Viimeiset pari viikkoa on mennyt L.M. Montgomeryn maailmassa. Tai pitäisikö sanoa Maud Macdonaldin, sillä Rubion erinomainen kirja sekä pisti pääni pyörälle että avarsi näkemyksiäni niin paljon, etten tiedä osaanko enää kutsua "Maudia" hänen julkaisijanimellään "L.M. Montgomery". Pastorin rouvana Maud Macdonaldinahan hänet näköjään tunnettiin yli puolet elämästään.
Kirja on loistavasti tehty ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille Montgomerya lukeneille - jotka osaavat englantia. Kysyin WSOY:n tiedottajalta aikovatko he suomentaa kirjan, ja sain vastaukseksi ettei se ole nyt julkaisuohjelmassa. Harmillista, sillä asiatekstin lukeminen englanniksi vaatii kuitenkin hieman kielitaitoa, jotta lukemisesta voi nauttia ja ymmärtää lukemaansa.
Kirjan voi tilata Amazonista, Suomalaisen kirjakaupan verkkopalvelusta en kirjaa löytänyt. Kirjassa on hyvä kuvamateriaali, lisäksi neuvotaan tutustumaan Guelphin yliopiston kuva-arkistoon, joka löytyy
täältä. Kun katsoo vaikkapa
tätä kuvaa Montgomerysta 8-vuotiaana, tulee väkisinkin mieleen kuvaus runotyttö Emilystä: suipot korvat, tumma tukka, korkea otsa, vakava ilme. Kuva-arkiston selailu oli erityisen antoisaa kirjan lukemisen jälkeen, kun osasi jonkin verran tunnistaa tapahtumia ja henkilöitä.
Lukukokemus oli niin pökerryttävä, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Aloitetaan vaikka siitä että professori Mary Henley Rubio on minun vaatimattoman arviointikykyni perusteella erinomainen tutkija ja kirjoittaja. Kirjalliset ansiot ovat siinä, että teksti on sujuvalukuista, järkevästi jaksoteltua ja analyyttista. Tutkimukselliset ansiot ovat siinä, että tulee semmoinen vaikutelma että kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä, että saataisiin pienimmistäkin yksityiskohdista uskottava lähdetieto: kirjasta löytyy maininta että Skotlannin rekistereistä on kaivettu tieto, millä laivalla ja minä vuonna Montgomeryn esi-isät saapuivat 1700-luvun lopulla Prinssi Edvardin Saarelle. Toisaalta epäolennaiset asiat on osattu rajata pois. Kirjoitussävy on koko ajan hienotunteinen ja kohdetta kunnioittava, vaikka välillä kaivetaan esille sellaisia asioita, joita Montgomery on selvästi yrittänyt peitellä esimerkiksi omissa päiväkirjateksteissään.
Rubio lukee ja kommentoi Montgomeryn teoksia ja löytää niistä useita yhtäläisyyksiä kirjailijan elämään. Hänellä on kuitenkin erittäin tarkka ja taitava ote: vaikka hän näkee ja tunnistaa, milloin kirjailija on laittanut fiktiivisiin hahmoihin ja tapahtumiin oman elämänsä aineksia, hän ei ryhdy tekemään fiktion pohjalta johtopäätöksiä Maudista. Kehaisin Panu Rajalaa tästä samasta asiasta Waltari-elämäkerran yhteydessä, mutta kyllä Rajala tarkkuudessa ja objektiivisuudessa häviää Rubiolle.
Toinen pökerrytyksen aihe on Montgomeryn oma elämä. Se, mitä Montgomery-suomennoksissa kerrotaan hänestä, noudattaa tätä
Wikipediaankin päätynyttä liturgiaa:
"L. M. Montgomery syntyi Cliftonissa, Prinssi Edwardin saarella. Hänen äitinsä Clara Woolner MacNeill Montgomery kuoli tuberkuloosiin Montgomeryn ollessa 21 kuukautta vanha ja hänen isänsä, Hugh John Montgomery, jätti hänet hänen äidinpuoleisten isovanhempiensa huostaan. Hugh Montgomery matkusti länteen ja asettui Prince Albertin kaupunkiin Saskatchewanissa. Hugh Montgomery avioitui myöhemmin uudelleen ja Mary Anne McCraesta tuli Montgomeryn äitipuoli. Maud asui vuoden 1890 isänsä ja äitipuolensa luona, mutta palasi isovanhempiensa luo Cavendishiin.
L. M. Montgomery luki paljon nuoruudessaan ja sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi jo viisitoistavuotiaana. Hän hankki ensin opettajantodistuksen vuonna 1895 ja opiskeli sen jälkeen kirjallisuutta Dalhousen yliopistossa Halifaxissa. Hän toimi opettajana Prinssi Edwardin saaren kouluissa. Maud työskenteli myös halifaxilaisissa sanomalehdissä vuosina 1901 ja 1902 ennen kuin hänen isoäitinsä heikkenevä terveys pakotti hänet palaamaan Cavendishiin. Tällöin syntyi myös ensimmäinen Anna-kirja, joka julkaistiin vuonna 1908 Montgomeryn ollessa 34-vuotias.
Montgomery ehti olla kihloissa pariin otteeseen ennen kuin vuonna 1906 hän kihlautui salaa pastori Ewan McDonaldin kanssa ja pari meni naimisiin vuonna 1911, Maudin isoäidin kuoltua. Aviopari McDonald muutti pois Maudin rakastamalta Prinssi Edwardin saarelta Ontarioon, josta pastori oli saanut työpaikan. Montgomery oli 36-vuotias avioituessaan."
Tämänhän me kaikki tiedämme. Ja tätä linjaa pitkin Rubionkin kirja etenee, faktojen osalta. Pinnan alla on jotain ihan muuta. Isoäidin heikkenevä terveys mahdollisti tuon ajan "uranaiselle" oman kirjallisen työskentelyn. Opettajana vietetyt vuodet toivat mukanaan romansseja, joissa mielialanvaihteluista kärsinyt Maud sai monenlaisia sydämentykytyksiä. Isän luona vietetty aika oli käytännössä palkattomana lapsenvahtina olemista sisarpuolille.
Tarinan tämä osuus muistuttaakin monelta osin varsinkin Emilyn tarinaa, jonka kirjailija itsekin myönsi "semi-autobiografiseksi". Varsinkin kuvaus Cavendishista hämmästyttää. Kyseessä todella on ollut sellainen Maudin kirjoista tuttu maailma: staattinen maanviljelijäyhteisö, jossa perheillä on ollut tiukka nokkimisjärjestys ja stereotyypitellyt sukuominaisuudet. Maudin onneksi hänessä virtasi "hyvien" perheiden, Montgomeryjen, Macneillien ja Woolnerien veri. Huomattava osa siirtolaisista oli skotlantilaista syntyperää, ja skotlantilainen kulttuuriperimä vaikutti arkielämässä näkyvästi mm. uskonnollisten tapojen, koulutuksen ja sivistyksen osalta.
Mutta vasta kun päästään hieman tuntemattomammille vesille, avioitumisen jälkeiseen aikaan, rupeaa iso pyörä pyörimään. Lukiessa muisti taas, että totuus on tarua ihmeellisempää. Kukapa Vihervaaran Annan parissa viihtynyt olisi arvannut, että kirjan kiero kustantaja L.C. Page oli Bostonin kustannusalan värikkäin hahmo, huijari ja naistenmies joka nettosi Maudin kirjalla huikean omaisuuden mutta maksoi mitättömän pientä tekijänoikeusmaksua kirjailijalle. Lopulta kirjailija ja kustantaja riitelivät erittäin kalliisti oikeudessa kymmenen vuoden ajan - mikä oli Pagelle helppoa, sillä Maudin kirjat jauhoivat koko ajan lisää rahaa hänen tililleen. Maud ehti myydä varhaisimpien kirjojensa oikeudet kokonaan hänelle 1910-luvun lopussa. Tästä huolimatta hän sai huippusuosituista kirjoistaan niin paljon tuloja, että Rubio laskee Maudin tienanneen 95 % kaikista Macdonaldin perheen tuloista, vaikka Maudin aviomies Ewan Macdonald papin palkkaa työuransa aikana nauttikin.
Vielä kiintoisampaa on perhe-elämän kuvaus. Ensinnäkin, Maudin kirjojen "happyend" loput ärsyttivät välillä kirjailijaa itseäänkin. Varsinkin Emily-sarjaa kirjoittaessaan hän pohti päiväkirjassaan, että on harmillista kun nuorten naisten kuvaaminen on rajoitettua (kuten se siihen maailman aikaan kirjallisissa kaavoissa varmasti olikin): tunne-elämästä ja sen fyysisistä ulottuvuuksista ei voinut kirjoittaa totuudenmukaisesti ja lopussa piti aina hääkellojen kilistä. Sain tästä tukea omille havainnoilleni, joita Montgomeryn kirjat ovat aikuisiällä herättäneet: romanssikuviot ovat usein olleet päälleliimatun tuntuisia. Lisäksi Maud omassa elämässään oli jo aika klassinen vanhapiikatapaus: jos 36-vuotias nainen on nykypäivänä "iäkäs" naimisiinmenijä, oli 1900-luvun alussa tämmöinen vielä merkillisempää. Maud sai vielä oman perheen: avioliittoon syntyi kaksi poikaa. Unelmien prinssi ei pappi-Ewan silti tuntunut olevan, Maud vuodatti päiväkirjoihinsa paljon Ewanin masennuksesta ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Rubion tutkimusten perusteella Macdonaldien lähipiiri ei kuitenkaan kokenut Ewanin oireita yhtä voimakkaasti.
Kaksi poikaa, Chester ja Stuart, muistuttavat että lapsi ei suinkaan aina tuo onnea. Hartaasti toivottu esikoispoika osoittautui jo nuorena haasteelliseksi tapaukseksi: hän oli yksinäinen poika joka ajautui vaikeuksiin niin koulussa kuin kotona eikä saanut kavereita. Noloja tilanteita aiheutti esimerkiksi pojan taipumus julkiseen itsetyydytykseen! Kasvaessa ongelmat vain pahenivat: hän varasteli palvelusväeltä ja myöhemmin opiskelukavereiltaan, teki tyttöystävänsä raskaaksi muttei huolehtinut perheestään ja päätyi rikosten polulla. Rubio analysoi hänet klassiseksi psykopaattitapaukseksi.
Stuart sen sijaan valmistui lääkäriksi ja oli kaikin puolin kunnon mies. Hänen kanssaan Rubio ehti tehdä paljon yhteistyötä päiväkirjojen toimittamisen ja elämäkerran valmistelujen osalta.
Elämänsä loppupuolella Maudin vaiheet muistuttavat toisen 1900-luvun populaarikulttuurin voimanaisen kohtaloa. Nimittäin Marilyn Monroen. Kuten Marilynista, Maudistakin tuli lääkeriippuvainen, sillä ajan tapa oli määrätä barbituraatteja ja bromideja lääkkeeksi mielialaongelmiin. Ylipäätään kunnollista mielenterveysongelmien tunnistamista ja hoitoa ei vielä ollut. Maud ja hänen miehensä söivät viimeisinä vuosina hurjia määriä näitä lääkkeitä, joiden aiheuttamista ongelmista alettiin keskustella vasta 1970-luvulla. Maudin kuolemasta ei voi antaa tyhjentävää selitystä kuten ei Marilyninkaan: Maud löytyi kuolleena kotoaan hurjan lääkeannoksen ottaneena. Oliko kyseessä tahaton yliannostus vai itsemurha, se jää avoimeksi.
Ah, mikä leppoisa perjantai-ilta. Kaljaa, makkaraperunoita - ja Marian Keyesin kirjan loppuratkaisut.
