Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin Hylky on toinen PEKKin jäsenkirja. Antti Leikaksen Melominen oli ensimmäinen, hauska sattuma että kummankin kirjan nimi on vesiaiheinen. Taisin tilittää kerhoon liittyessäni, että eroan heti, jos sieltä saa luettavakseen vain nuorten miesten itsesääliä tihkuvia kasvukertomuksia. Onneksi kumpikaan kirjoista ei ole tällainen ollut. :) Sekä Hylky että Melominen ovat olleet tasokkaita myös kielellisesti - syksyllähän kiinnitin huomiota blogistaniasta löytyneiden uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Mutta Moster onkin toimittaja ja suomentaja, hän on tehnyt pitkän uran kielen ja kirjallisuuden parissa jo ennen esikoisromaania.

Kuva: Avain / Liisa Takala

Minulla oli ilo olla kuuntelemassa sympaattista Mosteria Avaimen kevätkauden avajaisissa, joista kannattaa lukea Hannan raportti. Tilaisuudessa esiintyivät myös Petteri Paksuniemi ja Harri István Mäki. Erityisesti Mäen kirja Kraatterin lapset herätti myös kiinnostuksen, siitä kannattaa lukea marjiksen ja Seija Vilénin bloggaukset.

Hylystä ovat ehtineet kirjoittaa jo ainakin Sara, Kirsi, Lumiomena ja Booksy. Minulla kirjan lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kirja ei ole kovin paksu, vain 250-sivuinen. Kirjassa on kolme tasoa. Nykyaikaa elää helsinkiläinen Anton Saksa, joka sukellusharrastuksensa parissa löytää Suomenlahdelta hylyn. 1700-luvulla seurataan Venäjän keisarinna Katariina Suurta, joka tilaa posliiniastiaston Saksasta. Sitä kuljettamaan määrätään merikapteeni Willem Arnesen, joka ottaa poikansa Arnen mukaan merenkävijän ammattia oppimaan.

Olen historiallisten romaanien ystävä, ja Moster selviytyy uskottavan historiallisen romaanin kirjoittamisesta kunnialla. Hän ei kirjoita laajaa epiikkaa, pikemminkin pientä salonkihistoriaa. Hienoa, että on uskallettu ottaa merkittävä hahmo yhdeksi päähenkilöksi, keisarinna Katariina Suuri.

Mutta kun luin kirjaa, minulla oli melkein viimeisille sivuille asti sellainen olo, että missäs tässä on se pihvi. Ei nyt olisi tarvinnut mitään davincikoodi-tyylistä salaista symboliikkaa kehitellä, mutta odotin koko ajan että yhdistääkö päähenkilöitä jokin muukin asia kuin uponnut laiva. Tuntui siltä, että kirjassa kyllä kuvaillaan paljon asioita, mutta missäs juoni on? Muistelen että muutamakin bloggaaja on kuvannut nykykirjallisuuden ongelmaksi sitä, että draaman kaarta ja tarinan loppuhuipennusta ei aina ole, vaan kirjailija jättää lopun avoimeksi. Hylyn kohdalla tämä tunne oli melkein koko ajan, siis ikään kuin koko juoni olisi ollut avoin. No loppua kohti jännite kyllä nousi, niin että viimeisten kymmenien sivujen aikana imua oli.

Lisäksi odotin kuvauksia historiallisesta merenkulusta, ja niitä oli yllättävän vähän, sillä suurin osa Willemin ja Arnen osuudesta keskittyy matkailuun Saksassa, ei nyt ihan turistiopastyyliin mutta melkein. Anton Saksassa taas minua ärsytti nahjusmaisuus, vaikka  sinänsä hahmon ajelehtiva elämäntyyli sopi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi kirjassa heitellään vähän liikaa vihjeitä hahmoista, ja sitten jätetään nämä langanpäät solmimatta. Ehkä näitä sivuteemoja olisi voinut kasvattaa, jos kirjassa olisi ollut reippaasti lisää pituutta.

Historiallisten kuvausten kohdalla olin aistivinani aavistuksen Kaari Utrion kerronnan henkeä. Muuten ei tullut mieleen mitään selviä yhtymäkohtia muihin kotimaisiin kirjoihin, joten kyllä Mosterilla on saksalaisen kulttuurin tuntijana hyvät eväät löytää persoonallisia aineksia seuraaviin kirjoihinsa, jos sellaisia on tulossa.

Henkilöhahmoista paras oli nuori Arne Arnesen. Taiteellinen ja herkkä poika kokee nahoissaan isän vaatimukset ja ympäristön paineet. Hienosti ja samaistuttavasti Moster tavoittaa nuoruuden tuskalliset tunnot. Arne oli kirjan parasta antia.

Voisin siteerata blogeista joskus lukemaani lausetta: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Takakannessa tätä kuvataan "vetäväksi esikoisromaaniksi", mutta minusta kun tämä nimenomaan ei ollut kovin vetävä. Joku sellainen juonellinen koukku jäi puuttumaan, joka olisi saanut ahmimaan kirjaa eteenpäin. Nyt luin tätä sellaisella odottavalla mielellä, etsien sitä koukkua.

Mutta ei tämä missään nimessä huonokaan ollut. Hesarin arviossa Suvi Ahola vertaa Mosteria Virpi Hämeen-Anttilaan, mutta aivan ehdottomasti Moster on Hämeen-Anttilaa paljon parempi. Hylky sopinee sellaiselle lukijalle, jolle tunnelmallinen kuvailu riittää paikkaamaan juonenkäänteiden vähäisyyden. Tai sitten minulta jäi jotain olennaista tästä kirjasta huomaamatta.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Antti Leikas: Melominen