Idiootin lukeminen viime kesänä jätti jonkinlaisen kaiherruksen: pitäisipä lukea Anna Karenina uudestaan. Olen lukenut tämän Leo Tolstoin klassikon kerran aiemmin, muistaakseni kuusi vuotta sitten. Kirja teki vaikutuksen ja erityisesti mieleen jäi hieno draaman kaari: ensin mennään ylöspäin ja sitten tullaan alaspäin. (Kuulostaa hölmöltä näin yksinkertaistettuna...) Kaiherrus ei jättänyt rauhaan, joten piti aloittaa Anna Karenina muutama viikko sitten. 900-sivuiselle järkäleelle lukuajankohta ei ollut paras mahdollinen, siellä mieluiten luen tällaisia tuhteja klassikoita loma-aikaan, jolloin voi keskittyä kunnolla. Syksyn ja talven arkikiireissä lukuaikaa saattaa välillä olla vain muutama minuutti päivässä, jolloin polveilevaan klassikkoon keskittyminen ei aina ole ihan helppoa. Lisäksi väliin on tarvinnut keveämpiä "lukuvälipaloja".Mutta vaikken tarkkoja yksityiskohtia Anna Kareninasta muistanutkaan, niin aiempi lukukerta lienee helpottanut tämänkertaista luku-urakkaa. Nautin kovasti Tolstoin luomasta monipuolisesta ihmisjoukosta, yksityiskohtaisesta ajan- ja tapainkuvauksesta ja tarkoista luonnehdinnoista. Psykologiseksi realismiksi näitä 1800-luvun venäläisklassikoita on muistaakseni määritelty. Tolstoi syväluotaakin ihmissielun vivahteita lähes selvänäköisellä tarkkuudella. Henkilögalleria on laaja, mutta kirjan paksuudesta johtuen kenenkään henkilön kanssa kirjailijan ei tarvitse hätäillä.
Vaikka eihän Anna Karenina alun perin ollut romaani, vaan jatkokertomus, julkaistu vuosina 1875-1877. Bloggaaminen on selvästi hyödyllistä, kun pystyin lukiessani käymään läpi vanhoja juttujani ja kertaamaan, mitkä kaikki muut lukemani kirjat on julkaistu aikoinaan jatkokertomusmuodossa. Ainakin Turhuuden turulla ja Kolme muskettisoturia ovat tällaisia.
Innostuin tutkimaan jatkokertomuksen historiaa netistä enemmänkin. Tämä alun perin Isosta-Britanniasta alkanut kirjallisuusmuoti kasvatti lukuharrastusta merkittävästi, kuten kanadalaisen Victorian yliopiston sivulla kerrotaan. Keskiluokalla ei ollut varaa ostaa kalliita yksittäisromaaneja, mutta lehtimuodossa julkaistuja jatkokertomuksen osia sai riittävän edullisesti. Muoto vaikutti kirjallisuuden tyyliin: aivan kuten tv-sarjoissa, myös kirjallisissa jatkokertomuksissa osien piti olla tietyn mittaisia ja palvella sekä sellaista lukijaa, joka oli seurannut tarinaa alusta asti, että sellaista, joka hyppäsi kyytiin kesken kaiken ja luki vain yksittäisen osan. Tämä selittää hyvin sen "täytetunnelman", johon joskus saattaa törmätä näissä tiiliskiviklassikoissa, ja useiden rinnakkaisten päähenkilöiden kohtaloiden kuljettamisen vuoron perään. Jatkokertomuksista on tehty paljon tutkimuksia myös Pohjois-Carolinan yliopistossa. Ehdin jo miettiä, että sähkökirjahan tarjoaisi mainion keinon palauttaa romaanien julkaiseminen jatkokertomuksina muotiin, mutta eihän tämä mikään omaperäinen idea ollut, koska asiaa on pohdittu muun muassa Guardianin artikkelissa.
Anna Kareninan alkuasetelma lienee tuttu niillekin, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Rakkaudettomassa avioliitossa elävä Anna ja komea kreivi Vronski rakastuvat kiihkeästi. Ylhäisissä venäläisissä seurapiireissä kulissien takaiset rakkaussuhteet eivät olleet mitenkään tavattomia, vaan usein puolijulkisia. Moni Annan ystävistä ymmärtää ja tukee tämän rakastumista, mutta kun Anna lähtee aviomiehensä luota ja ryhtyy avoimesti elämään Vronskin kanssa, hänelle käännetään selkä.
Niinpä tästä asetelmasta saadaankin irti valtavan paljon. Tolstoi tarkkailee tunteiden vuoristorataa: miten käy, kun intohimoinen kiihkeä rakkaus alkaa saada rinnalleen muita tunteita? Tuli mieleen Hannele Törrösen kirjoittama "selviytymisopas" Hullu rakkaus. Anna ei ollut onnellinen avioliitossaan, mutta elämä susiparina muuttaa häntä henkisesti. Miten käy niille luonteenpiirteille, joita ihmiset ovat hänessä ihailleet: ylväydelle, tyyneydelle, arvokkuudelle ja karismalle?
Tarinan toinen pääpari ovat tilallinen Levin ja ruhtinatar Kitty Štšerbatskaja. Levin tavataan kirjan alussa nuoreen ja viattomaan Kittyyn rakastuneena. Levinin kautta lukija pääsee mukaan heinältä tuoksuvaan venäläiseen maalaismaisemaan, seuraamaan maatilan töitä. Lisäksi nähdään venäläisen virkamiesmaailman staattisuus, jota vasten kuitenkin virtaa pyrkimyksiä yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Levin on syvällinen pohdiskelija, jonka hengelliset ja filosofiset ajatukset saavat paljon tilaa.
Lisäksi Annan ja Vronskin tilanne rinnastuu Annan veljen, iloluonteisen Stepan Oblonskin elämään. Kaikkien rakastama Stiva on ruoasta, juomasta ja seuramaailmasta nautiskeleva hedonisti, joka pettää puolisoaan kuten Annakin, mutta ei koe tästä mitään syvällisiä tunnontuskia. Tolstoin kuuluisa alkulause, jonka mukaan kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, johdattaakin lukijan kirjaan sisään juuri Oblonskin perheen kautta.
Mahdottoman rakkauden lisäksi Tolstoi kuvaa sivujuonteissa lukuisia painavia asioita, joitakin pitemmin ja joitakin lyhyemmin. Sivulauseessa hän tarkastelee esimerkiksi äitiyden myyttejä: rakastaako äiti aina kaikkia lapsiaan yhtä paljon, vai onko tilanteita, joissa toinen lapsi on toista rakkaampi? Jos Anna Karenina päätyisi nykypäivän kustannustoimittajan käsiin, siitä varmasti käskettäisiin karsimaan kaksi kolmasosaa tekstistä, kun pelätään että lukija kyllästyy kirjaan jos joutuu sivuraiteille. Onneksi Tolstoi on saanut kirjoittaa tekstinsä rauhassa runsaaksi. Sillä vaikka sivupolkuja on paljon, mitään sekavaa rönsyilyä tekstissä ei ole, vaan pienetkin pohjavireet vievät vääjäämättä kohti loppuratkaisua.
Luin kirjan WSOY:n suomennoksena, ja Arja Pikkupeuran tarkastama Eino Kaliman suomennos vuodelta 1911 oli kelpo luettavaa. Varsinkin maataloutta kuvaavissa jaksoissa oli sellaisia termejä, joita en edes tuntenut, esimerkiksi heinänniiton yhteydessä mainittu "lakeinen" oli sellainen, jonka merkitys selvisi asiayhteyden myötä. Pari ihan pientä hassua termiä suomennokseen on jäänyt, esimerkiksi kirjan alkupuolella Oblonski ja Levin nauttivat ravintolassa jälkiruoaksi "säilykettä" - hetken päästä tarkentuu, että kyse on säilykehedelmistä. Lisäksi mietin, että mikähän mahtaa olla "amerikkalaisen valkoisen koiran nahasta tehty turkki". Mutta nämä olivat pikku detaljeja, jotka vain rikastivat lukukokemusta. Kirjan kanteen on valittu Ilja Repinin tunnelmallinen maalaus. Repinin tiimoilta suosittelen visiittiä Pietarissa sijaitsevaan Venäläisen taiteen museoon (Государственный Русский музей), jossa on hieno kokoelma Repinin ja monen muun aikakauden taidemaalarin töitä.
Tällaisen kirjan jälkeen ei tee mieli heti tarttua johonkin toiseen kirjaan. Pitää antaa aivojen huilata hetki ja antaa Anna Kareninan monisyisen maailman viipyä mielessä.
Tämä on projektilistalla, kunhan saan ( säälittävän kauan ) kesken olleen Täällä Pohjantähden alla loppuun. Annasta saa varmasti paljon enemmän irti nyt oikeasti aikuisena !
VastaaPoistaHei, mullakin on pyörinyt Täällä Pohjantähden alla mielessä! Olen näköjään jo pari vuotta sitten, Tuulen viemän jälkeen haikaillut Pohjantähden perään tiiliskivikaipuussani. Blogeista Pohjantähti-kommentteja löytyy ainakin Morrelta.
VastaaPoistaAloitin sen, kun tuntui siltä, että en koskaan lue kotimaista kirjallisuutta. Noh, olisihan sitä voinut tietysti valita vähän lyhyemmänkin romaanin. Ykkösosan sain luettua kohtalaisen nopsaan, mutta olen kakkososassa ihan totaalisessa jumissa. Luen kyllä päivittäin, mutta kaikkea muuta kuin tätä projektikirjaa...
VastaaPoistaKäyn kurkkaamassa tuon linkin, kiitos.
Heh, mä muistan että mulle kävi noin myös eka lukukerralla. Eka osa meni reippaasti ja sitten jäi kesken tokan alkupuolella. Vasta joskus myöhemmin meni koko sarja kerralla.
VastaaPoistaKlassisista kotimaisista nuo Juhani Ahon Yksin ja Helsinkiin ovat huomattavasti lyhyempiä, Helsinkiin jopa kätevästi saatavilla ilmaisena äänikirjana.
Pohjantähti on saatavana myös äänikirjana. Lukijan on loistava Veikko Sinisalo, jolla on oma "ääni" jokaiselle henkilölle ja joka mm. laulaa kaikka laulut. Varoitan, voi jäädä koukkuun! Kannattaa kysellä kirjastoista.
VastaaPoistaMä olen lainannut joskus kauan sitten tuon Veikko Sinisalon lukeman Pohjantähden kirjastosta. Siitä on niin pitkä aika, että muistaakseni lainasin c-kasetteja! Sinisalo on monen mielestä hyvin Linnaan sopiva, mutta minä muistan että olin kuvitellut pääni sisällä niin vahvasti ne eri henkilöt, että ääneen luettuna välillä ärsytti, kun joku yksityiskohta kuulostikin erilaiselta. Nykyään on ihan positiivisia kokeiluja äänikirjoista jo takana.
VastaaPoistaMielenkiintoista lukea arviosi kirjasta, paljon samaa olit kirjasta löytänyt, kuin mitä itsekin pohdin. Oma blogikirjoitkseni kirjasta on hieman toiselta näkökantilta kuitenkin, kirjoittaminen on taitolaji ja itselläni se joskus on hakusalla.
VastaaPoistaPitääkin tulla lukemaan! Minusta Anna Karenina on kyllä sillä lailla ajaton, että sitä kelpaa kyllä lukea.
VastaaPoistaOlisi mielenkiintoista kuulla, kuinka pientä pränttiä teksti tässä Anna Karenina-teoksessa oli? Lainasin Kotiopettajattaren romaani, mutta oli aivan liian mitättömän kokoinen kirjainkoko. Kiitos jos voitte vastata!
VastaaPoistaTässä painoksessa on melko pieni kirjasinkoko, mutta ei liian pieni. Rivivälit ovat ilmavia, kokonaisuutena taitto on miellyttävä.
Poista