisten ja nuoren miehen välistä osto-myynti-asetelmaa. Erityisesti eräästä kohtauksesta tuli mieleen Anja Kaurasen Pelon maantiede. Joensuun kuvaamat naiset ovat vauraita, menestyviä, tyylitajuisia, käskemään tottuneita... joille ihminen on ostettavissa.
Vaikka kirjan tyylilaji meneekin lopussa melodraamaksi, jossa taiteillaan ylilyönnin ja uskottavuuden rajoilla, oli kirja kokonaisuutena hieno lukukokemus. Tunnelma oli niin intensiivinen, että viimeiset luvut piti ahmia. Jännitin ja pelkäsin, ahdistuin ja liikutuin. Harjunpään seuraan aion palata vielä useita kertoja.
Hyvä kirjoitus. Olen lukenut monia Joensuun kirjoja ja pitänyt muun muassa siitä, että tapahtumia ja ihmisiä ei kuvata mustavalkoisesti. Niin kuin totesit, kuka voi julistaa kenetkin syylliseksi.
VastaaPoistaMinulta tämä kirja jäi kesken, sillä jumiuduin noihin alun karmeisiin tapahtumiin, enkä pystynyt lukemaan eteenpäin.
Olen pitkälle samaa mieltä. Minusta tässä mentiin niin pitkälle väkivallan kuvaamisessa, että jos tästä olisi aloittanut, ei ehkä olisi niin innolla tarttunut seuraavaan Harjunpäähän. Mutta kyllä Joensuu on taitava ihmismielen kuvauksessa, vaikkei tämä hänen parhaita olekaan.
VastaaPoistaHarjunpään kanssa tosiaan alkaa helposti ahdistaa... Olen samaa mieltä intensiivisyydestä! Nämä kirjat myös eroavat monista muista siinä, että ne jäävät mieleen. Muistan vieläkin esimerkiksi Kiusantekijöistä joitain kohtauksia hyvin, vaikka sen lukemisesta on varmaan kaksikymmentä vuotta.
VastaaPoistaMinäkin olen samoilla linjoilla tämän suhteen. En ole kaikkia Harjunpäitä lukenut, nämä pari kolme viimeistä vain. Meldraama ja jopa camp-huumori tulivat jossain vaiheessa hieman ikävästi mieleen, kun aivan KAIKKI kamaluudet kasaantuivat samoille ihmisille. Mutta Joensuu itse poliisina kai joskus totesi, ettei kirjoihin voi kirjoittaa läheskään niin kauheita kuin mitä oikeassa elämässä tapahtuu.
VastaaPoistaKiitos tästä.
VastaaPoistaOikeastaan aiempien Harjunpää-bloggauksiesi innoittamana ostin ja luin Harjunpää ja rakkauden nälkä, joka oli ajankohtainen teos, vaikka oli kirjoitettu miltei 20 v sitten. Muita en ole vielä ennättänyt lukea, mutta luultavasti vielä ennätän.
Kiitos kommenteista!
VastaaPoistaLukupiirissäkin heräsi vilkasta keskustelua kirjasta. Mielipiteitä ja tulkintoja löytyi laidasta laitaan. :)
Minä luin niitä alkuaikojen Harjunpäitä montakin, mutta taisin olla silloin kyllä tosi nuori. Luulen, että luin niitä joskus yläasteella ja nyt kun muistelen, niin aika ahdistavia ne kyllä olivat. Huh-huh mitä kaikkea sitä tuli luettuna alaikäisenä. (Puhumattamaan kaikista niistä kauhuleffoista joita katselin alle 15-vuotiaana!)
VastaaPoistaJotenkin niistä on jäänyt fiilis, että ne kuvasivat nimenomaan rikollisten psyykettä. Että pääosassa ei ollut niinkään rikosten ratkominen, vaan rikollisten motiivien ja taustojen ymmärtäminen.
Mäkin arvostan näissä nimenomaan sitä, että asioita näytetään eri näkökulmista. Eikä ketään demonisoida, vaan aina kuvataan rikollinenkin ihmiseksi.
VastaaPoista