Naisen pyhä kolminaisuus: kirja johon uppoutua, viltti johon kääriytyä ja suklaa jota mässyttää samalla kun uppoutuu kirjaan vilttiin kääriytyneenä. Suosittelen!Kuten Luolakarhun klaania lukiessani uhkailin, sarjan lukeminen jatkui. Kirjastosta nappasin mukaan kakkososan, Hevosten laakson, ja hyvinhän lukeminen vei mennessään. Edellisestä lukukerrasta on ainakin 15 vuotta aikaa.
Kivikautinen sankaritar Ayla aloitti ykkösosan lopussa yksinäisen vaelluksensa, kun hänet karkotettiin neandertalilaisten luolasta. Hän päätyy asumaan yksin laaksoon ja leiriytyy sinne. Ayla opettelee uusia taitoja - ansoilla metsästämistä, uudenlaista tulentekoa ja muuta. Seurakseen hän kesyttää ensin hevosen ja sitten luolaleijonan. Ayla pohtii Muiden etsimistä - onhan hänen kasvattiäitinsä neuvonut häntä etsiytymään oman heimonsa pariin. Vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Ayla ei vain ole koskaan nähnyt itsensä kaltaisia ihmisiä.
Samaan aikaan seurataan kahden veljeksen, Jondalarin ja Thonolanin, vaellusta lännestä itään. Jondalar on komea mies ja naisten mieleen, mutta voih, hän ei ole koskaan ollut oikeasti rakastunut. Mistä lääke tähän vaivaan?
No tietenkin kirjan loppupuolella Jondalar ja Ayla kohtaavat ja huomaavat olevansa kuin luodut toisilleen. Sitä ennen seurataan kuitenkin satoja sivuja Aylan omia touhuja luolallaan sekä veljesten seikkailuja luonnon helmassa ja kohtaamiensa heimojen parissa. Muistelen hämärästi, että nuorena tämä pohjustus tuntui vähän pitkästyttävältä, kun odotti vain että pääpari kohtaa. Nyt sellainen ei haitannut, vaan maltoin lukea kahta tarinaa rinnakkain kaikessa rauhassa.
Kommentoin ykkösosasta, että mitään kirjallista mestariteosta Untinen-Auel ei ole saanut aikaiseksi, ja sama pätee tähänkin. Esihistoriallinen miljöö riittää kiinnostuksen kohteeksi, ja siellä täällä näkyvät pikku puutteet ärsyttävät, mutta eivät niin paljon että kirja jäisi kesken. Esimerkiksi sinne tänne on ujutettu opettavaisia pikku pätkiä, kuin kappaleita biologian tai maantiedon kirjoista. Tyyliin "eurooppalainen luolaleijona oli paljon mahtavamman kokoinen kuin myöhemmin Afrikassa elänyt sukulaisensa". Pöh! Nykyään ärsyynnyn lukiessani, jos kertojaääni rupeaa selostamaan jotain sellaista asiaa, joka on selvästi kirjan henkilöiden kokemusmaailman ulkopuolella. Rikkoo tunnelman. Kaikkitietävät kertojat ovat ihan oma kirjallinen tyylisuuntansa, esimerkiksi Lars Sundin Siklax-sarjassa on todella mainio kertoja, joka tietää menneisyyden ja tulevan, mikroskooppisen ja makroskooppisen. Mutta koska Hevosten laakso etenee pääsääntöisesti henkilöhahmojensa maailmankuvan mukaisesti, tuntuvat tuollaiset saarnauspätkät irrallisilta ja turhilta. Lisäksi muutkin pikkuseikat häiritsivät: esimerkiksi kirjan loppupuolella Aylan ja Jondalarin kielenkäyttöön pesiytyy sana "klaanikansa" tarkoittamaan Aylan kasvattiväkeä. Epälooginen termi, koska Ayla ei tällaista missään vaiheessa ole aiemmin käyttänyt.
Lisäksi Ayla itse on osaavuudessaan suorastaan huvittavan kärjistetty hahmo. Opin hiljattain Internetistä itselleni uuden termin: Aylahan on ilmiselvä "Mary Sue". Osuvalla termillä tarkoitetaan hahmoa, joka on ylivertaisen osaava, virheetön ja täydellinen, niin että lukijaa alkaa jo kyllästyttää tai naurattaa. Aylaan tämä sopii täysin: hän on kuvankaunis, mutta silti vaatimaton, sisukas, hyväsydäminen ja suunnattoman kekseliäs. Kirjailija panee hänet keksimään kaikenlaisia taitoja: hän kesyttää hevosen ja opettelee ratsastamaan, hän oppii sytyttämään tulen piikiven avulla tuosta vaan, hän jopa ratsastaa ja metsästää kesyttämällään leijonalla. Huhhuh!
Yhdessä asiassa Ayla-sarja on aivan kulttiainesta: hirvittävä määrä teini-ikäisiä tyttöjä on lukenut sarjan seksikohtauksia posket punastellen. Sankari Jondalar (joka myös on huippukomea, huomaavainen, älykäs, viisas, taitava, jne jne) on varmaan jonkinlainen kollektiivinen, tiedostamaton seksisymboli Suomessakin. Näin aikuisena kirjan seksikohtaukset tuntuvat melkoisen kornilta, sojottavat salot ja naisen aukot alkavat hieman kyllästyttää loppumetreillä. Tosin seksikohtaukset painottuvat loppupäähän, missä kirjailija jostain syystä toistaa Aylan ja Jondalarin lempimistä monta kohtausta peräkkäin. Kirjan aikaisemmissa vaiheissa Jondalarilla ehtii olla pari naisjuttua, mutta ei mitään sen enempää. Poikkeuksellista 30 vuotta vanhalle "hömppäkirjalle" kuitenkin on, että naisen seksuaalisuus kuvataan yhteisön kannalta myönteisenä eikä kielteisenä asiana. Tässä ei ole sitä "väkisinmakaamisen" henkeä mitä olen pohtinut blogijutuissani aiemmin, eli sankarittaren ei tarvitse kamppailla kaksin käsin sankarin leiskuvaa intohimoa vastaan. Untinen-Auel kuvaa Jondalarin kohtaamien heimojen tapoja sellaisiksi, että neitsyyden menettämistä juhlistetaan, kesäjuhlissa irtosuhteet ovat sallittuja ja pääjumaluus on naispuolinen. Positiivista vaihtelua.
Tajusin lukiessani yhden asian, jota olen kommentoinut blogissa aiemminkin, hyvin erityyppisten kirjojen kohdalla. Muistikuvani on, että nuorena tyttönä olen lukenut tätäkin kirjaa väkisin "rakkaustarinan" moodissa, vaikka oikeastaan happyend on lähes sivuseikka verrattuna kaikkiin niihin muihin tapahtumiin, joita kirjailija kuvaa. Olen tämän saman tunteen kokenut myös lukiessani Tuulen viemää ja Pientä runotyttöä. Mielenkiintoista. Kaipa tämä "he saivat toisensa" on niin syvällä oleva naisten perustarina, että kirja kuin kirja kelpaa paremmin lukijoille, jos siinä on mukana rakkaustarina - vaikka kirjailija itse kertoisi paljon enemmän mm. naisten aktiivisuudesta, osaamisesta, historian ja yhteiskunnan tapahtumista ja ihmisyhteisöjen dynamiikasta.
Seuraava osa Aylan ja Jondalarin sarjaa on nimeltään Mammutin metsästäjät. Voi olla että siitäkin päivänä muutamana blogijuttua ilmestyy, mikäli kirja sopivasti kohdalle osuu.
Hei! Kiitos Mary Sue -maininnasta! Olen suuresti kaivannut termiä, joka kuvaisi noita joissakin kirjoissa esiintyviä kirjailijan lemmikkihahmoja.
VastaaPoistaEn ole lukenut Luolakarhun klaania, mutta tunnistin mistä puhut. Muistan siskoni vuosien takaisen elävöityneen, suuren ärtymyksen synnyttämän analyysin Catherine Cooksonin Hannah-romaanista. En ole Hannahiakaan lukenut (vakaalla pohjallapa tässä argumentoin...), mutta en nyt vain muista yksittäisiä Mary Sue -hahmoja itse lukemistani kirjoista.
Sopisiko tämä MS-profiiliin: Mary Sue on usein sellainen, että hänen kohdallaan kirjailija esittää hyväksyttävinä aivan samoja piirteitä tai tekoja, jotka sankarittaren "vihollisissa" tuomitaan jyrkästi. Mary Suen vahingonilo on oikeutettua ja hänen ilkeytensä rohkeaa suorasukaisuutta, kun vastakohtahahmot samoin toimiessaan ovat typeriä ja moraalittomia.
Rakastin noita kirjoja aikoinaan. Uskaltaisikohan yrittää uudelleen.
VastaaPoistaOi tämä oli ihana arvostelu. Olen lukenut sarjan yläasteikäisenä kaverini kanssa ja pidimme siitä paljon, silti jo silloin naureskelimme tietyille jutuille: sankarittaren ylivertaisuudelle ja noille mainitsemillesi seksikohtauksille. Varsinkin Luolakarhun klaanissa oli huvittavaa, kun Aylaa pidettiin kamalan rumana erilaisena ja lukijalle hänet kuvattiin kuin kolmossivun tytöksi: pitkä blondi tukka, D-kuppikoko, pitkät hoikat sääret jne.. :) Hauskaa oli myös Jondalarin ja Aylan suhteen kohtalonomainen sinetöinti heidän fyysisellä yhteensopivuudellaan, taas viitaten noihin salko ja lähde -kohtauksiin.
VastaaPoistaAyla myös oli varsinainen Einstein ja keksi nykyaikaisia selityksia esim. monille luonnonilmiöille tai lasten hedelmöittymiselle. Välillä joka kesken action-kohtaukset (en nyt muista missä kirjassa) jolloin hän hetkeksi pysähtyi selittämään asiaa muille hyvin opettajamaisesti ja loogisesti.
Sarjasta jäi silloin aikoinaan suomentamatta osa, ja luin ne kymmenen vuotta myöhemmin kun ilmestyivät. Vielä iskivät!
Suosittelen sarjaa ja muistan että todella nautin sen lukemisesta! Nämä hassunkurisuudetkin vain kuuluivat asiaan..
Hei Salla
VastaaPoistaTälläinen historiallinen romantiikka kiehtoo myös minua. Mm Catherine Cookson on yksi suosikkikirjailija. Pitäisi jossain vaiheessa lukea myös tätä sarjaa. Oletko sinä lukenut Catherine Cooksonin kirjoja?
Cooksonia en ole lukenut, vaikka olen hänen kirjojaan paljon nähnyt kirjakaupoissa. Erikan Mary Sue -kuvaukset ovat aika osuvia. Lukutikku: ilman muuta kannattaa yrittää uudestaan! Jos ei uppoa, niin voi lopettaa kesken. Kirjapedolla on varsin samantapaisia mielipiteitä ja kokemuksia kirjasta kuin minullakin. :)
VastaaPoistaMiten on, palasitko näiden pariin vielä? Muistan että asiasta oli naamakkainkin joskus puhetta.
VastaaPoistaItse luin Hevosten laaksoa 11- vuotiaana välitunneilla ääneen luokkakavereille - vanhemmat eivät juurikaan arvostaneet asiaa, vaan kielsivät koskemasta jatko-osiin. Jatkot tuli siis luettua kun vanhemmat eivät olleet kotona. Ehdoton suosikkini on Luolien suojatit, siinä kun ei ole tuota ylenpalttista seksihurjastelua, joka kyllä teininä upposi kuin häkä. Nyt odotan kovasti viimeiseen osan ilmestymistä, pitänee ostaa jo keväällä englanninkielisenä, kun en malta odottaa suomennosta. Viimeinen kirja on nimeltään The land of painted caves.
Mä bongasin kesällä divarista Mammutin metsästäjät hyväkuntoisena painoksena. Nyt mulla on kaikki kolme eka osaa sellaisina vanhoina piirroskantisina versioina. Aloitin hieman Mammutin metsästäjiä, mutta sitten se jäi odottamaan parempaa hetkeä. Pitää jostain napata vielä Tasangon vaeltajat. Sen jälkeisiä osia en ole lukenutkaan, eiköhän nekin voisi lukea. Mutta jospa nautiskelisi kaikessa rauhassa, tän sarjan läpiluvusta voi tulla vuosien projekti...
VastaaPoistaOi että, kiitos tästä arvostelusta ja analyysista!
VastaaPoistaRakastin näitä kirjoja lukiessani ne pääosin yläasteiässä! "Kivikautinen porno" tietenkin upposi, mutta minusta ne olivat kuitenkin melko hyviä kohtauksia: kaunista ja kiihkeää rakastelua. Olin myös vähän pahoillani, etteivät ensimmäisen ilon juhlat ym. kuulu kulttuuriimme. Myös Maaemon kunnioitus teki vaikutuksen. Opin lukiessani samalla myös keräilijä-metsästäjäkulttuurista ja jääkauden aikaisesta luonnosta todella paljon, hieman myös oikeasta kasviparantamisesta... ja erilaisista kulttuureista ja sosiaalisista järjestelmistä erilaisten heimojen kesken.
Suosittelen vahvasti myös seuraavien kirjojen lukemista! Niissä kaikissa tulee jotain uutta...
Ihanaa kuulla, että kohta kymmenen vuotta sitten luvattu päätösosa olisi viimein ilmestymässä!
Mulla on edelleen lukematta ne uudet osat. Olen lukenut vain neljä ensimmäistä. No, jos jossain vaiheessa luen uusiksi kolmos- ja nelososan, niin enköhän mä sitten jatka uusista osista eteenpäin.
VastaaPoistaJa kyllä mäkin koen oppineeni todella paljon näiden kirjojen historiallisista kuvauksista! Edelleen kiinnostaisi tietää, löytyisikö mistään jonkun kivikausituntijan kommenttia näiden kirjojen historiallisesta uskottavuudesta.
Vanhat piirroskantiset painokset on kyllä upeat. Pitkälti siitä syystä miekin teini-poikana tartuin tähän sarjaan äiskän kirjavarastosta. Ja kirjathan imaisi mennessään vaikka jo silloin tuntuivat vähän naiiveilta :)
VastaaPoistaTästä toisesta osasta on itellekin jostain syystä jäänyt parhaiten mieleen juuri tuo Jondalarin hillitön mela, joka on juuri sopivan kokoinen Aylalle... Ah niitä teini-aikoja.
Ympyrä tietyllä lailla sulkeutuu, nyt kun tuo uusin osa odottaa lukemista. Edelleenkin äitiltä lainattuna. Tosin kannet on nykyisissä vaisummat kuin alkupäässä 80-luvulla. Korreloikohan kansien tason laskeminen sisältöön, kuten on vaikuttanut viime kirjojen osalta?
Jee, joku mies tunnustaa lukeneensa näitä oikeasti!
VastaaPoistaMaalattujen luolien maa on saanut aika paljon blogihuomiota, mutta lähes poikkeuksetta se on tuomittu pitkäveteiseksi. Mulla on nyt koko sarja omassa hyllyssä, joten eiköhän jossain vaiheessa lukukierrosta tule jatkettua, mutta eipä ole mitään pakottavaa poltetta kiirehtiä koska monen mielestä ne uusimmat osat ovat tosiaan tylsempiä kuin sarjan alkupää.