Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria - ratkaisevat ja käänteentekevät tapahtumat todenmukaisesti kuvattuina

Ahlqvistin Keijo Limingan taidekoulusta muisti taas minua ja lähetti luettavaksi Lisko-klassikot osa 3:n, jossa sarjakuvalinjalaiset pistävät maailmanhistorian yksien kansien väliin. Olenkin jo aikaisemmin lukenut sarjan mainiot aiemmat osat, Draamatun ja 7 veljestä. Maailmanhistoriassa onkin samoja hyviä puolia kuin Draamatussa: raskaita kaikille tuttuja tarinoita puettuna hilpeään ja usein aika anarkistiseenkin asuun.

Antologiamuotoiseen teokseen sarjakuvalinjalaiset ovat tehneet melko vapaavalintaisen oloisia tarinoita. Mitään virallista tärkeysjärjestystä tarinoilla ei ole. Ilahduttavan monipuolisesti aiheita on löytynyt tutuista ja tuntemattomammista ympyröistä: antiikista, Egyptistä ja ilmeisesti mangaharrastuksen vuoksi paljolti myös Aasiasta. Jotkut ovat lähteneet puhtaasti fantasialinjalle. Ei liene yllätys, että myös Hitler on melko suosittu aihe.

Jälleen kerran hämmästyttää sarjakuvan monitasoisuus. Tyylejä on joka lähtöön. Toiset piirtävät melko lapsellisen ja kömpelön oloisia tikku-ukkosarjiksia, mutta niiden perään saattaa lävähtää mielettömän hienosti toteutettu upea sarjakuvateos. Minulle lukijana kaksi tarinaa oli ylitse muiden. Ehdoton ykkönen on Petra Nordlundin Elohauta. Hän on valinnut aiheekseen julman ja karmivan jakson eurooppalaista historiaa: englantilaisen kaivosteollisuuden lapsityövoiman. Aihe on mielenkiintoinen jo senkin takia, että nykyään keskustellaan paljon lapsityövoiman käytöstä kehitysmaissa, esimerkiksi vaateteollisuudessa. Sama vaihe elettiin Euroopassa teollistumisen alkuaikoina, kun syntyvyys oli korkealla ja väki köyhää, ja jokainen kynnelle kykenevä pantiin töihin hankkimaan perheelle elantoa mahdollisimman nopeasti.

Hiilikärryihin kahlehditut pojat saavat äänensä Elohaudassa kuuluviin. Petra Nordlund on todella taitava ja valmis sarjakuvapiirtäjä ja tarinankertoja. Oikein kurkkua kuristi lukiessa. Tarina on vain 14-sivuinen, mutta osuva ja puhutteleva.

Ainoa miinus tulee koneellisesta tekstauksesta. Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilla käydään aika ajoin kiivasta keskustelua tekstauksen merkityksestä. Täytyy sanoa, että itsekin pidän kovasti klassisen tyylikkäästä käsintekstauksesta. On se tietokonefontti jotenkin vaan vähän hengetön. Tässä valossa olikin erikoista, että oikein kukaan Maailmanhistorian tekijöistä ei erottunut erityisen hyvänä tekstaajana. Plussaa silti niille, jotka tekstasivat juttunsa käsin. Tasalaatuisen ja tyylikkään tekstausjäljen hiominen on kyllä etu sarjakuvantekijälle. Tähän väliin sopiikin myös mainostaa artikkelia, jonka kirjoitin taidemaalari Kalervo Palsan tekstaajaurasta Kvaakkiin.

Se toiseksi paras juttu antologiassa oli Sallamari Rantalan Lopun alku. Hänenkin aiheenvalintansa saa minulta plussaa: Venäjän viimeinen tsaariperhe ja parantaja Rasputin. Nikolai II perheineen maailmanpalon äärellä on minusta äärimmäisen kiehtova aihe. Myös Rantala on hemmetin taitava ja omannäköisen jäljen löytänyt piirtäjä, joka lisäksi ilahduttavasti panostaa kuvissaan runsauteen: niissä on taustoja, yksityiskohtia, valoja ja varjoja tutkittavaksi paljon. Jännitteen rakentajana hän himpun verran häviää Nordlundille, siksi tykkäämisjärjestykseni meni näin.

Muutenkin kokoelmasta löytyy mainioita pätkiä: mies-poika rakkaussuhteiden historiaa Kreikassa, ruttolääkäreiden metkuiluja Lontoossa, intiaanien tulo Siperiasta Amerikkaan,
hevosten luovuttaminen armeijan palvelukseen talvisodan ajan Suomessa.

Maailmanhistoria edustaa sellaista sarjakuvaa, joka voisi ilahduttaa todella monenlaisia lukijoita. Olipa sitten sarjakuvan suurkuluttaja tai taiteenlajia huonommin tunteva, hankkikaa näitä Limingan Lisko-klassikoita käsiinne. Jos ei ole rahaa ostaa omaksi, tilauttakaa paikalliseen kirjastoon. Kyllä ne hankkivat mitä lukijat pyytävät, joko omiin kokoelmiin tai kaukolainana. Oli nimittäin taas kerran todella virkistävää lukea nuorten ihmisten sarjakuvatarinoita. Tavallaan tuntuu kauhealta, että onko sitä kolmekymppisenä jo niin vanha, että voi suhtautua nuoruuteen nostalgisesti. Mutta on näissä joku raikas nimenomaan nuoruudesta tuleva säväys: kun jonkun asian intohimoinen harrastaminen antaa jo riittävästi teknistä taitoa, ja samanaikaisesti kyseenalaistaminen, kriittisyys ja huumorintaju maustavat tarinankerrontaa, saadaan tuoreita yhdistelmiä.

Lisäksi tässä kolmannessa Lisko-klassikossa minäkin, esimanganiaanisen ajan lukija, alan jo vähitellen ymmärtää ja nähdä mangakulttuurin Suomeen rantautumisen vaikutukset. Mangasta vaikutteensa ottanut piirrosjälki ja mangan muodot taipuvat todella moneen käyttöön, kuten vaikkapa juuri tuohon talvisodan ajan kuvaamiseen, ilman että mangamaisuus tuntuisi apinamaiselta jäljittelyltä. Ilmavuutta ja tuoreutta sekin sopivasti omaksuttuna tuo.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus
Limingan taidekoulu: Draamattu
Limingan taidekoulu: 7 veljestä

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tämä on jo todella harvinaista, luin uuden kirjan! Sofi Oksasen Puhdistus herätti kiinnostukseni aihepiirinsä puolesta: se kertoo virolaisnaisten kohtaloista neuvostovallan miehityksen aikana. Oksasen tuotanto on muuten jäänyt kaupassa plarailun varaan. Bulimikkolesbojen seikkailut eivät jostain syystä ole niin kovasti kolahtaneet.

Tätä kirjaa on kehuttu paljon eri lehdissä viime aikoina. Kirjahan perustuu Oksasen kirjoittamaan näytelmään, jota esitettiin Kansallisteatterissa. Siellä se ei kai enää pyöri, mutta jospa joskus myöhemmin minulla olisi tilaisuus mennä katsomaan. Kirjaa on hehkutettu nerokkaana luomuksena. En ihan täysin alleviivaa näitä kehuja, sillä vaikka kirja on hyvä, ilman muuta lukemisen arvoinen, ei se nyt mikään maata mullistavan ihmeellinen kuitenkaan ole. Tärkeäksi kirjan tekee sen aihepiiri: puoliksi virolaisella Oksasella on edellytykset kirjoittaa tunnetasolla koskettavaa ja historiallisesti uskottavaa tekstiä Viron miehityksestä.

Puhdistus on tällä hetkellä Mitä Suomi lukee -listan ykkösenä, mikä on helevetin hyvä juttu, sillä mitä useampi suomalainen laajentaa käsityksiään Virosta, sitä parempi. Minua ihmetyttää kovasti se asenne, millä ihan fiksutkin ihmiset tuntuvat usein suhtautuvan Viroon. Heille Viro on Tallinnan sataman marketit, ja maa tuntuu olevan olemassa vain siksi, että suomalaiset voisivat käydä tekemässä siellä halpoja ostoksia. Hintojen epäreilusta noususta valitetaan, ihan kuin semmoinen kansantaloustieteen perusasia ei saisi koskea Viroa, että kun elintaso nousee, on hintatasollakin tapana nousta. Ylipäätään matkailevien ihmisten käsitys siitä, että kohdemaan pitää olla mahdollisimman halpa, tuntuu välillä ahdistavalta. Suomalaismatkailijalle jotkut maat ovat halpoja siksi, että siellä ollaan köyhempiä. Pitäisikö muiden maiden pysyä köyhinä vain siksi, että turistit voisivat nauttia halvalta tuntuvasta hintatasosta?

Viron historiaa ja kulttuuria, saati kohtaloita milloin minkäkin vieraan vallan, viimeksi Neuvostoliiton alla ei siis oikein tunneta, vaikka yhtymäkohtia Suomen historiaan olisi vaikka kuinka. Ylimielisyyttä mielestäni on sekin, että jopa ns. intellektuellit jaksavat toitottaa että suomen kieli on niin ihmeellinen, kun se ei muistuta mitään muuta kieltä maailmassa. No haloo, entäs tuo viron kieli? Mitä olen Virossa pyörähtänyt, niin mielestäni kieli siellä muistuttaa suomen kieltä aika lailla.

Oksasen lisäksi Viro-rintamalla on onneksi viime aikoina kunnostautunut Seppo Zetterberg palkitulla Viron historiallaan. Olisihan tuokin varmasti mielenkiintoista lukea, mutta lupailisin liikoja jos uskottelisin itselleni lukaisevani tuon kirjan kohtapuoliin. Sen jälkeen kun sain historian opintoni valmiiksi (monta vuotta sitten...), olen meinannut ruveta lukemaan historiallisia tietoteoksia harrastuksen vuoksi, mutta täytyy sanoa että eipä ole tullut paljon luettua. Fiktion lukeminen on kivempaa. Nyt sentään katsoin Yle Teemalta kolmiosaisen sarjan Tykit, taudit ja teräs, joka tiivisti samannimisen, kiinnostavanoloisen kirjan tärkeimmät teesit.

Takaisin aiheeseen. Puhdistuksen tekstistä näkyy, että taustalla on näytelmä, vaikka teksti toimii hienosti itsenäisenä kokonaisuutena. Näytelmällisyys ei ole mitenkään paha asia, se vain näkyy siinä, että kuvausvyörytysten tai massiivisten kohtausten sijaan kirja rakentuu pitkälti arkielämän tasolle: kohtauksissa on mukana vain muutama ihminen kerrallaan, jännite perustuu usein dialogin tai pienten tekojen varaan. Historian voimia seurataan sammakkoperspektiivistä. Parin ensimmäisen luvun ajan kirja tuntui hieman hitaalta, mutta kun päästiin Aliiden muisteloihin, kerronta alkoi vetää lujaa. Aliide on neuvostomiehityksestä selvinnyt iäkäs nainen, joka ihmettelee Viron uutta alkua 1990-luvun itsenäistymisen jälkeen. Hänen pihalleen tupsahtaa Zara, josta käy pikkuhiljaa ilmi, että hän on sukua Aliidelle.

Aliiden kautta kuvataan vapaan Viron muuttumista pelon yhteiskunnaksi, jossa venäläissotilaat ja kiihkokommunisteiksi hurahtaneet virolaiset hallitsevat niitä, jotka eivät kommunismista välittäisi. Neuvostoajan vainoharhaisuus välittyy hyvin: yhtäkkiä perheenjäsenistä, kyläyhteisön tutuista ja turvallisista naapureista, kenestä tahansa voi tulla ilmiantaja. Ihmisten välinen luottamus romuttuu täysin, vaikka päälle päin sosiaaliset suhteet jollakin lailla jatkuvatkin. Asioita pitää peitellä, avoimesti ei uskallakaan yhtäkkiä puhua, kunnantalon kellarissa tapahtuvissa kuulusteluissa koetaan hirveitä asioita. Kirjan tuottamat tuntemukset muistuttivat niitä, joita koin Suvi-Anne Siimeksen Politiikan julkisivun neuvostoanalyysejä lukiessani.

Eipä Zaran kohtalo ole paljon Aliiden kohtaloa parempi. Hän on syntynyt Vladivostokissa, sinne karkoitettujen virolaisten jälkeläisenä. Paremman elämän toivossa hän lähtee länteen, mutta joutuukin pakotetuksi prostituoiduksi. Niin paljon kuin "itähuoria" Suomessakin on pilkattu ja vähätelty, toivoisin jo senkin puolesta lukijoita tälle kirjalle. Alistetun vangin asemassa elävän Zaran kohtalo on kamala. Toivoa kuitenkin on, kun hän pääsee pakenemaan ja löytää Aliiden.

Aliiden keittiössä nämä kaksi naista kiertävät ja kyräilevät toisiaan, löytäen vähitellen yhteisiä siteitä. Zara pelkää parittajansa löytävän hänet, ja jälleen kerran kohtaloita ratkaistaan ihmisten keskinäisen luottamuksen kautta.

Aliiden hahmo on kirjan keskiössä. Hänen muistojensa kautta tapaamme hänen siskonsa Ingelin, Ingelin miehen Hansin ja Aliiden miehen, virolaisen neuvostokiihkoilija Martinin. Aliide joutuu elämässään tekemään useita vaikeita valintoja, mutta Viron uuden itsenäisyyden koittaessa hän elää edelleen, säilöö oman talonsa puutarhan vihanneksia, pelottomana, valmiina kohtaamaan mitä tahansa, kun on tähänkin asti selvinnyt kaikesta.

Nuori Aliide pelkää kyllä, ja hänen tekojensa kautta lukijalle käy selväksi, etteivät hyvä ja paha suinkaan ole aina mustavalkoisia asioita. Ihminen voi liukua kohti pahoja tekoja pikkuhiljaa, ja joskus taas pahat teot voivat olla hyviä. Ja niin kuin usein käy, Aliidekin pelkää muiden ihmisten sijaan enemmän omia tunnonvaivojaan ja omien tekojensa kohtaamista.

Oksanen kirjoittaa eleetöntä ja sillä tavalla kaunista kieltä. Pisteet kansainvälisestä otteesta. Tunkkaisesta suomalaisesta nurkkakuntaisuudesta ei näy jälkeäkään, vaan hän pyörittää virolaiskohtaloita maailman melskeissä pikkuasioita myöten uskottavasti.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu

Heikki Turunen: Maalainen

Vaikka bloggaustahti on ollut hitaanpuoleinen, lukutahti on ennallaan. Oli vaan taas tällainen paksumpi kirja menossa. Työmatkoilla on onneksi ainakin aikaa lukea - tätäkin kirjoitan Lapualla hotelli Lapuahovissa...

Kuten Maan verestä kirjoittaessani muistelin, 1990-luvun loppupuolella luin ahkerasti Heikki Turusen kirjoja, silloin tämän Maalaisenkin. Muutama vuosi takaperin kävin Hämeenlinnassa katsomassa romaanin näytelmäsovituksen, joka oli nimeltään Heinäseiväs Mannerheimintiellä. Nyt oli sopiva hetki sukeltaa taas uudestaan "Jokelan, Takataskun ja Hotelli Karelian väliseen Bermudan kolmioon", keski-ikäisen pohjoiskarjalaiskirjailija Henkka Oinosen rakkausdraamoihin.

Eipähän tuosta ole kuin muutama viikko, kun viimeksi itse pääsin ihailemaan kalpeaa keväänvaloa Wanhan Jokelan pölyisten ikkunoiden läpi. Opiskelin aikoinaan Joensuussa ja silloin tuo humanistien ja humanistihenkisten suosima perinteikäs ravintola tuli tutuksi. Näin paikan fiilistä kuvaa Turunen:

"Paikka oli virran halkaiseman kaupungin ydinkeskustassa ajan patinoimana seisova Wanha Jokela. Taannoinen esimieheni ja journalisti-ihanteeni, sikahumalassa luultavasti maan luettavimpia alakertapakinoita kirjoittanut Mullikkabladetin päätoimittaja oli sanonut sitä Rantakirkoksi. Se oli kuulu siitä ettei tupakansavu hälvennyt sieltä koskaan iäkkään kivitalon erinomaisesta vetoisuudesta huolimatta. Ikkunanpuitokset olivat talvipakkasella sisäpuolelta kuurassa, verhot huojuivat hiljalleen vedossa. Mutta se oli taiteilijoiden ja älymystön suosiman kulttuurikapakan maineessa, perifeerinen pikku Kosmos superlonkukkia kasvavin tummanpunaisin keinonahkaloosein."

No tupakansavu on tupakkalainsäädännön muutosten vuoksi jo hälvennyt. Maalaisen lukeminen sopi kuin vesi tuohon Tuulen viemän herättämään tiiliskivihinkuun. Rönsyilevä, runsas kirja ei ehkä minimalismin ystäviä miellytä, minua kuitenkin. Maan veressä vielä ahdistunut nuorukainen Heino näyttäytyy nyt keski-ikäisenä rementäjänä, elää avioliitossa ja poikakin alkaa olla jo murrosikäinen. Juopotteluputket ja kirjoittamisen takkuaminen vain vaivaavat. Kapakkatutut povaavat vinhaa rakastumista Henkallekin, ja kas kummaa, nainenhan se kuvaan astuu. Jyrkkäluonteinen, oopperakuorossa laulava Kaarina eli Kanka sattuu kirjailijan tielle, ja räiskyvää rakkaussuhdetta kestää parin vuoden ajan. Mutta millaisena miehenä Oinonen pulpahtaa ulos tunteiden kurimuksesta?

Nautin lukiessani samoista asioista kuin Maan veren parissakin: itäsuomalaisen elämänmenon fotorealistisesta tallentamisesta, värikkäästä, hersyvästä dialogista, raa'asta kaikkinäkevästä luonteenkuvauksesta, parhaissa kohtauksissa rakentuvasta voimakkaan imevästä sisäisestä dramaturgiasta. Esimerkiksi Kankan hahmo on todella persoonallinen ja mieleenpainuva naishahmo. Muistikuvani rakkaudessaan ehdottomasta ja tunteensa auliisti paljastavasta Kankasta olivat jotenkin säälinsekaisia. Nyt Kanka näyttäytyi toisenlaisena: vahvana naisena, joka heittäytyy täysillä siihen mitä haluaa ja osaa myös viheltää pelin poikki, kun mitta tulee täyteen.

Kirjassa on monta ulottuvuutta. Eräällä lailla se on kiero oppikirja parisuhteesta ja avioliitosta. Vanhan kansan miehenä Oinonen tai hänen Eija-vaimonsa ei rupea avioeroa puuhaamaan, vaikka miehellä on ollut syrjähyppyjä koko avioliiton ajan ja vihdoin pari vuotta kestänyt puolijulkinen seurustelusuhde toisen naisen kanssa. Musiikinopettajana itsensä elättävä lapseton, keski-ikää lähestyvä eronnut Kanka taas joutuu melkoiseen kapakkakierteeseen juopon kirjailijan kanssa. Kirja kuvaakin osuvasti sellaisia ihmissuhteita, joiden käynnissäpitävä voima on alkoholi. Henkka ja Kanka istuvat ahkerasti kapakoissa, ja siellä kertyneistä tutuista muodostuu omanlaisensa seurapiiri ja ystäväporukka, humalan hetkellä todentuntuinen, selvässä arkielämässä näkymättömän tuntuinen.

Iso osa kirjasta onkin siis narsistisen oloista, itsesäälissä ja -ihailussa piehtaroivaa henkilökohtaista tilitystä. Vähitellen mukaan astuu sivujuonne, jossa heijastellaan Henkan ja Kankan kohtaloita yleisiä tapahtumia vasten. Henkalle rakasta seutua on Mantina, "Suomen kaunein sisävesisaaristo", jonka esikuvana tulkitsin kartan perusteella olevan Paalasmaan. Eijan kautta Mantinalle kotiutunut Henkka seuraa saaren kyläläisten elämänmenoa. Suora vastine Henkalle, Eijalle ja Kankalle on mantinalainen maanviljelyspariskunta naapureineen: mukava ja hyväluonteinen Mäkkelin Vihtori on naimisissa kesäteatterin näyttelijätähti Annelin kanssa, jonka suhteesta kylän napamiehen Pietari Kemppaisen kanssa alkaa vähitellen kantautua huhuja Vihtorinkin korviin. 1980-luvun uhossa kylälle laskettelukeskusta ja leirintäaluetta puuhaava Kemppainen ei ole mikään turha jätkä, poika Kombokin istuu vankilassa. Oinonen selostaa Kemppaisten sukuhistoriaa Kankalle näin:

" - Kuuskytluvulla tekivät ja möivät pontikkaa Kaitoon salolla, jotta saisivat rahhaa sen kunnanjohtajaveljen koulunkäyntiin. Poliisi sai vihhii ja meni hajottammaan niiden tehasta. Pojat kahto siltä munat , pieksivät henkihieveriin ja laittovat kävelemmään. Seipään kuuluvat vielä työntänneen takinhihasta toiseen. Käet levällään kun ristus piti holokkipoloven kävellä immeisten ilimolle. No miten siinä takinnapit aukaset, käjet sijottu seipääseen levälleen. Ajattelepa tarkemmin, mahto olla lysti sorhautuu syrjäkarhii metässä puihen välistä. Vasta apuvoimiin ja pyssylöihen kansa saivat tehtaan säretyksi, yks veli, se motellin ja huoltoaseman pitäjä, otti syyn niskolleen ja lähti linnaan. Kansa nauro käppyrässä, kaikki poikiin puolta. Niinkun minäki. Ihan oikein. Pitäs yhteiskunta paremmin huolta lahjakkaista köyhänpentuloista. Eli ne voi tehä mitä vain. Niillä on joku oma lakikirja täällä. Nää vaan niinkun tiedoksi ennen kun..."

Eikö ole suomen kieli hienoa. Tämän vuoksi arvotan kotimaisen kirjallisuuden käännöskirjallisuuden yläpuolelle, jos valita pitäisi. Ei tuo kielenkäyttö ehkä aina niin kaunista ole, mutta elävää ja nautittavaa ja sillä tavalla kaunista. Ei tähän käännöksissä pystytä ikinä, eikä voisikaan, tämä kieli kumpuaa omasta kulttuuristamme.

Henkalla on työn alla "rock-rommaani", hän haluaisi kirjoittaa mustatukkaisen hevaritytön onnettomasta rakkaudesta. Fiktio ja todellisuus alkavat sekoittua, kun hän Mantinassa törmääkin yhtäkkiä kuvankauniiseen Nataan. Eipä kuvaus Natastakaan ehkä feministiliiton vuosipalkintoa saisi, mutta hauska näitä liikuttavia tunnustuksia naiskauneudelle on silti lukea:

"Vyöstä ja nahkapuseron selästä törröttävien tylppiä keihäänkärkiä muistuttavien niittien, hihansaumoissa riippuvien sateenkaarenväristen hetuloiden ja ranteilla soutavien rengasrykelmien koreus ei hämännyt karujen kulmieni alta katsoaa Cro-Magnon-miestä. Jykeväsolkisen vyön kaventama uuma, housujen sijaan hänellä sillä kertaa oleva puolireiteen ulottuva musta nahkahame ja polvia kohti kaventuvia reisiä verhoavat kiiltävänmustat trikoot vain korostivat sitä. Vyötäisiltä notkeasti eteen puskeva, kuin neidonmahan heleää omenanpuolikasta tarjoava terhakasti pystypakarainen vartalo oli sivulta kiduttavia mielitekoja herättävää ässänmuotoista tyyppiä. Historian ylikansallisimman sukupolven hätkähdyttävien ulkonaisten lajituntomerkkien alla uinui koiranuntaan klassinen nuoren naisen vartalo."

Kuten Turusen saaga Heino Oinosen elämänvaiheista ylipäätään, tämä kirja tuntuu epäilyttävän omakohtaiselta. Mutta mäne tiijä, mikä on minkäkin verran oikeasta elämästä peräisin. Onko sillä väliäkään. Ennen minua häiritsi kovasti, jos kirja tuntui liiaksi kirjailijan näköiseltä, tuntui siltä että sehän huijaa, kun ei edes keksi mitään, itsestään vain kirjoittaa. Nykyään olen toista mieltä. Henkan ja Kankan kiihkeä rakkaustarina pohjoiskarjalaismaisemissa aikana, jolloin Euroopan yhteneminen rupesi painamaan päälle Suomen syrjäseuduillakin, ansaitsi tulla kerrotuksi. Heidän suhteessaan on antiikin tragedioiden luonnetta: vaikka jo ennalta tietää, että ei tässä hyvin voi käydä mitenkään, pitää silti jatkaa eteenpäin päätä pahkaa ja ottaa vastaan ne rysähdykset, mitä lopussa väistämättä tulee.

Taisin jo aiemminkin sanoa, että Turusen tyylistä pidän niin paljon, että annan hänelle anteeksi monet kirjojensa huonotkin puolet. Adjektiivien paljoutta ja välillä runsauteensa kompastelevia lauseenvastikkeita moni kustannustoimittaja karsisi varmasti kovalla kädellä. Välillä ruikutuksensävyiseksi muuttuva itseriittoinen tilitys lienee monelle liikaa. Mutta elävän elämän kuvaus ja itäsuomalaisen meiningin tallennus viehättävät minua. Ryhmäkohtauksissa on hieno sisäinen dramaturgia, dialogin kirjoittajana Turusta ei hevillä kepitetä. Ihmisluonteen tarkkailijana Turunen on Veikko Huovisen sukua: ei kuvata ihmistä yhtään sen parempana tai huonompana kuin hän on, vaan paljastetaan pelottavalla tavalla ne rakennusaineet, joista ihminen koostuu. Jokainen on samaan aikaan hyvä ja paha, vahva ja heikko. Mainettaan parempi kirjailija siis, kaiken kaikkiaan.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Juhani Aho: Yksin

Jari Tervo: Pohjan hovi

Vappu (eli Wappu, kuten täällä lappeen Rannalla teekkarihengessä sanotaan) innoitti minut lukemaan jotain vappuhenkistä, ja semmoiseksi valikoitui Jari Tervon Pohjan hovi. Olen suhteestani Pohjan hoviin kertonut jo Ohrana-kirjoituksen yhteydessä. Ensimmäinen lukukertaa ajoittuu jonnekin vuoden 1997 paikkeilla ja toiseen ellei kolmanteenkin kertaan kirja tuli taannoin luettua.

Itse asiassa yritin uusintalukemista jo viime syksynä. Tartuin kirjaan uteliaan analyyttisesti: miksi tämä kirja oli minusta silloin niin hyvä, ja miten Tervon tajunnanvirtaan nojaava kerrontatekniikka oikein rakentuukaan. Luin muutaman sivun ja kauhistuin. En saanut tarinasta yhtään kiinni ja se tuntui pinnalliselta jaarittelulta. Lopetin lukemisen ja laitoin kirjan takaisin hyllyyn.

Tällä kertaa heitin turhat analyysit pois ja luin kirjaa sillä lailla kun se on paraskin vastaanottaa: upottauduin kuuntelemaan Tervon puheenrytmiä jäljittelevää vuodatusta, nauttien suunpieksennästä ja värikkäästä kielestä. Kirjahan on oikeastaan jäljitelmää ukkojen baarijorinoista: kuka on paras jutunkertoja? Melko lailla samantapainen kirja rakenteensa puolesta on tuo Anja Kaurasen Kultasuu. Molemmissa juoni on toissijainen, kertojaminän äänenpainot jäljittelevät puhuttua kieltä, aikarakenne on hajautettu, ja ainoa millä on väliä, on kulloinkin meneillään oleva lause tai lauseyhteys.

Jos nyt jonkinlaisen juonen haluaisi kirjasta konstruoida, se menisi näin: rovaniemeläinen rikollinen nimeltä Topi Räikkönen istuu vankilassa ja kertoo tarinaa hänen luonaan vieraileville vapaaehtoistyöntekijöille. Tarina alkaa, kun Räikkönen matkustaa Helsingistä Rovaniemelle ja lähtee sieltä kavereidensa Vartiaisen, Perserkin ja Lunssilan kanssa Mersulla Sodankylään. Sodankylässä mennään baariin ja sieltä vierailulle Nulju-Pekan luokse, koska miehet arvelevat Lunssilan kadonneen lompakon olevan Nuljun hallussa. Lopulta Sodankylästä palataan taksilla Rovaniemelle. Matkan varrella sattuu toki muutakin, mutta mitäpä noita spoilaamaan. Kuten sanottua, juonella ei ole juuri merkitystä ja aikatasot pomppivat.

Kirjasta pitäminen vaatii epäilemättä kasan huonoa huumorintajua, sillä kirjassa viljellään paljon rikollisuudesta kertovia juttuja ja härskiyksiä ja henkilöt ovat kovin huonosti käyttäytyviä. Eli meikäläisen makuun kirja kyllä on. Sen sijaan kirosanoja käytetään harkitun vähän, sen verran hyvä kirjoittaja Tervo on ettei tarvitse tylsää kirosanavyörytystä asiansa vahvistukseksi. Jos jonkinlaista analyysintynkää haluaisi yrittää, voisi kirjaa (sekä muitakin Tervon Rovaniemi-kirjoja) tarkastella siltä kantilta, mitä ne kertovat pohjoissuomalaisten, keski-ikäisten, työväenluokkaisten miesten maailmasta. Siinä maailmassa tärkeää ovat autot, naismaailmassa saavutettu suosio, hyvän tarinankertomisen taito, ravintoloissa käyminen sekä taksilla ajelu, urheilumaailman ainakin pintapuolinen tuntemus sekä runsas alkoholinkäyttö ja tarvittaessa väkivaltainen käytös. Tässäpä vinkki jollekin kirjallis-sosiologiselle tutkijalle.

Siinä missä jutuniskennälle nauraa välillä antaumuksella, ihailua herättävät Tervon runolliset kielikuvat. Tässä esikoisproosateoksessa ne maistuvat vielä tuoreilta, ja ovatkin. Yksinomaan lukujen nimistä saisi runon kasaan.

"Aurinko palasi ja tuli sapeleina männikön lävitse, näytti siltä, että säteet ennen loppuaan kaareutuivat ylöspäin. Ajoimme karusellissa kunnes tulimme aukealle, jossa taivas näytti mahtinsa, avasi säkkinsä pohjaan saakka ja meistä kaikista tuntui kuin pöydästä olisi noussut hiljainen mies ylös, niin pitkä ettei hänellä loppua ollut, ja me pienenimme nopeasti ja toivoimme, että lihamme kiinnittyisi luihimme lujemmin, koska se oli meidän ainut turvamme, mutta me pysyimme pitkän aikaa vaiti ja siunasimme mielessämme nuo hiljaisuuden sekunnit."

Pohdin viimeksi, onko Tervo enemmän viihteellinen vai syvällinen kirjailija. Enpä osaa sanoa tähän vieläkään mitään. Vuonna 1992 alunperin ilmestynyt Pohjan hovi on ollut 1990-luvulla tuoreenmakuinen tienraivaaja, mutta siinä käytetyt tekniikat ovat levinneet jo niin laajalle muuallekin kirjoihin, ettei tekniikkaa yksinomaan voi pitää enää minään erillisansiona. Eniten tyyliään on ryöstöviljellyt Tervo itse, tosin viime aikoina hänen tyyliinsä on päässyt taas tulemaan jonkinlaista uudistumisen tuntua, ja ainakin itse odotan sen vuoksi mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Verrattuna Juha Vuoriseen on Tervo noin miljoona kertaa parempi, vaikka samoja nauruhermoja kutkutteleekin. Toisaalta Pohjan hovia voisi verrata vaikka Lampaansyöjiin, vaikka Huovisen hyväntuulinen tunnelma on vaihtunut Tervon henkilöillä kireydeksi, jossa on myös maailman pahuus mukana. Molemmissa kirjoissa kun miesporukka seikkailee Pohjois-Suomessa luvattomissa puuhissa joutavanpäiväisiä turinoiden ja alkoholia nauttien. Ja vaikkei Pohjan hovi mikään eräkirja olekaan, välähtää siinä aika ajoin sen verran Lapin luonnon tuntua ja lumoa, että se linkittyy moniin muihin Pohjois-Suomen kuvauksiin. Määrittelyjä pakeneva kirja tämäkin siis.

Niin, ja ehdoton suosikkini kirjan hahmoista on Feodoroff, iäkäs lappalaisukko joka lyöttäytyy sodankyläläisestä Palkissulttaani-baarista ryyppyporukan matkaan.

Lue myös nämä:
Anja Kauranen: Kultasuu
Juha Vuorinen: No, velli
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät